Toisessa saarnassaan Chydenius tarkastelee ensimmäistä käskyä: Sinulla ei saa olla muita jumalia. Hän valitsee sellaisen tulkinnan, että tämä on yleisluonteinen käsky, jonka piiriin kuuluvat kaikki ihmisen velvollisuudet Jumalaa kohtaan. Tätä voidaan pitää hänen ensimmäisessä saarnassa esittämänsä luonnonoikeudellisen tulkinnan jatkokehittelynä.
Tässä valossa ensimmäinen käsky esitetään luonnonoikeudellisten velvollisuuksien järjestelmän osana. Lain teologinen tiivistys kohtaa tässä moraalifilosofien teoreettisemmin termein muotoileman velvollisuuksien järjestelmän. Keskiössä on ihmisen Jumalaan, itseensä ja lähimmäisiinsä kohdistuva rakkaus. Chydenius painottaa ihmisen peruspyrkimystä oman onnellisuutensa (autuutensa) tavoitteluun samoin kuin edellisessä saarnassa. Tämä pyrkimys nähdään seurauksena ihmisen itserakkaudesta – halusta löytää itselleen hyvää ja välttää pahaa. Tämä vietti vaikuttaa hänen tekoihinsa ja valintoihinsa. Chydeniuksen käsityksen mukaan lähimmäisenrakkauskin on oman itsesäilytysvaiston seuraus. Tämä luonnonoikeuden ja teologian synteesi merkitsee, että Chydenius painottaa kymmenen käskyn kytkeytymistä luonnonoikeuteen. Muut yhdeksän saarnaa lähtevät samalta perustalta.
Chydeniuksen saarna on rakenteeltaan yksinkertainen ja selkeä. Aluksi hän esittelee ihmisen kaikki velvollisuudet neljään luokkaan ryhmiteltyinä ja keskittyy sitten ensimmäiseen luokkaan – velvollisuuksiin Jumalaa kohtaan. Ihmisten velvollisuudet esitetään selkeästi ja tiiviisti. Raamatun lainauksia lukuun ottamatta juuri mikään ei viittaa siihen, että kyseessä on saarnateksti. Sävy on suurimmaksi osaksi selittävä ja pohdiskeleva. Chydenius määrittelee käsitteitä, tarkastelee niiden sisältöä ja yhdistää tämän kokemuksesta ja terveestä harkinnasta juontuviin näkökohtiin. Hän perustelee kannanottonsa suurimmaksi osaksi järkeen perustuvin todistein. Kyseessä ovat sekä fysikoteologiset todisteet sekä luonnonoikeudelliset tai historiaan nojautuvat argumentit. Hän vetoaa ilmoitukseen, kun kyseessä ovat järjen yli menevät totuudet, mutta muuten hän selviytyy pitkälti järjen ja harkinnan avulla. Usein hän esittää kaksi selitystä käyttäen sekä ilmoitukseen että järkeen nojautuvia perusteluja.
Saarna ei kuitenkaan ole pelkästään järkeen perustuva ihmisen velvollisuuksien kuvaus. Järkeen perustuvien jaksojen välissä on kohtia, joissa kääntymyksen merkitystä painotetaan. Niissä hän kehottaa kuulijoitaan itsetutkisteluun. Chydenius siis yhdistää luonnonoikeudellisen katsomustavan uskonnollisen empirismin ja armonjärjestykseksi sanotun uskonnollisen prosessin painottamiseen.
Chydeniuksen lähtökohdakseen ottama luonnonoikeudellinen velvollisuuksien järjestys tunnettiin 1700-luvulla hyvin. Sen osat ovat ihmisen velvollisuudet Jumalaa kohtaan, hänen velvollisuutensa itseään kohtaan ja lopuksi hänen velvollisuutensa muita ihmisiä kohtaan. Tämä järjestys oli pohjana myös moraalifilosofisille ihmisen velvollisuuksia koskeville pohdiskeluille.
Chydenius ei käytä tuota kolmijakoista velvollisuuksien järjestystä kuten sitä tavallisesti käytettiin. Ratkaiseva ero on, että hän lisää mukaan ryhmän luotuja olentoja – ”kuolleita ja eläviä, järjellisiä ja järjettömiä”. Kaikista näistä ihmisellä on velvollisuuksia ainoastaan eläimiä kohtaan. Tämä merkitsee samalla, että eläimet saavat (moraalisia, mutta ei juridisia) oikeuksia. Eläinten sisällyttäminen velvollisuuksien järjestykseen oli epätavallista. Katekismusten kirjoittajat saattoivat joskus sisällyttää viidennen käskyn selitykseen kiellon kohdella eläimiä julmasti. Kielto merkitsi samalla kehotusta kohdella niitä asiallisesti. Chydenius näyttää kuitenkin ensimmäisenä Ruotsissa esittäneen katekismustekstissä ajatuksia eläinten moraalisista oikeuksista.
Chydenius jakoi ihmisen velvollisuudet Jumalaa kohtaan neljään osaan, joista kukin liittyi omaan velvoitusverbiinsä: tuntea,1 pelätä, rakastaa ja luottaa. Kuin verrataan Lutherin selityksiin ensimmäisestä käskystä kummassakin katekismuksessaan, niistä löytyy kolme mainituista verbeistä: rakastaa, pelätä ja luottaa. Tuntemisen (eli tietämisen) vaatimus Lutherilta kuitenkin puuttuu. Chydeniuksen tulkinnassa se taas on sangen merkityksellinen, sillä hän on sitä mieltä, ettei ihminen voi pelätä, rakastaa ja luottaa oikealla tavalla, jos häneltä puuttuvat oikeat tiedot. Näin tietämisen velvollisuus asetetaan muiden velvollisuuksien perustaksi.
Oikea ja välttämätön tieto koskee Jumalan olemassaoloa, identiteettiä ja ominaisuuksia. Tarkastellessaan Jumalan olemassaoloa Chydenius seuraa perinteisiä kuvauksia, joiden lähtökohtana oli luonnollinen teologia. Luonto todistaa Jumalan olevan olemassa ja heijastelee Jumalan ominaisuuksia. Luomakunnan taidokkaasti rakennettu järjestys, kauneus ja moninaisuus ovat sinänsä todiste Jumalasta. Tätä tapaa viitata luontoon käytettiin 1700-luvun teologisessa ja luonnonoikeudellisessa ajattelussa usein teologisena todisteena ja tiedonlähteenä. Tämä oli luonnollisen uskonnon keskeisin perusta.
Chydenius kuvaa termien pelätä, rakastaa ja luottaa sisältöä suurimmaksi osaksi järkeen ja kokemukseen nojautuen. Hän pohtii, todistelee ja maustaa tarjoamaansa hengenravintoa lainauksilla Raamatusta. Perustan hän kuitenkin luo järjellä, ja suostuttelevat perustelut on esitetty rationaalisesti. Paljolti on kyse inhimillisestä kokemuksesta. Hänen mielestään pelkästään katsomalla maailmassa ympärilleen havaitsee, että Jumala on olemassa, että Jumalaa on rakastettava ja pelättävä ja että jokainen ihminen voi levollisin mielin luottaa Jumalan johdattavan kaiken parhain päin.
Chydenius tulkitsee jumalanpelkoa ja Jumalan rakastamista lähtökohtanaan ihmisen arkisemmissa yhteyksissä kokemat pelko ja rakkaus. Chydenius esittää esimerkkejä, tekee rinnastuksia ja kuvaa ihmisten kokemuksia rakkaudesta ja pelosta. Perustunne Chydeniuksen jumalanpelossa on juuri pelko – pelko Jumalan edessä ja Jumalan rangaistuksen pelko. Hän korostaa nimenomaisesti aidon pelon merkitystä jumalanpelossa arvostelemalla Andreas Knösin tulkintaa tästä käsitteestä. Knös oli eräässä aiemmassa kirjoituksessaan kyseenalaistanut pelontunteen tehtävän. Teoksessaan Catechetiska föreläsningar (”Luentoja katekismuksesta”, 1779) Knös otti uudelleen esiin tämän kysymyksen ja selitti, ettei jumalanpelossa ole kyse Jumalan vaan Jumalan kieltämän pahan pelkäämisestä. Kun Chydenius painottaa pelon merkitystä, kyseessä on samassa määrin tietoisuus toivon tärkeydestä. Ihminen, joka on lakannut pelkäämästä Jumalaa, on saanut varmuuden, eikä hänen tarvitse enää toivoa. Niinpä toivo edellyttää pelkoa.
Ihmisten osoittaman rakkauden on oltava järkevää. Chydenius kuvailee tällaisen rakkauden syntyvän hierarkkisesta suhteesta, jossa kumpikin osapuoli toimii oikealla tavalla. Määräävässä asemassa olevan pitää suhtautua hyvin ja huolehtivasti alaiseensa. Silloin määräävässä asemassa oleva saa vastineeksi rakkautta riippuvaisessa asemassa olevalta. Chydenius viittaa myös ristiriitaan, joka sisältyy tulkintaan, että rakastaminen on velvollisuus. Rakkaus on luonteeltaan vapaaehtoista eikä synny pakottamalla. Tästä syystä Chydeniukselle on hyvin tärkeätä osoittaa, miten itsestään selvästi ihmisen on rakastettava Jumalaa. Esittämällä vakuuttavia järkeen perustuvia syitä hän toivoo pystyvänsä taivuttamaan kuulijoittensa tahdon toivomaansa suuntaan. Hän kysyy, ajattelevatko kuulijat todellakin Jumalaa, puhuvatko he Jumalasta, ikävöivätkö he Jumalan luo ja lopuksi tottelevatko he Jumalaa. Nämä olivat Jumalaan kohdistuvan oikean rakkauden tunnusmerkit. Kyseessä oli tunnetasolla toteutuva sitoutuminen, joka sosiaalisissa suhteissa vahvistettiin sanoin ja teoin.
Chydenius kuvaa myös neljättä velvollisuutta – luottamista. Kristitylle tässä on kyse oman elämän jättämisestä Jumalan käsiin luottaen turvallisesti siihen, että Jumalan kaitselmus ohjaa kaikkea. Hän toteaa, että tämän velvollisuuden pystyvät täyttämään oikealla tavalla ainoastaan herätyksen kokeneet ja armonjärjestyksen piiriin päässeet. Vasta silloin kristitty saavuttaa sen luottavaisuuden, jonka osoittaminen on ihmisen velvollisuus Jumalaa kohtaan.
Chydenius näkee ympäristössään runsaasti tiedon puutetta. Suuren osan väestön Jumalaa koskevien tietojen puutteesta hän sälyttää papiston syyksi. Hän vaatii, etteivät papit torju vastuutaan syyttämällä nuorten vanhempia. Pappien pitäisi sen sijaan kysyä itseltään, miten he hoitavat virkaansa, ja pohtia katekismusopetuksensa, yksityisten keskustelujensa ja saarnojensa laatua. Saarna päättyy rukoukseen, että papiston täyttäisi se elävä tieto, jota vaaditaan, jotta he voisivat levittää sitä muille.
Tietämisvelvollisuuden perusteella arvostelun kohteeksi joutuu vielä yksi ryhmä – muslimit. Jumalan tuntemisen toisen osa-alueen – Jumalan olemuksen tuntemisen – yhteydessä hän sai jälleen syyn islamin tekstien pätevyyden kiistämiseen. Hänen käsityksensä mukaan järkevä ihminen käsittää ensiksi Jumalan olevan olemassa ja alkaa sitten pohtia Jumalan identiteettiä. Tähän voi helposti löytää ratkaisun vertailemalla eri uskontojen erilaisia tekstejä Jumalan ilmoituksesta. Chydenius pystyy mielestään vain vilkaisemalla muita ilmoitustekstejä toteamaan, ettei millään muulla uskolla ollut tarjottavanaan yhtä järkevää moraalioppia, yhtä arvokasta jumalakäsitystä eikä yhtä arvokasta Jumalan palvontaa kuin kristinuskolla. Tämän sanottuaan Chydenius käy suoraan hyökkäykseen islamia vastaan. Tämä muslimien vastainen sananjulistus voidaan tulkita osaksi kristinuskon puolustamista. Islam vaati samaan tapaan ainoan oikean uskon asemaa, ja tästä syystä Koraanin vaatimusten torjumisen oli välttämättä oltava saarnan osana riippumatta siitä, miten aiheettomana islamin arvostelua voidaankin pitää kotimaan olojen kannalta.
Carola Nordbäck
Suom. Heikki Eskelinen