Lärda Tidningar -lehdessä julkaistiin 17. päivänä tammikuuta (vanhan kalenterin mukaan) 1751 perintöprinssille Kustaalle, tulevalle Kustaa III:lle, osoitettu suomenkielinen onnitteluruno. Runo, joka ylistää äskettäin viisi vuotta täyttänyttä prinssiä, oli Anders Chydeniuksen kirjoittama ja lehdelle lähettämä. Perintöprinssi Kustaa syntyi 24. tammikuuta 1746 (tai 13. tammikuuta vanhan kalenterin mukaan) silloisen kruununprinssiparin Adolf Fredrikin ja Lovisa Ulrikan esikoisena. Kustaata esiteltiin jo varhain ”kolmantena Kustaana”, erityisesti Kustaa Vaasan ja Kustaa II Adolfin perillisenä. Sitä tosiasiaa, että molemmat vanhemmat äidin puolelta polveutuivat Vaasa-suvusta, käytettiin myös hyväksi legitimiteettiä vahvistettaessa. Chydeniuksen runossa asia nostetaan esille ilmaisussa ”Wiheriäinen Waasan Wesa”.
Fredrik I kuoli maaliskuussa 1751, ja Adolf Fredrik ja Lovisa Ulrika kruunattiin samana vuonna kuninkaaksi ja kuningattareksi. Perintöprinssistä tuli kruununprinssi Kustaa. Chydeniuksen runo julkaistiin neljä päivää prinssin 5-vuotispäivän jälkeen, eikä siis sen johdosta, että hänet olisi korotettu kruununprinssin asemaan. Runon aiheena on kuitenkin suomalaisten toivo ja tuki nuorelle prinssille, joka joskus tulee nousemaan valtaistuimelle. Chydenius kutsuu prinssiä Suomen ”sydän sulhoksi” sekä turkulaisten ja pohjalaisten toivoksi ja tueksi. Runossa maan läntiset osat saavat edustaa Suomea, ja tässä käytetään retorista ilmaisua, synekdokeeta, jossa kokonaisuus ilmaistaan osallaan. Voidaan sanoa, että Turku saa tässä edustaa koko Suomea. Chydeniuksen ajatusmaailmassa Pohjanmaa ei ole osa Suomea, vaan mainitaan erikseen Suomen rinnalla. Pohjanmaa sen enempää kuin Lappikaan ei tähän aikaan aina sisältynyt Suomi-käsitteeseen.
On huomionarvoista, että Lärda Tidningarissa haluttiin julkaista suomenkielinen runo. Lärda Tidningar ilmestyi tähän aikaan kaksi kertaa viikossa ja sisälsi lähinnä selostuksia tieteellisestä kirjallisuudesta. Voidaan ajatella, että suomenkielisen runon julkaisemisella Tukholmassa haluttiin osoittaa, että perintöprinssi ja kuningasperhe nautti laajaa tukea. Kiinnostus valtakunnan rajojen sisäpuolella eläviä eksoottisia kansoja kohtaan kasvoi yleisesti 1700-luvulla. Tämä näkyi esimerkiksi kuvissa, joissa rahvas oli pukeutunut tyypillisiin paikallisiin pukuihin ja teatterinäytöksissä, joissa oli kotimaisia piirteitä. Lappalaiset ja taalainmaalaiset olivat pidettyjä hahmoja näissä yhteyksissä. Suomenkielinen runo on voinut tyydyttää aikalaisten tuntemaa kiinnostusta kotimaisuutta kohtaan.
Itse runoa edeltävässä toimituksellisessa tekstissä todetaan, että ”Mitään kaunokirjallista ei tule hylätä sen takia, ettei se ole kirjoitettu oppineiden kielellä. Suomi on kieli, jota iso osa Ruotsin alamaisista puhuu äidinkielenään. Sen lisäksi se on varsin rikas kieli, joka sisältää runsaasti miellyttävää vaihtelua. Suomen kieli voi siten ilahduttaa sen tuntijoita, vaikka kovinkaan moni oppinut ei ole siihen paneutunut. Kaikki kansakunnat rakastavat ennen kaikkea äidinkieltään, ja siksi onkin yksi kansalainen maanmiestensä puolesta lähettänyt alamaisen onnentoivomuksensa 13. päivänä viime tammikuuta viettämämme ilonpäivän johdosta. Toivomme, että joku kääntäisi runon yhtä ponnekkaasti yleisemmin tunnetulle kielelle.” Toimituksen toive toteutui hyvinkin nopeasti, kun pohjalainen Matthias Mathesius – Chydeniuksen opiskelutoveri Uppsalassa – jo Lärda Tidningarin seuraavassa numerossa julkaisi vapaan käännöksen Chydeniuksen runosta todistaakseen ”suomalaisten sanojen voiman”.
Chydeniuksen onnitteluruno Kustaa-prinssille edustaa 1600- ja 1700-luvuille tyypillistä tilapäisrunoutta: tällaisilla runoja kirjoitettiin merkkipäiviksi, niillä onniteltiin syntymäpäivinä, häissä ja akateemisissa juhlatilaisuuksissa ja niillä esitettiin surunvalitteluja. Erityisesti niitä kirjoitettiin vaikutusvaltaisille henkilöille, ja runoilla pyrittiin myös pääsemään heidän suosioonsa.
Suomessa tilapäisrunoutta alettiin kirjoittaa Turun akatemian perustamisen (v. 1640) myötä. Runoja kirjoitettiin yleisesti myös suomeksi, sillä suomen kielen ja suomalaisuuden harrastus eli muutenkin Turun akatemian piirissä. Chydeniuksen runo tavoittelee kalevalamittaa, jonka käyttö oli suomenkielisessä tilapäisrunoudessa tavallista. Ei ole poissuljettua, että Chydenius lapsuudessaan ja nuoruudessaan Sotkamossa ja Kuusamossa sai kosketuksen kalevalalaiseen runouteen. Mitan käyttö ei useinkaan ollut virheetöntä, koska monet kirjoittajat oppivat mitan kirjallisista lähteistä eli varhaisemmasta tilapäisrunoudesta eivätkä runojen todellisilta taitajilta, eikä kalevalamitan ominaisuuksia tuolloin vielä täysin tunnettu.
Alkusointua pidettiin suomalaisen runouden keskeisimpänä tunnuspiirteenä, ja sitä käytettiin runsaasti. Myös parallelismi eli säekerto tunnettiin suomalaisen runomitan piirteenä. Myös Chydenius on runossaan käyttänyt näitä keinoja. Loppusoinnut ovat perinteiselle suomenkieliselle runoudelle vieraita, mutta myös niitä käytettiin tilapäisrunoudessa. Chydeniuksen runossa niitä ei kuitenkaan esiinny.
Riveillä 3–4, 6, 8, 12 ja 15–17 on kullakin vähintään kerran lyhyt pääpainollinen tavu (eli lyhyeen vokaaliin päättyvä ensitavu) säkeen nousussa muualla kuin säkeen alussa; kalevalamitassa tällaiseen asemaan kuuluu pitkä pääpainollinen tavu (eli konsonanttiin, pitkään vokaaliin tai diftongiin päättyvä ensitavu). Seuraavassa vinoviiva osoittaa trokeiden välisiä rajoja ja mitan vastaiset tavut on alleviivattu:
3 Suomen / Suurin / Sydän / Sulha,
4 Toiwa, / Tuki / Turku/laisten,
6 Elos / wietä / Ewi / Edull!
8 Cuului/saxi / Cunin/gaxi!
15 Riemu / Runot / Räicky/köhön!
16 Sammu/kohon / Surun / Sawut!
17 Isän / alla / Iha/nimman
Tavumäärä on nelipolviselle trokeemitalle ominainen kahdeksan muissa säkeissä paitsi rivillä 14, jolla on yhdeksän tavua (Lewitkö/hön La/wiam/maxi!). Säe on kuitenkin mitan mukainen, koska siinä jälkimmäisen sanan lyhyt ensitavu (alleviivattu) osuu laskuun. Tällaisissa säkeissä ensimmäinen trokee hahmotetaan kolmitavuiseksi. Lisäksi rivillä 12 kalevalamitta puoltaa tulkintaa, että säkeen ensimmäinen sana Wiheriäinen tavuttuisi vi.her.jäi.nen eli r:n jälkeinen i ääntyisi j:nä, jotta tavumäärä olisi mittaan sopiva.
Runon kirjoitusasu on 1700-luvun kirjakielen mukaista: suomen kirjakieli vakiintui kirjoitustavaltaan nykyiselleen 1800-luvun aikana. Sitä ennen oli aivan tavallista kirjoittaa t:tä d:llä, k:ta c:llä, ts-yhtymää tz:lla ja ks-yhtymää x:llä; w:n käyttö v:n merkkinä jatkui yleisenä vielä 1800-luvullakin.
KO ja HT
Suom. MJ ja PH
Kirjallisuus
Delblanc, Sven, Ära och minne. Studier kring ett motivkomplex i 1700-talets litteratur, Stockholm: Bonnier 1965.
Häkkinen, Kaisa, Agricolasta nykykieleen. Suomen kirjakielen historia, Helsinki: WSOY 1994.
Leino, Pentti, ”The Kalevala metre and its development”, Anna-Leena Siikala & Sinikka Vakimo (eds), Songs beyond the Kalevala. Transformations of oral poetry, Studia Fennica Folkloristica 2, Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1994, s. 56–74.
Meinander, Toini, Suomalaista tilapäärunoutta Ruotsin vallan ajalta, Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1928.
Skuncke, Marie-Christine & Anna Ivarsdotter, Svenska operans födelse. Studier i gustaviansk musikdramatik, Stockholm: Atlantis 1998.
Skuncke, Marie-Christine, Gustaf III. Det offentliga barnet. En prins retoriska och politiska fostran, Stockholm: Atlantis 1993.
Suomen murteiden sanakirja, Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 1985–.
Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja, Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 1992–2000.