Ruotsin länsirannikon, etenkin Bohusläänin, vesille ilmaantui 1700-luvun jälkipuoliskolla ennen näkemättömän runsaita silliparvia, ja tämä johti kalastuselinkeinon voimakkaaseen kasvuun. Varsinaiseen kalastukseen tarvittiin entistä enemmän väkeä, samoin suolaamoihin ja öljynkeittämöihin, joissa kalansaalista käsiteltiin. Suurten sillisaaliiden ansiosta Bohusläänin talous kehittyi vireästi ihmisten siirtyessä maatalouden piiristä kalastuselinkeinon tarjoamiin erilaisiin tehtäviin. Samoin suolan tuonti Portugalista ja Välimeren maista kasvoi jatkuvasti. Lisäksi valtiovalta ponnisteli saadakseen kalastuselinkeinon kasvamaan koko valtakunnassa. Panostettiin niin rannikkokalastukseen saaristoalueilla kuin avomerikalastukseenkin. Vuonna 1752 julkaistiin yhdessä lukuisista kuulutuksista yksityiskohtaisia ohjeita siitä, miten entistä enemmän yksilöitä ja perhekuntia saataisiin kalastustyöhön. Suosituksiin kuului palkkioiden tai avustusten maksaminen elinkeinonharjoittajille heidän erilaisten kalastusmenetelmiensä mukaisesti. Suurimmat palkkiot haluttiin ohjata runsaasti pääomaa ja väkeä hankkeisiinsa sijoittaville kalastajille, jotka harjoittivat avomerikalastusta kaukana rannikolta. Rannikkovesillä kalastaville luvattiin tuntuvasti pienempiä summia. Mittavan avomerikalastuksen edistämiseksi kannustettiin alan toimijoita 1750-luvulla myös yhtiöiden perustamiseen. Ruotsin länsirannikolla perustettiinkin kalastusyhtiöitä, joilla oli laivastoissaan useita aluksia. Etenkin avomerikalastuksen edistämispyrkimykset jatkuivat seuraavinakin vuosina; tuolloin mm. ryhdyttiin maksamaan palkkioita Grönlannin lähivesillä tapahtuvan valaanpyynnin harjoittajille.
Valtiovalta siis selvästikin toivoi kalastuselinkeinon laajentuvan ja väestön osallistuvan tähän toimintaan runsaslukuisemmin. Elinkeinon kehittymisen toivottiin johtavan sellaiseen tulokseen, että Ruotsi veisi etenkin yhä enemmän suolasilliä eri puolille maailmaa. Tämä oli täysin vallitsevan merkantilistisen ajattelun mukaista: oli lisättävä tavaroiden kotimaista jalostusta ja edistettävä vientiä. Selvää myös on, että valtiovalta suhtautui hyvin toiveikkaasti laajamittaisen avomerikalastuksen merkitykseen kalastuselinkeinon ja maan kehittämisessä. Virikkeitä tälle politiikan sektorille saatiin todennäköisesti Alankomaista, missä kalastus Pohjanmerellä suurilla aluksilla oli tavanomaista toimintaa. Alankomaiden kalastuslaivastot toimivat ajoittain hyvin tuottavasti, ja monet valtiot yrittivät tämän takia luoda samantapaisia järjestelmiä.
Vuosien 1765–1766 valtiopäivillä virisi kuitenkin erimielisyyttä kalastuselinkeinon laajentamisesta ja ennen muuta kalastajille maksetuista palkkioista. Arvostelu kuului osana yleiseen poliittiseen kiistaan tukipalkkioista ja tietyille ryhmille myönnetyistä taloudellisista erioikeuksista. Anders Chydenius oli näillä valtiopäivillä kalastusdeputaation jäsen ja kuului aktiivisimpiin merkantilistisen kalastuspolitiikan arvostelijoihin. Kalastusdeputaation tehtävänä oli valmistella kaikista kalastuselinkeinoa koskevista kysymyksistä, mm. sille myönnettävästä valtion tuesta, tehtävät valtiopäivien päätökset. Pohjalaisena Chydenius oli hieman outo lintu deputaatiossa, koska monet sen jäsenistä tulivat valtakunnan länsipuoliskosta ja etenkin alueilta, joilla kalastus oli tärkeä elinkeino. Deputaatioon kuuluivat mm. Bohusläänin rakuunarykmentin ratsumestari Johan Daniel Möllerstierna, rovasti Matthias Ekström Bohusläänin Tanumista ja tilallinen Lars Thorbjörnsson Göteborgin ja Bohusin lääniin kuuluvasta Solbergan pitäjästä.
Kun kalastusdeputaatio ryhtyi 1.5.1765 käsittelemään kysymystä Grönlannin rannikon edustalla tapahtuvalle valaanpyynnille maksettavista palkkioista, Chydenius arvosteli tätä tukea. Hänen mielestään tuki johti työvoiman vetämiseen maataloudesta kalastuksen pariin, ja tämä vaikutti kielteisesti maatalouteen, joka oli valtakunnan tärkein elinkeino. Koska kalastus ei selviytynyt ilman valtion tukea, tuen maksaminen merkitsi myös tappiota valtakunnalle. Kalastuksen hyväksi käytetyt resurssit voitaisiin käyttää tuloksekkaammin ja kannattavammin jonkin muun toimialan hyväksi tai tukien maksatus voitaisiin kokonaan lopettaa. Tuollainen muutos ei olisi vahingoksi valtakunnalle, vaan pikemminkin vaikuttaisi siihen suuntaan, että harjoitettaisiin ainoastaan kannattavia elinkeinoja. Chydenius oli siis sitä mieltä, että valaanpyyntiä pitäisi harjoittaa ainoastaan siitä tapauksessa, että se kannattaisi ilman palkkioita. Näin hänen deputaatiossa esittämänsä perustelut olivat kuin lyhennelmä hänen pamfletistaan Kansallinen voitto, jossa hän mm. arvosteli erilaisia tuotantotukia.
Eräät muut deputaation jäsenet kuitenkin puolustivat palkkioiden säilyttämistä. Niinpä Leonard Magnus Ugglan mielestä ruotsalaisten valaanpyynti oli Ruotsin valtakunnalle edullisempaa kuin valaanlihan ja valaanluun tuonti muista maista. Hän selitti Grönlannin vesillä tapahtuvan pyynnin olevan lisäksi hyvää harjoitusta merimiehille, joita sotalaivasto voisi sitten ottaa palvelukseensa. Palkkioita kannattava Lars Thorbjörnsson torjui myös Chydeniuksen väitteen maataloudelle aiheutuneista kielteisistä seurauksista ja korosti, että palkkioiden maksaminen ei johtaisi työvoiman puutteeseen.
Deputaation enemmistö päätti säilyttää valaanpyyntipalkkiot. Chydenius vastasi aikovansa esittää säätyjen täysistunnoille kirjallisesti tätä päätöstä koskevan eriävän mielipiteensä. Tämän kirjallisen eriävän mielipiteen luonnoksessa hän toisti jo keskustelujen yhteydessä esittämänsä kannan, etteivät tukipalkkiot ole hyödyksi valtakunnalle eivätkä kansalaisille. Niinpä hän ei vastustanut kalastuselinkinoa sinänsä, vaan ainoastaan valtion tukea, jota maksettiin ennen kaikkea laajamittaiselle avomerikalastukselle. Chydeniuksen näkemyksen mukaan tämä kalastuselinkeinon osa oli tiiviisti sidoksissa erinäisiin vaikutusvaltaisiin ja pääomia hallitseviin kaupan eturyhmiin, jotka suosivat omaa toimialaansa kaikkien muiden kustannuksella. Tällainen oli vahingollista ja tappiollista valtakunnalle.
Kun kysymys valaanpyynnin tukemisesta oli ratkaistu, deputaatio jatkoi toukokuussa 1765 keskustelua muista kalastukselle maksettavista tuista. Palkkioiden maksamisesta kalastajille huolehtivassa ns. kalastusrahastossa paljastui tuossa vaiheessa suuri vajaus. Vajauksen tuomien ongelmien takia useat deputaation jäsenet alkoivat puoltaa joidenkin palkkioiden lakkauttamista ja sellaista ratkaisua, että palkkioita maksettaisiin vain hätätapauksissa. Tilanne vei siihen, että monet jäsenet lähenivät Chydeniuksen kantaa tässä asiassa. Niinpä deputaatio pystyi pääsemään yksimielisyyteen mietinnöstä, jonka Chydenius kirjoitti ja jossa suositeltiin kaikkien näiden palkkioiden lakkauttamista, kuitenkin siten, että säilytettäisiin valmius avomerikalastuksen tuen palauttamiseen, jos tilanne sitä vaatisi. Kompromissiin päätymisen takia Chydeniuksen aiempaan päätökseen kohdistunut eriävä mielipide jäi esittämättä. Monien vaiheiden jälkeen, joissa etenkin pappissääty tahtoi kovempia toimia, valtiopäivät sitten hyväksyivät kalastusdeputaation mietinnön. Päätöksessään valtiopäivät noudattivat suurimmaksi osaksi Chydeniuksen esittämää linjaa. Hän oli siis onnistunut vaikuttamaan päätöksentekoon valtakunnalle keskeisen tärkeässä asiassa.
PW
Suom. HE
Kirjallisuus
Plaenge Jacobson, Sigbrit, 1766 års allmänna fiskestadga. Dess uppkomst och innebörd med hänsyn till Bottenhavsfiskets rättsfrågor, Studia Historica Upsaliensia 98, Uppsala: Uppsala universitet 1978.
Poulsen, Bo, Dutch herring. An environmental history c. 1600–1860. Close encounters with the Dutch, Amsterdam: Aksant 2008.