Maakauppa tarkoitti aikoinaan kaikkea kaupunkien ulkopuolella tapahtuvaa tavaranvälitystä. Toiminta oli periaatteessa kiellettyä. Kielto oli säädetty jo Maunu Eerikinpojan kaupunkilaissa 1300-luvun puolivälissä ja uudelleen kuningas Kristofferin maanlaissa 1440-luvulla. Myös vuoden 1734 lain (kauppakaaren 6. luku, §1) mukaan kukaan ei saanut maaseudulla pitää kauppatavaroita myytävänä talossaan tai kulkea kylästä kylään niitä kaupitellen. Kukaan ei saanut myöskään ostaa maaseudulla maalaisten tuotteita myydäkseen ne siellä tai kauppakaupungissa eteenpäin.
Yleinen maaseudulla käytävän ammattimaisen kaupan kielto sisälsi siis myös kaupunkien kauppiaille annetun kiellon lähteä maaseudulle ostoja tekemään. Jokaisen talonpojan odotettiin matkustavan kaupunkiin itse myymään ne tuotteet, jotka hän halusi myydä.
Maakaupan kieltämisen tarkoituksena oli kaupunkien talouden vahvistaminen poistamalla niiden kauppiaisiin kohdistuva kilpailu. Valtiovalta halusi syventää toisaalta kaupan ja käsityön ja toisaalta maatalouden välistä eroa ja siten – kuten uskottiin – tehostaa maan elinkeinoelämää. Kaupan ja käsityön verottaminen oli lisäksi helpompaa, kun toiminta keskitettiin tiettyihin paikkoihin.
Valtiovalta edisti 1500- ja 1600-luvuilla aktiivisesti elinvoimaisen kaupunkilaitoksen kehittämistä. Uusia kaupunkeja perustettiin vuosina 1580–1680 niin vilkkaasti, että niiden määrä Ruotsissa ja Suomessa kasvoi kolmanneksen. Tästä huolimatta kaupunkeja oli Ruotsin valtakunnassa melko harvassa. Viranomaisten toivoman kaupunkien ja maaseudun välisen työnjaon toteuttaminen oli tästä syystä vaikeaa, ja useimpien merkittävien yhteiskuntaryhmien edustajat rikkoivat maaseudulla tapahtuvien ostojen kieltoa hyvin yleisesti. Säännöllinen ja jokseenkin avoin taloudellisen lainsäädännön rikkominen oli muutoinkin edelleen tavallista myös 1700-luvulla, mikä aiheutui osaksi siitä, etteivät lait olleet läheskään aina yksiselitteisen selviä. Niinpä jo keskiajalla myönnettiin alueellisia poikkeuksia kiellosta myydä maaseudulla eteenpäin siellä muilta ostettuja tavaroita. Kristofferin maanlaissa myönnettiin tiettyjä helpotuksia Norlannille, Suomelle, Öölannille ja Gotlannille; kyseessä oli rahvaan oikeus harjoittaa viljakauppaa. Näitä poikkeussääntöjä ei tosin toistettu vuoden 1734 laissa, mutta silloinen käsitys lainsäädännöstä ja laeista ei ollut nykyinen, jonka mukaan uusi laki kumoaa aikaisemman. Uudet lait nähtiin pikemminkin vanhojen täydennyksinä, ja näitä pidettiin edelleen voimassa olevina. Lisäksi vanhoja perinnäistapoja pidettiin laillisen säännöstön osana.
Eteläisen Länsi-Götanmaan metsäinen, nimellä Sjuhäradsbygden tunnettu alue kuului niihin, jotka saivat ajan mittaan merkittäviä oikeuksia poiketa maakaupan kieltävästä säännöstä. Siellä oli keskiajalta alkaen kehittynyt erilaisia käsityöaloja, joiden tuotteet valmistettiin myytäviksi. Talonpojat tekivät näitä käsitöitä maataloustöiden luppoaikoina. Ainakin 1500-luvulta saakka on tietoja länsigötalaisista talonpojista, jotka kauppasivat käsityötuotteita laajoilla alueilla Skandinaviassa. Länsigötalaisten talonpoikien kaupankäynnin merkitys kasvoi niin suureksi, että kruunu antoi 1680 tiettyjen Länsi-Götanmaan kihlakuntien väestölle virallisenkin oikeuden valmistaa ja myydä käsityötuotteita. Aluetta, jolla nämä oikeudet olivat voimassa, laajennettiin asteittain, kunnes ne vuodesta 1776 alkaen ulottuivat seitsemän kihlakunnan alueelle, joka oli yhtenäinen kokonaisuus. Periaatteessa talonpoikaiskauppiaat saivat kuljettaa mukanaan vain oman taloutensa tuotteita, mutta käytännössä näitä rajoituksia kierrettiin tai niitä ei otettu lainkaan huomioon. Länsi-Götanmaan rahvas sai virallisenkin oikeuden välityskauppaan 1776.
Näyttää siltä, että rahvaan harjoittama välityskauppa oikeastaan hyväksyttiin maassa laajoilla alueilla jo 1700-luvun puolivälissä (Chydenius mainitsee sen kirjoituksensa 4. pykälässä rahvaalle tarjoutuvana mahdollisuutena, mutta pitää sen käytännöllistä merkitystä vähäisenä), vaikka se sai nimenomaista tukea koko maata koskevassa yleisessä lainsäädännössä vasta 1789. Tämä oikeus oli käytännössä porsaanreikä säännöstössä, koska oikeuslaitoksen edustajat eivät kovin helposti pystyneet todistamaan, että talonpojan kuljettamassa kuormassa oli todellisuudessa hänen ostamiaan tavaroita eikä sellaisia, jotka hän oli ottanut vastaan myydäkseen ne välittäjänä edelleen. Vaikeasti valvottavan maakaupan saamiseksi jonkinlaiseen järjestykseen perustettiin lyhytaikaisia, mutta säännöllisesti toistuvia markkinoita. Markkinoilla välityskauppa sallittiin, vaikka markkinapaikat olivat maaseudulla. Tällaisten markkinoiden määrä valtakunnan länsipuoliskossa ja Suomessa seitsenkertaistui vuodesta 1661 vuoteen 1798, aluksi markkinatilaisuuksia oli 76 ja lopuksi 567 vuodessa.
Niinpä maakaupan kieltävässä lainsäädännössä oli jo Chydeniuksen aikana helpotuksia ja porsaanreikiä. Lainsäädännöllä oli silti vaikutuksensa. On korostettava sitä, että kaupunkien ulkopuolella kauppaa käyvät henkilöt liikkuivat oikeudellisesti epävarmalla maaperällä. Vaikka jotkut virkamiehet katsoivat toimintaa läpi sormien tai jopa puolustivat talonpoikien oikeutta maakaupan harjoittamiseen, toimijoita uhkasi aina se vaara, että viranhaltijan vaihtuessa lain tulkinta muuttuisi tiukemmaksi ja maakaupalle epäsuotuisammaksi. Kun tilanne oli oikeudellisesti näin epävarma, mittava investointi tavaravarastoon oli riskialtista toimintaa – kaikki voitiin takavarikoida.
Kun Göteborgin tiede- ja kirjallisuusseura julisti 1775 kirjoituskilpailun maakaupasta, aihe oli erityisen ajankohtainen. Vapauden aikana – valtiopäivien hallitessa maata vuodesta 1718 vuoteen 1772 – kaupunkien ja talonpoikien kamppailu maaseudun kauppaoikeuksista oli alkanut kääntyä talonpoikien eduksi. Talonpoikien käymä kauppa kasvoi, ja heidän oikeuttaan kaupankäyntiin – toki edelleen periaatteessa vain omien tuotteittensa myymiseen – korostettiin valtiopäivien 1766 hyväksymässä päätöslauselmassa. Maakauppa otettiin uudelleen käsiteltäväksi vuosien 1771–1772 valtiopäivillä, ja jälkimmäisenä vuonna asetettiin toimikunta selvittämään ”maatalouden edistämistä”. Se esitti mietintönsä 1774, ja maakauppa sai siinä runsaasti huomiota osakseen; toimikunta mm. ehdotti viljakaupan täydellistä vapauttamista. Merkittävän sysäyksen tämän ratkaisun suuntaan antoi Ranskassa käyty keskustelu; siellä viljakauppa vapautettiin syyskuussa 1774. Jo maaliskuussa 1775 viljakauppa vapautettiin kahdeksassa valtakunnan länsipuoliskon läänissä ja Suomessa eli maakunnissa, joilla arvioitiin olevan säännöllisesti viljaa myytäväksi. Näillä alueilla sai tämän jälkeen kuka tahansa ostaa viljaa ja myydä sitä eteenpäin. Kummallista kyllä Chydenius ei kirjoituksessaan lainkaan mainitse tätä merkittävää muutosta. Viisi vuotta myöhemmin, 1780, viljakauppa vapautettiin koko valtakunnassa.
Yleiseen tapaansa Chydenius puhuu kirjoituksessaan (§â€†1) kuninkaasta, Kustaa III:sta, hyvin myönteisessä, jopa suorastaan imartelevassa sävyssä. Kuningas oli kasvattanut valtaansa valtiopäivien kustannuksella vallankaappauksessaan 1772. Useissa Euroopan maissa toteutettiin viljakaupan vapautta lisääviä uudistuksia vuosina 1760–1780, ja kaikissa tapauksissa uudistus toteutettiin itsevaltaisen tai lähes itsevaltaisen hallitsijan johdolla. Heillä oli hyvät mahdollisuudet toimia erilaisia erityisetuja ajavista tahoista piittaamatta. Ilmiötä on osuvasti sanottu ”diktatoriseksi liberalismiksi” (authoritarian liberalism).
Göteborgin kirjallisuus- ja tiedeseura perustettiin 1773 ja sai kuninkaallisen seuran arvon 1778. Kun se ryhtyi 1775 julistamaan kirjoituskilpailuja taloudellisista aiheista, innostus tuollaisiin kilpailuihin osallistumiseen oli vähenemässä. Aluksi seura ei jakanut merkittäviä palkintosummia, ja tämäkin ehkä vaikutti laimeaan osallistumiseen.
Vuoden 1775 kilpailukysymys oli: Onko maakauppa yleensä valtakunnalle hyödyksi vai vahingoksi, ja missä määrin se vaikuttaa elinkeinoelämän voimistumiseen tai heikkenemiseen?
Tähän kilpailuun ei saapunut yhtään vastausta. Kysymys toistettiin 1776 ja nyt saatiin kaksi vastausta, toinen Chydeniukselta. Hänen vastauksensa hylättiin selvittämättömistä syistä, toinen kilpailija sen sijaan sai kunniamaininnan (accessit). Chydenius valittiin silti myöhemmin kuninkaallisen göteborgilaisseuran jäseneksi.
Chydenius esitti kirjoituksessaan näkemyksen, että maakaupan kieltäminen tuottaa suurta haittaa vaikeuttamalla maaseudun tuotteiden järkevien kuljetusten järjestämistä myyntipaikkakunnille. Koska jokaisen talonpojan oli itse tuotava kaupunkiin ja myytävä siellä myyntitavaransa, yksittäiset tavarakuormat olivat niin pieniä, että suuri osa myyntivoitosta kului matkakustannuksiin. Jos kauppiaat sen sijaan saisivat oikeuden matkustaa maaseudulle tavaroita ostamaan, kuormista tulisi suurempia, kuljetuksista tehokkaampia ja siitä syystä halvempia. Chydenius ottaa kaavamaisiksi esimerkeiksi voin ja teuraseläinten myynnin maaseudulta kaupunkiin (§ 4–5). Hän ennustaa lisäksi tavaramäärien kasvavan, jos tehokkaammat kuljetukset sallitaan. Se johtuisi mm. uusien seutujen tulosta myyntiin suuntautuvan tuotannon piiriin (§ 9). Chydenius tarkastelee myös maakaupan vastustajien tuohon aikaan yleisesti esittämää väitettä, että kauppiaiden kilpailu talonpoikien tuotteista nostaisi hintoja. Chydenius ei oikeastaan vastusta tätä käsitystä, vaan nostaa sen sijaan esiin ajatuksen, että talonpojilla on yhtä suuri oikeus saada tavaroistaan mahdollisimman hyvä hinta kuin kaikilla muillakin valtakunnan asukkailla (§ 7). Vastaukseksi ennusteeseen hintojen noususta olisi muuten voitu sanoa, että kuljetusten järkevämmän järjestelyn ja tavaramäärän kasvun voitiin odottaa aiheuttavan painetta hintojen laskuun.
Todisteeksi vapaan maakaupan oloissa kasvavasta myyntitavaroiden tuotannosta Chydenius ottaa mm. Länsi-Götanmaan eteläosien laajan myyntiin työskentelevän käsityötoiminnan. Samoin Bergslagenille myönnetyt erityisoikeudet kaupankäyntiin kaupunkien ulkopuolella olivat Chydeniuksen mielestä hyvin merkityksellisiä vuorityölle § 9–10).
Mistä syystä maakaupan kielto sitten pysyi sitkeästi voimassa? Chydenius piti tärkeänä osaselityksenä sitä, että järjestelmä, jonka puitteissa jokainen talonpoika kuljetti tavaransa torille itse, pönkitti ostajille edullisia hintoja. Joutuihan peninkulmien takaa tavaroineen saapunut talonpoika usein hyväksymään hyvin alhaisen hinnan, koska tappio olisi kasvanut vielä suuremmaksi, jos hän olisi palannut kotiin samat tavarat kuormassaan. Kaupunkien kauppiaat käyttivät tätä tilannetta hyväkseen sopimalla kartellin tapaan, ettei kukaan tarjoa enempää kuin toisetkaan (§ 20). Konservatiiviseen suuntaan vaikuttava ryhmä olivat myös kaupunkien käsityöläiset, joilla myös oli omat kartellimaiset yhteenliittymänsä, ammattikunnat. Heihin Chydenius ei kiinnitä sanottavasti huomiota. Käsityöläiset vastustivat voimakkaasti halpojen tavaroiden tuloa kaupunkeihin maaseudulta valmisteitaan myyviltä käsityön tekijöiltä, eikä maakaupan vapauttaminen tämän takia kiinnostanut heitä.
Kaupunkien ammattikunnilla ja killoilla oli merkittävästi poliittista valtaa, ja ne käyttivät sitä omiin tarkoituksiinsa. Maakaupan täydellinen vapauttaminen sai odottaa 1800-luvun puoliväliin asti. Kaiken kaikkiaan Chydeniuksen maakauppaa tarkastelevan kirjoituksen poliittinen vaikutus jäi varsin vähäiseksi.
CJG
Suom. HE
Kirjallisuus
Alanen, Aulis J., Suomen maakaupan historia, Helsinki: Kauppiaitten kustannus 1957.
Carlén, Stefan, Staten som marknadens salt: en studie i institutionsbildning, kollektivt handlande och tidig välfärdspolitik på en strategisk varumarknad i övergången mellan merkantilism och liberalism 1720–1862, Stockholm: Almqvist & Wiksell International 1997.
Ericsson, Birgitta, ”De anlagda städerna i Sverige (ca 1580–1800)”, Urbaniseringsprocessen i Norden. Del 2. De anlagte steder på 1600–1700-tallet, Oslo: Universitetsforlag 1977, s. 100–133.
Eriksson, Nils, Kungl. Vetenskaps- och vitterhets-samhället i Göteborg 1778–1874, Göteborg: Kungl. Vetenskaps- och Vitterhets-Samhället 1978.
Gadd, Carl-Johan, Självhushåll eller arbetsdelning?: svenskt lant- och stadshantverk ca 1400–1860, Göteborg: Ekonomisk-historiska institutionen, Göteborgs universitet 1991.
Gadd, Carl-Johan, ”Varför är äldre näringslagstiftning så oklar?: kring ekonomisk lagstiftning, lagefterlevnad och sedvana, ca 1680–1850.”, Lennart Andersson Palm & Maria Sjöberg (red.), Historia : vänbok till Christer Winberg 5 juni 2007, Göteborg: Historiska institutionen, Göteborgs universitet 2007, s. 87–103.
Hanssen, Börje, Österlen: allmoge, köpstafolk & kultursammanhang vid slutet av 1700-talet i sydöstra Skåne, [Ny utg.], Stockholm: Gidlund i samarbete med Institutet för folklivsforskning 1977.
Heckscher, Eli F., Sveriges ekonomiska historia från Gustav Vasa. D. 1, Före frihetstiden, Bok I–II, Stockholm: Bonnier 1935.
Heckscher, Eli F., Sveriges ekonomiska historia från Gustav Vasa. D. 2, Det moderna Sveriges grundläggning, Bok I–II, Stockholm: Bonnier 1949.
Lilja, Sven, ”The Geography of urbanization – Sweden and Finland, c. 1570–1770”, Scandinavian Economic History Review 1994, s. 235–256.
Lindroth, Sten, Kungl. Svenska vetenskapsakademiens historia 1739–1818. 1:1, Tiden intill Wargentins död (1783), Stockholm: Kungl. Vetenskapsakademien 1967.
Magnusson, Lars, Sveriges ekonomiska historia, Stockholm: Tiden/Athena 1996.
Palm, Lennart Andersson, Borås stads historia. 1, Stad och omland fram till 1800-talets mitt, Lund: Historiska Media 2005.
Persson, Karl Gunnar, Grain markets in Europe, 1500–1900: integration and deregulation, Cambridge: Cambridge University Press 1999.
Sveriges rikes lag: gillad och antagen på riksdagen år 1734. Faks.-utg. till 250-årsdagen av lagens tillkomst efter den första i antikva tryckta upplagan av år 1780, Skrifter utgivna av Institutet för rättshistorisk forskning, serien 1, Rättshistoriskt bibliotek 37, Stockholm 1984.
Utterström, Gustaf, Jordbrukets arbetare: levnadsvillkor och arbetsliv på landsbygden från frihetstiden till mitten av 1800-talet. I–II, Stockholm: Tiden 1957.
Åmark, Karl, Spannmålshandel och spannmålspolitik i Sverige 1719–1830, Stockholm 1915.