Ruotsin valtakunnalle oli 1700-luvulla ominaista ylempien yhteiskuntaluokkien isänmaallinen innostus talousasioihin. Tämä oli kansainvälinen ilmiö, joka johti Länsi-Euroopassa taloudellista toimintaa koskevan kirjallisuuden julkaisemiseen sekä kasvatti voimakkaasti kiinnostusta taloutta käytännössä ehkä hyödyttäviin keksintöihin, uusiin menetelmiin, havaintoihin ja kokemuksiin. Monissa maissa perustettiin tieteellisiä seuroja, joiden tavoitteena oli käytännön talouselämän parantaminen. Ruotsissa tällaisia olivat 1739 perustettu Kuninkaallinen tiedeakatemia sekä 1766 perustettu Isänmaallinen seura (Patriotiska Sällskapet).
Saadakseen kootuksi kirjoituksia hyödyllisistä aiheista tiedeakatemia oli aluksi luottanut yleisön innostukseen; alkuaan kirjoituksista ei jaettu palkintoja. Lahjoitusten turvin akatemia alkoi 1760-luvun alussa julistaa kirjoituskilpailuja talouden ja lääketieteen alalta valituista aiheista ja myöntää parhaista kirjoituksista palkintoja. Ensimmäiset, helmikuussa 1761 vastattaviksi annetut kysymykset koskivat parasta tapaa sammalen hävittämiseen niityiltä sekä kihdin syitä ja parannuskeinoja. Sammaloituneita niittyjä koskevaan kysymykseen oli vuoden 1762 alkuun mennessä saapunut 18 vastausta, lääketieteelliseen kysymykseen kuusi. Kuusi parasta sammaloituneita niittyjä koskevaa kirjoitusta annettiin painettaviksi, ja Lars Salvius julkaisi ne 1762 yhtenä niteenä, joka sai otsikon Svar på frågan om bästa sättet at upodla mosslupna ängar (Vastaus kysymykseen, miten sammaloituneet niityt voidaan parhaiten saada viljelyskäyttöön). Anders Chydenius oli kirjoittanut yhden kolmesta parhaasta vastauksesta, mutta hänen kirjoituksensa oli kuitenkin saapunut perille myöhästyneenä, eikä sitä siis voitu ottaa huomioon päätettäessä ensimmäisestä palkinnosta. Ensimmäinen palkinto, kymmenen dukaatin painoinen kultaraha, myönnettiin nimimerkille Idog och Redelig (”Uuttera ja rehti”) eli filosofian maisteri Jakob Stenius nuoremmalle (1732–1809, tunnettiin myös nimellä ”Koski-Jaakko”), joka tuohon aikaan johti Pohjanmaalla käynnistettyä koskienperkausohjelmaa. Chydenius ja Linköpingin lähistöllä sijaitsevan Näsbyn kirkkoherra Hans Hederström, jonka kirjoituksen mottona oli Sparge fimo pingvi tua prata (lat. ”Levitä niityillesi mehevää lantaa”), saivat hopeisen palkintorahan tunnustukseksi kirjoituksistaan.
Niitty oli yksi tuolloisen maanviljelyn kolmesta pääasiallisesta maankäytön lajista: muut olivat pelto ja takamaat. Sanalla niitty oli tuohon aikaan täsmällisempi merkitys kuin nykyisessä arkikielessä useimmiten – sillä tarkoitettiin ruohikkomaita, jotka oli ensisijaisesti varattu heinän tuottamiseen talvirehuksi. Koska niityt joutuivat vuodesta toiseen luovuttamaan kasviainesta saamatta mainittavaa lannoitusta, ne olivat yleensä varsin laihoja ja huonosti tuottavia maita.
Niittyjen kunnon huonontuminen näyttää useiden samansuuntaisten viestien mukaan olleen 1700-luvulla paisuva ongelma, josta saatiin valituksia ja huolestuneita kommentteja kaikkialta valtakunnasta. Havaittu ilmiö johtui todennäköisesti niittyjen yltyvästä liikakäytöstä. Sekä Ruotsissa että Suomessa laajennettiin peltoalaa 1700-luvulla voimakkaasti, ja uudisraivaukset supistivat niittyjen alaa. Vaikka uusia niittyjä voitiin raivata vanhoille laidunmaille, lopputuloksena oli kuitenkin niittyjen alan supistuminen sekä suhteessa peltoalaan että absoluuttisesti. Maanviljelijät eivät silti halunneet vähentää karjaansa.
Perusajatuksena Chydeniuksen kirjoitelmassa on, että sammalet viihtyvät happamalla alustalla ja että tästä syystä on vähennettävä maaperän happamuutta, jos sammalet halutaan hävittää. Tämä voidaan toteuttaa lisäämällä emäksisiä aineita (§ 6) tai niityn sijainnin mukaisesti ojittamalla ja kääntämällä maa (§ 7) veden haihtumisen lisäämiseksi tai jättämällä niityt ajoittain veden alle, jolloin happamuus laimenee ja poistuu veden mukana, kun se lasketaan pois (§ 8). Keinoihin kuuluu myös niityn kiinteä yhdistäminen peltoviljelyyn eli niittymaan kääntäminen, viljan viljely alueella muutamien vuosien ajan ja sen palauttaminen myöhemmin niityksi. Parin vuoden kuluttua vuorottelua jatkettiin kääntämällä niitty taas pelloksi (§ 11).
Anders Chydeniuksen niittyjen hoitoa koskeva kirjoitus osoittaa sekä kirjoittajan kasvilajien että myös niiden ekologian perusteiden yllättävän hyvää tuntemusta. Enemmän kuin ”kirjaviisauteen” tämä tietopohja perustui selvästi kansan kokemusperäiseen tietämykseen ja paljolti kirjoittajan omiin havaintoihin. Erinomainen esimerkki on Chydeniuksen sivuilla 92–93 verraten seikkaperäisesti kertoma, vuosiin 1737–1746 ajoittuva ja siten juuri Kuusamoon paikallistuva tulvittamiseen eli vesittämiseen perustuva niitynhoito. Kyseessä on Koillismaalle ominaisten paise- ja valuntaniittyjen aikaansaaminen patoamalla suon läpi kulkeva puro tai johtamalla vesi suolle valuntaojia pitkin.
Chydeniuksen akateemisiin opintoihin ei luultavasti juurikaan sisältynyt eläin- tai kasvioppia, vaan niiden tuntemuksen hän oli pääosin hankkinut nuoruudessaan Koillismaalla. Carl von Linnén teoksista Species plantarum (1753) ilmestyi samoihin aikoihin, kun Chydenius päätti opintonsa Turun akatemiassa. Vaikka Linnén Flora suecica (1. painos 1745) oli käytettävissä Chydeniuksen opintojen alkuvaiheessa, on todennäköisempää, että Flora lapponica (1737), joka kertoo Linnén vuonna 1732 tekemästä Lapin matkasta (jolta hän palasi Pohjanmaan kautta) on ollut Chydeniuksen tärkein kasviteos niin nuoruudessa kuin vielä 1761 hänen laatiessaan niittykirjoitusta. Tähän viittaavat myös hänen siinä mainitsemansa kaksi latinankielistä nimeä, jotka eivät ole binaarisia vaan ”vanhanaikaisesti” moniosaisia, ns. fraasinimiä. Kasvilajien kaksiosaisen tieteellisen nimeämistavan Linné oli ottanut käyttöön Species plantarumissa. Siinä nimetty ainoa rahkasammallaji on Sphagnum palustre, Chydeniuksen 1761 käyttämä nimitys Sphagnum ramis reflexis on peräisin nimenomaan Linnén Flora lapponica -teoksesta. Lehtisammalien osalta mainittakoon, että rahkasammalia lukuun ottamatta niiden tieteellisen nimistön lähtökohtana on vuosi 1801, ei 1753. Ylipäänsä voitaneen arvioida, että lehtisammalien luokittelussa vasta 1800-luvun puolivälissä päästiin suunnilleen putkilokasvien Linnén aikaiselle luokittelutasolle.
Chydeniuksen havainto, että sammal viihtyy happamalla maaperällä ja sen hävittämiseksi on siis vähennettävä maaperän happamuutta, pitää täysin paikkansa ja oli terävä oivallus omana aikanaan. Opiskeluvuosinaan Uppsalassa Chydenius oli hankkinut tietämystä kemiasta. Hänen suosittelemansa keinot emäksisten aiheiden lisäämiseen olivat kuitenkin epäilemättä kalliita tuon ajan tavalliselle maanviljelijälle. Niityn peittäminen kuusenhavuilla, menetelmä jota Chydenius kummastuttavasti suosittelee, oli luultavasti halvempi, mutta keino näyttää epäilyttävältä tai jopa suunnitellun tarkoituksen vastaiselta. Yleensähän kuusen neulaset lisäävät maan happamuutta eivätkä suinkaan vähennä sitä. Chydeniuksen ehdottama menettely saattoi pohjautua hänen Kuusamossa saamiinsa kokemuksiin, siellähän maa- ja kallioperä ovat laajoilla alueilla emäksisiä. Niinpä tulvaniityille ja soille valuvan veden emäksisyys saattoi siellä voittaa lahoavien havujen happamuuden.
Tuskin pitää paikkaansa sekään, että happoa muodostavat aineet voitaisiin saada haihtumaan maaperän kuivaamisella. Vesi toki saadaan haihtumaan, mutta veteen liuenneina olleet suolat jäävät maahan. Niittyjen ojittaminen oli lisäksi ajan mittaan pikemminkin haitallista rehunurmelle, jonka kasvua maaperän kosteus edistää.
Niittyjen jättäminen veden alle tiettyinä vuodenaikoina osoittautui hyväksi keinoksi, ehkä ennen muuta siitä syystä, että vesi toi mukanaan siihen liuenneita ravinteita sekä ravinteikasta liejua, mutta menetelmä edellytti patojen rakentelua ja soveltui käytettäväksi vain tietynlaisissa paikoissa. Menetelmä, jonka Chydenius siis tunsi hyvin lapsuusvuosiltaan, vaati melkoisia kustannuksia, ja valtakunnan läntisessä puoliskossa sitä käytettiin jossakin määrin Skoonen herraskartanoiden mailla 1800-luvulla ja jonkin verran Norlannissa.
Viimeistä Chydeniuksen ehdottomista keinoista, rehunurmien liittämistä peltoviljelyn yhteyteen, käytettiin 1760-luvulla Englannissa ja ehkä yllättävästi myös Ruotsin Bergslagenissa. Säännöllisempi vilja- ja rehukasvien vuoroviljely sen sijaan toteutui vasta maatalouden vallankumouksen yhteydessä ja yleistyi erityisesti 1800-luvulla niin Ruotsissa kuin Suomessakin.
Painettuina ilmestyneet kuusi kilpakirjoitusta, joihin Chydeniuksen kirjoitelma kuului, saivat jonkin verran kansainvälistä huomiota, kun ne käännettiin saksaksi, ja Daniel Gottfried Schreber julkaisi ne 1765 Hallessa kokoomateoksessa Neue Cameralschriften. Uuden painoksen kirjasta Svar på frågan om bästa sättet at upodla mosslupna ängar julkaisi silloin jo edesmenneen Lars Salviuksen kirjapaino 1773.
CJG ja PI
Suom. HE
Kirjallisuus
Gadd, Carl-Johan, Det svenska jordbrukets historia 3. Den agrara revolutionen 1700–1870, Stockholm: Natur och Kultur 2000.
Högberg, Staffan, Kungl. Patriotiska sällskapets historia. Med särskild hänsyn till den gustavianska tidens agrara reformsträvanden, Stockholm 1961.
Juhlin-Dannfelt, Herman,Kungl. Landtbruksakademien 1813–1912 samt svenska landthushållningen under nittonde århundradet, Stockholm 1913.
Lindroth, Sten, Kungl. Vetenskapsakademiens historia 1739–1818, Stockholm: Kungl. Vetenskapsakademien 1967.
Utterström, Gustaf, Jordbrukets arbetare. Levnadsvillkor och arbetsliv på landsbygden från frihetstiden till mitten av 1800-talet, Första delen, Stockholm: Tidens förlag 1957.