Edellinen jakso: Suomen maatalous, § 34
Seuraava jakso: Suomen maatalous, § 36
§ 35
Edellä on selvästi osoitettu, että meidän suomalainen maataloutemme kärsii pakostakin varsin pahasti siitä, ettei kaikilla työntekijöillä ole yhtäläistä oikeutta hankkia minkään kokoista osuutta maaomaisuuksista, ei vanhemmiltaan, avioliiton kautta, työllä lunastamalla eikä rahalla ostamalla. Kun omistusoikeus on jo vakiintunut yhteiskuntaan kuuluvien ihmisten keskuudessa, ei enää voi viritä kysymystä, saako korvauksetta työntyä toisen omistamalle maalle. Tätä omistusoikeutta on aina pidettävä pyhänä. Varsinaiseksi pohdittavaksi kysymykseksi sen sijaan nousee, pitäisikö sellaisten ihmisten, jotka pystyvät perimällä, työllään lunastamalla tai rahalla maksamalla hankkimaan maata omistukseensa, saada esteettä asettua asumaan sille maapalalle, jonka he pystyvät omakseen saamaan, olkoonpa se minkä kokoinen tahansa, ilman omien veljiensä tai vertaistensa holhousta.
En halua myötävaikuttaa minkäänlaiseen taloushallintomme muuttamiseen tai horjuttamiseen. En halua edes kosketella meillä Ruotsissa voimassa olevia perintömaata koskevia lakeja, mutta pidän hyvin välttämättömänä, että niin kruununmaa kuin veromaakin saadaan jakaa niin pieniin osiin kuin halutaan, niin että pojat ja tyttäret, olkoonpa heitä miten monta tahansa, voivat lain mukaisesti jakaa tilan keskenään ja osuutensa myymiseen halukas myös saa sen laillisesti myydä. Vaikka tähän näyttää sisältyvän ristiriita, se johtaa kuitenkin tulevaisuudessa merkittävään väestönlisäykseen yhden ainoan vuosikymmenen aikana. Tätä vastustetaan kovaäänisesti ja sanotaan: tuolla tavallahan heistä kaikista tulee kerjäläisiä. Minä vastaan: miksi sitten toisesta veljestä pitää tulla herra ja toisesta joko palvelija tai veljensä torppari? Miksi pojan on saatava tila haltuunsa, kun vävy haluaisi säilyttää omanaan sen pienen neljäs- tai kuudesosan, jonka saamiseen tilasta hänellä on oikeus? Sanottaneen, hän ei voi elää sen varassa, mutta hänpä sanoo: se on minun asiani eikä kuulu teille. Hän nikkaroi, sorvaa, takoo ja tekee muuta tuontapaista työtä talvisin, mutta tekee koko kesän vaimonsa kanssa työtä ojittaen peltoja ja niittyjä, ja hänellä saattaa 9 tai 10 vuoden kuluttua olla omalla osuudellaan yhtä suuret pellot kuin aristokraattisella langollaan sekä elossa [4–]5 lasta. Varmaankin esitetään vastaväite ja kysytään: miten pitkälle jakoa pitää jatkaa? Täytyyhän ravinnon sieltä väistämättä loppua? Mutta kuka on nähnyt, miten pitkälle maatalouden tuottavuutta voidaan kohottaa? Kuka voi määrätä sille rajat tai kuka tietää, miten monista sivuelinkeinoista hän voi leipänsä saada? Hänelle tehdään siis ilmeistä vääryyttä, kun häneltä evätään se pieni maapala, joka hänelle kuuluisi. – Kukapa tietää, mahtaisiko hän käyttää pienten peltolaikkujensa jotakin osaa perunoiden ja toista monenlaisten kaalien viljelyyn ja vielä viljavuudeltaan parasta osuutta piparjuuren, sokeriherneen, puna- ja valkosipulin, porkkanan ja palsternakan viljelyyn toimittaakseen satonsa myytäväksi kaupunkeihin? Ja kukapa tietää, eikö noiden viljelmien tuotto voisi antaa hänelle ja hänen lapsilleen leivän, vaikka hänellä ei olisikaan mahdollisuuksia muiden kannattavampien kasvien takia itse viljellä viljaa? Hän saisi 3–4 hyvin ruokitusta lehmästä tarvitsemansa voin ja maidon, ja eivätköhän uutteran vaimon talviset kehruu- ja kudontatyöt voisi helpottaa miehen rahantarvetta monien muiden keinojen ohella, joilla he voisivat hankkia toimeentulonsa. Pois siis kaikki rajoitukset niiltä, jotka voivat laillisella tavalla tulla maanomistajiksi.
Edellinen jakso: Suomen maatalous, § 34
Seuraava jakso: Suomen maatalous, § 36
paikat: Ruotsi
Henkilöt:
Raamatunkohdat:
Aiheet: