Ruotsin valtakuntaan perustettiin vuosina 1791–1814 parikymmentä yhdistystä, jotka saivat nimen talousseura. Gotlantiin perustettiin seura jo 1791, mutta sen toiminta kuihtui, ja se oli perustettava myöhemmin uudelleen. Turussa 1797 perustettu Suomen Talousseura oli ensimmäinen pysyväksi jäänyt järjestö. Perustamisvaiheessa ajateltiin, että siitä tulisi vastine Tukholmassa 1766 perustetulle Isänmaalliselle seuralle (Patriotiska sällskapet), joka levitti taloudellista valistusta. Suomalaisten kannalta Isänmaallinen seura keskittyi liiaksi valtakunnan läntisen puoliskon asioihin, mikä vaikutti Suomen Talousseuran perustamiseen. Nimellä ”talousseura” painotettiin sitä, että uusi järjestö pyrki toiminnassaan suuntautumaan käytännönläheisemmin talouskysymyksiin kuin sen tukholmalainen edeltäjä. Alkuvaiheessa Suomen Talousseuran – samoin kuin Ruotsiin kahden seuraavan vuosikymmenen aikana lääneittäin perustettujen talousseurojen – jäsenistö koostui kutakuinkin yksinomaan aatelisista, muista suurviljelijöistä, ylemmästä porvaristosta ja muista säätyläisistä. Niinpä Suomen Talousseuran ensimmäisessä jäsenluettelossa ovat mm. hovioikeuden presidentti, viisi maaherraa, joukko asessoreita, lääninsihteereitä, tukkukauppiaita, hovioikeudenneuvoksia, everstejä ja muita upseereita, rovasteja, kauppaneuvoksia ja ruukinpatruunoita. Vain kaksi jäsentä kuului rahvaaseen, ja molemmat olivat valtiopäivämiehiä. Niin Suomessa kuin Ruotsissakin talonpojat yleistyivät jäsenistössä vasta kun alueelliset talousseurat perustettiin tai elvytettiin 1800-luvun keskivaiheilla.
Länsieurooppalaisen ja etenkin ruotsalais-suomalaisen yläluokan keskuudessa maatalous ja sen kehittäminen oli kiihkeän innostuksen kohteena 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Tämä ilmeni sekä säätyläisten 1700-luvun jälkipuolella entistä aktiivisempana haluna harjoittaa maataloutta omatoimisesti että heidän pyrkimyksissään levittää maatalouden yleiseen kehittämiseen ja sen tason kohottamiseen tähtäävää valistusta. Seuran vaiheiden ensimmäinen kuvaaja Gustaf Cygnaeus (1897) kertoo, että sen tärkeimpiin tehtäviin kuului ”’valistaa’ yleisöä julkaisemalla helppotajuista kirjallisuutta”.
Tässä hengessä Suomen Talousseura julisti keväällä 1798 kaksi kirjoituskilpailua. Toisella kilpailulla pyrittiin saamaan aikaan ”lyhyt suomalaiselle talonpojalle tarkoitettu oppikirja hänen maataloutensa tärkeimpien toimien hoitamisesta”. Toisessa kilpailussa asetettiin kysymys: ”Mitkä esteet kahlehtivat suomalaisen maamiehen yritteliäisyyttä – ja mitkä ovat vaikuttavimmat ja sopivimmat keinot, joilla hänet saadaan hoitamaan maatalouttaan tehokkaammin ja huolehtimaan siitä paremmin?”
Kumpaankin kilpailuun tuli kolme vastausta, joista yhtäkään ei pidetty ensimmäisen palkinnon arvoisena. Jälkimmäiseen kilpakysymykseen vastasi myös tuolloin 69-vuotias Anders Chydenius, Talousseuran jäsen. Hänen vastauksensa seuran kysymykseen on suureksi osaksi tiivistelmä niistä näkökohdista, joita hän oli aiemmin puoltanut kirjallisessa toiminnassaan. Uutta on kuitenkin se, että hän tuo esille näkemyksensä maanomistuksen merkittävyydestä ja siihen liittyvistä kehittämistarpeista.
Vaikka Talousseura oli halunnut vastauksia, joissa keskityttäisiin maataloudessa tarvittaviin parannuksiin, Chydenius koskettelee varsinaista maataloutta – maanviljelyä, karjanhoitoa, niittyjen hoitoa – varsin niukasti. Hän ei asetu tukemaan Talousseuran ajatuksia, joiden mukaan talonpoikien pitäisi käyttää enemmän aikaa maataloutensa hoitamiseen, vaan korostaa pikemminkin ajatusta, että talonpojille pitäisi antaa paremmat mahdollisuudet harjoittaa laillisesti muitakin elinkeinoja. Chydeniuksen kiinnostuksen pääkohteena ovat nimittäin Ruotsin taloudellisen lainsäädännön kielteiset vaikutukset. Johdannossaan Chydenius sanoo, että usein uskotaan ennakkoluuloisesti rahvaan olevan laiskaa. Hän vakuuttaa, että väitetty laiskuus on todellisuudessa usein seurausta taloudellisesta lainsäädännöstä, johon perustuva pakko- ja holhousjärjestelmä vie alamaisilta sekä halun että mahdollisuudet taloudellisten olojensa kohentamiseen (§ 4).
Iskevällä tavalla, joka tuo mieleen Adam Smithin, Chydenius sanoo, että ihmisten vaurastumisen perustana on oman edun tavoittelu. Kaikki ihmiset tavoittelevat parempaa tulevaisuutta sekä itselleen että lapsilleen, mutta esivalta suhtautuu tähän usein halveksien ja on sillä kannalla, että alamaisten on vain toteltava. Chydenius myöntää, että valtiota tarvitaan takaamaan yksityinen omistusoikeus, ja tunnustaa epäsuorasti siviilioikeuden (mm. perintöoikeuden) ja rikosoikeuden tarpeen. Hän vastustaa kuitenkin voimakkaasti sitä, että valtio säätelee taloudellista elämää ja puuttuu sen toimintaan. Jos tällainen asioihin puuttuminen katoaa, yksityisten kansalaisten pyrkimys oman tilanteensa parantamiseen johtaa koko kansakunnan talouden kehittymiseen (§ 4, 19 ja 26).
Chydenius ei arvostele pelkästään taloudellista lainsäädäntöä, vaan myös koko oikeuslaitosta. Hän nostaa esiin talonpoikien tuomioistuimissa saaman epäoikeudenmukaisen kohtelun (§ 23). Mielenkiintoisia ja luultavasti aikalaisia kohahduttaneita ovat myös Chydeniuksen kruunun virkamiehiin (nimismiehiin, kruununvouteihin jne.) kohdistuvat suorasukaiset syytökset lahjusten ottamisesta ja niiden kalastelusta rahvaalta. Hän väittää, että tuolla tavalla toimivat paikalliset virkamiehet eivät oikeastaan yritäkään torjua taloudellisen lainsäädännön vastaisia rikoksia, vaan päästävät niitä tapahtumaan hyötyäkseen niiden jälkeen sakoista ja lahjuksista (§ 16 ja 36).
Lait, joita Chydenius erityisen voimakkaasti vastustaa, voidaan jakaa seitsemään ryhmään: 1) ammattikuntalainsäädäntö, 2) maakaupan kieltäminen, 3) palkollisasetus, 4) maanomistusta ja -verotusta säätelevät lait, 5) pikkutullia ja valmisteveroja koskevat asetukset, 6) tienpitoa ja kyyditystä koskevat lait ja 7) verotaakan kasvua aiheuttavat lait.
Ammattikuntalainsäädännöllä tarkoitetaan ensisijaisesti lakeja, joiden perusteella käsityöläisten oli järjestäydyttävä ammattikunniksi, joiden jäsenistö sai toimialallaan monopolin ja joutui vastineeksi suorittamaan maksuja toimintakaupungilleen ja keskusvallalle. Ammattikuntien monopoli esti rahvasta myymästä käsitöitään kaupungeissa, vaikka maaseudulla työkustannukset olivat vähäisemmät ja voitiin siis valmistaa halvempia tuotteita. Tämän lainsäädännön perusteena oleva ajatus, että talonpojan pitäisi työskennellä yksinomaan maatalouden parissa, on Chydeniuksen mukaan luonnonvastainen (§ 5).
Maakauppa oli periaatteessa kiellettyä, mutta käytännössä välttämätöntä, joten sitä tapahtui jossakin määrin lakia uhmaten tai sen kiertämistä yrittäen. Viranomaisten asettamien sanktioiden takia tämä kaupankäynti oli kuitenkin hyvin riskialtista. Maaseutuväestön kauppaoikeuksien rajoitusten takia talonpoika koki tuotteidensa myynnin vaikeaksi, ja tämä oli yksi tärkeimmistä maatalouden kehitystä haittaavista syistä (§ 5–6). Toki talonpojalla oli oikeus myydä oman tilansa tuotteet tai muut siellä valmistetut tavarat, mutta jos kukin talonpoika myi vain omia tuotteitaan, tämä merkitsi niin vähäistä tavaramäärää kutakin kauppatointa kohti, että kuljetuskustannusten osuus tuotteen loppuhinnasta nousi kohtuuttoman suureksi. Talonpoika saattoi tosin kuljettaa omiensa ohella muidenkin tavaroita tiettyyn myyntipaikkaan ja toimia välityskauppiaana. Sellainen kaupankäynti oli sallittua, mutta Chydeniuksen mielestä käytännössä liian hankalaa, koska eri tuottajien tuotteita oli myyntikuormassa eri määrät ja ne olivat laadullisesti erilaisia (§ 7–8).
Palkollissääntö oli maaseudun isäntien ja palkollisten suhteita säätelevä laki, johon sisältyi maattomille asetettu velvollisuus ryhtyä palvelussuhteeseen välttääkseen syytteen ja tuomion irtolaisuudesta. Chydenius selvittelee tämän kommentin aiheena olevassa kirjoituksessaan vain lyhyesti kielteistä suhtautumistaan palkollisia koskevaan lainsäädäntöön, mutta hänen aikaisemman tuotantonsa perusteella tiedämme, että pakko ryhtyä huonosti palkattuun vuosipalvelukseen esti tai vaikeutti uusien perheiden perustamista ja oli siis suunnattu ”luotisuoraan väestönkasvua vastaan” (§ 11).
Maatalouden kohentamiseen tarvitaan yleensä investointeja, joihin usein sisältyy investointihankkeiden, mm. ojituksen ja uudisraivauksen, vaatima työpanos. Koska investoinneista saadaan hyötyä useiden vuosien ajan, talonpojan halukkuus tämäntyyppiseen panostukseen kasvaa, jos hän saa maahansa vakaan omistusoikeuden, niin että hän itse ja hänen jälkeläisensä saavat itselleen pääosan tällaisten pitkävaikutteisten parannusten tuotosta. Niinpä kaikkien viljelijöiden pitäisi Chydeniuksen mielestä saada turvattu pysyvä omistusoikeus viljelemäänsä maahan. Askel oikeaan suuntaan oli kruununtilallisille 1789 palautettu 17 vuotta kiellettynä ollut oikeus lunastaa tilansa verotiloiksi. Näin nuo kruunun mailla asuneet maalaiset muuttuivat verotalonpojiksi ja siis viljelemänsä maan täysivaltaisiksi omistajiksi.
Chydenius muistuttaa, että verotilallistenkin omistusoikeutta rajoitettiin kuitenkin jossakin määrin, vaikka vuoden 1789 lainsäädäntö olikin tuota oikeutta vahvistanut. Talonpojalla oli vain rajallinen oikeus hakata metsää myytäväksi. Toinen rajoitus koski maatilojen jakamista perinnönjakojen ja maan myynnin yhteydessä. Laki salli tilojen jakamisen vain sillä edellytyksellä, että paikallinen kihlakunnanoikeus arvioi tulokseksi saatavan maatiloja, jotka olivat riittävän suuria ollakseen kannattavia (§ 12–16). Kaikilla sisaruksilla oli tosin lain mukaan oikeus osuuteen kuolinpesästä, myös siihen kuuluvasta maaomaisuudesta, mutta jos tilaa pidettiin liian pienenä jaettavaksi, joku sisaruksista tavallisesti lunasti muiden osuudet. Lopullinen päätäntävalta tällaisissa lunastusasioissa oli kihlakunnanoikeudella.
Pikkutulliksi sanottiin tullimaksua, jota oli kaupungin rajalla maksettava tavaroita sinne tuotaessa tai sieltä vietäessä. Sen kantaminen ei Chydeniuksen mielestä ollut kannattavaa korkeiden perimiskulujen takia, jotka aiheutuivat etenkin siitä, että oli maksettava palkkaa ”useille tuhansille työkykyisille henkilöille”, tullimiehille ja muille, jotka eivät tehneet mitään hyödyllistä työtä (§ 20).
Ankaria rasituksia olivat myös tienpito ja kyytivelvollisuus. Chydenius tarkoittaa tällä yhtäältä talonpojille asetettua velvollisuutta pitää teitä kunnossa (jokaiselle tilallisille osoitettiin tienpätkä, jota hänen oli pidettävä kunnossa vuodesta toiseen) ja toisaalta kyytivelvollisuutta, joka oli asetettu suurempien teiden lähellä asuville talollisille. Näiden isäntien piti vuoroittain, vuorokausi kerrallaan, huolehtia siitä, että lähimmässä kestikievarissa oli hevosia kyytimiehineen matkustajien käytettävänä.
Chydenius väittää rahvaan verorasituksen kasvavan vuosi vuodelta ja pitää syynä tähän virkamiesluokan kasvua, vaikka joitakin rajoituksia onkin asetettu Kustaa IV Aadolfin hallituskaudella (§ 22). Havainnot virkamiesten määrän kasvusta ja verojen jatkuvasta noususta eivät kuitenkaan pitäneet paikkaansa. Nykypäivän tutkimus on osoittanut, että maa- ja muiden verojen määrä – eli niiden osuus kokonaistuotannosta – väheni tuntuvasti 1700-luvun kuluessa ja tämä väheneminen jatkui 1800-luvullakin. Aatelistilojen maavero pysyi kuitenkin jokseenkin vakaana suhteessa tuotantoon.
Chydenius pääsee 26. pykälässä käsiksi kysymykseen, mitä voidaan tehdä asioiden tilan muuttamiseksi. Hän toistaa, että syynä Suomen talouden rappeutumiseen on haitallinen pakollisia rajoituksia sisältävä taloudellinen lainsäädäntö. Hän arvelee, ettei lainsäätäjä varmaankaan ole laatinut näitä epätarkoituksenmukaisia lakeja silkasta pahantahtoisuudesta. Hän esittää sen sijaan kolme pääasiallista syytä tämän järjestelmän syntyyn: 1) ruhtinaiden kasvatus pyrkii pitämään yllä vanhentuneita ajattelutapoja, 2) esivalta jakaa verotusta varten alamaiset ryhmiin heidän elinkeinojensa perusteella ja 3) joidenkin tällaisten ryhmien vallanpitäjiin kohdistama painostus on johtanut monopoliprivilegioiden myöntämiseen niille.
Chydenius kuvailee tässä tuolloisen yhteiskuntarakenteen eräitä taloudellisia ja yhteiskunnallisia piirteitä. Tuota yhteiskuntamallia sävyttivät ajattelu- ja menettelytavat, jotka jälkimaailma yleensä tiivistää termiksi merkantilismi. Sen vallitessa keskusvalta takasi joillekin ryhmille monopoliaseman vastineeksi verojen ja muiden maksujen suorittamisesta. Chydenius ehdottaa yhdeksi taloudellisen nousun aikaansaamisen keinoksi ammattikuntien monopoliprivilegioiden lakkauttamista. Yksinkertaisen viranomaisille tehtävän ilmoituksen pitäisi riittää elinkeinon harjoittamisen edellytykseksi. Ensimmäisenä elinkeinotoiminnan aloittamista seuraavana vuotena toiminnasta voitaisiin periä kohtuullinen rahasumma. Jos toiminta laajenisi, verotuksen pitäisi vähitellen kiristyä (§ 28–29). Chydenius suosittelee myös laajempaa vapautta maakaupan harjoittamiseen (§ 29 ja 31). Jo aiemmin kirjoituksessaan hän on hyökännyt maaseutu- ja kaupunkielinkeinojen erottelua vastaan (§ 9) ja ehdottaa tässä, että kaupunkien rajoilla perittävät tullimaksut on lakkautettava.
Liikenneyhteyksien parantamiseksi Chydenius ehdottaa tiemaksujärjestelmää, joka rahoitettaisiin tietulleilla, jolloin matkustajat itse maksaisivat teiden kunnossapidosta. Lisäksi hän suosittelee koskien perkaamista vesiyhteyksien parantamiseksi (§ 39 ja 42).
Palkollissääntö on kumottava, ja Chydenius suosittelee palkoista sopimisen vapautta ja yksilöllisiä työantajan ja työntekijän välisiä työsopimuksia (§ 34). Chydeniuksen vakaa kanta, että mahdollisimman monille on annettava tilaisuus harjoittaa maataloutta omaan laskuunsa, ilmenee myös hänen näkemyksessään maanomistuksesta. Hän ehdottaa vapaata oikeutta vero- ja kruununtilojen jakamiseen miten pieniksi osiksi tahansa. Yksityisen pienviljelijän omaksi asiaksi pitäisi jättää, miten hän toimeentulonsa maatilkullaan järjestää. Keinoja voisivat olla käsityötuotteiden valmistaminen myyntiin tai pienilläkin pinta-aloilla hyvän sadon tuottavat viljelyskasvit, mm. peruna. Chydeniuksella on selvästikin hyvin optimistinen käsitys pienviljelijöiden toimeentulomahdollisuuksista. Hän suosittelee lisäksi paljon entistä pitempien vuokra-aikojen antamista rälssitilojen vuokramiehille. Vieläkin parempi ratkaisu olisi rälssimaan myyminen veromaaksi, kuten Tanskassa parhaillaan oli tapahtumassa (§ 35 ja 37).
Chydeniuksen kirjoitus ei miellyttänyt Talousseuraa. Valmisteluvaliokunta oli sitä mieltä, että joitakin aiheita oli käsitelty tarpeettoman laajasti ja että teksti oli liian yleisluonteista, kun käsiteltävänä olivat erityisesti Suomea koskevat aiheet. Useita ”ajatuksia ja ilmaisuja” pidettiin lisäksi ”tuskin kovin hyödyllisinä”. Tämä ilmaus viitannee Chydeniuksen tekstissä ilmenevän radikaalisuuden ja paikoitellen hyvin avoimen todellisten olojen kuvauksen torjumiseen. On aihetta painottaa sitä, ettei Talousseuran kaltaisten paikallisten järjestöjen perustaminen ollut kustavilaisen yksinvaltiuden aikana suinkaan alamaisten itsestään selvä oikeus. Niinpä talousseurojen olemassaolo riippui keskusvallan ja etenkin henkilökohtaisesti kuninkaan suopeudesta. Niinpä seuran kokous oli jo keväällä 1798 pitänyt epäviisaana taloudellista lainsäädäntöä koskettelevan tehtävän antamista kirjoituskilpailun aiheeksi. Ilmeisestikin oltiin sitä mieltä, että sellaiset kysymykset olivat liian arkaluonteisia julkisen keskustelun aiheiksi. Kun tämä otetaan huomioon, ei ole mitenkään merkillistä, että seura näki tarpeelliseksi Chydeniuksen vastauksen sivuuttamisen. Se on varmaankin vaikuttanut lähinnä vallankumoukselliselta torjuessaan kaiken taloudellista toimintaa säätelevän lainsäädännön. Väitteet, että kruunun virkamiehet ottivat järjestelmällisesti lahjuksia, lienevät lisäksi tuntuneet liian arveluttavilta esitettäviksi valtaistuimella istuvalle muotoja tiukasti noudattavalle byrokraatille, joka oli myös Talousseuralle suosiollinen hyväntekijä. Talousseuran käsittelyn mutkikkaita kuvioita kuvataan Elämäkerrassa,1 ja siinä kerrotun version mukaan Chydenius yritti saada kirjoituksensa painetuksi Tukholmassa. Kun tämä epäonnistui, hän esitti suoraan kuninkaalliselle majesteetille anomuksen saadakseen kirjan sensuurin tarkastettavaksi. Tekstiä ei kuitenkaan painettu Chydeniuksen elinaikana.
CJG
Suom. HE
Kirjallisuus
Cygnaeus, Gustaf, K. Finska Hushållningssällskapet 1797–1897, Åbo: Åbo Tidnings tryckeri-aktiebolag 1897.
Gadd, Carl-Johan, Det svenska jordbrukets historia. Bd 3, Den agrara revolutionen 1700–1870, Stockholm: Natur och Kultur 2000.
Gadd, Carl-Johan, ”Präster och landshövdingar rapporterar”, Ulf Jorner (red.), Svensk jordbruksstatistik 200 år, Örebro: Statistiska centralbyrån 1999.
Herlitz, Lars, Jordegendom och ränta. Omfördelningen av jordbrukets merprodukt i Skaraborgs län under frihetstiden, Meddelanden från Ekonomisk-historiska institutionen vid Göteborgs universitet 31, Göteborg 1974.
Jutikkala, Eino, Bonden i Finland genom tiderna, Stockholm 1963.
Marjanen, Jani, Den ekonomiska patriotismens uppgång och fall. Finska hushållningssällskapet i europeisk, svensk och finsk kontext 1720–1840, Helsingfors: Helsingfors universitet 2013.
Olsson, Mats, Skatta dig lycklig: jordränta och jordbruk i Skåne 1660–1900, Hedemora: Gidlund 2005.
Stattin, Jan, Hushållningssällskapen och agrarsamhällets förändring. Utveckling och verksamhet under 1800-talets första hälft, Studia Historica Upsaliensia 113, Uppsala: Uppsala universitet 1980.
Westerlund, Lars, Hushållnings- och lantbrukssällskapen i Finland åren 1797–1909. Plattformar i länen för samhälleligt deltagande, Meddelanden från Ekonomisk-statsvetenskapliga fakulteten vid Åbo Akademi A 215, Åbo 1985.
Wirilander, Kaarlo, Herrskapsfolk: ståndspersoner i Finland 1721–1870, Nordiska museets handlingar 98, Stockholm 1982.