Edellinen jakso: Ensimmäinen katekismussaarna, § 32
Seuraava jakso: Ensimmäinen katekismussaarna, § 34
Kolmas osa
§ 33
Nyt lopuksi riennämme tämän tarkastelumme kolmanteen osaan, jossa palautamme mieleemme sen mihin nämä Jumalan monet suuret hyvät teot meitä velvoittavat? Jää hyvä ihminen tässä hieman ajattelemaan. Mitä arvelet? Mahtavatko nämä Jumalan suuret hyvät teot jotenkin velvoittaa sinua? Et voine kuitenkaan kieltää, ettetkö olisi niistä nauttinut? Sinun täytyy tunnustaa että yksi, ikuinen ja kaikkivaltias Jumala on se, joka on ne sinulle antanut. Jos siis haluat tietää velvollisuutesi, tai sen oletko kaikesta tästä Jumalalle jotain velkaa vai et, niin sinun on katsottava, oletko voinut jollain tapaa ansaita ne Jumalalta, ennen kuin sait ne, tai oletko maksanut antajalle jotain sen jälkeen, kun olet niistä nauttinut? Sinähän et voinut ansaita mitään ennen kuin olit olemassa, niin kauan kuin et ollut mitään, ja mitä olet sen jälkeen voinut antaa Luojallesi, Huolehtijallesi ja Auttajallesi kaikesta siitä hyvästä, minkä hän on antanut sinulle? Sinun ei tule olla niin ylimielinen, että väittäisit sinulla olevan jotain, mitä et ole saanut Jumalalta. Millä siis luulet voivasi maksaa hänelle? Kiiruhda, oi ihminen, kunnioittavasti vakuuttuneena tunnustamaan autuaan Lutherin tavoin, että kaiken hyvän, niin ruumiissa kuin sielussa, on minun Jumalani tehnyt ja minulle osoittanut yksinomaan isällisestä, jumalallisesta hyvyydestään ja laupeudestaan, vaikka en sitä lainkaan ansaitse enkä ole sen arvoinen.1 Jumalan kaikkien suurten töiden perussyy ei siis ole luoduissa olioissa itsessään eivätkä nämä ole tarkkaan ottaen voineet mitenkään lisätä jo itsessään hyvin onnellisen Jumalan onnellisuutta, vaan syytä tulee etsiä Jumalan omasta ylitsevuotavasta hyvyydestä. Tämä ei kuitenkaan millään tavoin poista kaikkien luotujen olentojen velvollisuutta koettaa kaikin tavoin edistää Luojansa kunniaa. Mutta miten me ihmiset, maan järkevät asukkaat, voisimme sitä oikealla tavalla edistää, sen selittää Luther Vähässä katekismuksessamme näin: Tästä kaikesta minun on häntä kiitettävä ja ylistettävä ja tämän vuoksi häntä palveltava ja toteltava.2 Tässä on olennainen velvollisuutemme Jumalaa kohtaan hänen meitä kohtaan osoittamien suurten ja ansaitsemattomien hyvien töiden johdosta. Tarkastelkaamme rohkaisukseksemme ja mielenylennykseksemme kutakin näistä velvollisuuksista erikseen.
Koska Jumala antoi luomisessa meille silmät, joilla nähdä koko tämä luonnon mestariteos, korvat joilla kuulla miten järjettömät eläimetkin äänellään ylistävät Luojansa kunniaa, hajun ja maun joilla tunnemme Jumalan hyvyyden luonnossa sekä suun ja äänen, jolla kuulutamme hänen kunniaansa, niin on myös vastaansanomatonta, että meidän täytyy uhrata ne hänen kunniakseen. Ja koska hän on antanut meille ajattelevan sielun, sen tulee erityisesti johdattaa meitä tuntemaan Mestarinsa olemusta ja korkeita ominaisuuksia. Tätä Luther varsinaisesti kutsuu Jumalan ylistämiseksi. Jumalan ylistämiseen kuuluu itse asiassa kolme asiaa. Ensinnäkin tulee ahkerasti tarkastella koko luontoa ja kaikkia Jumalan ihmeellisiä tekoja sekä tehdä tästä järkkymättömät johtopäätökset. Eikä tämä tarkoita johtopäätöstä vain siitä, että näillä on yksi alkuperä ja yksi Mestari, joka on Jumala, vaan myös hänen suurista ominaisuuksistaan. Maailma on kaikille järjellisille avoin kirja, josta he voivat lukea Luojan viisautta, kaikkivaltiutta ja hyvyyttä. Se on peili, jossa tutkivalle järjelle näkyy suuren Jumalan kuva, niin kuin apostoli Paavali vakuuttaa roomalaisilleen: Hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa luoduissa asioissa3 Room. 1:20. Toinen, mitä meiltä Jumalan ylistämisessä vaaditaan, on se, että kaikesta siitä mitä luonnossa kuulemme ja näemme, teemme järkevät ja järkkymättömät johtopäätökset hänen kaikkiviisaasta johdannastaan ja ihmeellisestä huolenpidostaan kaikkia luomiaan olioita kohtaan. Tässä luonto johdattaa meidät moniin todella syvällisiin tarkasteluihin ja paljastaa meille monia totuuksia, joista olemme kyllä kuulleet puhuttavan lapsuudestamme saakka, mutta jotka ovat silti jääneet meille ikään kuin kuolleiksi, niin ettei meillä ole mitään käsitystä tai mitään elävää vakaumusta niistä. Luonto on tässä tapauksessa kuin tikkaat, jota pitkin uurastava sielu voi vähitellen edetä yhä korkeammalle Mestarinsa ja Jumalansa autuaaseen tuntemiseen. Kaikki Jumalan lapset ovat koettaneet ponnistella ylöspäin näitä tikkaita, mutta en tiedä, että kukaan olisi päässyt yhtä korkealle kuin Daavid, joka niin usein ja ahkerasti tarkasteli tätä Herran työtä. Psalmi 104 on eräs näistä merkittävistä tarkasteluista, jossa hän tutkiessaan ikään kuin hurmioituu ja sanoo: Lukemattomat ovat tekosi, Herra. Miten viisaasti olet ne tehnyt! Koko maa on täynnä sinun luotujasi Ps. 104:24. Yhtä kunnioittavaan tutkimukseen hän on ryhtynyt psalmissa 111, jonka toisessa säkeistössä hän sanoo: Suuret ovat Herran teot! Joka niitä tutkii, saa niistä paljon iloa4 Ps. 111:2. Aurinko on valo, jota silloin kun se loistaa keskipäivän kirkkaudessa, ei voi katsella suojaamattomin silmin. Ja Jumala on suuri ja käsittämätön valo, jota kukaan ei voi nähdä tai käsittää, mutta kuten aurinkoa voidaan tarkastella taidokkailla linsseillä, niin maailma on taideteos, jonka kautta Jumala voi tulla meille jollain tavoin käsitettäväksi. Kolmas Jumalan ylistämisessä vaadittava asia on, että me uutterasti ja kunnioittaen kerromme myös toisillemme näistä Jumalaa, hänen töitään ja ihmeellistä johdantaansa koskevista löydöistämme. Daavid sanoo: Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan Ps. 19:2. Kuulemme itse, miten linnut kohottavat äänensä laulaakseen Luojansa kunniaa, kuinka siis ihminen kaikista luoduista etevimpänä, jonka kautta Jumala haluaa ikään kuin koota yhteen kaikkien muiden kiitoksen, kuinka hän yksin, minä kysyn, yksin jäisi mykäksi? Ei, vaan jos sielussa on jonkinlainen käsitys Jumalasta, hänen suurista ominaisuuksistaan ja mainioista teoistaan, ja jos sydämessä on jonkinlaista tunnetta hänen ihmeitään ja moninaista hyvyyttään kohtaan, niin myös kieli puhuu Herran kiitosta ja yhtyy Daavidin sanoihin: Minä tahdon aina ylistää Herraa, lakkaamatta laulaa hänelle kiitosta! Herran hyvyyden tähden minä ylistän itseäni onnelliseksi. Maan hiljaiset kuulevat sen ja iloitsevat. Tulkaa, kiittäkää minun kanssani Herraa, kunnioittakaamme yhdessä hänen nimeään! Ps. 34:2–4.
Edellinen jakso: Ensimmäinen katekismussaarna, § 32
Seuraava jakso: Ensimmäinen katekismussaarna, § 34
paikat:
Henkilöt: Daavid Luther, Martti Paavali
Raamatunkohdat:
Aiheet: