Kankiraudan valmistus kasvoi 1600- luvulla ja 1700-luvun alussa nopeasti yhdeksi Ruotsin valtakunnan tärkeimmistä elinkeinoista. Noin 90 prosenttia tuotetusta raudasta vietiin maasta, lähinnä Hollantiin ja Isoon-Britanniaan, mistä sitä sitten myytiin eteenpäin maailman eri puolille. Takoraudan osuus maan viennistä oli vapauden ajalla noin 75 prosenttia, joten se oli maan ehdottomasti tärkein vientitavara ja myös tärkeä tulonlähde valtiolle, joka peri kaupasta tulleja ja maksuja. Jan Sundinin ja Lars-Göran Tedebrandin mukaan noin 10 prosenttia väestöstä sai 1700-luvun puolivälissä toimeentulonsa raudan tuotannosta ja kaupasta. Etenkin Bergslagenissa useimmat asukkaat olivat jollakin tavoin sidoksissa raudanvalmistukseen. Varsinainen tuotanto sulatusuuneineen ja vasaroineen tapahtui lukuisissa rautaruukeissa, joita tuolloin perustettiin. Rautamalmin lisäksi kankiraudan taonnassa tarvittiin myös suuret määrät puuhiiltä, jota talonpojat valmistivat metsissä sysimiiluissaan. Talonpojat olivat mukana myös hiilen ja raudan kuljetuksissa ja myivät viljaa rautaruukeille. Niinpä rautaruukkien ja niiden ympärillä elävän maatalousyhteiskunnan suhteet olivat tiiviit ja läheiset.
Koska suurin osa raudasta vietiin maasta, ruukkien omistajien ja seppien lisäksi myös sydenpolttoon ja rahdinajoon osallistuvat talonpojat kytkeytyivät kansainväliseen kauppajärjestelmään, jossa vaikkapa Pohjois-Amerikassa tai Afrikassa ilmenevä kysyntä vaikutti suoranaisesti asioihin joillakin Ruotsin paikkakunnilla, vaikkapa Uplannin pohjoisosassa sijaitsevassa Österbybrukissa. Ruotsalaisen raudan kansainvälisen kysynnän kasvu merkitsi samalla myös ristiriitojen syntymistä, kun ruukit tarvitsivat alituisesti uusia metsiä puuhiilien valmistusta varten ja talonpojat puolestaan yrittivät puolustaa elinkeinojaan. Valtiovalta oli 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa yleensä ollut ruukinpatruunoiden linjalla ja kannustanut raudanvalmistuksen lisäämiseen. Niinpä vientimäärä kasvoi 1720-luvun 33 000 tonnista vuodessa siinä määrin, että 1740-luvulla vietiin 44 000 tonnia vuodessa. Kasvun aiheuttamat kiistat yleistyivät kuitenkin vuosisadan puolivälissä, ja ruukinomistajien etunäkökohtiin alettiin suhtautua yhä kriittisemmin. Tämän kasvun arvostelijoihin kuului myös Anders Chydenius, joka esitti käsityksensä asiasta vuosien 1765–1766 valtiopäivillä.
Valtiopäivillä kiisteltiin muun muassa siitä, sallittaisiinko kankiraudan tuotannon siirtäminen toiseen sijaintipaikkaan, jos esimerkiksi syntyisi pulaa metsistä. Muutto-oikeus merkitsi, että esimerkiksi Bergslagenissa toimiva ruukinpatruuna voisi kiertää erilaiset tuotannon rajoitukset siirtämällä toimintansa uudelle paikkakunnalle vaikkapa Norlantiin tai Suomeen ja kasvattaa tuotantoa siellä uutta privilegiota anomatta. Niin voitaisiin hyödyntää uusia alueita ja kankiraudan taonta voisi kasvaa edelleen. Tästä syystä monet ruukinpatruunat kannattivat näitä ajatuksia.
Vuorikollegio, jonka tehtävänä oli säädellä sitä, miten paljon kukin ruukki sai tuottaa rautaa, ehdotti, että tuotantoa saisi siirtää, mutta ei sellaisiin vuorikuntiin tai paikkakunnille, joiden asukkailla oli puutetta metsästä. Valtiopäivien vuorideputaatio käsitteli kysymystä maaliskuussa 1766 ja kannatti vuorikollegion ehdotusta, mutta tähdensi kuitenkin, etteivät tuotannon siirtämiset saa aiheuttaa häiriöitä elinkeinotoiminnassa. Oli siis pidettävä huolta sekä raudanvalmistuksen toimivuudesta että siitä, ettei kankiraudan taonta haittaisi maatalouden harjoittamista. Vuorideputaation jäsenet yrittivät siis sovittaa yhteen eri eturyhmien toiveita. Yksi jäsenistä ei kuitenkaan suostunut hyväksymään esitettyjä kompromissiratkaisuja, vaan jätti eriävän mielipiteen, jossa hän perusteli kantaansa, miksi valtiopäivien ei pitäisi hyväksyä tuotannon siirtämistä. Tämä kriittinen valtiopäivämies oli raahelainen kauppias ja kaupunkinsa raatimies Baltzar Freitag. Vuorideputaatiolle jättämänsä kirjelmän hän oli kirjoittanut yhdessä Anders Chydeniuksen kanssa.1 Chydenius pystyi siis näin vaikuttamaan vuorideputaation keskusteluihin olematta itse sen jäsen.
Kirjelmässä nämä valtiopäivämiehet korostavat, että rautaruukkien siirrot johtaisivat vuorityön tunkeutumiseen maan kaikkiin osiin, ja tämä muuttaisi ne kaikki vuorikunniksi, privilegioidun vuorityön alueiksi, mikä haittaisi maatalouden ja kaikkien muiden elinkeinojen harjoittamista. He väittävät lisäksi, että rautaruukin privilegiot ovat kytköksissä paikkakuntaan, jonne se on alun perin perustettu. Kyse ei siis ollut ruukin omistajan henkilökohtaisista oikeuksista, joita voitiin soveltaa siirrettäessä toimintaa millä tavoin tahansa. Suunnitelmien hyväksymisestä seuraisi myös sellainen suuri uhka, että ruukinpatruunat ostaisivat isoja maatiloja ja haaskaisivat metsää uusilla toiminta-alueillaan, mikä taas huonontaisi pahoin talonpoikien ja muiden asukkaiden elinehtoja. Näin Chydenius ja Freitag siis ilmaisevat pelkäävänsä maanomistuksen keskittymisen seurauksia. Heidän näkemyksensä mukaan tehtäisiin sekä yhteiskunnallinen että taloudellinen virhe, jos annettaisiin muutamille mahdollisuus saada hallintaansa noin suuria osia yhteiskunnan voimavaroista. Nämä pelot ovat hyvin samansuuntaisia kuin Chydeniuksen valtiopäivillä muissa yhteyksissä esittämät ajatukset.
Vuorideputaation ehdotus sekä Freitagin eriävä mielipide lähetettiin sitten säätyjen täysi-istuntojen ratkaistavaksi. Asia otettiin ensiksi esiin talonpoikaissäädyssä 13.5.1766. Säädyn jäsenet arvostelivat deputaation ehdotusta ja ilmaisivat tukevansa eriävää mielipidettä. Oltiin sitä mieltä, että rautaruukkien toiminta-alueiden laajentaminen johtaisi ”kaikenmoisiin ikävyyksiin” ja ”metsien anastamiseen”. Chydeniuksen ja Freitagin kirjelmä sai kannatusta pappissäädyssäkin, kun kysymyksestä keskusteltiin 30.6.1766. Niinpä rovasti Caspar Wijkman arveli, että toiminnan siirrot voisivat johtaa maan autioitumiseen. Monet pappissäädyssäkin olivat sitä mieltä, että kannattamattomaksi käynyttä rautaruukkia ei pitäisi siirtää, vaan sen toiminta pitäisi lopettaa. Tämä tiukentunut suhtautuminen ruukinpatruunoihin sai tuekseen sekä talonpoikais- että porvarissäädyn. Aatelissäätykin tuki Chydeniuksen ja Freitagin vuorideputaation ehdotukseen kohdistamaa arvostelua, joten kaikki säädyt äänestivät deputaation ehdotuksen kumoon ja kuninkaallinen majesteetti antoi pajojen siirtämistä koskevan kiellon joulukuussa 1766.
Näin siis vuorikollegion ja vuorideputaation ehdotus riittävän suurten metsäalueiden järjestämisestä rautaruukeille kärsi pahan tappion. Per-Arne Karlsson on osoittanut, että kolmen aatelittoman säädyn piirissä käydyt keskustelut paljastivat selvästi, miten heikoksi ruukinpatruunoiden poliittinen asema oli muuttunut. Aatelittomat säädyt eivät halunneet pelkästään rajoittaa raudantaonnan leviämistä, vaan myös vähentää raudantuotantoa ja siirtää rautaruukkien käytössä olleita voimavaroja muiden elinkeinojen tarpeisiin, muun muassa maatalouteen. Niinpä Chydeniuksen toiminta vaikutti ruukinpatruunoiden etujen heikentymiseen ja samalla ennen muuta talonpoikien aseman vahvistumiseen. Aivan samoin kuin monissa muissakin kirjoituksissaan Chydenius otti tässä kantaa yhteiskunnan alempien kerrosten puolesta taloudellisesti vahvoja ryhmiä kuten valtakunnan ruukkien omistajia vastaan.
PW
Suom. HE
Kirjallisuus
Evans, Chris & Göran Rydén, Baltic iron in the Atlantic world in the eighteenth century, Leiden: Brill 2007.
Karlsson, Per-Arne, Järnbruken och ståndssamhället. Institutionell och attitydmässig konflikt under Sveriges tidiga industrialisering 1700–1770, Jernkontorets bergshistoriska skriftserie 25, Stockholm 1990.
Sundin, Jan & Lars-Göran Tedebrand, ”Människor i protoindustriell miljö. En forskningsstrategi”, Historisk tidskrift, 1979:4, s. 422–438.