Maatalous oli hallitseva elinkeino Ruotsin valtakunnassa 1700-luvulla. Väestön suuri enemmistö teki työtä maatalouden parissa, ja kaikki maan asukkaat olivat suoraan tai välillisesti riippuvaisia sadosta. Talonpoikien elämään vaikutti välittömästi ruis- ja ohrasadon määrä, ja myös valtion tulot ja valtion virkamiesten palkkojen tason määritteli pitkälti sato ja leipäviljan hinta. Niinpä maatalouden menestyminen vaikutti koko yhteiskunnan talouskehitykseen.
Menestyvän maatalouden ja etenkin viljanviljelyn edellytykset olivat hyvin erilaiset valtakunnan eri osissa. Muun muassa Skoonessa ja Itä-Götanmaalla satoa saatiin yleensä yli oman tarpeen, mutta vaikkapa Bergslagenissa, Karjalassa, Länsipohjassa ja Pohjanmaalla oma tuotanto ei pystynyt tyydyttämään rukiin eikä ohran kysyntää, vaan siellä tarvittiin viljaa muilta seuduilta. Myös kaupungit, kuten Göteborg, Tukholma ja Turku, olivat riippuvaisia viljan saannista muualta. Tilanteen ratkaisemiseksi tarvittiin siis kuljetuksia ylijäämäalueilta alueille, joilla ilmeni vajausta. Osa tarpeellisista kuljetuksista hoidettiin muun muassa Skoonesta, mutta tavanomaista oli myös viljan tuonti Riiasta, Danzigista ja Stralsundista, koska tavaran kuljettaminen Itämeren itäisistä satamista meritse suoraan Tukholmaan ja Turkuun oli yksinkertaisempaa kuin niiden kuljettaminen maitse pohjoiseen vaikkapa Malmöstä Koska Ruotsi oli viljan tuonnista riippuvainen, sen taloustilanteeseen vaikuttivat myös kansainvälisillä markkinoilla vallitsevat hinnat. Niinpä kotimaisen hintatason kehitystä ei siis ohjannut pelkästään Suomen ja Ruotsin sadon suuruus, vaan myös satojen suuruus Itämeren toisella puolella sekä rukiin kysyntä muualla Euroopassa.
Viljan hinta nousi 1760-luvulla useimmissa Euroopan maissa. Kehitys vaikutti myös Ruotsin valtakuntaan, jossa hinta nousi voimakkaasti varsinkin tuontiviljasta riippuvaisilla seuduilla. Tämän takia monet valtiopäivämiehet saapuivat vuosien 1765–1766 valtiopäiville vaatimaan, että korkeille hinnoille ja viljan puutteelle oli tehtävä jotakin. Samalla kerrottiin asukkaiden eri lääneissä kokemista vaikeuksista. Myös Anders Chydenius osallistui keskusteluihin viljan hinnasta ja keinoista ongelmien vähentämiseksi. Hän kirjoitti västerbottenilaisen valtiopäivämiehen Lars Larssonin talonpoikaissäädylle jättämän muistion, josta on säilynyt myös Chydeniuksen kirjoittama luonnos. Lisäksi hän jätti samansisältöisen muistion pappissäädylle. Chydenius käytti siis ensisijaisesti virallisia poliittisia kanavia eikä kirjoittanut kysymyksestä pamflettia vaikuttaakseen suureen yleisöön.
Luonnos sekä molemmat muistiot on kirjoitettu maaliskuussa 1766, ja muistiot jätettiin säädyille samaan aikaan eli noin vuoden kuluttua valtiopäivien avaamisesta. Vaatimuksia viljapolitiikan muuttamisesta oli esitetty jo keväällä 1765, jolloin asialla olivat erityisesti monet talonpoikaissäädyn edustajat, mutta vaatimukset olivat vaimentuneet maamarsalkan luvattua, että salainen valiokunta ryhtyisi tarpeellisiin toimiin. Kun ongelmat tästä lupauksesta huolimatta jatkuivat ja valtiopäivämiehet saivat kotiseuduiltaan kirjeitä olojen vaikeudesta, toiminta muutoksen aikaansaamiseksi tuli poliittisesti välttämättömäksi. Chydenius laati kirjoituksensa tässä toisessa vaiheessa.
Luonnos ja molemmat muistiot, jotka ovat hyvin samankaltaisia, keskittyvät tarpeeseen saada viljan tuonti ulkomaiden satamista helpommaksi ja ennen kaikkea halvemmaksi. Chydenius halusi, että sekä kotimaisilla että ulkomaisilla kauppiailla olisi rajoitetun ajan oikeus tuoda viljaa maahan. Ehdotuksen mukaan tuonti voisi tapahtua myös ulkomaisilla laivoilla, ja tämä merkitsi, että Chydenius halusi luopua tuoteplakaatin määräyksestä, että ulkomaiset alukset saivat tuoda vain oman maansa tuotteita. Perustellakseen tätä hän viittaa politiikkaan, jota noudatettiin 1741 valtakunnassa tuolloin koettujen huoltovaikeuksien helpottamiseksi.
Chydeniuksen esittämät ehdotukset olivat selvästikin osa hänen pyrkimyksistään heikentää Göteborgin, Tukholman ja Turun johtavien kauppiaiden valta-asemaa kaupankäynnissä. Chydeniuksen mukaan he saattoivat privilegioidensa turvin vähentää viljan tuontia nostaakseen hintoja ja kasvattaakseen omia tulojaan. He kykenivät siis ansaitsemaan rahaa monien ihmisten kurjistumisen kustannuksella. Viljan korkea hinta oli lisäosoitus väärän ja epäoikeudenmukaisen talouspolitiikan vaikutuksista. Chydenius väitti, että vallitsevasta tilanteesta voitiin selvitä vain tuonnin vapauttamisella.
Lars Larssonin muistio luettiin talonpoikaissäädylle 7.3.1766, samoin kuin muuan valtiopäivämies Johan Pålssonille saapunut kirje. Sääty päätti laatia kirjelmän salaiselle valiokunnalle selittääkseen viljanpuutteen aiheuttamia vaikeuksia ja kehottaakseen valiokuntaa ryhtymään tarpeellisiin toimiin. Chydeniuksen muistio luettiin pappissäädyssä 15.3.1766. Sääty hyväksyi muutoin sen sisällön, paitsi että väliaikaisen järjestelyn päättymisajankohdaksi esitettiin 1.9. Sääty päätti myös lähettää ehdotuksen samana päivänä muille säädyille. Talonpoikaissäädyssä se luettiin ja hyväksyttiin, mutta porvarissäädyssä monet valtiopäivämiehet suhtautuivat epäilevästi toimenpide-ehdotuksiin, etenkin siitä syystä, että esitetty uudistus saattoi vaaraan kauppiaiden privilegiot. Niinpä sääty päätti, ettei se anna tukeaan pappissäädyn ehdotukselle. Aatelissäädyssäkään sitä ei hyväksytty, vaan päätettiin lähettää se salaiseen valiokuntaan jatkokäsittelyä varten.
Salainen valiokunta ei ryhtynyt käsittelemään talonpoikais- ja pappissäädyn kirjelmiä, mutta sen jäsenet ottivat kuitenkin 21.3.1766 kantaa periaatekysymykseen, onko ulkomaisen viljan tuontirajoituksia väljennettävä. Savon ja Kymenkartanon läänin maaherra Anders Henrik Ramsay oli nimittäin jättänyt kuninkaalliselle majesteetille kirjelmän, jossa ehdotettiin rajan yli tuotavan viljan tullimaksun alentamista alueella vallitsevan hädän lievittämiseksi. Salainen valiokunta ei hyväksynyt tuota ehdotusta, koska ehdotetun toimenpiteen ei uskottu tuovan helpotusta ajankohtaiseen tilanteeseen. Tullin alentamisen pelättiin myös vähentävän valtion tuloja. Viljan vapaan tuonnin sijasta valiokunnan jäsenet kehottivat maaherraa ryhtymään kaikkiin ajateltavissa oleviin toimiin tilanteen helpottamiseksi. Tämä lienee käytännössä tarkoittanut muun muassa valtion viljamakasiineihin varastoidun viljan käyttämistä.
Sekä salaisessa valiokunnassa että neljässä säädyssä vuosien 1765–1766 valtiopäivillä käydyt keskustelut osoittavat, että ajatuksia vapaamman viljakaupan sallimisesta esittivät muutkin kuin Chydenius. Tällaisia ajatuksia toivat esiin etenkin valtiopäivämiehet, jotka olivat kotoisin valtakunnan syrjäseuduilta tai toimivat virkamiehinä noilla seuduilla, joilla tuonnin tarve oli suuri. Maaliskuussa 1766 tekemällään aloitteella Chydenius sai kysymyksen nostetuksi uudelleen valtiopäivien keskusteluihin, mutta ei onnistunut taivuttelemaan riittävän monia porvareita eikä aatelismiehiä ehdotuksen tukijoiksi. Viljakauppatilastot osoittavat kuitenkin, että viljan tuonti kasvoi voimakkaasti 1760-luvun jälkipuoliskolla. Vaikka Chydeniuksen ehdotusta ei hyväksytty, voidaan kuitenkin todeta, että huolto-ongelmat ratkaistiin hänen ehdottamallaan tavalla, kasvattamalla ulkomaisen viljan tuontia.
PW
Suom. HE
Kirjallisuus
Berg, Bengt Åke, Volatility, integration and grain banks. Studies in harvests, rye prices and institutional development of the parish magasins in Sweden in the 18th and 19th centuries, Stockholm: Ekonomiska forskningsinstitutet vid Handelshögskolan i Stockholm 2007.
Thisner, Fredrik, Militärstatens arvegods. Officerstjänstens socialreproduktiva funktion i Sverige och Danmark, ca 1720–1800, Studia Historica Upsaliensia 230, Uppsala: Uppsala universitet 2007.
Åmark, Karl, Spannmålshandel och spannmålspolitik i Sverige 1719–1830, Stockholm 1915.