Edellinen jakso: Ajatuksia luonnollisista oikeuksista, § 5
Seuraava jakso: Ajatuksia luonnollisista oikeuksista, § 7
§ 6
Pakolliset vuosipalvelussuhteet loukkaavat kuitenkin erityisen pahasti luonnon heille suomaa vapautta sen takia, että juuri niillä työläisiä pidätellään ja estetään toteuttamasta Luojan itse säätämää järjestystä ja luonnon antamaa viettiä, joka toteutuu avioliitossa.
Emme tällä kertaa puhu siitä vahingosta, joka tällä pakolla aiheutetaan valtakunnalle. Tuonnempana tarkastelemme tätä asiaa lähemmin. Nyt on käsillä ainoastaan kysymys, voiko laki perustua luonnonmukaiseen kohtuullisuuteen, jos se asettaa esteitä luonnon herkimmän ja maailmaa ylläpitävän taipumuksen tielle. Ei kai palkollissääntö kiellä palvelusväen avioliittoja, sanot sinä. Vastaan, että kieltoa merkitsee määrittely irtolaiseksi ja maankiertäjäksi sekä käsky, jonka mukaan tuollaisia henkilöitä samoin kuin mäkitupalaisiakaan ei Ruotsin valtakunnassa saa suvaita. Kun renki ja piika solmivat avioliiton palveluksessa ollessaan, he tavallisesti menettävät jossakin määrin isäntäväkensä aiemmin heille osoittamaa luottamusta; jos parin isännillä on mahdollisuus valikoida palvelusväkeään, he häätävät pariskunnan ainakin seuraavana muuttopäivänä, eikä kukaan enää halua ottaa miestä ja vaimoa palvelukseensa kuin suurimmassa hädässä, eikä noilla ihmisparoilla silloin enää ole isänmaata. Laki sanoo,17 ettei sellaisia pidä sietää Ruotsin valtakunnassa. He eivät saa asettua pysyvästi asumaan minnekään eivätkä he saa kierrellä maata mustalaisten tavoin. Joku saattaisi ehkä haluta miehen palvelukseensa, mutta silloin tämän on erottava vaimostaan, jolla ei ole kotipaikkaa ja joka joutuu useinkin elämään hyvin vaikeissa oloissa. Eikö tämä ole esteenä avioliitolle?
Kun linnut pariutuvat, ne alkavat heti yhdessä rakentaa pesäänsä ja hoitaa poikuettaan. Niiden suvunjatkaminen ei siedä minkäänlaista pakkoa: jos joku liikauttaa pesää tai vain koskee muniin, ne hylkäävät pesänsä tai vaikka ne hautoisivatkin munat, se poikue on kuitenkin useimmiten tuhoon tuomittu. Mutta jos ne saavat hoitaa asiansa vapaasti ja toimia luonnon säätämällä tavalla, ne kasvattavat parvittain jälkeläisiä, joista koostuu pieni yhteisö tai ruokakunta siihen asti, että nämä ehtivät täysikasvuisiksi ja hajaantuvat eri suuntiin. Kuinka ihmissuku sitten voi menestyä pakon alaisuudessa? Lasketaan, arvioidaan, säädetään lakeja ja sääntöjä kaikenmoisista asioista suvunjatkamisen hyväksi, kuten väitetään, mutta sillä aikaa sukukuntamme sulaa vähiin, ja maan asuttajien sijasta saadaan tulokseksi vain paperille muutamia suurista mahdollisuuksista kertovia numeroita, jotka ovat vailla elämää ja liikettä.
Kuka palvelusväkeen kuuluva ihminen sitten uskaltaa näin ankarissa oloissa ajatella avioliiton solmimista? Vain harkitsemattomuuksiin ajava luonnollinen vietti voi johdattaa heidät äkkiarvaamatta tuollaisiin päätöksiin, joita he pian katuvat ja joista seuraa sangen monia vaikeuksia.18
Vastaväitteeksi tähän sanotaan myös: vaikka palkollissääntö kieltää palvelusväeltä oikeuden asettua mäkitupiin, monet olemassa olevat säädökset sallivat kuitenkin mäkituvat ja antavat niiden asukkaille asumisrauhan. Lisäksi esivalta on myöntämällä monilapsisten perheiden huoltajille helpotuksia kruunulle perittävistä maksuista pyrkinyt ikään kuin palkitsemalla kannustamaan avioliittojen solmimiseen, joten asiasta ei pitäisi olla valittamista. Huomaathan, lukijani, tällaista sekavuutta sisältyy valtiovaltamme säädöksiin. Jossakin kohdassa ihmisiä jahdataan ja heidät julistetaan lainsuojattomiksi ja kansalaisoikeutensa menettäneiksi, toisaalla heille myönnetään lain suoja, ja heti kun heille on suotu turva ja he ovat saaneet hiukan rauhoittua aloilleen, päähämme pälkähtää aloittaa heihin kohdistuva ajojahti, ja pian sen jälkeen ollaan taas suuria isänmaanystäviä, puolustetaan heidän asiaansa ja palkitaan heitä lasten vanhempina. Mitä järjestystä tässä kaikessa oikein on? Ja tästä seuraa, että sääntöjä ja määräyksiä on kaikkiin tarkoituksiin sen mukaan kuin kussakin erillisessä tapauksessa parhaaksi nähdään. Jos heille halutaan suoda vapaus, otetaan vapaakirje tietyltä säädösarkiston hyllyltä ja annetaan vapauttava tuomio, mutta jos tuntuu siltä, että me itse tai ystävämme tarvitsemme palvelusväkeä, otetaan toiselta hyllyltä esiin kokonainen nivaska irtolaisiin, laiskureihin jne. kohdistuvia kiroustuomioita ja pannaan kruunun koko järjestysvalta liikkeelle heidän ajamisekseen vuosipalvelukseen. Tämän takia käy myös väistämättä niin, että yksi maaherra, joka on sattunut saamaan irtolaisia koskevan säädösnivaskan käsiinsä, jahtaa heitä läänissään ja isännät hankkivat itselleen osansa tarjolla olevasta runsaasta palvelusväkisaaliista, kun toisten maaherrojen käsiin taas on osunut vapaakirje, ja he pitävät vallitsevan19 väenpuutteen oloissa yllä ihmistaimistoja tulevien sukupolvien hyödyksi. Onhan tämä merkillistä epäjärjestystä: yhden ja saman valtakunnan jokaista lääniä hallitaan eri tavalla saman lempeän hallitsijan hallitessa ja yhdenmukaisten lakien ollessa voimassa. Työläisille turvan suova laki, joka kumoaa ikiajoiksi kaikki heidän vapauksiensa rajoitukset, mutta ei toisaalta suo heille mitään muita etuja, muita palkkioita kuin luonnon Herran heille syntymässä antamat oikeudet olla maan vapaita asuttajia, joilla oli lupa ja turvattu oikeus huolehtia itsestään ja omaisistaan, avioitua ja asua maan päällä, on sen sijaan ainoa säädös, joka tässä asiassa saa aikaan kaiken, mitä tehtävissä on ja tehdä pitää, ja ottaa aseet heidän sortajiensa käsistä.
§. 6.
Men hvad som i synnerhet gör tvungna års-tienster stridande emot naturens dem förundte frihet, är det, at arbetare just genom dem afhållas och hindras, at följa Skaparens egen inrätning och naturens drift i giftermål.
Vi tale icke denna gången om den skada, som riket genom detta tvång förorsakas: Längre fram få vi se närmare in i den saken; nu är alenast den frågan före: om den lag kan vara grundad i naturlig billighet, som lägger hinder i vägen för naturens ömaste och verlden upräthållande böjelse? Lego-hions stadgan, säger du, förbiuder ju icke giftermål för tienste-hion? Men lösdrifvare och landsstrykare titelen, svarar jag, gör det med den tilsägelse, at sådane, jemte bakstugu-hion, i Svea Rike ej skola tolas. När dräng och piga gifta sig i sin tienst, förlora de gemenligen någon del af sit förra förtroende hos sit husbonde-folk: hafva deras husbönder tilgång på tienste-hion, vräka de dem åtminstone nästa fardag,1 och ingen vil mera hafva dem, annars än i högsta nödfall, då äro desse stackare utan fädernesland: Lagen säger,17 sådane skola i Svea Rike icke tolas: icke få de bo på et ställe, icke få de stryka landet omkring som tattare. Mannen kunde någon til äfventyrs vilja hafva, men då måste han skilja sig från sin hustru, som är utan hemvist, ofta i de brydsammaste omständigheter. Skal icke detta förhindra giftermål?
När foglar para sig, begynna de strax at gemensamt bygga sit bo och sköta sin kulle: deras slägtes fortplantning tol ej det minsta tvång; rör någon vid boet och alenast handterar äggen, öfvergifva de det, eller ock om de ligga ut dem, är dock den kullen mästadels förlorad. Men få de hushålla i sin frihet och följa naturen, komma de fram med skaror af sit slägte, som utgöra et litet samhälle eller hushåll inom sig, tils de hunnit blifva i sina åldrar myndige och skingras från hvarandra. Huru skal mennisko-slägtet då trifvas under tvång? Man räknar, man calculerar, man stadgar, man reglerar om alting, som man säger, til fortplantning af sit slägte, men med alt detta smälter vårt slägte bort, och i stället för inbyggare på jorden, har man några ziffror på papperet om stora möjligheter, som alle dock äro utan lif och rörelse.
Hvem af tienstehion vågar sig då at under så hårda öden tänka på giftermål? Intet annat än öfverilningar af naturens drift kunna oförvarandes leda dem in i sådana beslut, dem de snart ångra, och som med så många svårigheter äro beledsagade.18
Man invänder häremot vidare: Ehuru Tienstehions-Stadgan förbiuder backstugu-hion, så äro dock flere förfatningar, som tillåta och fridlysa dem: Dertil har Öfverheten genom eftergift af personliga utlagor för dem, som hafva flera barn, sökt såsom genom præmier upmuntra giftermål, så at häröfver ej borde vara at klaga. Se, min läsare, sådant blandverk är uti våra politiska förfatningar: Ena gången skallar man2 efter dem, och gör dem fridlösa och förlustiga sin medborgerliga rätt, en annan gång fridlyser man, och rätt som man fridlyst dem, och de fått sätta sig litet, så faller det oss in at anställa en klapp-jagt efter dem: och litet derefter är man åter stor patriot, som antager deras sak och förskaffar dem præmier för sina barn. Hvad är för systeme i alt detta? Och deraf händer, at man har förordningar til alt hvad man vil, och som man tycker bäst passa sig vid hvarje serskilt händelse: Vil man befria dem, så tager man et fribref ifrån den ena hyllan i förordnings-archivo, och dömer dem lösa; men tycker man omständigheterne fordra tienste-hion åt oss sielfva eller våra vänner, så tager man en hel bundt fördömelser öfver lösdrifvare, lättingar &c. ifrån den andra hyllan, och sätter hela Krono-betieningen i rörelse at inställa dem i års-tienst. Deraf måste ock hända, at den ene Landshöfdingen, som råkat få lösdrifvare-bundten i sina händer, jagar i sit län, och husbönderne hemta för det närvarande rika byten af tienste-hion, då de andre träffat för fri-brefvet, och under närva19rande brist hålla plant-skolor af menniskor för efterkommande. Hvad är icke detta för en oreda och verkar olika styrelse i hvart län uti et och samma rike och under en och samma milda Regent, och enahanda lagar. Då deremot en säkerhets act för arbetare, hvilken för evärdeliga tider uphäfver alla inskränkningar af deras friheter, och härställer dem i det stället inga andra förmoner, inga præmier, än dem naturens Herre skänkt dem med födslen, at vara frie jordenes inbyggare, som hade lof och säkerhet, at sörja för sig och de sina, giftas och bo på jorden, är den enda som härvid gör alt hvad som göras kan och bör, och tager vapnen utur händerna på deras förtryckare.
§ 6
Pakolliset vuosipalvelussuhteet loukkaavat kuitenkin erityisen pahasti luonnon heille suomaa vapautta sen takia, että juuri niillä työläisiä pidätellään ja estetään toteuttamasta Luojan itse säätämää järjestystä ja luonnon antamaa viettiä, joka toteutuu avioliitossa.
Emme tällä kertaa puhu siitä vahingosta, joka tällä pakolla aiheutetaan valtakunnalle. Tuonnempana tarkastelemme tätä asiaa lähemmin. Nyt on käsillä ainoastaan kysymys, voiko laki perustua luonnonmukaiseen kohtuullisuuteen, jos se asettaa esteitä luonnon herkimmän ja maailmaa ylläpitävän taipumuksen tielle. Ei kai palkollissääntö kiellä palvelusväen avioliittoja, sanot sinä. Vastaan, että kieltoa merkitsee määrittely irtolaiseksi ja maankiertäjäksi sekä käsky, jonka mukaan tuollaisia henkilöitä samoin kuin mäkitupalaisiakaan ei Ruotsin valtakunnassa saa suvaita. Kun renki ja piika solmivat avioliiton palveluksessa ollessaan, he tavallisesti menettävät jossakin määrin isäntäväkensä aiemmin heille osoittamaa luottamusta; jos parin isännillä on mahdollisuus valikoida palvelusväkeään, he häätävät pariskunnan ainakin seuraavana muuttopäivänä, eikä kukaan enää halua ottaa miestä ja vaimoa palvelukseensa kuin suurimmassa hädässä, eikä noilla ihmisparoilla silloin enää ole isänmaata. Laki sanoo,17 ettei sellaisia pidä sietää Ruotsin valtakunnassa. He eivät saa asettua pysyvästi asumaan minnekään eivätkä he saa kierrellä maata mustalaisten tavoin. Joku saattaisi ehkä haluta miehen palvelukseensa, mutta silloin tämän on erottava vaimostaan, jolla ei ole kotipaikkaa ja joka joutuu useinkin elämään hyvin vaikeissa oloissa. Eikö tämä ole esteenä avioliitolle?
Kun linnut pariutuvat, ne alkavat heti yhdessä rakentaa pesäänsä ja hoitaa poikuettaan. Niiden suvunjatkaminen ei siedä minkäänlaista pakkoa: jos joku liikauttaa pesää tai vain koskee muniin, ne hylkäävät pesänsä tai vaikka ne hautoisivatkin munat, se poikue on kuitenkin useimmiten tuhoon tuomittu. Mutta jos ne saavat hoitaa asiansa vapaasti ja toimia luonnon säätämällä tavalla, ne kasvattavat parvittain jälkeläisiä, joista koostuu pieni yhteisö tai ruokakunta siihen asti, että nämä ehtivät täysikasvuisiksi ja hajaantuvat eri suuntiin. Kuinka ihmissuku sitten voi menestyä pakon alaisuudessa? Lasketaan, arvioidaan, säädetään lakeja ja sääntöjä kaikenmoisista asioista suvunjatkamisen hyväksi, kuten väitetään, mutta sillä aikaa sukukuntamme sulaa vähiin, ja maan asuttajien sijasta saadaan tulokseksi vain paperille muutamia suurista mahdollisuuksista kertovia numeroita, jotka ovat vailla elämää ja liikettä.
Kuka palvelusväkeen kuuluva ihminen sitten uskaltaa näin ankarissa oloissa ajatella avioliiton solmimista? Vain harkitsemattomuuksiin ajava luonnollinen vietti voi johdattaa heidät äkkiarvaamatta tuollaisiin päätöksiin, joita he pian katuvat ja joista seuraa sangen monia vaikeuksia.18
Vastaväitteeksi tähän sanotaan myös: vaikka palkollissääntö kieltää palvelusväeltä oikeuden asettua mäkitupiin, monet olemassa olevat säädökset sallivat kuitenkin mäkituvat ja antavat niiden asukkaille asumisrauhan. Lisäksi esivalta on myöntämällä monilapsisten perheiden huoltajille helpotuksia kruunulle perittävistä maksuista pyrkinyt ikään kuin palkitsemalla kannustamaan avioliittojen solmimiseen, joten asiasta ei pitäisi olla valittamista. Huomaathan, lukijani, tällaista sekavuutta sisältyy valtiovaltamme säädöksiin. Jossakin kohdassa ihmisiä jahdataan ja heidät julistetaan lainsuojattomiksi ja kansalaisoikeutensa menettäneiksi, toisaalla heille myönnetään lain suoja, ja heti kun heille on suotu turva ja he ovat saaneet hiukan rauhoittua aloilleen, päähämme pälkähtää aloittaa heihin kohdistuva ajojahti, ja pian sen jälkeen ollaan taas suuria isänmaanystäviä, puolustetaan heidän asiaansa ja palkitaan heitä lasten vanhempina. Mitä järjestystä tässä kaikessa oikein on? Ja tästä seuraa, että sääntöjä ja määräyksiä on kaikkiin tarkoituksiin sen mukaan kuin kussakin erillisessä tapauksessa parhaaksi nähdään. Jos heille halutaan suoda vapaus, otetaan vapaakirje tietyltä säädösarkiston hyllyltä ja annetaan vapauttava tuomio, mutta jos tuntuu siltä, että me itse tai ystävämme tarvitsemme palvelusväkeä, otetaan toiselta hyllyltä esiin kokonainen nivaska irtolaisiin, laiskureihin jne. kohdistuvia kiroustuomioita ja pannaan kruunun koko järjestysvalta liikkeelle heidän ajamisekseen vuosipalvelukseen. Tämän takia käy myös väistämättä niin, että yksi maaherra, joka on sattunut saamaan irtolaisia koskevan säädösnivaskan käsiinsä, jahtaa heitä läänissään ja isännät hankkivat itselleen osansa tarjolla olevasta runsaasta palvelusväkisaaliista, kun toisten maaherrojen käsiin taas on osunut vapaakirje, ja he pitävät vallitsevan19 väenpuutteen oloissa yllä ihmistaimistoja tulevien sukupolvien hyödyksi. Onhan tämä merkillistä epäjärjestystä: yhden ja saman valtakunnan jokaista lääniä hallitaan eri tavalla saman lempeän hallitsijan hallitessa ja yhdenmukaisten lakien ollessa voimassa. Työläisille turvan suova laki, joka kumoaa ikiajoiksi kaikki heidän vapauksiensa rajoitukset, mutta ei toisaalta suo heille mitään muita etuja, muita palkkioita kuin luonnon Herran heille syntymässä antamat oikeudet olla maan vapaita asuttajia, joilla oli lupa ja turvattu oikeus huolehtia itsestään ja omaisistaan, avioitua ja asua maan päällä, on sen sijaan ainoa säädös, joka tässä asiassa saa aikaan kaiken, mitä tehtävissä on ja tehdä pitää, ja ottaa aseet heidän sortajiensa käsistä.
§ 6
But that which makes forced annual service contracts particularly incompatible with the freedom that nature has vouchsafed them is that workers, precisely through them, are deterred and prevented from conforming to the Creator’s own arrangement and the natural instinct to marry.
We are not speaking on this occasion of the harm caused to the kingdom by this constraint. Further on we shall examine that matter more closely, but now the only question is whether a law can be founded on natural equity that places obstacles in the way of nature’s tenderest inclination and one that sustains our world. The statute on servants, you say, does not forbid marriage between servants? But, I answer, the designation vagabonds and vagrants does so by the injunction that such people, together with cottars, are not to be tolerated in Sweden. When a farmhand and a maid marry while in service, they generally lose some of the esteem in which they were previously held by their master and mistress. If their masters can find other servants, they will give them notice to quit at the latest by the following moving day, and no one wishes to employ them any more, except in cases of extreme necessity. These wretches are then left without a fatherland: according to the law,17 such people are not to be tolerated in Sweden: they are not allowed to live in one place, they are not allowed to wander around the country like tinkers. Someone may perhaps wish to employ the husband, but then he has to separate from his wife, who has no place of abode, often in the most troublesome circumstances. Will not that prevent marriages?
When birds mate, they immediately begin to jointly build their nest and take care of their brood. The propagation of their species tolerates not the slightest constraint: if anyone touches the nest and merely handles the eggs, they will desert it, or even if they do hatch them out, most of that brood will be lost. But if they are allowed to nest freely and in accord with nature, they will produce flocks of their species, which form a small society or household in themselves until they have grown to adulthood and move apart from one another. How, then, can the human species prosper under constraint? We count, we calculate, we decree, we regulate everything, as it is said, for the propagation of our species, but with all that our species melts away, and instead of inhabitants on earth we have a few figures on paper suggesting great possibilities, all of which, however, lack life and motion.
Which servants will then, under such harsh conditions, dare to think of marriage? Nothing but rash responses to the natural inclination may unintentionally lead them to take such decisions, which they soon regret and which are accompanied by so many difficulties.18
A further objection to this is that, although the statute on servants bans cottars, there are other regulations that do allow and protect them. In addition, the authorities have, by granting remission of personal taxes to those who have several children, tried to encourage marriage, as it were by bounties, so that there should be no reason to complain on that score. But see, dear reader, how chaotic our political arrangements are: at one time a hunt is organized for them and they are turned into outlaws and lose their civic rights; at another time they are protected, and just when they have been granted protection and been allowed to settle down for a while, we decide to raise a hue and cry after them; and a little later we are again great patriots who take up their cause and arrange for them to receive bounties for their children. What kind of system is there in all this? And for that reason we have regulations for everything we wish and that we think will best suit every individual situation: if we want to liberate them, we take a letter of emancipation from one shelf in the archive of regulations and set them free, but if we think the circumstances require servants for ourselves or our friends, we take a whole bundle of condemnations of vagrants, idlers, etc. from another shelf and mobilize all the officers of the crown to force them into annual service. This inevitably leads to one county governor, who happens to lay his hands on the vagrancy bundle, going hunting in his county and the masters for the moment obtaining great hauls of servants, while the others have hit upon the letter of emancipation and, given the current19 scarcity, establish nurseries of people for later generations. What a muddle all this is, leading to a different administration in each county within one and the same kingdom and under one and the same mild ruler and identical laws. Whereas a law guaranteeing security from oppression for workers, one that for ever abolishes all constraints on their liberties and provides them in return with no other advantages, no bounties, than those the Lord of nature has granted them at birth, to be free inhabitants of the earth, with permission and security to take care of themselves and their families, marry and dwell on earth, is the only measure that will do everything that can and ought to be done in this regard and removes the weapons from the hands of their oppressors.
§. 6.
Men hvad som i synnerhet gör tvungna års-tienster stridande emot naturens dem förundte frihet, är det, at arbetare just genom dem afhållas och hindras, at följa Skaparens egen inrätning och naturens drift i giftermål.
Vi tale icke denna gången om den skada, som riket genom detta tvång förorsakas: Längre fram få vi se närmare in i den saken; nu är alenast den frågan före: om den lag kan vara grundad i naturlig billighet, som lägger hinder i vägen för naturens ömaste och verlden upräthållande böjelse? Lego-hions stadgan, säger du, förbiuder ju icke giftermål för tienste-hion? Men lösdrifvare och landsstrykare titelen, svarar jag, gör det med den tilsägelse, at sådane, jemte bakstugu-hion, i Svea Rike ej skola tolas. När dräng och piga gifta sig i sin tienst, förlora de gemenligen någon del af sit förra förtroende hos sit husbonde-folk: hafva deras husbönder tilgång på tienste-hion, vräka de dem åtminstone nästa fardag,3 och ingen vil mera hafva dem, annars än i högsta nödfall, då äro desse stackare utan fädernesland: Lagen säger,17 sådane skola i Svea Rike icke tolas: icke få de bo på et ställe, icke få de stryka landet omkring som tattare. Mannen kunde någon til äfventyrs vilja hafva, men då måste han skilja sig från sin hustru, som är utan hemvist, ofta i de brydsammaste omständigheter. Skal icke detta förhindra giftermål?
När foglar para sig, begynna de strax at gemensamt bygga sit bo och sköta sin kulle: deras slägtes fortplantning tol ej det minsta tvång; rör någon vid boet och alenast handterar äggen, öfvergifva de det, eller ock om de ligga ut dem, är dock den kullen mästadels förlorad. Men få de hushålla i sin frihet och följa naturen, komma de fram med skaror af sit slägte, som utgöra et litet samhälle eller hushåll inom sig, tils de hunnit blifva i sina åldrar myndige och skingras från hvarandra. Huru skal mennisko-slägtet då trifvas under tvång? Man räknar, man calculerar, man stadgar, man reglerar om alting, som man säger, til fortplantning af sit slägte, men med alt detta smälter vårt slägte bort, och i stället för inbyggare på jorden, har man några ziffror på papperet om stora möjligheter, som alle dock äro utan lif och rörelse.
Hvem af tienstehion vågar sig då at under så hårda öden tänka på giftermål? Intet annat än öfverilningar af naturens drift kunna oförvarandes leda dem in i sådana beslut, dem de snart ångra, och som med så många svårigheter äro beledsagade.18
Man invänder häremot vidare: Ehuru Tienstehions-Stadgan förbiuder backstugu-hion, så äro dock flere förfatningar, som tillåta och fridlysa dem: Dertil har Öfverheten genom eftergift af personliga utlagor för dem, som hafva flera barn, sökt såsom genom præmier upmuntra giftermål, så at häröfver ej borde vara at klaga. Se, min läsare, sådant blandverk är uti våra politiska förfatningar: Ena gången skallar man4 efter dem, och gör dem fridlösa och förlustiga sin medborgerliga rätt, en annan gång fridlyser man, och rätt som man fridlyst dem, och de fått sätta sig litet, så faller det oss in at anställa en klapp-jagt efter dem: och litet derefter är man åter stor patriot, som antager deras sak och förskaffar dem præmier för sina barn. Hvad är för systeme i alt detta? Och deraf händer, at man har förordningar til alt hvad man vil, och som man tycker bäst passa sig vid hvarje serskilt händelse: Vil man befria dem, så tager man et fribref ifrån den ena hyllan i förordnings-archivo, och dömer dem lösa; men tycker man omständigheterne fordra tienste-hion åt oss sielfva eller våra vänner, så tager man en hel bundt fördömelser öfver lösdrifvare, lättingar &c. ifrån den andra hyllan, och sätter hela Krono-betieningen i rörelse at inställa dem i års-tienst. Deraf måste ock hända, at den ene Landshöfdingen, som råkat få lösdrifvare-bundten i sina händer, jagar i sit län, och husbönderne hemta för det närvarande rika byten af tienste-hion, då de andre träffat för fri-brefvet, och under närva19rande brist hålla plant-skolor af menniskor för efterkommande. Hvad är icke detta för en oreda och verkar olika styrelse i hvart län uti et och samma rike och under en och samma milda Regent, och enahanda lagar. Då deremot en säkerhets act för arbetare, hvilken för evärdeliga tider uphäfver alla inskränkningar af deras friheter, och härställer dem i det stället inga andra förmoner, inga præmier, än dem naturens Herre skänkt dem med födslen, at vara frie jordenes inbyggare, som hade lof och säkerhet, at sörja för sig och de sina, giftas och bo på jorden, är den enda som härvid gör alt hvad som göras kan och bör, och tager vapnen utur händerna på deras förtryckare.
§ 6
Pakolliset vuosipalvelussuhteet loukkaavat kuitenkin erityisen pahasti luonnon heille suomaa vapautta sen takia, että juuri niillä työläisiä pidätellään ja estetään toteuttamasta Luojan itse säätämää järjestystä ja luonnon antamaa viettiä, joka toteutuu avioliitossa.
Emme tällä kertaa puhu siitä vahingosta, joka tällä pakolla aiheutetaan valtakunnalle. Tuonnempana tarkastelemme tätä asiaa lähemmin. Nyt on käsillä ainoastaan kysymys, voiko laki perustua luonnonmukaiseen kohtuullisuuteen, jos se asettaa esteitä luonnon herkimmän ja maailmaa ylläpitävän taipumuksen tielle. Ei kai palkollissääntö kiellä palvelusväen avioliittoja, sanot sinä. Vastaan, että kieltoa merkitsee määrittely irtolaiseksi ja maankiertäjäksi sekä käsky, jonka mukaan tuollaisia henkilöitä samoin kuin mäkitupalaisiakaan ei Ruotsin valtakunnassa saa suvaita. Kun renki ja piika solmivat avioliiton palveluksessa ollessaan, he tavallisesti menettävät jossakin määrin isäntäväkensä aiemmin heille osoittamaa luottamusta; jos parin isännillä on mahdollisuus valikoida palvelusväkeään, he häätävät pariskunnan ainakin seuraavana muuttopäivänä, eikä kukaan enää halua ottaa miestä ja vaimoa palvelukseensa kuin suurimmassa hädässä, eikä noilla ihmisparoilla silloin enää ole isänmaata. Laki sanoo,17 ettei sellaisia pidä sietää Ruotsin valtakunnassa. He eivät saa asettua pysyvästi asumaan minnekään eivätkä he saa kierrellä maata mustalaisten tavoin. Joku saattaisi ehkä haluta miehen palvelukseensa, mutta silloin tämän on erottava vaimostaan, jolla ei ole kotipaikkaa ja joka joutuu useinkin elämään hyvin vaikeissa oloissa. Eikö tämä ole esteenä avioliitolle?
Kun linnut pariutuvat, ne alkavat heti yhdessä rakentaa pesäänsä ja hoitaa poikuettaan. Niiden suvunjatkaminen ei siedä minkäänlaista pakkoa: jos joku liikauttaa pesää tai vain koskee muniin, ne hylkäävät pesänsä tai vaikka ne hautoisivatkin munat, se poikue on kuitenkin useimmiten tuhoon tuomittu. Mutta jos ne saavat hoitaa asiansa vapaasti ja toimia luonnon säätämällä tavalla, ne kasvattavat parvittain jälkeläisiä, joista koostuu pieni yhteisö tai ruokakunta siihen asti, että nämä ehtivät täysikasvuisiksi ja hajaantuvat eri suuntiin. Kuinka ihmissuku sitten voi menestyä pakon alaisuudessa? Lasketaan, arvioidaan, säädetään lakeja ja sääntöjä kaikenmoisista asioista suvunjatkamisen hyväksi, kuten väitetään, mutta sillä aikaa sukukuntamme sulaa vähiin, ja maan asuttajien sijasta saadaan tulokseksi vain paperille muutamia suurista mahdollisuuksista kertovia numeroita, jotka ovat vailla elämää ja liikettä.
Kuka palvelusväkeen kuuluva ihminen sitten uskaltaa näin ankarissa oloissa ajatella avioliiton solmimista? Vain harkitsemattomuuksiin ajava luonnollinen vietti voi johdattaa heidät äkkiarvaamatta tuollaisiin päätöksiin, joita he pian katuvat ja joista seuraa sangen monia vaikeuksia.18
Vastaväitteeksi tähän sanotaan myös: vaikka palkollissääntö kieltää palvelusväeltä oikeuden asettua mäkitupiin, monet olemassa olevat säädökset sallivat kuitenkin mäkituvat ja antavat niiden asukkaille asumisrauhan. Lisäksi esivalta on myöntämällä monilapsisten perheiden huoltajille helpotuksia kruunulle perittävistä maksuista pyrkinyt ikään kuin palkitsemalla kannustamaan avioliittojen solmimiseen, joten asiasta ei pitäisi olla valittamista. Huomaathan, lukijani, tällaista sekavuutta sisältyy valtiovaltamme säädöksiin. Jossakin kohdassa ihmisiä jahdataan ja heidät julistetaan lainsuojattomiksi ja kansalaisoikeutensa menettäneiksi, toisaalla heille myönnetään lain suoja, ja heti kun heille on suotu turva ja he ovat saaneet hiukan rauhoittua aloilleen, päähämme pälkähtää aloittaa heihin kohdistuva ajojahti, ja pian sen jälkeen ollaan taas suuria isänmaanystäviä, puolustetaan heidän asiaansa ja palkitaan heitä lasten vanhempina. Mitä järjestystä tässä kaikessa oikein on? Ja tästä seuraa, että sääntöjä ja määräyksiä on kaikkiin tarkoituksiin sen mukaan kuin kussakin erillisessä tapauksessa parhaaksi nähdään. Jos heille halutaan suoda vapaus, otetaan vapaakirje tietyltä säädösarkiston hyllyltä ja annetaan vapauttava tuomio, mutta jos tuntuu siltä, että me itse tai ystävämme tarvitsemme palvelusväkeä, otetaan toiselta hyllyltä esiin kokonainen nivaska irtolaisiin, laiskureihin jne. kohdistuvia kiroustuomioita ja pannaan kruunun koko järjestysvalta liikkeelle heidän ajamisekseen vuosipalvelukseen. Tämän takia käy myös väistämättä niin, että yksi maaherra, joka on sattunut saamaan irtolaisia koskevan säädösnivaskan käsiinsä, jahtaa heitä läänissään ja isännät hankkivat itselleen osansa tarjolla olevasta runsaasta palvelusväkisaaliista, kun toisten maaherrojen käsiin taas on osunut vapaakirje, ja he pitävät vallitsevan19 väenpuutteen oloissa yllä ihmistaimistoja tulevien sukupolvien hyödyksi. Onhan tämä merkillistä epäjärjestystä: yhden ja saman valtakunnan jokaista lääniä hallitaan eri tavalla saman lempeän hallitsijan hallitessa ja yhdenmukaisten lakien ollessa voimassa. Työläisille turvan suova laki, joka kumoaa ikiajoiksi kaikki heidän vapauksiensa rajoitukset, mutta ei toisaalta suo heille mitään muita etuja, muita palkkioita kuin luonnon Herran heille syntymässä antamat oikeudet olla maan vapaita asuttajia, joilla oli lupa ja turvattu oikeus huolehtia itsestään ja omaisistaan, avioitua ja asua maan päällä, on sen sijaan ainoa säädös, joka tässä asiassa saa aikaan kaiken, mitä tehtävissä on ja tehdä pitää, ja ottaa aseet heidän sortajiensa käsistä.
§ 6
But that which makes forced annual service contracts particularly incompatible with the freedom that nature has vouchsafed them is that workers, precisely through them, are deterred and prevented from conforming to the Creator’s own arrangement and the natural instinct to marry.
We are not speaking on this occasion of the harm caused to the kingdom by this constraint. Further on we shall examine that matter more closely, but now the only question is whether a law can be founded on natural equity that places obstacles in the way of nature’s tenderest inclination and one that sustains our world. The statute on servants, you say, does not forbid marriage between servants? But, I answer, the designation vagabonds and vagrants does so by the injunction that such people, together with cottars, are not to be tolerated in Sweden. When a farmhand and a maid marry while in service, they generally lose some of the esteem in which they were previously held by their master and mistress. If their masters can find other servants, they will give them notice to quit at the latest by the following moving day, and no one wishes to employ them any more, except in cases of extreme necessity. These wretches are then left without a fatherland: according to the law,17 such people are not to be tolerated in Sweden: they are not allowed to live in one place, they are not allowed to wander around the country like tinkers. Someone may perhaps wish to employ the husband, but then he has to separate from his wife, who has no place of abode, often in the most troublesome circumstances. Will not that prevent marriages?
When birds mate, they immediately begin to jointly build their nest and take care of their brood. The propagation of their species tolerates not the slightest constraint: if anyone touches the nest and merely handles the eggs, they will desert it, or even if they do hatch them out, most of that brood will be lost. But if they are allowed to nest freely and in accord with nature, they will produce flocks of their species, which form a small society or household in themselves until they have grown to adulthood and move apart from one another. How, then, can the human species prosper under constraint? We count, we calculate, we decree, we regulate everything, as it is said, for the propagation of our species, but with all that our species melts away, and instead of inhabitants on earth we have a few figures on paper suggesting great possibilities, all of which, however, lack life and motion.
Which servants will then, under such harsh conditions, dare to think of marriage? Nothing but rash responses to the natural inclination may unintentionally lead them to take such decisions, which they soon regret and which are accompanied by so many difficulties.18
A further objection to this is that, although the statute on servants bans cottars, there are other regulations that do allow and protect them. In addition, the authorities have, by granting remission of personal taxes to those who have several children, tried to encourage marriage, as it were by bounties, so that there should be no reason to complain on that score. But see, dear reader, how chaotic our political arrangements are: at one time a hunt is organized for them and they are turned into outlaws and lose their civic rights; at another time they are protected, and just when they have been granted protection and been allowed to settle down for a while, we decide to raise a hue and cry after them; and a little later we are again great patriots who take up their cause and arrange for them to receive bounties for their children. What kind of system is there in all this? And for that reason we have regulations for everything we wish and that we think will best suit every individual situation: if we want to liberate them, we take a letter of emancipation from one shelf in the archive of regulations and set them free, but if we think the circumstances require servants for ourselves or our friends, we take a whole bundle of condemnations of vagrants, idlers, etc. from another shelf and mobilize all the officers of the crown to force them into annual service. This inevitably leads to one county governor, who happens to lay his hands on the vagrancy bundle, going hunting in his county and the masters for the moment obtaining great hauls of servants, while the others have hit upon the letter of emancipation and, given the current19 scarcity, establish nurseries of people for later generations. What a muddle all this is, leading to a different administration in each county within one and the same kingdom and under one and the same mild ruler and identical laws. Whereas a law guaranteeing security from oppression for workers, one that for ever abolishes all constraints on their liberties and provides them in return with no other advantages, no bounties, than those the Lord of nature has granted them at birth, to be free inhabitants of the earth, with permission and security to take care of themselves and their families, marry and dwell on earth, is the only measure that will do everything that can and ought to be done in this regard and removes the weapons from the hands of their oppressors.
Edellinen jakso: Ajatuksia luonnollisista oikeuksista, § 5
Seuraava jakso: Ajatuksia luonnollisista oikeuksista, § 7
paikat:
Henkilöt:
Raamatunkohdat:
Aiheet: