Palvelusväen omavaltaisuus ja tuhlaavaisuus, heidän kovasti kohonneet palkkansa sekä heidän aiheuttamansa maatalouden rappio on nyt saanut hälytysrummut kaikumaan melkeinpä joka toisessa tai kolmannessa Dagligt Allehandan numerossa, Kuninkaallisen isänmaallisen seuran tiedonannoissa1 ja monella taholla. Samalla ikään kuin vaaditaan hänen kuninkaalliselta majesteetiltaan jotakin ankaraa asetusta tämän pahan torjumiseksi.
Olen kärsimättömästi odottanut vastausta näihin kannanottoihin uskoen, että joku haluaisi ryhtyä puolustamaan näiden vähäisimpien kansalaisten vapautta, mutta odotus on ollut turhaa: kaikki veisaavat samaa virttä, näyttävät haluavan huudoillaan ikään kuin toistuvasti ahdistella valtaistuinta ja tekevät työtä sellaisen asetuksen aikaansaamiseksi, joka olisi sekä ihmisyydelle vahingollinen että isänmaalle onnettomuudeksi ja koituisi häpeäksi Kustaa III:n vapauden aikakaudelle.
Olen kuullut monien ajattelevien kansalaisten puhuvan tavattoman kauniisti näiden yhteiskunnan hyödyllisten jäsenten vapaudesta ja heidän kansalaisoikeuksistaan, mutta nyt ketään heistä ei ole paikalla: kaikki vaikenevat ja kannattavat kansalaisia uhkaavaa sortoa.
Vai ovatko sanomalehtiemme julkaisijat niin innokkaita samaisen asian edistäjiä, että he eivät päästä päivänvaloon mitään toisensuuntaista mielipiteenilmaisua? Sitä minun on vaikea uskoa, sillä uskon havainneeni ainakin Dageliga Tidningarin herra julkaisijan2 niin puolueettomaksi kuin suinkin saattaa toivoa. Niinpä toimitan tämänkin kirjoituksen hänen käsiinsä vakuuttuneena siitä, ettei hän kieltäydy antamasta sille tilaa lehdessään.
Kukaan meistä ei voine odottaa, että palvelusväki puolustaisi itse asiaansa yleisön edessä. Rohkenen sanoa, että tuskin kukaan heistä tietää, että kysymys heidän vapaudestaan on noussut hyvin voimakkaasti esiin, ja kuka heistä pystyy kirjoittamaan mitään puolustaakseen itseään ja veljiään? Niinpä noin puolustuskyvyttömien ihmisten oikeuksia on vaalittava kaksin verroin huolehtivaisemmin; sillä muuten käy väistämättä niin, että yli mennään mieluimmin siitä, missä aita on matalin.
Jos puhuisin sokean kiivauden, kyltymättömän itsekkyyden, jonkun rengin tai piian äskettäin aiheuttaman harmin vallassa tai minua ajaisi kohtuuton halu määräillä näitä monien isäntien silmissä mitättömiä elukoita mieleni mukaan, saattaisin ehkä helpostikin liittää ääneni valittajien kuoroon. Kun kuitenkin tunnen heidät ihmisinä, hyödyllisinä ja välttämättömän tarpeellisina kansalaisina, ihmisyys ja isänmaa mielestäni velvoittavat minua puolustamaan heitä.
Ovathan he ihmisiä ja siis luonnostaan kaltaisiamme, he ovat syntyessään saaneet järjellisen sielun ja vapaan tahdon asuakseen maailmassa, sen takia heitä on myös kohdeltava ihmisinä. Vastaat minulle: niinpä, he ovat sellaisia luonnostaan, mutta he ovat kasvaneet laiskuuteen ja omavaltaisuuteen, niin että useimmat heistä ovat raakuudessaan ja tyhmyydessään nautaa pahempia, ja niinpä heitä on kohdeltava tämän mukaisesti. Enkö saisi kuitenkin esittää muistutusta: jos heidän raakuutensa on kasvatuksen syytä, he itse mahtavat asialle kaikkein vähiten, sillä missä he ovat kasvaneet? Sinun talossasi tai minun, vanhempiensa luona, jonkun papin opastamina, jonkun valvojan tai holhoojan alaisuudessa. On siis vanhempien, isäntien, pappien ja viranomaisten syytä, että he ovat sellaisia kuin ovat. Mutta parantakaamme heidän kasvatustaan, sittenhän me epäilemättä saamme heistä yhtä kunnollisia ihmisiä kuin uskomme itse olevamme. Vai mitä mieltä olet? Eikö ole ihmisyyden kannalta kovaa, että heitä saamansa kelvottoman kasvatuksen takia kohdeltaisiin vielä kelvottomammin?
Jos taas pidämme heitä hyödyllisinä, jopa mitä suurimmassa määrin välttämättöminä kansalaisina ja vertaamme kansalaiselle kuuluvia oikeuksia siihen, mitä noissa kohtuuttomissa ehdotuksissa halutaan heille suoda, asia näyttää hirmuiselta. Palvelusväestä ei sentään kirjaimellisesti haluta tehdä maaorjia liivinmaalaiseen tapaan, mutta asiallisesti tulos on melkein sama. Ehdottajat eivät itsekään oikein tiedä, millaiseksi he haluavat uuden palkollissäännön muotoilla, mutta haluavat ja uskovat, että sen avulla saadaan paljon aikaan. Kuninkaan halutaan varustavan kaikki isännät riittävällä määrällä palkollisia sielläkin, missä palkollisia ei kuitenkaan ole. Halutaan, että kuningas panee kuriin heidän omavaltaisuuteensa ja laiskuutensa, vaikka isännillä kuitenkin on entisen palkollissäännön nojalla täysi oikeus aloittaa palkollisten rikkomuksista ja laiminlyönneistä johtuvat oikeudenkäynnit panemalla rangaistus ensin toimeen. Tällaista valtuutta kuninkaalla ei kuitenkaan koskaan ole eikä hän sitä itselleen haluakaan kenenkään alamaisensa asiassa. Ja kummallisinta on, että kun heidän kautta vuoden väkeensä kohdistamansa lyönnit ja iskut alkavat tietysti laurinmessun ja mikkelinmessun välillä3 levittää pahaa lemua, he haluavatkin kuninkaan karkottavan myös sen asetuksilla, niin että julma ja äkäinen isäntä saa osakseen saman verran kiintymystä kuin lempeä ja kärsivällinenkin, jotta he kumpikin saavat palkollisia yhtä helposti. Tämä on kuitenkin aivan mahdotonta sekä sangen kohtuutonta lempeää isäntää kohtaan, joka silloin välttämättä jäisi vaille oikeata ja hyvin ansaitsemaansa palkintoa, oikeuttaan valita palvelusväkensä, silloin kun toisia uhkaa vaara jäädä melkeinpä ilman ainoatakaan palkollista.
Lopuksi halutaan myös, että armollinen kuninkaamme määräisi palkollisille kiinteän vuosipalkan, jota olisi pysyvästi voimassa, mikä kuitenkin on sinänsä äärimmäisen kohtuutonta, tukahduttaa työinnon kokonaan ja tuntuu orjuudelta.
Myydäänhän järjettömiä otuksia, vaikkapa hevosia, joita käytämme palveluksessamme, niiden koon, voimien, koulutuksen ja iän perusteella varsin erilaisilla hinnoilla, kahdesta riikintaalerista sataan kappaleelta. Samanlaisia eroja havaitsemme palkollisten keskuudessa: joku ansaitsee tuskin ruokaansa, toinen saa ahkeruudellaan, ymmärryksellään ja voimillaan aikaan kaksinkertaisen tuloksen verrattuna keskimääräiseen työntekijään. Pitäisikö kummankin saada saman verran palkkaa? Sehän on kohtuutonta.
Luin vastikään huonosti harkitun tai sangen itsekkään kiinteitä vuosipalkkoja puolustelevan päähänpälkähdyksen: kruunukin on määrännyt niin ylemmille kuin alemmillekin virkamiehilleen kiinteät vuosipalkat, miksi sitten niitä ei määrättäisi palvelusväelle? Kirjoittaja ei ajatellut niin pitkälle, että kaikilla virkamiehillä kiinteän palkan vastapainona on heidän vapautensa, virkaahan ei ole pakko hakea tai he voivat erota virastaan. Jos palkolliset saavat säilyttää saman vapauden, voidaan vuosipalkat heidän vapauttaan loukkaamatta määrätä niin alhaisiksi kuin halutaan, mutta jos tämä vastapaino poistetaan, he menettävät samalla vapautensa. Teurastajalla ja leipurilla on omat taksansa, jotka eivät kuitenkaan ole muuta kuin tietyn joukon keskinäisen sopimisen tuloksia, mutta ne muuttuvat aikojen ja olojen muuttuessa. Ammattikuntien mestarit saavat osoittaa kaupunkiensa maistraateille, mitä noilla taksoilla voidaan saada aikaan ja mikä on mahdotonta, he voivat usein myös vaikuttaa taksoihin, ja elleivät ammatinharjoittajat lopulta tule toimeen edes niiden varassa, he toki voivat luopua ammatistaan ja yrittää hankkia elatuksensa muulla tavalla. Mutta jos palkollisille määrätään ainaisesti pysyvä taksa heitä kuulematta ja heidät pakotetaan vankilan tai ruumiillisen rangaistuksen uhalla tekemään työtä sillä palkalla, tämä haiskahtaa vahvasti orjuudelta.
Tässä unohdetaan rahan laskenta-arvon kohoaminen,4 tiettyjen heille välttämättömien tavaroiden hintojen nousu ja etenkin se poliittinen perustotuus, että puutteesta seuraa aina tavaran kalleus; valitetaan palvelusväen puutetta ja halutaan silti saada heidät palvelukseen pilkkahinnalla. Meillä on liian vähän työläisiä, mutta emme silti salli renkien ja piikojen asettua mäkitupiin, avioitua ja kasvattaa meille työläisiä. Mistä näiden sitten pitäisi tulla? Ei heitä sada taivaalta eikä heitä tule ulkomailtakaan, elleivät vapaus ja korkeat palkat houkuttele heitä tänne.
On kummallista, että pyydetään sellaisia asetuksia, joiden pitäisi täysin estää palkollisten pakeneminen palveluspaikastaan, kun kuitenkin entisissä asetuksessa on tehty tältä kannalta kaikki mitä tehdä voidaan ja heitä karkaa siitä huolimatta. Uskallan väittää, että valtakunnasta pakenemista ei voitaisi koskaan estää, vaikka koko Ruotsin armeija, niin ratsu- kuin jalkaväkikin, seisoisi ketjussa valtakunnan rajoilla, vaan Tanska, Norja, Englanti, Hollanti, Venäjä ja Saksa saavat väistämättä vuosittain runsaita työntekijäsatoja Ruotsista täsmälleen sen mukaisesti, miten työväkeä meillä kiusataan palveluspaikkojen arvonnalla, pienillä palkoilla, iskuilla ja lyönneillä ja muulla tuontapaisella roskalla. Näitä asioita meidän muka-poliitikkomme eivät ymmärrä, he haluavat vain purkaa harmistumistaan palkollisiin ja uskovat, että sitten Ruotsista tulee onnellinen valtakunta. Pitemmälle he eivät näe, vaan puuhaavat innoissaan asetuksia, jotka väistämättä kasvattavat väkipulaamme vielä pahemmaksi ja estävät armollista kuningastamme nauttimasta tärkeimmästä ilonaiheestaan, siitä, että voi nähdä hyödyllisimpien, turvattomimpien kansalaisten voivan hyvin hänen lempeytensä valtikan alla.
Miten noin kieroutuneella tavalla vaikuttavat lait voitaisiin sovittaa Kustaa III:n kunniakkaaseen elämänkulkuun? Millainen syvä hämmästys valtaisikaan ihmisyyden puolustajat kaikkialla Euroopassa, kun saataisiin tietää, että Ruotsi, joka on synkkinä aikoina vastannut lähes kaikesta vapaudesta, mitä Euroopassa on ollut, alkaisi meidän valistuneena aikanamme laajentaa pimeyttä ja orjuutta asujaimistonsa keskuuteen.
Ihmisyyden ja kansalaisten oikean vapauden vaatimaksi puolustukseksi olkoon tämä vähäinen
Prodromus.5
Suom. Heikki Eskelinen
Edellinen jakso:
Seuraava jakso:
paikat: Englanti Eurooppa Hollanti Norja Ruotsi Saksa Tanska Venäjä
Henkilöt: Kustaa III Pfeiffer, Johan
Raamatunkohdat:
Aiheet: