Edellinen jakso: Ensimmäinen katekismussaarna, § 21
Seuraava jakso: Ensimmäinen katekismussaarna, § 23
§ 22
Mutta meidän on vielä muistettava yksi erityisen suuri luomisen hyvä työ, nimittäin se sanoin kuvaamaton autuus, onnellisuus, johon Jumala ensimmäisessä luomisessa meidät asetti, kun hän teki meidät omaksi kuvakseen. Kutsun tätä perustellusti luomisen hyväksi teoksi, sillä kun Jumala ikuisessa viisaudessaan päätti tehdä ihmisen, joka hallitsisi maan päällä, hän sanoi: Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme 1. Moos. 1:26, ja heti perään seuraavassa jakeessa, ihmisen luomisesta puhuttaessa sanotaan:149 Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi. Sikäli kuin ymmärrämme, niin tämä Jumalan kuva, vaikkakin se valitettavasti sangen pian menetettiin, tarkoitti ennen muuta pyhyyttä ja vanhurskautta, sillä apostoli Paavali sanoo efesolaisilleen, että heidän tulee uskon kautta uudistua kadotetuksi Jumalan kuvaksi ja pukea päällensä uusi ihminen, joka on luotu sellaiseksi kuin Jumala tahtoo, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää Ef. 4:23–24. Näin ollen sillä on ollut ensisijainen paikka sielussa, jonka kaikki kyvyt se tällä tavoin on ihanasti ylentänyt ja näin sytyttänyt ensimmäisten ihmisten ymmärryksessä jumalallisen valon. Tämä ymmärrys ei kuitenkaan yltänyt minkäänlaiseen kaikkitietävyyteen, mikä millekään luodulle olennolle onkin täysin mahdotonta, mutta se antoi ihmiselle kuitenkin kaiken tarpeellisen tiedon Jumalasta, sen verran kuin hän autuuteensa voi tarvita, ja siitä autuuden tiestä, jolla hän kulkee ja kaikista syistä, jotka voisivat auttaa häntä sillä pysymään. Samoin hän sai tarkemman tiedon luoduista olioista. Ihminen muistutti Jumalaa myös tahdoltaan, sillä se oli täysin taipuvainen hyvään. Muistin on myös siinä tilassa täytynyt olla hyvä, jotta se kykenisi kauan säilyttämään kerran saadut tiedot. Mutta tämä Jumalan kuva ihmisessä ulottui myös150 hyvin tuntuvalla tavalla koko hänen ruumiiseensa. Tämä tomumajamme oli Jumalan kuvana täysin säästynyt tuholta, eikä sielun ja ruumiin erkanemisen pelkoa ollut, vaan päätettyään vaelluksensa maan päällä koko ihminen ilman minkäänlaisia vaivoja ja ilman väliintulevaa kuolemaa siirtyisi täydelliseen taivaalliseen iloon ja autuuteen. Sillä kun meidän Vapahtajamme kerran tuomiopäivänä kutsuu rakkaita lapsiaan tähän suureen rauhaan, hän sanoo: Tulkaa, te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti1 Matt. 25:34. Tästä nähdään, että taivas oli jo luomisessa tarkoitettu ihmisen osaksi. Tässä tilassa ihmisen suurin onni oli hänen luottamuksensa Jumalaan, mistä virtasi sieluun siunattu rauha. Kaikki vaiva ja pelko olivat poissa, ilot ja rakkaus ympäröivät häntä joka puolelta. Mutta voi! Missä minä kuljen? Minne olen johdattanut ajatuksenne? Autuaiden saarelle, ilojen kentille ja ikuisen rakkauden käsivarsille. Minun täytyy kertoa teille: koko tämä autuus on kadotettu, pimeys on valloittanut sielun ja vääryys sydämen. Meidän ruumiistamme on tullut vaeltava kuoleman varjo, joka varsin pian ja usein aivan odottamatta joutuu tämän luonnon vihollisen valtaan. Voi! Kuolema ja kirous riippuvat151 yllämme ja polttava tuska uhkaa meitä. Mutta älkäämme tässäkään asiassa jättäkö ylistämättä suuren Luojan ylitsevuotavaa armoa, sitä että hän on tehnyt meidät omaksi kuvakseen. Voi! Me olemme kukoistaneet, mutta meidän kukkamme on lakastunut.
§. 22.
Men oss återstår ännu en besynnerlig stor skapelsens välgärning at ärhindra oss, nemligen den obeskrifveliga lycksalighet, Gud i första skapelsen satte oss uti, i det han gjorde oss til sitt beläte. Jag kallar den med rätta en skapelsens välgärning, ty då Gud i sitt eviga råd beslöt at göra en människa, som skulle råda öfver jorden, sade han: Låtom oss göra människan efter vårt beläte thet oss likna må 1 Mos. B. 1:26.2 och straxt derpå i följande vers, då det talas om hennes skapelse, heter det: Efter sitt be149läte skapade Gud människan, efter Guds beläte skapade han honom.3 Detta Guds beläte, ehuru beklageligen nog snart förlorat, har, så mycket vi kunnat derom få oss begrep, bestått förnämligast uti helighet och rätfärdighet; ty så säger Apostelen Paulus til sina Epheser, at de skulle genom trona förnya sig til det förlorade Guds beläte, och ikläda sig den nya människan, then efter Gud skapad är i sanskylliga rättfärdighet och helighet. Cap. 4:23,24.4 och hafver således haft sitt förnämsta rum uti själen, där den på et härligt sätt uphögt alla des förmögenheter, och således uti de första människors förstånd uptänt et Guddomeligt ljus, hvilket väl ingalunda sträckte sig til någon slags allvetenhet, såsom aldeles omeddelelig5 för något kreatur, men som likväl lemnade människan all nödig kunskap om Gud, så mycket som til hennes sällhet kunde behöfvas, och om den salighets väg på hvilken hon vandrade, och alla de skäl som kunde förmå henne blifva derpå, äfven en nogare kännedom af kreaturen. Hon liknade äfven sin Gud uti viljan, ty den var aldeles bögd til det goda; minnet måste ock i detta tilståndet hafva varit starkt, at länge förvara de en gång inhämtade kunskaper. Men denna Guds bild i människan sträckte sig äfven på et150 altför känbart sätt til kroppen. Denna jordbygnad hade genom Guds beläte aldeles blifvit förvarad från förgängelse, och ingen uplösning emellan kropp och själ hade varit at befara, utan hela människan, efter en fulländad vandring på jorden, blifvit utan några plågor, utan en mellankommande död flyttad i en fullkomlig himmelsk glädje och salighet; ty när vår Frälsare en gång på domedagen skall kalla sina kära barn til denna stora roligheten6 säger han: kommer och besitter det rike, som eder är tilredt ifrån verldenes begynnelse. Matth. 25:34. hvaraf ses, at himmelen straxt i skapelsen varit ämnad til människans del. I detta tilståndet hade människan sin största lycksalighet uti sitt förtroende med Gud; därifrån flöt et välsignadt lugn i själen: alla plågor, all frugtan var borta, och hon var med nöjen och kärlek omgifven på alla sidor. Men ack! hvar vandrar jag? hvart har jag fört eder eftertanka? til lycksalighetens ö, på nöjens fält och i den eviga kärlekens armar. Jag måste berätta eder: hela den sällheten är förlorad, mörker har intaget själen och vrångheten hjertat: vår kropp har blifvit en vandrande dödsskugga och öfverväldigas snart nog och ofta helt oförmodat af denna naturens fiende. Ach! ve och förbannelse hän151ger öfver oss och et brännande qval hotar oss. Men underlåtom dock icke at äfven i den delen vörda den store Skaparens öfverflödiga nåd, i det han gjort oss til sitt beläte. Ack! vi hafve ock blomstrats, men vår blomma är fallen.
§ 22
Mutta meidän on vielä muistettava yksi erityisen suuri luomisen hyvä työ, nimittäin se sanoin kuvaamaton autuus, onnellisuus, johon Jumala ensimmäisessä luomisessa meidät asetti, kun hän teki meidät omaksi kuvakseen. Kutsun tätä perustellusti luomisen hyväksi teoksi, sillä kun Jumala ikuisessa viisaudessaan päätti tehdä ihmisen, joka hallitsisi maan päällä, hän sanoi: Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme 1. Moos. 1:26, ja heti perään seuraavassa jakeessa, ihmisen luomisesta puhuttaessa sanotaan:149 Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi. Sikäli kuin ymmärrämme, niin tämä Jumalan kuva, vaikkakin se valitettavasti sangen pian menetettiin, tarkoitti ennen muuta pyhyyttä ja vanhurskautta, sillä apostoli Paavali sanoo efesolaisilleen, että heidän tulee uskon kautta uudistua kadotetuksi Jumalan kuvaksi ja pukea päällensä uusi ihminen, joka on luotu sellaiseksi kuin Jumala tahtoo, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää Ef. 4:23–24. Näin ollen sillä on ollut ensisijainen paikka sielussa, jonka kaikki kyvyt se tällä tavoin on ihanasti ylentänyt ja näin sytyttänyt ensimmäisten ihmisten ymmärryksessä jumalallisen valon. Tämä ymmärrys ei kuitenkaan yltänyt minkäänlaiseen kaikkitietävyyteen, mikä millekään luodulle olennolle onkin täysin mahdotonta, mutta se antoi ihmiselle kuitenkin kaiken tarpeellisen tiedon Jumalasta, sen verran kuin hän autuuteensa voi tarvita, ja siitä autuuden tiestä, jolla hän kulkee ja kaikista syistä, jotka voisivat auttaa häntä sillä pysymään. Samoin hän sai tarkemman tiedon luoduista olioista. Ihminen muistutti Jumalaa myös tahdoltaan, sillä se oli täysin taipuvainen hyvään. Muistin on myös siinä tilassa täytynyt olla hyvä, jotta se kykenisi kauan säilyttämään kerran saadut tiedot. Mutta tämä Jumalan kuva ihmisessä ulottui myös150 hyvin tuntuvalla tavalla koko hänen ruumiiseensa. Tämä tomumajamme oli Jumalan kuvana täysin säästynyt tuholta, eikä sielun ja ruumiin erkanemisen pelkoa ollut, vaan päätettyään vaelluksensa maan päällä koko ihminen ilman minkäänlaisia vaivoja ja ilman väliintulevaa kuolemaa siirtyisi täydelliseen taivaalliseen iloon ja autuuteen. Sillä kun meidän Vapahtajamme kerran tuomiopäivänä kutsuu rakkaita lapsiaan tähän suureen rauhaan, hän sanoo: Tulkaa, te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti7 Matt. 25:34. Tästä nähdään, että taivas oli jo luomisessa tarkoitettu ihmisen osaksi. Tässä tilassa ihmisen suurin onni oli hänen luottamuksensa Jumalaan, mistä virtasi sieluun siunattu rauha. Kaikki vaiva ja pelko olivat poissa, ilot ja rakkaus ympäröivät häntä joka puolelta. Mutta voi! Missä minä kuljen? Minne olen johdattanut ajatuksenne? Autuaiden saarelle, ilojen kentille ja ikuisen rakkauden käsivarsille. Minun täytyy kertoa teille: koko tämä autuus on kadotettu, pimeys on valloittanut sielun ja vääryys sydämen. Meidän ruumiistamme on tullut vaeltava kuoleman varjo, joka varsin pian ja usein aivan odottamatta joutuu tämän luonnon vihollisen valtaan. Voi! Kuolema ja kirous riippuvat151 yllämme ja polttava tuska uhkaa meitä. Mutta älkäämme tässäkään asiassa jättäkö ylistämättä suuren Luojan ylitsevuotavaa armoa, sitä että hän on tehnyt meidät omaksi kuvakseen. Voi! Me olemme kukoistaneet, mutta meidän kukkamme on lakastunut.
Unfortunately this content isn't available in English
§. 22.
Men oss återstår ännu en besynnerlig stor skapelsens välgärning at ärhindra oss, nemligen den obeskrifveliga lycksalighet, Gud i första skapelsen satte oss uti, i det han gjorde oss til sitt beläte. Jag kallar den med rätta en skapelsens välgärning, ty då Gud i sitt eviga råd beslöt at göra en människa, som skulle råda öfver jorden, sade han: Låtom oss göra människan efter vårt beläte thet oss likna må 1 Mos. B. 1:26.8 och straxt derpå i följande vers, då det talas om hennes skapelse, heter det: Efter sitt be149läte skapade Gud människan, efter Guds beläte skapade han honom.9 Detta Guds beläte, ehuru beklageligen nog snart förlorat, har, så mycket vi kunnat derom få oss begrep, bestått förnämligast uti helighet och rätfärdighet; ty så säger Apostelen Paulus til sina Epheser, at de skulle genom trona förnya sig til det förlorade Guds beläte, och ikläda sig den nya människan, then efter Gud skapad är i sanskylliga rättfärdighet och helighet. Cap. 4:23,24.10 och hafver således haft sitt förnämsta rum uti själen, där den på et härligt sätt uphögt alla des förmögenheter, och således uti de första människors förstånd uptänt et Guddomeligt ljus, hvilket väl ingalunda sträckte sig til någon slags allvetenhet, såsom aldeles omeddelelig11 för något kreatur, men som likväl lemnade människan all nödig kunskap om Gud, så mycket som til hennes sällhet kunde behöfvas, och om den salighets väg på hvilken hon vandrade, och alla de skäl som kunde förmå henne blifva derpå, äfven en nogare kännedom af kreaturen. Hon liknade äfven sin Gud uti viljan, ty den var aldeles bögd til det goda; minnet måste ock i detta tilståndet hafva varit starkt, at länge förvara de en gång inhämtade kunskaper. Men denna Guds bild i människan sträckte sig äfven på et150 altför känbart sätt til kroppen. Denna jordbygnad hade genom Guds beläte aldeles blifvit förvarad från förgängelse, och ingen uplösning emellan kropp och själ hade varit at befara, utan hela människan, efter en fulländad vandring på jorden, blifvit utan några plågor, utan en mellankommande död flyttad i en fullkomlig himmelsk glädje och salighet; ty när vår Frälsare en gång på domedagen skall kalla sina kära barn til denna stora roligheten12 säger han: kommer och besitter det rike, som eder är tilredt ifrån verldenes begynnelse. Matth. 25:34. hvaraf ses, at himmelen straxt i skapelsen varit ämnad til människans del. I detta tilståndet hade människan sin största lycksalighet uti sitt förtroende med Gud; därifrån flöt et välsignadt lugn i själen: alla plågor, all frugtan var borta, och hon var med nöjen och kärlek omgifven på alla sidor. Men ack! hvar vandrar jag? hvart har jag fört eder eftertanka? til lycksalighetens ö, på nöjens fält och i den eviga kärlekens armar. Jag måste berätta eder: hela den sällheten är förlorad, mörker har intaget själen och vrångheten hjertat: vår kropp har blifvit en vandrande dödsskugga och öfverväldigas snart nog och ofta helt oförmodat af denna naturens fiende. Ach! ve och förbannelse hän151ger öfver oss och et brännande qval hotar oss. Men underlåtom dock icke at äfven i den delen vörda den store Skaparens öfverflödiga nåd, i det han gjort oss til sitt beläte. Ack! vi hafve ock blomstrats, men vår blomma är fallen.
§ 22
Mutta meidän on vielä muistettava yksi erityisen suuri luomisen hyvä työ, nimittäin se sanoin kuvaamaton autuus, onnellisuus, johon Jumala ensimmäisessä luomisessa meidät asetti, kun hän teki meidät omaksi kuvakseen. Kutsun tätä perustellusti luomisen hyväksi teoksi, sillä kun Jumala ikuisessa viisaudessaan päätti tehdä ihmisen, joka hallitsisi maan päällä, hän sanoi: Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme 1. Moos. 1:26, ja heti perään seuraavassa jakeessa, ihmisen luomisesta puhuttaessa sanotaan:149 Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi. Sikäli kuin ymmärrämme, niin tämä Jumalan kuva, vaikkakin se valitettavasti sangen pian menetettiin, tarkoitti ennen muuta pyhyyttä ja vanhurskautta, sillä apostoli Paavali sanoo efesolaisilleen, että heidän tulee uskon kautta uudistua kadotetuksi Jumalan kuvaksi ja pukea päällensä uusi ihminen, joka on luotu sellaiseksi kuin Jumala tahtoo, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää Ef. 4:23–24. Näin ollen sillä on ollut ensisijainen paikka sielussa, jonka kaikki kyvyt se tällä tavoin on ihanasti ylentänyt ja näin sytyttänyt ensimmäisten ihmisten ymmärryksessä jumalallisen valon. Tämä ymmärrys ei kuitenkaan yltänyt minkäänlaiseen kaikkitietävyyteen, mikä millekään luodulle olennolle onkin täysin mahdotonta, mutta se antoi ihmiselle kuitenkin kaiken tarpeellisen tiedon Jumalasta, sen verran kuin hän autuuteensa voi tarvita, ja siitä autuuden tiestä, jolla hän kulkee ja kaikista syistä, jotka voisivat auttaa häntä sillä pysymään. Samoin hän sai tarkemman tiedon luoduista olioista. Ihminen muistutti Jumalaa myös tahdoltaan, sillä se oli täysin taipuvainen hyvään. Muistin on myös siinä tilassa täytynyt olla hyvä, jotta se kykenisi kauan säilyttämään kerran saadut tiedot. Mutta tämä Jumalan kuva ihmisessä ulottui myös150 hyvin tuntuvalla tavalla koko hänen ruumiiseensa. Tämä tomumajamme oli Jumalan kuvana täysin säästynyt tuholta, eikä sielun ja ruumiin erkanemisen pelkoa ollut, vaan päätettyään vaelluksensa maan päällä koko ihminen ilman minkäänlaisia vaivoja ja ilman väliintulevaa kuolemaa siirtyisi täydelliseen taivaalliseen iloon ja autuuteen. Sillä kun meidän Vapahtajamme kerran tuomiopäivänä kutsuu rakkaita lapsiaan tähän suureen rauhaan, hän sanoo: Tulkaa, te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti13 Matt. 25:34. Tästä nähdään, että taivas oli jo luomisessa tarkoitettu ihmisen osaksi. Tässä tilassa ihmisen suurin onni oli hänen luottamuksensa Jumalaan, mistä virtasi sieluun siunattu rauha. Kaikki vaiva ja pelko olivat poissa, ilot ja rakkaus ympäröivät häntä joka puolelta. Mutta voi! Missä minä kuljen? Minne olen johdattanut ajatuksenne? Autuaiden saarelle, ilojen kentille ja ikuisen rakkauden käsivarsille. Minun täytyy kertoa teille: koko tämä autuus on kadotettu, pimeys on valloittanut sielun ja vääryys sydämen. Meidän ruumiistamme on tullut vaeltava kuoleman varjo, joka varsin pian ja usein aivan odottamatta joutuu tämän luonnon vihollisen valtaan. Voi! Kuolema ja kirous riippuvat151 yllämme ja polttava tuska uhkaa meitä. Mutta älkäämme tässäkään asiassa jättäkö ylistämättä suuren Luojan ylitsevuotavaa armoa, sitä että hän on tehnyt meidät omaksi kuvakseen. Voi! Me olemme kukoistaneet, mutta meidän kukkamme on lakastunut.
Unfortunately this content isn't available in English
Edellinen jakso: Ensimmäinen katekismussaarna, § 21
Seuraava jakso: Ensimmäinen katekismussaarna, § 23
paikat:
Henkilöt: Paavali
Raamatunkohdat:
Aiheet: