Purjehdusvapaus, § 22

§. 22.

Af detta, som anfördt är lärer äfwen nu blifwa begripeligit, hwilcken genom denne dyrhet blifwer lidande. Går waran ut för Upstads-Borgarens räkning, måste han wara omtänckt uppå utwägar, at någorstädes få igen sit skadestånd. Det måste antingen Utlänningen eller Landtmannen ersätta honom, eller nödgas han binda skadan wid sit egit ben1binda skadan wid sit egit ben: själv ta på sig förlusten. Utlänningen kan det intet; ty emedan wahran genom uplastningen och tidens utdrägt2tidens utdrägt: tidsspillan ej det aldra ringaste blifwit förbättrad til sit inwärtes wärde, kan han omöje­ligen derföre betala den dyrare än eljest; Ty återstår intet annat, än at antingen måste Upstads-Borgaren betala Landtmannen så mycket mindre för sin wahra, än han annors skadeslös kunnat göra, om han directe fått segla ut, eller nöd19gas han sjelf sakna den låfliga winst, han bordt få hugna sig af. Lika mycket hwilkendera af dessa sker. Det allmänna har af båda alt för öm känning3har ... öm känning: åsamkas ekonomiskt lidande. Landtmannens skada är hela Landets skada. Städernas wanmagt sätter de Handlande, förr, eller sednare utur stånd, at betala Landets afkastningar wäl. Brist på förtjenst hindrar arbets-driften. Lätjan har fattigdom och hunger med sig, och hunger jagar inbyggare i Landsflyktighet. Det lärer således ingen kunna neka, at icke de swårigheter, som Stockholms Handlande påstå följa med Norrbotningarnas Stapel-frihet, äro alla en naturlig fölgd af det twång, under hwilcket Norrlänningarnas handel nu arbetar: Nemligen, at det förorsakar osäkerhet och willerwalla uti näringarna, minskar och uppehåller Handelns ordenteliga lopp, sätter Kronans inkomster uti owisshet, samt betager Riket den styrka och förkofring, som det af ordenteligen idkade Handels-rörelser, bör kunna sig förwänta.

1. binda skadan wid sit egit ben: själv ta på sig förlusten
2. tidens utdrägt: tidsspillan
3. har ... öm känning: åsamkas ekonomiskt lidande

§ 22

Sanotun perusteella käynee myös ymmärrettäväksi ketkä joutuvat kärsimään tästä tavaran kalleudesta. Jos tavara menee ulkomaille maakaupungin porvarin laskuun, hänen on keksittävä keino saada jostakin korvausta. Joko ulkomaalaisen tai maaseudun asukkaan on korvattava hänelle menetys, tai sitten hän saa kärsiä vahingon omissa nahoissaan. Ulkomaalainen ei voi korvausta maksaa, sillä tavaran varastointi ja ajan kuluminen eivät ole vähääkään lisänneet tavaran sisäistä arvoa. Siksi ulkomaalaisen on mahdotonta maksaa tavarasta kalliimpaa hintaa kuin hän muutoin maksaisi. Ei jää muuta mahdollisuutta kuin että joko maakaupungin porvari maksaa maamiehelle vastaavasti vähemmän kuin ilman vahinkoa olisi voinut tehdä, jos olisi saanut purjehtia suoraan ulkomaille, tai sitten hän joutuu19 jäämään kokonaan ilman oikeutettua voittoa, josta hänen olisi pitänyt saada nauttia. On samantekevää kumpi vaihtoehto toteutuu. Yleinen hyvä kärsii molemmissa tapauksissa kipeän menetyksen. Maaseudun asukkaan tappio merkitsee tappiota koko maalle. Kaupunkien heikkous vie kauppiailta ennemmin tai myöhemmin mahdollisuuden maksaa hyvin maaseudun tuotteista. Ansion puute ehkäisee työhaluja. Toimettomuus tuo köyhyyttä ja nälkää ja nälkä ajaa asukkaita maanpakoon. Näin ollen kukaan ei voine kieltää, etteivätkö ne vaikeudet, jotka tukholmalaiskauppiaiden väittämän mukaan seuraisivat norrbottenilaisten tapulioikeuksista, ole luonnollinen seuraus siitä pakosta, jonka alaisena norrbottenilaiset joutuvat nykyään käymään kauppaa. Tarkemmin sanottuna se tuo elinkeinoihin epätietoisuutta ja sekasortoa, vähentää ja viivyttää kaupan säännöllistä kulkua, aiheuttaa kruunun tuloihin epävarmuutta sekä vie valtakunnalta sen voiman ja vaurastumisen, jota se voisi odottaa kunnolla harjoitetusta kaupankäynnistä.

Unfortunately this content isn't available in English