Alkukieli
§. 2.
Anledningar at tänka och skrifva i detta ämne hafva i vår tid varit mångfaldige. Så ofta jag slår up Kongl. Förordningen om Tienstefolk och Legohion af den 21 Augusti 1739, och des I. Art. §. 1. kan jag ej utan rysning läsa dessa orden: Inge landstrykare, lösdrifvare, lättingar eller inhyseshion böra uti vårt land och rike tålas. Med hvilka flera smäde-titlar ej förstås andre, än de som äro ledige ifrån årstienst, och förkunnas om dem, at de äro inom Svea rikets gränsor fridlöse, helst det §. 2. heter: Och gälle ingen ursäkt, hvarken för dräng, piga eller annat tienstefört hion, at afhålla sig ifrån årstiensten, för andra närings-medels skuld, som the sig åberopa eller förebära kunna. §. 4. Belägger dem med 10 a 20 dalers plikt, som hysa dem och åt dessa fridlösa bevilja någon mennisklighet; och 5:te §. sätter hela rikets embetsmanna hop, Mantals-Commissarier, Lands6höfdingar, Magistrats-personer, Kyrkoherdar, Kyrkovärdar och Sexmän, Probstar och Biskopar, Krono-Befalningsmän, Läns- och Fierdingsmän, Öfverståthållare, Fiskaler &c. alla dem i rörelse, at söka up detta olyckeliga folk, och befordra dem til fästnings- tukt- och spinhus-arbete och årstienst.
Riksens Höglofl. Ständer sågo sielfve, at denna klapp-jagt efter lösdrifvare skulle sätta dem i bäfvan och at fly långt ifrån så fridlösa trakter, derföre få Embetsmännerne nya ordres i den 8:de artikelen, at inspärra dem hårdt inom rikets gränsor, och jag vågar säga: ehuru denna stadga förjagat flera tusende Svenska infödingar ut, och hindrat många utlänningars inflyttning i tienst hos oss, at om denna Tienstehions-Ordning hade noga allestädes blifvit efterlefvad, hvad lösdrifvare, och et vist antal arbetare på hemmanen, och de faststälte stedslar och årslöner, med mera, anbelangar, så vore Sverige vist half million fattigare på folk, än det nu är, som nu likväl är i behåll endast genom en af största delen högt berömd lags öfverträdelse.
Ser jag på det Project, som vid 1766 års Riksdag utarbetades i Kammar- och Oeconomie-Deputation, som §. 3. anbefaller enroulleringen af alla husbönder och tienstehion: Betraktar jag §. 18. alt til den 27, som förklarar alla dem för fridlösa, och til plikt, spinhus- och publikt arbete förfalna, som ej antagit årstienst, och lägger det dertil, at deras frihets tid ifrån 7 veckor i den förra Förordningen, här skulle7 förkortas til 14 dagar, och om de på den tiden ej hunnit få sig husbonde, hette det: Tage då den, som först begärar, sådant tienstehion i sin tienst: Så kan ingalunda anledningar fattas, at granska et ämne af så mycket inflytande på vår menniskliga rätt, och hela rikets tilväxt.
Men nyare händelser äro egenteligen de, som satt denna sak i synnerhet nu under ventilation. Uti Vester-Norrland och i synnerhet i Gefleborgs Län har blifvit förd en almän klagan deröfver, at tienstefolk ej vore at tilgå, at de vore odrägeligit dyrlegde, och derjemte i sina tienster late, sjelfsvåldige och öfverdådige, så at inbyggarne fruktade för sina hemmans ödesmål, hvilket gifvit anledning til några Landtdagars hållande och öfverlägningar i detta ämne, vid hvilka blifvit utstakad en viss lön för dräng och piga, at husbönder och tienstehion skulle enroulleras, och de som ville flytta, skulle med lott fördelas på de behöfvande, med mera: Och hafva Konungens Befalningshafvande i några Län, at förskaffa Länets inbyggare ymnogare tilgång på tienstefolk, uptagit den i Tienstehions-Stadgan fridlösa lösdrifvare- landsstrykare- och backstuguhions titel, och derigenom förvärfvat husbönderne et någorlunda rikt byte af tienstehion.
Detta hade dock icke varit af serdeles betydelse för almänheten, om ej de husbönder, som bodt i nästgränsande Län blifvit detta varse, och almänheten, som läst berättelsen härom i Kongl. Patriotiska Sälskapets Handlingar,8 blifvit förtrytsame, at de ej fått vara med i delningen af detta byte, och syntes derföre vilja utkräfja af sina Landshöfdingar et likadant jemnskifte af tienstefolk, för drägeliga vilkor. Flere klagomål häröfver infördes i samma Sälskaps handlingar, och man påstod äfven hielp ifrån den handen. Dageligt Allehanda öfverhopades med nödrop af husbönder, som trodde nu vara ute med alt hemmans bruk och handteringar, om ej snar hielp komme. Ingen hör, ingen svarar, alle klaga, tils en myndig man af oförstånd tar masken af hela planen, och påstår högeligen förfatningar, som skulle lemna husbönderna föga mindre, än jus vitæ et necis öfver sina tienare, och gifver förslag til tukthus &c. vid gårdarna. Det var så hårdt, och så positivt, at jag ej utan fasa kunde läsa det, och det rörde mig så, at det ej stod i min frihet lemna det obesvaradt, och när rösten i alla papper var så almän, fruktade jag, at man redan för menniskligheten ibland oss smidde på nya bojor. At mota dem, om det vore möjeligit, är afsigten med denna skrift, och at frambringa et ämne under granskning, hvaruti största hopen egennyttigt och tanklöst följer med strömen.
- Inge landstrykare, ... och rike tålas: Citatet är inte från 1739 års stadga, Kongl. maj:ts förnyade stadga och förordning, angående tienstefolck och legohion, utan från Riksens höglofl. ständers kammar oeconomie och commerce deputations utlåtande, jemte project til en förnyad och förbättrad stadga och förordning, angående legofolck och tienstehion 31.3.1752, Betänkanden från justitie-, kammar-, ekonomi och kommerse-, protokolls-, bergs- och tulldeputationerna 1751–1752, vol. R 899, nr 15, Frihetstidens utskottshandlingar, SRA. Första artikeln i förordningens § 1 lyder: ”Inge Landstrykare, Lösdrifware, Lättingar eller Inhyses-hjon böra tålas, hwarken i Städerne, eller på Landet”.
- Och gälle ingen ... förebära kunna.: Citatet är inte från 1739 års stadga, utan från samma utlåtande som i not 13. I förordningen lyder motsvarande ställe: ”... och giälle ingen ursäckt, hwarken för dräng, piga, eller annat tiänstfört hjon, at afhålla sig ifrån års-tiensten för andre näringsmedel, som de förebära kunna”.
- böter
- socknens, församlingens eller byalagets förtroende- och ordningsmän
- Socknarna var delade i fjärdingar (fjärdedelar), ur vilka man bland bönderna valde en fjärdingsman vars uppgift var att bistå vid indrivningen av skatter och upprätthållandet av ordningen.
- Ser jag på ... Kammar- och Oeconomie-Deputation: Åsyftar Project till tjenstehjons stadga, Betänkanden från kammar-, ekonomi- och kommersdeputation 1765–66, R 929, nr 286, Frihetstidens utskottshandlingar, SRA.
- här: antecknande på en lista, förtecknande
- publikt arbete: straffarbete, tvångsarbete
- deras frihets tid ifrån 7 veckor: Enligt förordningen 1739 kunde antingen husbonden eller tjänstehjonet säga upp tjänsteförhållandet mellan Olavsmässan och Larsmässan (29.7–10.8). Efter detta följde en period på sju veckor under vilken tjänstehjonet skulle söka upp en ny anställning och husbonden, om han så ville, ett nytt tjänstehjon. Arbetsåret tog slut vid Mickelsmässan den 29 september. Efter detta följde tjänstehjonens lediga vecka under vilken de som bytte tjänsteställe skulle söka upp sin nya husbonde.
- dyrlejda, dyra att anställa
- Konungens Befalningshafvande: landshövdingarna
- berättelsen härom i Kongl. Patriotiska Sälskapets Handlingar: Åsyftar troligen ”Berättelse om lands-ting, hållit i Hälsingeland”, som ingick i samma sällskaps Hushållnings-Journal 1777, s. 423–427, och inte Kongl. Svenska Patriotiska Sällskapets Handlingar 1776 eller 1777.
- missnöjda, förargade
- Se t.ex. ”Bref ifrån en landsort om tjenstefolk” (av ”En idog hushållare”), Hushållnings-Journal 1777, s. 476–477, ”Om legostämmo-tid för tjenstefolk” (av ”Publicola”), Hushållnings-Journal 1777, s. 483–499 och ”Förslag till förbättringar af tjenstehjons stadgan”, Hushållnings-Journal 1777, s. 595–601.
- krävde, yrkade på
- jus vitæ et necis: lat. rätt över liv och död; rätten att avrätta, som husbönder enligt den romerska rätten hade över sitt husfolk
- en myndig man ... vid gårdarna.: åsyftar troligen pseudonymen Sat Sapientis debattinlägg i Dagligt Allehanda 17.6.1778, nr 134, se s. 546–549 LINKKI
- handgripligt, påtagligt, kraftigt
- tidningar
Suomi
§ 2
Aiheita tämän asian ajattelemiseen ja siitä kirjoittamiseen on meidän aikanamme ilmennyt runsaasti. Kun vain avaan 21. elokuuta 1739 annetun Kuninkaallisen asetuksen palvelusväestä ja palkollisista ja katson sen 1. luvun 1. pykälää, en voi kylmiä väreitä tuntematta lukea näitä sanoja: Maankiertäjiä, irtolaisia, laiskureita ja loisia älköön maassamme ja valtakunnassamme suvaittako. Näillä useilla häpäisevillä nimityksillä tarkoitetaan vain ihmisiä, jotka ovat jääneet vuosipalveluksen ulkopuolelle, ja heidät julistetaan Ruotsin valtakunnan rajojen sisällä lainsuojattomiksi, etenkin kun 2. § sanoo: Älköönkä mikään puolustelu antako rengille, piialle tai muullekaan työkykyiselle palvelusväkeen kuuluvalle oikeutta jättäytyä vuosipalveluksen ulkopuolelle joidenkin muiden toimeentulokeinojen varaan, joihin he voivat vedota tai joita he voivat esittää tekosyikseen. 4. § määrää 10–20 taalerin sakon ihmisille, jotka majoittavat näitä lainsuojattomia ja osoittavat heille jonkinlaista inhimillisyyttä, ja 5. § komentaa liikkeelle valtakunnan koko virkamieslauman, manttaalikomissaarit, maaherrat,6 maistraattien virkamiehet, kirkkoherrat, kirkonisännät ja kuudennusmiehet, rovastit ja piispat, kruununvoudit, nimismiehet ja neljännesmiehet, ylikäskynhaltijat, viskaalit jne. viimeistä myöten, etsimään näitä onnettomia ihmisiä ja kyyditsemään heidät linnoitus-, kuritushuone- ja kehruuhuonetyöhön ja vuosipalvelukseen.
Valtakunnan korkeasti kunnioitetut säädyt havaitsivat itse, että tämä irtolaisiin kohdistuva ajojahti saisi nämä kauhistumaan ja pakenemaan kauas näin turvattomilta seuduilta, ja tästä syystä virkamiehet saavat 8. pykälässä uudet ohjeet pitää heidät tiukasti valtakunnan rajojen sisäpuolella. Tämä säädös on karkottanut tuhansia Ruotsissa syntyneitä ulos maasta ja estänyt monien ulkomaalaisten muuton meidän palvelukseemme. Rohkenen silti sanoa, että jos tätä palkollissääntöä olisi kaikkialla noudatettu mm. irtolaisia, maatilojen työntekijöiden määriä, säädettyjä pestirahoja ja vuosipalkkoja koskevilta osilta, Ruotsissa olisi varmastikin puoli miljoonaa asukasta vähemmän kuin nyt. Tämä sama ihmismäärä on tallella ainoastaan enemmistön runsaasti kiittelemän lain rikkomisen takia.
Tarkastellaanpa vuoden 1766 valtiopäivien kamari- ja talousvaliokunnan valmistelemaa ehdotusta. Sen kolmas pykälä määrää, että kaikki isännät ja palkolliset on rekisteröitävä. Pykälät 18–27 selittävät lainsuojattomiksi ja sakkorangaistukseen sekä kehruuhuone- ja julkisiin töihin tuomittaviksi kaikki, jotka eivät ole pestautuneet vuosipalvelukseen. Lisään tähän vielä sen, että heidän vapaata aikaansa lyhennettäisiin tämän ehdotuksen mukaan edellisen säännön mukaisesta 7 viikosta7 14 päivään, ja elleivät he sinä aikana olisi ennättäneet saada itselleen isäntää, heidät saisi ottaa palvelukseensa se, joka ensimmäisenä pyytää. Ei siis todellakaan puutu syitä tarkastella asiaa, joka vaikuttaa sangen voimakkaasti ihmisoikeuksiimme ja koko valtakunnan kasvuun.
Uudemmat tapahtumat ovat kuitenkin antaneet oikeastaan erityisesti aihetta keskusteluun tästä asiasta juuri nyt. Västernorrlandissa ja etenkin Gävleborgin läänissä on yleisesti valitettu, ettei palvelusväkeä ole saatavissa, että heidän palkkaamisensa on sietämättömän kallista ja he ovat lisäksi laiskoja työssään, omavaltaisia ja kurittomia, niin että asukkaat ovat pelänneet joutuvansa hylkäämään tilansa. Tämä on antanut aiheen käsitellä asiaa muutamissa maakuntakokouksissa, joissa on määritelty rengille ja piialle tietty palkka, päätetty isäntien ja palkollisten rekisteröinnistä ja muuttohaluisten jakamisesta tarvitseville arpomalla jne. Ja kuninkaan käskynhaltijat ovat eräissä lääneissä ryhtyneet soveltamaan palkollissäännössä lainsuojattomiksi määrättyjä irtolaisen, maankiertäjän ja mäkitupalaisen nimikkeitä ja hankkineet tällä tavalla isännille melko runsaan palkollissaaliin.
Tällä ei kuitenkaan olisi ollut yleisemmin erityisen suurta merkitystä, elleivät naapuriläänien talonisännät olisi saaneet tästä tietoa ja ellei yleisö, joka on lukenut kertomuksen tästä Kuninkaallisen isänmaallisen seuran tiedonannoista,8 olisi närkästynyt siitä, ettei se ollut päässyt mukaan saaliinjakoon, ja näytti sen takia vaativan maaherrojaan suorittamaan samanlaisen palvelusväen tasajaon kohtuullisilla ehdoilla. Monia tällaisia valituksia julkaistiin saman seuran tiedonannoissa ja myös siltä vaadittiin apua asiassa. Dagligt Allehanda oli hukkua sellaisten isäntien avunhuutoihin, jotka uskoivat tilojensa viljelyn ja kaikkien töiden pysähtyvän, ellei pikaista apua tulisi. Kukaan ei kuuntele, kukaan ei vastaa, kaikki valittavat, kunnes muuan tärkeilevä mies poistaa tyhmyyksissään naamioinnin koko suunnitelman edestä ja vaatii suureen ääneen säädöksiä, joiden perusteella isännillä olisi suorastaan ius vitae et necis palvelijoihinsa, ja ehdottaa kuritushuoneita ym. perustettavaksi maatiloille. Se oli niin kovaa ja selvää tekstiä, etten voinut kauhistumatta sitä lukea, ja kuohutti mieltäni siinä määrin, että minun oli mahdotonta olla vastaamatta siihen, ja kun äänensävy oli kaikissa lehdissä yleisesti sama, pelkäsin, että ihmisyydelle taottiin keskuudessamme jo uusia kahleita. Tämän kirjoitelman tarkoituksena on estää niiden taonta, mikäli mahdollista, ja nostaa tarkasteltavaksi asia, jossa suuri enemmistö kulkee virran mukana omaa etuaan tavoitellen ja päätään vaivaamatta.
- Omaa kyläkuntaansa edustava pitäjän luottamusmies, jonka tehtäviin kuului mm. järjestyksen valvominen.
- Pitäjät oli jaettu neljänneskuntiin, joista kullakin talonpoikien joukosta valittu neljännesmies auttoi kruunun virkamiehiä veronkannossa ja järjestyksenpidossa.
- vuoden 1766 valtiopäivien kamari- ja talousvaliokunnan valmistelemaa ehdotusta: Viittaa muistioon Project till tjenstehjons stadga, Betänkanden från kammar-, ekonomi- och kommersdeputation 1765–66, R 929, nr. 286, Frihetstidens utskottshandlingar, SRA.
- vapaata aikaansa: Vuoden 1739 palvelussäännön mukaan talonpoika tai palkollinen saattoi irtisanoa palvelussuhteen Olavin- ja Laurinpäivän välisenä aikana (29.7.–10.8). Tämän jälkeen seurasi seitsemän viikon jakso, jona aikana palkollinen sai etsiä uutta palveluspaikkaa ja isäntä vastaavasti uutta työntekijää. Palveluskausi päättyi Mikkelinpäivänä 29.9. Tämän jälkeen seurasi palvelusväen vapaaviikko, jona aikana palveluspaikkaa vaihtavien oli hakeuduttava uuden isännän luo.
- kuninkaan käskynhaltijat: maaherrat
- Kuninkaallisen isänmaallisen seuran tiedonannoista: viitataan luultavasti kirjoitukseen ”Berättelse om lands-ting, hållit i Hälsingeland”, Hushållnings-Journal 1777, s. 423–427
- Ks. esim. ”Bref ifrån en landsort om tjenstefolk” (nimimerkki ”En idog hushållare”), Hushållnings-Journal 1777, s. 476–477, ”Om legostämmo-tid för tjenstefolk” (nimimerkki ”Publicola”), Hushållnings-Journal 1777, s. 483–499 ja ”Förslag till förbättringar af tjenstehjons stadgan”, Hushållnings-Journal 1777, s. 595–601.
- ius vitae et necis: Lat. oikeus päättää elämästä ja kuolemasta. Roomalaisen oikeuden mukaan isännällä oli oikeus teloittaa palveluksessaan oleva henkilö.
- kunnes muuan tärkeilevä mies ... perustettavaksi maatiloille: viitataan luultavasti nimimerkki ”Sat Sapientin” kirjoitukseen Dagligt Allehanda 17.6.1778, nro 134, ks. s. 560–563 LINKKI
Englanti
§ 2
There have been many reasons in our time for thinking and writing about this subject. Whenever I look up the Royal Ordinance on Servants and Hired Workers of 21 August 1739 and its article 1, § 1, I cannot avoid shuddering on reading these words: No vagrants, vagabonds, idlers or dependent lodgers ought to be tolerated in our country and our realm. These and other insulting designations refer to none other than those who are not engaged under annual service contracts, and it is decreed with regard to them that they are outlawed within the borders of Sweden, as stated in § 2: And no excuse shall be valid, whether for a farmhand, maid or any other servant fit for work, to evade an annual service contract for the sake of other employment that they may cite or allege as a pretext. Paragraph 4 imposes a fine of 10 to 20 daler on those who harbour them and show some humanity towards these outlaws, and § 5 sets in motion the entire body of officials in the realm – census commissioners, county6 governors, magistrates, clergymen, churchwardens and sextons, deans and bishops, sheriffs, district police superintendents and parish constables, governors, public prosecutors, etc. – to seek out these unhappy people and send them to hard labour in fortresses and male and female penitentiaries and to annual service contracts.
The honourable Estates of the Realm themselves realized that this hue and cry after vagabonds would put them in fear and cause them to flee far away from such troubled regions, and therefore the officials are given new orders in article 8 to confine them strictly within the borders of the kingdom, and I venture to say that although this regulation has driven out several thousand Swedish natives and has prevented the immigration of many foreigners to take service among us, had this statute on servants been strictly observed everywhere, as regards vagabonds and a limited number of servants per farm and the prescribed hiring fees and yearly wages and other things, then Sweden would certainly have half a million fewer inhabitants than it has now, who have all the same been retained only by infringing a law that is highly praised by the majority.
When I look at the scheme elaborated during the Diet of 1766 in its Finance and Trade Committee, which in § 3 recommends the enrolment of all masters and servants; when I consider § 18 through to 27, which declares all those who have not accepted an annual service contract liable to a penalty or hard labour in female penitentiaries and on public works, and add to this that their period of freedom, which was seven weeks under the previous ordinance, should now7 be shortened to 14 days, and if they had not found a new master during that period it stated that he who applies first shall then take such servants into his service, there can be no lack of reasons to inquire into a subject that so greatly affects our human rights and the growth of the entire realm.
But it is really more recent events that have brought this matter up for debate at this particular time. In Västernorrland, and in particular in the county of Gävleborg, a general complaint has arisen that there is a shortage of servants and that they are intolerably expensive to hire and, furthermore, lazy, wilful and reckless in their work, so that the residents feared that their farms would become wasteland, which has led to some county assemblies being convened and deliberations held on this subject, during which it has been proposed that certain wages should be paid to a farmhand and a maid, that masters and servants should be enrolled, and that those who wish to move should be distributed by lot among those who require them, as well as other things; and in some counties the governors, in order to obtain a more plentiful supply of servants for the inhabitants of the county, have adopted from the statute on servants the designations of outlawed vagabonds, vagrants and cottars and thereby procured for the masters a reasonably large haul of servants.
This would not, however, have been of any particular significance to the general public had not those masters who lived in neighbouring counties become aware of it and the public, having read the account of it in the Transactions of the Royal Patriotic Society, 8 become resentful that they had not been allowed to participate in the division of these spoils and thus appeared to be intent on demanding from their county governors a similar parcelling out of servants, on reasonable terms. Several complaints about it were published in the transactions of that Society, and there were even demands for assistance from that body. The newspaper Dagligt Allehanda was inundated with cries of distress from masters who believed that all farming and rural crafts would now be doomed unless relief were soon at hand. No one listens, no one responds, everyone complains, until one person in authority imprudently unmasks the whole plan, loudly demands regulations that would give the masters scarcely less than jus vitae et necis over their servants and proposes penitentiaries etc. by the farms. This was so harsh and so definite that I could not read it without horror, and it moved me so deeply that I was unable to leave it without a response, and as the opinion in all the papers was so general, I feared that new fetters were already being forged for humankind among us. To forestall these, should that prove possible, is the purpose of this publication, as well as to bring under scrutiny a subject on which the majority selfishly and unthinkingly drift with the current.
- . . . the scheme elaborated during the Diet of 1766: as Pentti Virrankoski notes, Chydenius here remembers incorrectly, as the mentioned “scheme” was quite liberal in its tone and critical towards harsh measures against the unemployed (P. Virrankoski, Anders Chydenius: Demokratisk politiker i upplysningens tid, Stockholm: Timbro, 1995, p. 297f.).
- their period of freedom: according to the statute on servants of 1739, a servant wishing to leave his or her master had to find new employment during a sevenweek period before 29 September. See also The Causes of Emigration, § 4, note 1.
- Transactions of the Royal Patriotic Society: this society was founded in 1766 under the auspices of King Adolphus Frederic in order to support the arts and trades of Sweden as well as its industriousness. Its members during its first decades of existence were made up of industrial leaders, politicians, noble landowners and learned men with a patriotic zeal for reforming and developing the Swedish economy. From the start, the Patriotic Society published a monthly journal called HushållningsJournal.
- Dagligt Allehanda: the first Swedish daily newspaper, which started in 1769 and existed until 1849.
- jus vitae et necis: “the right over life and death”.
