Kootut teokset | Samlade skrifter | Selected Works
Kirjoitus: Paimenlaulu

Paimenlaulu

Edellinen jakso:

Seuraava jakso:

Tekstin koko: A A A A


Näkymävalinnat:

Paimenlaulu

Kirjoittanut edesmennyt rovasti ja Kokkolan seurakunnan kirkkoherra, teologian tohtori ja ritarikunnan jäsen Andreas Chydenius

Isäni oli paimen,1 ja olin lapsuudessani usein hänen mukanaan paimenessa, ja siitä saakka olen aivan erityisesti pitänyt paimenpillistä ja paimensauvasta. Aina kun näin karitsojen2 kerääntyvän isäni ympärille, nuori vereni nosti ilon punan kasvoilleni; juoksin niiden kanssa ja olin tavattoman iloinen saadessani seistä niiden joukossa.

Hän oli vanha ja vakava mies, mutta lauma rakasti häntä siitä huolimatta. Huolet ja uurastus olivat jo muuttaneet hänen hiuksensa hopeaisiksi, ja vanhuuden syksy oli kyntänyt vakoja hänen otsaansa ja sirotellut huurretta kulmakarvoihin. Silti hän puuhaili niin hilpeänä karitsoidensa kanssa, että hänen koko olemuksensa hymyili ja kyyneleet valuivat poskille, kun hän jutteli niiden kanssa.

Kun hän ei lopulta enää jaksanut itse kulkea lampaiden mukana, hän kertoi muille sen, mitä pitkä kokemus oli hänelle opettanut, ja käytti muun aikansa keskusteluihin Ylipaimenen kanssa. Sydän oli kuten silmätkin enimmäkseen suunnattuna taivaaseen, ja hänen esirukouksensa saivat siunauksen kastepisarat tipahtelemaan sieltä alas maahan. Paimen sairastui ja lampaat kaipasivat johdattajaansa; niin kauan kuin he tiesivät hänen olevan elossa, asiat sujuivat, ja he saivat toki muutaman kerran nähdä hänet. Mutta kun hän sulki silmänsä, kuultiin huuto, lauma vaipui lohduttomaan suruun ja kerääntyi järkyttyneenä katsomaan, kun hänet haudattiin sen majan alle, jossa he olivat tottuneet usein kuulemaan hänen puhuvan.

On helposti ymmärrettävissä, millaista huolenpitoa sain tuollaiselta hellältä isältä. Siitä päivästä saakka, jolloin opin arvostamaan hyviä ­tekoja, olen tuhansia kertoja kiittänyt Jumalaa hyvästä isästäni, mutta joudun myös moittimaan itseäni kiittämättömyydestä ja pahoittelen yhä sitä, etten koskaan kyennyt kyllin hyvin osoittamaan, miten palavasti sydämeni häntä rakasti hänen hyvyytensä tähden.

Mutta voi! Hyvä isäni on kuollut! Sellainen isä! – Nyt kosketin kipeätä haavaa, joka ei ole vielä parantunut. Siitä valuu jälleen verta, ja vain Luoja tietää, voiko se koskaan parantua. Kuka on nyt minua vastassa, kun minua vastaan tavallisesti rientäneet jalat ovat jäykistyneet? Kuka nyt avaa sylinsä, kun se käsi on kylmennyt, joka painoi minut rakastavaa isänsydäntä vasten? Kuka nyt antaa kokemuksen sanelemia neuvoja, kun olen neuvoton? Kuka rohkaisee minua, kun mieleni on maassa? Kuka auttaa, kun tarvitsen apua? Kenelle voin avata sydämeni? Kuka – ? En voi pidätellä itseäni. Antakaa – antakaa minun vain itkeä! – – –

Lapsuudessani hän asui etäällä syrjäisessä erämaassa, kaukana maailman melusta, johon hän oli jo nuoruudessaan väsynyt. Olin kymmenvuotias nähdessäni kaupungin ensimmäisen kerran. Hän tunsi sen viehätysvoiman, jolla kaupunki vetoaa nuorukaisten sydämiin, ja sen, miten nopeasti me ihastumme loistavaan turhuuteen. Kun olin ensimmäisen kerran lähdössä hänen luotaan, hän vei minut kirkkoon. Me polvistuimme molemmat Kaikkivaltiaan eteen. Hän itki ja anoi taivaasta minulle siunausta. Hän saneli minulle valan, ja minä vannoin kyyneleet silmissä ja kädet taivasta kohti ojennettuina, etten koskaan luovu Luojastani enkä unohda isäni opetuksia. En kuitenkaan vielä tuntenut maailmaa enkä itseäni.

Hän ei ollut päättänyt ohjata lapsiaan tiettyihin ammatteihin. Hänen tapanaan oli sanoa, ettei hän tiennyt, missä Hän, joka on antanut teille elämän, haluaa teidän palveluksianne. Sain vapaasti valita, mihin asemaan halusin, mutta en vielä ollut kyllin kypsä enkä kokenut osatakseni valita oikein.

Edessäni avautui laaja näyttämö täynnä houkuttelevia aistillisia mahdollisuuksia, enkä tiennyt itse, mitä henkilöhahmoa haluaisin sillä esittää. Maailma leikitteli silloin edessäni kaikkein ihastuttavimmillaan: mikään virka ei näyttänyt niin vaativalta, etten kykenisi sitä hoitamaan, mikään kunnia ei ollut niin korkealla eikä mikään onni niin suuri, etten voinut toivoa saavuttavani niitä. Kokematon nuorukainen ahmii hyvin pian turhuuksia silmillään, ja nuorissa suonissani virtasi kiihkeä veri. Haaveilin perin paljon miellyttävistä mahdollisuuksista, joiden tunsin ikään kuin olevan jo käsissäni, kunnes vähitellen havahduin, kerrassaan harmistuneena ihmisten hulluuteen, joka väärillä tunnuksilla ja loistokkailla maalailuilla viekoittelee nuorukaisen sydäntä ja piilottaa useinkin perin pieniin hökkeleihin ja halveksittujen sarkavaatteiden peittoon viattoman kunnollisuuden, meidän todellisen onnemme, joka itsessään on niin arvokas, ettei se kopeile lainahöyhenissä eikä hanki loistettaan menestyksestä.

Havaitsin silloin, miten heikko olin ja miten helposti kykenin unohtamaan hyvän isäni opetukset sekä oman lupaukseni. Tärkein asia jäi unohduksiin, ja kun tuollaisen humaltumisen jälkeen näin oman tilani, olin kuolemansairas, mutta aina ihmisten seuraan joutuessani tempauduin uudel­leen siihen mukaan. Silloin näin, että minua uhkasi vaikea näivetystauti, ellen pääsisi hengittämään puhtaampaa ilmaa ja nauttimaan päivittäin yrteistä maaseudulla ja toipumaan siinä kukkien tuoksussa, jota oli lampaiden laidunmailla, ja ajattelin: Peltomiehenhän on ensimmäiseksi saatava nauttia sadosta; vasta sitten, kun ravitsen muita, saan tilaisuuden muistaa itseänikin. – Olin oppinut isältäni hiukan paimenpilliin puhaltamisen ja lampaiden kanssa keskustelemisen taitoa, ja kun muutaman kerran sitä yritin, ne alkoivat turvautua minuun; olinhan hyvin kiintynyt niihin. Sen tähden päätin ryhtyä isäni tavoin paimeneksi ja halusin rauhassa etsiä onneani.

Haltuuni uskottiin maaseudulla pieni lauma, joka oli kuitenkin minulle riittävän suuri; sen kunnollinen hoitaminen vie kaiken aikani, ja pieni palkkani riittää hyvin, sillä sitä kasvattaa siunaus ja sitä käytetään säästäväisesti ja tyytyväisin mielin. Päätin jäädä suuressa maailmanteatterissa tuntemattomaksi ja vaeltaa jäljellä olevan vaellukseni rauhassa: nauttia rakkaan paimenettaren sylissä3 ja lampaitteni seurassa kateudelta suojassa niin paljon aitoa onnellisuutta kuin Kaikkivaltias Isä oli ajallisen elämäni aikana ajatellut osakseni suoda, ja se ylittää runsaasti kaiken, mitä maallisen onnen perässä juoksevat lapset hyvin levottomina ja omatunto haavoittuneena tavoittelevat.

Olin kulkenut kolmattatoista vuotta paimenessa lampaitteni kaitsijana, juonut lampaitteni kanssa, juonut lauman kanssa samasta lähteestä ja usein virkistänyt itseäni niillä kukkamailla, joille olin sen johdattanut, ja laulanut sille lauluja Jumalan hyvyydestä. Sen tähden lauma oli minulle rakas, vaikka en tajunnut, miten rakas se oli, ennen kuin jouduin joksikin aikaa eroamaan siitä, enkä myöskään nähnyt, miten paljon lampaani minua rakastivat, ennen kuin sain havaita, miten poistumiseni pahoitti niiden mieltä.

Mikään ei kuitenkaan ole koko elinaikanani ilahduttanut minua enemmän kuin niiden herttaisten karitsojen seuraaminen, jotka eivät vielä ole lianneet villojaan eivätkä tottuneet ujosteluun eivätkä umpimielisyyteen paimenensa edessä. Heti kuullessaan ääneni ne juoksivat syliini, ja oltuaan jonkin hetken laitumella ne riensivät luokseni sinne, missä istuin mättäälläni, ja antoivat minun ymmärtää, miltä niistä tuntui.

Kun pedot toisinaan pelästyttivät niitä, ne juoksivat luokseni eivätkä eräät rauhoittuneet, ennen kuin nukahtivat syliini.

Siitä saakka kun silmäni näkivät päivänvalon, en ole koskaan viettänyt iloisempia päiviä kuin leikkiessäni karitsojen kanssa, sillä jokin suurenmoinen ja jumalallinen voima antoi meille virvoitusta. Lävitsemme tunkeutui näkyvää aurinkoa paljon ihanamman auringon kirkkaita säteitä, ja sydämeni täyttyi useinkin pyhällä ilolla kyynelten noustessa silmiini.

Minun oli kuitenkin lähdettävä niiden luota ja jätettävä joksikin aikaa se teltta, jonka suojaan yleensä piilouduimme rankkasateella ja vetäydyimme varjoon keskipäivän helteessä.

Voi taivas! Aina kun muistan tuon asumuksen, lävitseni kulkee pyhä väristys. Herra Jumala! Miten kaunista ja ihanaa siellä olikaan! Teltta oli hyvin kaunistettu monenlaisella koreudella, mutta sen koreus merkitsi vähiten. Siellä yleensä saamamme rohkaisun ja virvoituksen takia minä ja monet muutkin menimme sinne aina ilomielin, niin usein kuin pääsimme. Muistan sangen hyvin puhallelleeni siellä pilliäni ja laulaneeni laulujani sydämessäni palavan tulen samassa sytyttäessä poskilleni punan, jota en halunnut näyttää muille.

Yhdessä kulmassa oli korkea tuoli, jossa tapanani oli seistä ja puhua niille, jotka paikalla olivat. He kuuntelivat ja itkivät useastikin sydämensä kyllyydestä heille tarjotun autuuden liikuttamina, ja minun oli usein sekoitettava omat kyyneleeni heidän kyyneliinsä. Toisinaan liikutuin niin syvästi, etten saanut pitkään aikaan suustani sanaakaan.

Toisella sivulla oli katettu pöytä, jonka ääreen jokainen sai tulla, ja pöydällä kaikkein ihanimpia herkkuja. Mitkään maailman herkkupalat eivät ole koskaan vaikuttaneet niin suurenmoisesti ja ihmeellisesti ruumiiseemme kuin nämä sydäntä vahvistavat aineet olemuksemme näkymättömään osaan. Kuinka moni pöytään saapuikaan aivan tuskaisena ja uupuneena, mutta lähti sen äärestä reippaana ja hyvällä mielellä? Vaeltajat saivat pöydästä sydämelleen vahvistusta, joka antoi heille rohkeutta ja voimia kotiin saakka. Heti pöydän pään sivussa seisoi iso malja täynnä kirkasta vettä, jonka puhdistava voima tunkeutui koko olemukseen ja jossa kaikki karitsat kylpivät. Tuo kylpy teki karitsojen villan lumivalkoiseksi, vaikka ne muuten saattoivatkin olla likaantuneita. Sitten isommiksi kasvettuaan ne alkoivat uudelleen liata villojaan.

Kumpaan tahansa näistä kohteista katseeni suuntasinkin, tulin levottomaksi heti alettuani ajatella matkaani, mutta sille oli väistämättä lähdettävä. Toisenlainen luottamus oli velvoittanut minut sille lähtemään. Minun oli silloin taas luovuttava rauhastani, jota olin vastikään oppinut oikealla tavalla arvostamaan, ja välttämättä pian näyttäydyttävä näyttämöllä, jota eniten pelkäsin, ja sain paimenpillini sijaan käsiini toisenlaisen välineen, jota oli opittava käyttämään.

Kohotin katseeni taivasta kohti ja huokasin. Jumalani! En halua taistella Sinun tahtoasi vastaan, mutta varjele sydämeni turhuudelta ja päästä minut pian takaisin lampaitteni luo! Lauma valitti: hän ei tule enää koskaan telttaamme, ja karitsat huusivat, sillä ne olivat tottuneet saamaan leipää kädestäni, ja sudet irvistelivät etäältä vahingoniloisina erostamme. Mutta minä vannoin valan Herran pyhän alttarin edessä ja sanoin: Jos Herra on kanssani tällä kertaa, näen teidät vielä. Minua saateltiin tielle kyynelsilmin ja tuhansin onnentoivotuksin, ja joku osaaja näppäili muutamia surullisia sointuja apeasti soivalla harpullaan.

Muutamia päiviä matkustettuani olin aivan toisessa maailmassa toisenlaisten huolten keskellä. Siellä loisti koreus kaikkialla; uhkea komeus työntyi kaikkialta katsojien tajuntaan. Mahtavat rakennukset tuntuivat kohoavan taivaisiin asti, peittivät päivänvalon vähäisemmän väen asunnoilta. Taloissa näkyi siellä täällä häivähdyksiä vanhoista hyvistä tavoista ja siveellisyydestä muodinmukaisten huonekalujen taakse piilotettuina, mutta hyveellisyys itse eli enimmäkseen asukkina matalissa majoissa ja oli sangen harvoin näkyvissä.

Kyltymätön kunnianhimo, joka oli siellä melkeinpä kulkutautina, sai toki eräät ihmiset ahkeroimaan ja toimimaan muidenkin mielestä kunniakkaasti; mutta yleensä tällaisissa tapauksissa sitä valtoimemmin laukkaavat himot heidän keskuudessaan. Kaikkea, mitä voitiin tehdä salaa, pidettiin luvallisena, ja kaunistelematon, oikeaan jumalisuuteen pohjautuva hyveellisyys oli harvinaista.

Havaitsin kuitenkin eräänä aamuna kello viisi nuoren piian juoksevan lukitulle kirkonovelle, katsahtavan ympärilleen nähdäkseen, näkikö kukaan, mitä hän aikoi tehdä. Hän ei kuitenkaan huomannut minua ikkunan ääressä. Hän risti kätensä, polvistui, kohotti katseensa taivasta kohti ja huokasi kiihkeästi monta kertaa ja kantoi yksinkertaisuudessaan tällä tavalla aamu-uhrinsa Jumalansa eteen. Lopetettuaan rukouksensa hän kääntyi, pyyhki silmänsä ja poistui kasvoillaan tyytyväinen ja iloinen ilme. Näin karkean työmiehen toimivan samoin keskellä päivää lainkaan piittaamatta hartaudenharjoituksensa monista katselijoista, joita hän ei huolestuneessa mielentilassaan ollut näkevinäänkään. Tällaiset tapaukset olivat toki harvinaisia.

Liikutuin usein huomatessani kadulla istuvan ja laulavan kerjäläisen, joka ojensi lakkiaan saadakseen almuja; näin köyhän jakavan hänen kanssaan ainoan leipäpalansa tai antavan hänelle ainoasta taalaristaan muutaman äyrin, mutta moni kultaa tynnyreittäin ja kokonaisia kirkkopitäjiä omistava ei kättään ojentanut, vaan lisäsi kovilla sanoilla kiviä hänen kuormaansa tai ei ollut häntä näkevinään. Sormensa polttanut lapsi varoo aina tulta kaikkein herkimmin, eikä kukaan tunne köyhän hätää paremmin kuin köyhyyden itse kokenut.

Nuoruudestani saakka olin pyrkinyt tutkimaan ihmistä, mutta en tuntenut, millainen hän on, kun hän saa vapaasti seurata taipumuksiaan ja valta vapauttaa hänet vastuusta, jota ihmiset yleensä pelkäävät. Siellä ihmiset tyytyivät pelkkään ulkonaiseen leimaan, ikään kuin se ei voisi koskaan olla väärä, ja kätkivät pahat aikeensa kohteliaisuuteen ja ylväisiin ilmeisiin. Liehittelijät tarttuivat usein noissa piireissä ruoriin perämiehen vierellä, ja laiva muutteli suuntaansa epävakaasti sinne tänne. Siellä oli merenkulkijoita, jotka eivät ymmärtäneet mitään edes takilasta. Toisinaan en voinut hillitä nauruani, kun näin, miten he joskus ryntäsivät kiinni keulapurjeeseen, kun puosu käski heitä löysäämään mesaanipurjetta.4 Toiset taas eivät tehneet juuri muuta kuin huusivat luokseen kokkipoikaa ja viininkaatajaa, niin kauan kuin astioissa oli jotakin jäljellä, kunnes kellistyivät ja makasivat sitten unessa vahtivuorollaan. Ja tähystäjän oli aina puhuttava perämiehen mieliksi. Minäkin olin samaisessa laivassa ja kauhistuin monesti, kun laiva toisinaan näytti väistämättä ajavan karille ja kaatuvan.

Oli surkeata nähdä sitä kaikkea. Olen kuitenkin iloinen siitä, että saan ajatella muuta, kun olen nyt Jumalan kiitos päässyt takaisin entiseen rauhaani ja saan kuten ennenkin istua kivellä ja laatia lauluja karitsoiden käydessä laakson vihreällä laitumella ja sammuttaessa janonsa sen halki juoksevasta solisevasta purosta.

Poissaoloni aikana en yrittänyt hankkia monia ystäviä enkä suurta seurapiiriä; taivas lahjoitti minulle muutamia vilpittömiä ystäviä, joiden huomaan toisinaan uskoin huoliani. Me kävelimme silloin tällöin kaupungin ulkopuolelle ja virkistäydyimme vihreyden keskellä. Toisinaan taas nousimme veneeseen ja soudatimme itsemme maihin sellaisiin paikkoihin, joihin luonto itse oli luonut mestariteoksiaan.

Kerran istuuduimme illan viileydessä lähteen ääreen tammen alle; solmimme huviksemme seppeleitä kedolta poimimistamme kukista kuunnellen satakieltä, joka houkutteli laulullaan koko siivekkäiden joukon korottamaan äänensä Luojan kunniaksi, ja hieman etäämmälle kuuseen istahtanut käki löi tahtia tähän kaikkiaan muutenkin täysin äänin soivaan konserttiin. Ankka polskutteli poikasineen rannassa, ja pari hanhea vastakuoriutuneine poikueineen tuntui hieman kauempana kuuntelevan laululintujen kuoroa; sorsia uiskenteli pareittain edestakaisin ikään kuin tanssien, kunnes kalastajien vene säikytti ne pois. Ja hiljainen maatuuli toi mukanaan ihanaa apilantuoksua lähimmältä pellolta.

Silloin jouduin tuokioksi aivan suunniltani, niin etten hetkeen kuullut lainkaan, mitä muut puhuivat. Olin ikään kuin unessa. Oih! voihkin mielessäni, jos aito luonto täällä kuolevaisuuden maassa voi näin ihanasti ylistää Luojaansa ja ilahduttaa ihmissydäntä, miten suurta riemua sydämelle tuottaakaan taivainen maailma, kun koko ihana enkelikuoro lukemattomien Jumalan lasten avustamana laulaa yhdessä suuren Karitsan ikuisesti siunattuna hääpäivänä, kun hän on verinen voitonlippu kädessään voittanut morsiamensa riistämällä hänet ahnaan murhaajan kynsistä.5 Minusta tuntui siltä kuin olisin kuullut jotakin siitä ja nähnyt vilahduksen tuosta kirkkaudesta; heräsin kuitenkin siihen suruun, että elin vielä kuolevaisuuden maassa ja olin vaarassa menettää mahdollisuuteni tuohon autuuteen.

Ajattelin useinkin lampaitani, mutta koskaan ne eivät olleet mielessäni yhtä hellyttävinä kuin nyt, kun muistin, että minut oli asetettu osoittamaan niille tietä tuohon onneen; muistin myös, minkä vastuun Ylipaimen oli minulle antanut uskoessaan ne minun huostaani. Katsoin häveten itseäni, olinhan monesti antanut perin vähän arvoa niin tärkeälle asialle. Tulin levottomaksi siitä, etten ollut kotona enkä voinut käyttää tätä muistutusta keskinäiseksi rohkaisukseksemme enkä yhteiseksi iloksemme, ja sanoin itselleni: on turhaa toivoa tätä tyydytystä, jos lyön laimin oman ja lampaitteni hyvinvoinnin.

Hyvä retkiseurani, joka varmaan havaitsi, etten ollut hetkeen osallistunut heidän iloihinsa, vaan huokaillut syvään muutaman kerran, kysyi minulta viimein, mitä ajattelin, ja nolostuneena siitä, että minuun oli kiinnitetty lainkaan huomiota, hymyilin hieman väkinäisesti ja sanoin: ”Minulla on niin ikävä kotiin.” Monet herkät tunteet valtasivat samassa mieleni, niin että kyyneleet nousivat silmiini ja minun oli käännyttävä poispäin.

Oleskellessani pitkään tuolla loistoa uhkuvalla paikkakunnalla minulle tarjoutui monia tilaisuuksia solmia ylhäisiin henkilöihin tuttavuussuhteita, joita yleensä arvostetaan suuresti. En kuitenkaan enää ollut onnen lempilapsi. Ennen lähtöäni kotoa olin päättänyt tyytyä siihen maallisen hyvinvoinnin määrään, jonka taivas oli jo suvainnut minulle suoda. En kanssakäymisissäni mielistellyt ketään enkä kunnioittanut mitään muuta kuin nuhteettomuutta; tämän takia sarkapukuinen ystävä oli usein minulle yhtä tärkeä kuin purppuraan pukeutuva suosija. En toki voinut välttyä joutumasta joitakin kertoja tällaisissakin yhteyksissä koetukselle siitä, miten lujasti pysyin vakaumuksessani tai miten valmis olin rikkomaan lupaukseni, kun minut haluttiin imartelulla ja kiitoksilla työntää liukkaalle pinnalle ja taivutella ottamaan vastaan jonkinlainen ylennys. Mutta koska en ollut toisen seikan arvoinen, torjuin toisenkin ja koin samalla merkillistä sisäistä tyydytystä.

Työ oli varsinainen ajanvietteeni. Kun työpajojen pauke ja melu lakkasivat, soi sydänyön hiljaisuus minulle rauhallisimmat työtuntini. Istuin usein kirjoittamassa pulpettini ääressä, kunnes sain sammuttaa työtäni valaisevan kynttilän, kun siitä ei enää ollut hyötyä uuden päivän koittaessa, ja ihanan aamuauringon tulenväriset säteet häikäisivät joskus silmiäni, kun lähellä olevan puutarhan linnut olivat jo runsaan tunnin ajan kuuluttaneet sen nousua.

Pöytäni ei notkunut ruoan paljoudesta, eivätkä monenmoiset viinit jättäneet merkkiään pöytäliinaani. Sammutin tyytyväisenä janoni vedellä ja kaljalla, vaikka hyvin tiesin, että jotkut muut monestikin kumosivat liiankin täyteen ahdettuun vatsaansa punssi- ja bischofryyppyjä.6 Säälin niitä, jotka harvoin lähtivät iltaisin kotiin tuntematta uusia verta vuotavia haa­voja omassatunnossaan, niin että heidän täytyi niiden tuottamien tuskien pelossa latkia viinejä ja mennä majapaikkoihinsa sekapäisinä; he halusivat mieluummin nukahtaa täysissä pukeissa kuin joutua unettomina ottamaan vastaan levottoman omantuntonsa suorasukaista läksytystä.

Toisin kuin olin odottanut viivyin tuolla paikkakunnalla varsin kauan, mutta sain ilokseni sangen usein kotipaikaltani sikäläisten ystävieni kuulumisista kertovia viestejä. Viikkoakaan ei kulunut ilman milloin yhden, milloin toisen sydämellisiä terveisiä, joissa muistutettiin, etten saisi hylätä laumaani. Aina kuullessaan nimeni mainittavan lampaat huusivat kaipaavansa minua, ja oli liikuttavaa kuulla kerrottavan, miten herttaisesti ne poissaoloni aikana pysyttelivät rakkaan paimenettareni ympärillä, vaikka hän ei edes voinut käydä laitumella niiden kanssa. Tuo tuollainen elähdytti niitä kohtaan tuntemaani kiintymystä sangen usein, niin että laskin kärsimättömänä päiviä, jotka minun oli vielä oltava erossa laumastani, ja kaipasin kotiin. Sinne pääseminen ennen työtehtäväni päättymistä näytti kuitenkin mahdottomalta, kunnes erikoinen tilanne antoi minulle siihen aiheen.

Hoitaessani tehtävääni paimenena olin ehdoin tahdoin totuttautunut ilmaisemaan suoraan sisimmät ajatukseni ja pidin viattoman totuuden salaamista mitä mustimpana tahrana . Tuossa kaupungissa sain kuitenkin havaita, että moni uskoi kaiken, minkä toiset sanoivat, ja vaikeni asioista, jotka eivät miellyttäneet toisia. Kaikkein eniten olen lapsuudestani saakka vihannut ennakkoluulojen ylivaltaa, mutta juuri niiden avullahan maailmaa hallitaan. Oman edun tavoittelu on kautta aikojen pyrkinyt saamaan erinomaisia voittoja tuollaisen (eksytyksen)7 avulla; enemmistö ei kuitenkaan käsitä sitä, vaikka se tapahtuu heidän kustannuksellaan. Niinpä vedin esiin useitakin aiheita, joihin kukaan ei ollut pitkään aikaan uskaltanut kajota, esitin kysymyksen jos toisenkin saadakseni selville totuuden. Se koettiin kuitenkin sietämättömäksi ja nostatti kaikki aseisiin minua vastaan. Pelkkää tuollaisten asioiden tarkastelua pidettiin rikoksena. Ensin minulle muutamia kertoja pudistettiin päätä ja minua uhkailtiin. Kun siten ei saatu mitään aikaan, minut julistettiin avoimesti viholliseksi, mutta tämä johti vain tulokseen, jota itse toivoin: sain nimittäin luvan matkustaa kotiin, sillä olinhan Kaikkivaltiaan käden suojeluksessa. Kateus sylki silloin sappeaan perääni ja pahuus maalasi minusta kuvaa mitä mustimmin värein; eräät keksivät silkkoja valheita, toiset uskoivat ja levittivät niitä kuuliaisesti, ja jos joku uskalsi epäillä asiaa tai ryhtyä etsimään juttujen syytä, häntä pidettiin yhtä rikollisena kuin minua itseäni. Vaaran välttämiseen pyrkivällä henkilöllä oli siis tähän vain kaksi keinoa: joko uskoa tai vaieta. Minun puolustamiseni olisi sitä vastoin merkinnyt kaiken vaarantamista.

Tuollaisissa tilanteissa nuhteettomuus joutui mitä ankarimmin koetukselle. Teeskentelytaito ei tällaisessa asiassa riitä, eivätkä koettelemuksilta säästyneet mielet myöskään kestä tuollaista korvennusta kovin pitkään, ja onnen suosikit vajoavat lohduttomuuteen. Sen sijaan jalo mieli, joka aluksi pohtii asiaansa hiljaisuudessa ja Herran pelossa ja tekee sitten ratkaisunsa, suorittaa tehtävänsä puhtain käsin ja pelottomin sydämin paljastettujen miekkojen keskellä sillä antaumuksella, jota aiheen tärkeys vaatii, eikä pelkää kaulansa paljastamista iskulle, kun se on tarpeen.

Satamassa oli purjehdukselle valmiina kotipaikkakunnalleni lähtevä laiva. Jätin lämpimät jäähyväiset tuolta paikkakunnalta saamilleni ystäville, ja minusta tuntui todellakin pahalta erotessani heistä. – ”Kiitos siitä, että olet monesti hauskuttanut meitä!” he sanoivat. ”Kaipaamme sinun seuraasi, tule pian takaisin.” Mutta vastasin: ”mikäli se minusta riippuu – en koskaan; teidän luottamustanne en kuitenkaan halua menettää”.

Aurinko oli laivaan noustessani juuri peittymässä paksuun pilveen, joka oli vastikään kohonnut hieman läntisten vuorten yläpuolelle. ­Tuuli oli sellainen kuin toivottiin, ankkuri kelattiin ylös, enkä voinut peittää keneltäkään iloani, kun näin tuulen tarttuvan purjeisiimme ja aluksen kääntyvän kotia kohti. Tunsin mielessäni monenmoista liikutusta, niin että sydäntä suorastaan kivisti. Katsellessani taaksepäin sanoin itsekseni: ”Hyvästi, sinä turhuuden näyttämö! Olen väsynyt asukkaittesi mitä joutavimpiin huvituksiin ja kaihtanut niitä, jotka heitä eniten kiinnostavat. Haluan mieluummin sammuttaa nälkäni maaseudulla leivänpalalla, jonka olen kastanut lähteeseen ja maustanut muutamalla suolanhitusella yksinäisyydessäni paimenessa ollessani kuin kokisin nautintojesi kiusaavan minua omantuntoni tahraamiseen tai joisin sappeasi makeimmassakin viinissä.”

Kohotin katseeni kohti taivasta ja ristin käteni. Oi Jumalani! ajattelin. Sinä sotajoukkojen Herra, ilman Sinun armoasi en olisi mitään. Viholliseni olisivat lyöneet minut ja murskanneet minut niin kuin madon, ellet Sinä olisi ollut turvanani. Kateus ryntäsi kimppuuni, niin että kaaduin vihollisteni jalkoihin. Mutta Sinä olit pukenut minun ylleni haarniskan, niin että heidän jalkansa pakostakin lipesivät, kun he polkivat minua, ja heidän luotinsa kimposivat takaisin. Taivaat vapisevat edessäsi. Maa tärähtelee vihasi osuessa siihen ja haluaa avautua nielaistakseen vastustajasi. Sinun kaikkivaltiutesi suitsii heidät; he sylkevät tulta vimmoissaan, mutta Sinä olet säätänyt määrän, jossa heidän vyöryttämiensä sapenkarvaiden aaltojen on pakko tyyntyä.

Kun käännyin katsomaan eteenpäin, kaipuu kotiin valtasi mieleni. Katsoin purjeita. Oi ihana työntövoima, sanoin tuulelle, pullista nyt purjeemme ja kuljeta minut pian perille.

Kristallin lailla kimaltava aallokko, jossa laiva alkoi edetä hiljaa loiskutellen ja jonka varaan olimme laskeneet henkemme, tuntui minusta samassa pehmeäksi sijatulta kuolinvuoteelta, jossa monet tuhannet olivat saaneet hautansa muutamassa minuutissa ja joka oli Luojan vähäisimmästäkin viittauksesta valmis kätkemään minutkin syvyyksiinsä. Ajatus riensi vikkelästi, mutta sen riennon katkaisivat ystävien huudot rannalta, missä he heiluttivat hattujaan ja toivottivat meille onnea. Sinä tuulten Herra! Miten osaisinkaan ylistää Sinun armollisuuttasi minua kurjaa kohtaan! Sinun kätesi ohjasi minua pitkän matkan meren syvyyksien yllä lastun kantamana. Aallot pärskyttivät vaahtoa peräämme, mutta laiva kiiti laineilla, niin että vesi ryöppysi sadekuuroksi laivan edessä ja loi auringon säteiden avulla sateenkaaria silmiemme eteen.

Eräänä iltana lähestyimme ahdasta kapeikkoa, jossa varmaankin sadat kulkijat olivat tavaroineen jääneet meren saaliiksi, emmekä ehtineet tunnistaa sijaintiamme ennen kuin yö meidät yllätti. Samassa merestä kuitenkin kohosi valo, jota erehdyimme pitämään merimerkkinä, jossa oli tapana pitää välkkyvää valoa. Se kohosi hetkessä korkeammaksi ja näytti liekehtivältä tornilta, mutta paljastui kuitenkin pian vähenevän kuun sirpin kärjeksi sen juuri noustessa taivaalle.

Hetkeä myöhemmin havaitsimme oikean merimerkin, joka alussa nousi ajoittain aalloista tähden lailla ja katosi hetkeksi ja vei samalla toivomme, mutta meillä ei kuitenkaan ollut hätää, sillä Herra oli antanut luonnonvoimille käskyn palvella meitä. Laivamme kurssia muutettiin useasti, mutta tuulenkin oli toteltava Korkeimman tahtoa ja käännyttävä sen mukaan, kunnes se oli kuljettanut meidät perille.

Kalastajat, jotka olivat rakentaneet itselleen joitakin kojuja meren keskellä olevalle kallioluodolle, ilahtuivat saapumisestamme ja ripustivat verkonkuivaustelineisiinsä liinoja liputtaakseen meille, ja toiset tulivat veneillään merelle meitä vastaan ja antoivat meille lahjoja Korkeimman siunauksesta.

Muutaman päivän merimatkan jälkeen laskimme ankkurimme. Koko miehistö iloitsi nopeasta ja onnekkaasti sujuneesta matkasta ja lauloi kiitosta Luojalleen. Minä puolestani kumarruin minut kotiin johdattaneen Kaikkivaltiaan eteen.

Liikutuin nähdessäni seudun, jonka halki olin monet kerrat vaeltanut. Te laaksot, huudahdin, ja eläimet, jotka niissä elätte! Te lehtevät puut ja kaikki linnut, jotka teidän oksillanne istuvat, auttakaa minua ylistämään Jumalaa! Te, joiden varjossa taivas ennen soi minulle lohtua, kun olin polvistunut ja painanut kasvoni maan puoleen – ylistäkää Herraa kaikuvin äänin! Ja Te lähistön vuoret ja mäet luolinenne ja onttoine honganrunkoinenne, Te vastaatte kaiulla, jonka tuulenpyörteet kiepauttavat yläilmoihin, niin että se kuullaan taivaassa saakka, sillä Herra on tehnyt minulle hyvää.

Rakas paimenettareni, joka sai odottamatta tiedon kotiinpaluustani, tuli minua vastaan, heittäytyi kaulaani ja purskahti itkuun. Myös hänen hellä sydämensä oli saanut kokea paljon poissaoloni aikana. Minusta oli toisinaan kerrottu ylistäviä huhuja, niin että hän hartaasti toivoi tilaisuutta saadakseen ilmaista minulle ilonsa niiden johdosta, mutta toisinaan hän taas joutui kuulemaan, miten minusta maalailtiin kuvaa mitä synkimmin värein, ja melkeinpä menetti toivonsa siitä, että tapaisimme enää koskaan täällä ajallisuudessa. ”Voi paimeneni”, hän nyt huudahti, ”sinä siis olet yhä elossa! – – – Ylistetty olkoon Herran nimi, kun hän vielä antaa meidän tavata toisemme. Olen kaivannut sinua, ja kaipuuni on vienyt minua pitemmälle luottamuksessani Jumalaan, ja hänen suomansa lohdutus on tänä aika­na useasti ilahduttanut mieltäni syvästi ja lievittänyt suruani. Olen usein syleillyt Häntä rakkauden vallassa ja nukahtanut suloisesti Hänen armonsa käsivarrelle ja toisinaan herännyt taivaallista iloa tuntien. Toisinaan taas, kun olen illalla vuoteessani uskonut sinut ja itseni Hänen käsiinsä, uni on täysin kaikonnut ja yö mennyt nopeasti rakkauden täyttämässä keskustelussa Jumalani kanssa, jolloin sydämeni on vallannut sanoin kuvaamattoman ihana tunne ja ilo, joka ylittää valtavasti kaiken, mitä maailma voi vain tuokioksi välittää orjilleen ja mistä he useimmiten saavat maksaa kalliisti jo täällä ajassa. Miten voisin korvata Herralle kaiken hyvän, jota hän on minulle suonut? Nyt haluan ilomielin maksaa Hänelle lupaukseni mukaan. Paimeneni!” hän sanoi ja itki, ”tahdon ylistää Jumalaani kaikesta hyvästä, mitä hän on meille suonut, auta minua! – Emme pysty tekemään sitä sillä tavalla kuin meidän pitäisi. Mutta älkäämme väsykö, niin kauan kuin elämme! Taivaassa, taivaassa vasta ylistämme häntä oikealla tavalla”. Kyyneleeni sekoittuivat hänen kyyneliinsä, ja sydämissämme leiskui ilo.

Ystävät ja sukulaisetkin ilahtuivat nähdessään minut. Saavuin odottamatta, ja toivo paluustani oli jo melkein kokonaan kadonnut; sitä syvemmin he kuitenkin ilahtuivat näkemisestäni. Meitä kaikkia yhdisti kiintymys, kun kerroin heille vaiheitteni vaihteluista ja Herran ihmeellisestä varjeluksesta.

Ympäristöseudulta kuului kaikkialta raikuvia ilonhuutoja, niin että maa tärisi, ja lampaat kokoontuivat tiiviisti ympärilleni, mutta lähimmäksi työntyivät karitsat, sillä ne kaipasivat minua perin suuresti. Lampaiden keskuuteen oli kuitenkin poissa ollessani valitettavasti pesiytynyt vahingollinen tartunta.8 Huolestuin suuresti, kun havaitsin monien niistä olevan turvoksissa ja huonokuntoisia ja karvattomia. Silti useimmat kuitenkin ilahtuivat saapumisestani. Minun piti pari päivää sitten mennä telttaamme, jossa olimme ennen tavallisesti kokoontuneet; mutta ennen kuin aavistinkaan, muuan heistä polvistui syleilemään vyötäisiäni maantiellä ja itki. ”Kiitetty olkoon taivas”, tämä nainen huudahti,” joka on auttanut hyvän paimenemme pääsemään kotiin! Jumala on siis kuullut rukouksemme!” – Hän aikoi jatkaa, mutta kyyneleet saivat voiton, niin ettei hän saanut sanotuksi sanakaan, vaan sydämen ilo oli tulkittava eleillä.

Hämmennyin aivan näin monista liikuttavista tapahtumista. Heittäydyin tomuun Jumalani eteen ja sanoin: ”Herra, olen liian vähäarvoinen ottamaan vastaan kaiken Sinun minulle kurjalle osoittamasi hyvyyden.” Rakensin hänelle alttarin sydämeeni ja esitin pyhän kunnioituksen vallassa kiitokseni sen edessä, ja tuli paloi, niin että sen savu kohosi taivaaseen saakka, eikä se koskaan sammu. Voimakkaat tunteet valtasivat sieluni, mutta se oli kuitenkin mitätöntä verrattuna osakseni tulleeseen Jumalan hyvyyteen ja armoon. Surkimus, joka istutetaan kuninkaan valtaistuimelle ja ottaa ojennetun valtikan käteensä, ei voi koskaan tuntea yhtä suurta iloa kuin minun sydämeni, kun pääsin maailman melusta matalaan majaani ja kuulin rauhassa laumani äänen.

Hullu maailma, joka etsit rauhaasi melusta ja iloasi ällöttävistä huvituksista! Sinä etsit tyydytystä turhaan, sillä niistä sitä ei löydy. Sokaistunut väki, sinun huvisi eivät koskaan houkuta minua! Sinä kiipeät, kunnes uuvut, mutta ei pääse koskaan huipulle, sinä tavoittelet varjoa etkä saa sitä kiinni. Sinä kannat kultakimpaletta kädessäsi, mutta et raaski lohkaista siitä palaakaan ostaaksesi sillä itsellesi leipää. Kaipaat omaisuutta, mutta et osaa käyttää sitä. Kesyttömät himosi pitävät sinua ohjaksissa, vaikka sinun olisi pitänyt saada ne ohjaksiisi. Sinä yrität tehdä ne kylläisiksi etkä vielä tiedä, että ne ovat kyltymättömiä. Sinä juot janoosi hienoa kitalakeasi miellyttävää juomaa, joka heti sen jälkeen tuottaa sinulle tappavaa tuskaa.

Mutta Taivaiden Herra! Sinä itse olet onnellisuuden keskipiste, ja kaikki onni on Sinun säteilyäsi, mutta silti ihmiset kaihtavat sinua. Sinä olet halunnut tehdä meidät jo ajassa onnellisiksi, mutta ihmiset eivät tiedä sitä; useimmat jäävät jonkin virvatulen loisteeseen ja parveilevat sen ympärillä kuin hyttyset, kunnes ne polttavat siipensä ja putoavat tuleen.

Mutta Sinä Luojani, jonka kirkkauden näkemistä en vielä voi kestää, Sinä olet itse hyvyys, ja kulku lähemmäksi sinua tuo oikean onnen! Suo siis maan matosen jo täällä saada valaistusta Sinun kirkkaudestasi, silloin tulen aivan autuaaksi.

Rakkaus on kaikkein ihaninta; onnellinen hän, jonka rakkaus kohdistuu Sinuun ja saa yhä uutta virvoitusta Sinulta! Samoin hän, joka vain Sinun välitykselläsi voi rakastaa muita, jotka Sinun tähtesi suovat hänelle vastarakkautta! – Sinähän virvoitat kaiken! Sinä jalostat tämän pyrkimyksen taivaan puoleen ja puhallat sen oikeaan liekkiin, ja juuri se tekee meidät onnellisiksi. Sinä olet jo lahjoittanut minulle siitä muutamia pisaroita, ja olen maistanut sitä, mutta kaikki maailman rauha on vain rahtunen sen rinnalla. Älä jätä minua enää koskaan sitä vaille! Opeta minua käyttämään yhä enemmän jäljellä olevasta elämästäni Sinun ylistämiseesi ja kuluttamaan voimani Sinun palveluksessasi; silloin tahdon etsiä oikeata onnellisuutta viattomassa rauhassa! Pysyn lampaitteni luona; kunniani on niiden hyvä elämä ja niiden osoittama rakkaus; olkoon lauman maito ravintoni ja Korkeimman siunaus katoamaton rikkauteni!

Sinä Ylipaimen! Anna minulle kuitenkin taivaasta tulevaa viisautta, siunaa vaivannäköni, en säästele vaivojani! Älä erota minua laumastani, ennen kuin kutsut minut kotiin, jossa saan Sinun eteesi, Sinä taivaiden ihana mahti, laskea Sinun itsesi käteeni antaman sauvan ja verisen voitonlipun alla viimeisen kerran vannoa Sinulle horjumatonta uskollisuutta ja jossa Sinä itse ravitset laumaasi ja saan koko taivaan asujaimiston kanssa vaeltaa Sinun ohjauksessasi laiduntamaan siunauksen kedolla, missä pyhä nautinto tyydyttää nälkämme ikuisesti ja Sinun hellästä ja rakastavasta rinnastasi virtaavat hunajanmakeat virrat sammuttavat kaiken janomme.

Onnen päivä, jona minä poloinen mato saan katoavaisuudesta vapaana lähestyä Sinun Majesteettiasi, jolloin saan nähdä Sinun kirkkautesi, astua Sinun valtaistuimesi eteen ja tällä tomusta jälleen eläväksi tehdyllä suullani suudella kättä, joka ennen on vuotanut verta minun takiani, mutta silloin vuodattaa taivaan ihanuudessa pelkkää siunausta!

Suom. Heikki Eskelinen

  1. Isäni oli paimen: Anders Chydeniuksen isä, kirkkoherra Jakob Chydenius oli kuollut huhti­kuussa 1766. Chydenius oli tuolloin valtiopäivillä Tukholmassa eikä ehtinyt hautajaisiin. Tämä on ehkä osaltaan vaikuttanut kirjoituksen surumielisen sentimentaaliseen sävyyn ja siihen lämpimään kuvaan, jonka kertoja luo paimen-isästään.
  2. Chydenius näyttää tässä kirjoituksessa tekevän eron karitsojen (lasten) ja lampaiden (aikuisten seurakunnan jäsenten) välillä.
  3. rakkaan paimenettaren sylissä: Chydeniuksen puoliso Beata Magdalena (Malin), oli varakkaan pietarsaarelaisen kauppiaan Olof Mellberg tytär. Avioliitto jäi lapsettomaksi, mutta pariskunta otti huollettavakseen useita sukulaisten lapsia.
  4. Mesaanipurje on laivan takaosassa.
  5. suuren Karitsan ikuisesti ... ahnaan murhaajan kynsistä: viittaa Ilmestyskirjan (Ilm. 12–20) kuvaukseen viimeisestä taistelusta Karitsan eli Jeesuksen ja monin eri tavoin kuvatun pahan välillä
  6. Punssi valmistettiin tähän aikaan yleensä viidestä perinteisestä ainesosasta: arrakki, sokeri. sitruunamenu, vesi ja tee. Bischoffiin käytettiin punaviinin lisäksi vettä, pomeranssia ja mahdollisesti joitakin mausteita.
  7. Perustekstinä on myöhemmässä vaiheessa tehty kopio. Luultavasti kopioija on lisännyt sanan ”eksytys” (villfarelse) ja sijoittanut sen tästä syystä sulkuihin.
  8. vahingollinen tartunta: Kokkolan pitäjän väkilukutaulukossa 1766 kerrotaan, että seudulla oli keväästä alkaen esiintynyt ”en malign flussfeber”, joka ei tosin ollut kovin yleinen, mutta paheni vuoden mittaan. Taudin nimi viittaa lähinnä pahanlaatuiseen hengitystietulehdukseen ja influenssaan. Väkilukutaulukot 1749–1877, Kokkolan seurakunta-arkisto. On myös mahdollista, että Chydenius tässä puhuu ”tartunnasta” kuvaannollisessa mielessä, esim. että seurakuntalaisten moraali oli höltynyt hänen poissaollessaan.

Alkuperäisdokumentit

Jaksot

Edellinen jakso:

Seuraava jakso:

paikat:

Henkilöt:

Raamatunkohdat:

Aiheet: