748r
Luettu valtakunnan säätyjen suuressa deputaatiossa 7. elokuuta 1766.
N:o 51.
Valtakunnan korkea-arvoisten säätyjen suuren deputaation kolmannen valiokunnan jatkomietintö painovapaudesta. Annettu valtiopäivillä Tukholmassa 21. huhtikuuta 1766.
Sen jälkeen kun korkea-arvoinen suuri deputaatio viime huhtikuun 7. päivänä on katsonut hyväksi kannattaa sekä valiokunnan 18. joulukuuta 1765 päivättyä mietintöä että siihen liitettyä asetusehdotusta, ja samalla pitänyt hyvänä, että valiokunnan tulisi myös ilmoittaa ajatuksensa koskien sensuuria sekä kirjapainoja ja kirjakauppaa yleisesti ottaen, ennen kuin deputaatio esittää ensiksi mainitun hyväksytyn mietinnön valtakunnan korkea-arvoisille säädyille, on valiokunta tästä syystä ottanut nämä asiakohdat harkintaansa.
Ensimmäinen kysymys, eli miten sensuurin kanssa jatkossa tulee menetellä, on ensiksi noussut valiokunnan pohdittavaksi. Asia on sitä enemmän vaatinut mitä tarkinta tutkintaa, koska valiokunnan käsityksen mukaan juuri sensuuri on pääasiallisin sille annetuista tehtävistä.[748v]
Valiokunta on siksi pyrkinyt selvittämään ne syyt, joiden takia sensoria on ennen pidetty tarpeellisena ja siinä yhteydessä on tullut esille, että
1) Sensorin tuli lukea painettavaksi aiotut käsikirjoitukset ja arvioida, sisälsivätkö ne jotakin uskonnon, hallitusmuodon ja hyvien tapojen vastaista. Sen pohjalta hänen tuli ilmoittaa kuninkaalliselle kansliakollegiolle, tuliko ne sallia painoon annettaviksi vai kieltää, sillä muuten pelättiin vahingollisten kirjoitusten leviävän yleisön pariin; 2) valvoa, oliko ulkoa tulevien kirjojen ja kirjoitusten joukossa sellaisia, joita saatettaisiin pitää valtiolle ja uskonnolle vahingollisina, ja ilmoittaa nämä kuninkaalliselle kansliakollegiolle niiden kieltämiseksi; 3) valvoa valtakunnan kirjastoja ja erityisesti täällä Tukholmassa sijaitsevaa kuninkaallista kirjastoa.
Sensori on sen lisäksi 4) ilmoittanut, että hänelle on annettu tehtäväksi jakaa kirjoittajille hyödyllisiä aiheita työstettäviksi ja tässä yhteydessä valita lahjakkuuksia sekä ohjata heitä perusteelliseen toteutukseen. Arveltiin, että tätä kautta useita749r yleishyödyllisiä töitä voisi tulla julkisuuteen. Lisäksi sensorin tuli kaikkialla mitä huolellisimmin huolehtia yhdenmukaisesta ortografiasta eli oikeinkirjoituksesta ruotsin kielen selkeyttämiseksi ja kaunistamiseksi.
Mutta valiokunta on myös samalla pohtinut, olisiko jotain helpompaa ja vapaan kansakunnan turvallisuuden kanssa paremmin yhteensopivaa keinoa, jolla samat tavoitteet varmemmin voitaisiin saavuttaa, kansakuntaa paremmin valaista, kirjallista toimintaa helpottaa ja edistää, sekä mikä tärkeintä, itse kansakunnan ja jokaisen kansalaisen oikeutta ja vapautta parhaiten suojata.
Tässä tarkoituksessa valiokunta on erityisesti ottanut harkintaan, eikö sekä kirjoitusten julkaisemisessa että kaikissa muissa kysymyksissä ensisijassa tulisi pitäytyä tekijään ja antaa jokaisen itse olla vastuussa omista töistään, kuitenkin niin, että hän tässä niin kuin muissakin asioissa saisi osakseen laillisen ja ruotsalaiselle miehelle kuuluvan oikeudenkäynnin.
Yleisesti ottaen ei voida kieltää, etteikö menneiden aikojen ankaran sensuurin aikana,[749v] jolloin juuri sensorilla on yhdessä kuninkaallisen kansliakollegion kanssa ollut yksinoikeus hyväksyä tai hylätä sisään jätetyt työt oman harkintansa mukaan, olisi ilmestynyt mitään sellaista, jonka nimenomaisesti voidaan sanoa olleen uskonnon, valtion ja hyvien tapojen vastaista. Lisäksi ne ovat olleet kirjailijoille sekä syyttäjiä että tuomareita, ja tätä kautta monet sellaiset työt on sittemmin nimetty joko sallituiksi tai joskus vahingollisiksikin, kuitenkin sillä erotuksella, että kuninkaallisessa kansliakollegiossa on kiellon syyt joskus hieman tarkemmin merkitty pöytäkirjoihin. Sitä vastoin sensori on voinut tehdä saman asian yksinkertaisesti kieltäytymällä allekirjoittamasta. Mutta koskaan ei voida kiistää että tämä on monta kertaa tapahtunut ainoastaan mieltymysten ja mielivaltaisuuden pohjalta, kun muistetaan, että sensori on kieltänyt sellaisten kirjoitusten painamisen, joita kuninkaallinen kansliakollegio on pitänyt viattomina. Vastaavasti kollegio on estänyt sellaisia, joille sensori on antanut painatusluvan. Samoin on käynyt niin, että työ joka on saanut painatusluvan aikoinaan molemmilta, on silti750r myöhemmin vahingollisena vedetty takaisin joko sensorin tai kansliakollegion toimesta. Toisia käsikirjoituksia on puolestaan pidetty yhtenä hetkenä pimennossa, ja toisena taas päästetty yleisön nähtäville. Toiset on hyväksytty sensorin allekirjoituksella, mutta niiden vielä ollessa painossa, ne on kuitenkin kielletty siitä huolimatta, että totuudet eivät tänä aikana ole voineet muuttua eivätkä lait tai hallitustapa sinä aikana mitenkään ole vaihtuneet.
Kun valiokunta katsoo itse asiaa, käy lisäksi ilmi, että tuskin mikään kirjoitus voi olla niin varovasti laadittu, ettei sen voida sanoa antavan aihetta johonkin pahaan hallitustapaa vastaan tai osoittavan tiettyjä henkilöitä, jolloin sitä voidaan kutsua harhaanjohtavaksi, hyödyttömäksi ja vaaralliseksi. Nämä ovat ne tavalliset muotoilut, joilla sekä sensorit että kuninkaallinen kansliakollegio ovat tukahduttaneet monta työtä. Ja mikään laki ei voi olla niin selkeä, etteikö sitä voida vääristää ja tulkita väärin sadoilla eri tavoilla, kun se on syyttäjän käsissä ja syyttäjä samalla toimii tuomarina asiassa.
Lait ja niiden noudattaminen ihmisten keskuudessa ovat tosin usein mielivallan alaisina, mutta ei voi olla muuta kuin vaarallista jättää kansakunnan valo, tuo vapauden silmäterä,[750v] yhden ainoan henkilön valvontaan. Keskinäinen ajatustenvaihto, joka on ihmisten etuoikeus verrattuna viattomiin eläimiin, ei siten näytä olevan asianmukaisesti suojeltu sensuurin alaisuudessa, eikä myöskään kansalaisten oikeus toimia kansakunnan valaisijoina.
Mitä sitten tulee sensorin ulkomaisiin kirjoihin kohdistuvaan valvontaan, on valiokunnan tästä ilmoitettava, että tähän asti toimineet sensorit eivät ole käyneet mitään ulkomaista kirjeenvaihtoa, jonka kautta he olisivat voineet hankkia tarpeellista tietoa erilaisten ulkomaisten kirjojen sisällöstä. Ei myöskään ole missään määrin mahdollista yksitellen lukea niitä kaikkia, kun ne tarkastetaan pakkahuoneella tai otetaan esiin kirjakaupassa sensorin läsnä ollessa. Tästä syystä on myös käynyt niin, että lukuisia kevytmielisiä vieraskielisiä kirjoituksia on tuotu maahan ja joskus kaikeksi harmiksi mennyt myyntiin ennen kuin sensori on sen havainnut, ja sensori ja kuninkaallinen kansliakollegio ovat joissakin tapauksissa vasta myynnin aikana kieltäneet teokset. Tätä vaaraa on vaikea estää tavanomaisella tavalla. Lisäksi751r on huomautettava, että Tukholmassa oleskeleva sensori ei mitenkään pysty estämään vahingollisten kirjojen tuomista valtakunnan muihin tapulikaupunkeihin ja valtakunnan muiden rajojen yli kaupunkeihin, joissa ei ole konsistorioita, akatemioita ja lukioita. Tuontia valvovat siten joskus kovin kokemattomat katsastajat.
Mitä tulee sensorin valtakunnan kirjastoihin kohdistamaan valvontaan, on hänen täysin mahdoton millään tavoin puuttua niiden toimintaan lukuun ottamatta täällä Tukholmassa sijaitsevaa kuninkaallista kirjastoa. Sensorit ovat huolehtineet kuninkaallisesta kirjastosta kaikkein vähiten, mutta siltä ei puutu tarvittavaa henkilökuntaa, jos joku jossain määrin haluaa hyödyntää sitä.
Valiokunnan tiedossa ei ole, onko sensori jakanut kirjoittajille lahjakkuuden perusteella mitään aiheita käsiteltäviksi, onko tämä ollut menestyksellistä ja mitä hyötyä yleisölle tästä on ollut. Mutta valiokunta voi vakuuttaa, että Ruotsin kansakunnasta eivät oppineet ja terävät eri alojen kirjoittajat koskaan lopu, kunhan kirjallista toimintaa ei pidetä yhden tai muutaman henkilön vankina ja mikäli[751v] kirjakauppaa helpotetaan, jolloin siitä voi tulla kannattavaa, sekä mikäli kirjailijat saavat samassa suhteessa joitakin etuja ja erinomaiset lahjakkuudet näkevät nimiensä muuttuvan kuolemattomiksi. Mutta ajatusten ja järjen liikkumatilan rajoittaminen, kurjuus ja halveksunta tekevät oppineista ja tunnollisista miehistä harvinaisuuksia keskuudessamme ja heidän parhaista töistään keskinkertaisia. Kansakunta muuttuu heikoksi ja uneliaaksi. Sensorin yritykset herättää sitä ovat turhia siihen asti kun syy sairauteen poistuu.
Totuuksilla on ihmissydäntä kiehtova voima, kunhan ne vapaasti ja pakottamatta saavat säteillä sydämeen, mutta pimeys ja ennakkoluulot jättävät sen tunteettomaksi.
Lopuksi, mitä tulee oikeinkirjoituksen ja ruotsin kielen säätelyyn sensorin toimesta, on valiokunnan ensin muistutettava, että sensori ei tähän asti koskaan ole huomioinut sellaista. Tästä kaikki julkaistut1 ruotsalaiset kirjoitukset ovat jäävittömiä todisteita. Ja toden totta näyttäisi valtakunnan oikeinkirjoitustavan holhous olevan liian suuri tehtävä ainoastaan yhdelle sensorille koko valtakunnassa, kun muut oppineet miehet eivät vielä ole päässeet yksimielisyyteen siitä. Mieluummin tehtävä kuuluisi tieteelliselle tai kirjalliselle akatemialle, jolloin oikeinkirjoitus ajan myötä saattaisi vakiintua asiaan kuuluvalla tavalla. Tämän lisäksi752r sellainen valvonta käy itsessään mahdottomaksi, koska sensorilla ei ole lainkaan aikaa niin tarkasti tutkia koko valtakunnasta saapuvien käsikirjoitusten jokaista kirjainta. Vielä vähemmän hänellä on aikaa puuttua oikovedoksiin, mitä ilman tämä tavoite ei kuitenkaan lainkaan ole saavutettavissa.
Valiokunta ei siis tämän kaiken nojalla omalta osaltaan voi havaita, että se mitä sensuurin perustamisella on tavoiteltu, olisi sen avulla täydellisesti saavutettu. Siten sen jatkuminen ei enää ole tarpeen.
Tosin valiokunta ei ole tyytynyt pelkästään tähän vaan on suunnannut huomionsa niihin haitallisiin seurauksiin, joita tavallisella sensuurilla on kirjalliselle toiminnalle sekä valtakunnalle ja vapaudelle. Nämä seuraukset vaikuttavat valiokunnan mielestä sitäkin valitettavammilta, koska se voi varmuudella vakuuttaa, että syyt valtakunnan nykyiseen kurjaan tilaan ennen kaikkea voidaan löytää pimeydestä ja salaisuuksista, eikä suinkaan sellaisten kirjailijoiden puutteesta, jotka ovat halunneet valaista kansakuntaa. Vääjäämättömänä totuutena säilyy se, että jos painovapaus olisi ollut voimassa, ei sitä pahaa, joka on aiheuttanut valtakuntamme rappiotilan, olisi voinut tapahtua. Sen syiden etsiminen[752v] ja korjaaminen on vaatinut valtakunnan korkea-arvoisilta säädyiltä näillä valtiopäivillä paljon aikaa ja vaivaa.
Erilaiset ajattelutavat ja ryhmittymät2 ovat vapaissa valtioissa lähes väistämättömiä, ja siksi sensori ei voi muuta kuin olla jompaankumpaan osapuoleen enemmän mieltynyt. Siten on yhtä väistämätöntä, että hän myös suosii sellaisten töiden julkaisemista, jotka enemmän vastaavat hänen ajattelutapaansa kuin sellaisten, jotka paljastavat kansakunnalle hänen kannattamansa ryhmittymän virheet.
Niin kauan kuin sensorilla on oikeus valvoa ja tarkastaa kaikki valtakunnassa painosta julkaistut työt, hänellä on aina mahdollisuus tukahduttaa monia hyödyllisiä totuuksia. Tämä tapahtuu joko kielloilla tai muutoksilla kirjoittajien teksteihin tai pelkästään lykkäämällä niitä, jotka eivät vastaa hänen makuaan.
Tämä tulee valtiolle aina sitäkin vaarallisemmaksi, jos kävisi niin, että hallituksella olisi yhdessä tai toisessa asiassa eturistiriita kansakunnan kanssa.
Että sellaista on tapahtunut ja siten vieläkin voi tapahtua, siitä kaikkien vapaiden valtioiden historia kantaa mitä selvimpiä todisteita. On myös tunnettua, että kun Englannin753r hallitus halusi sortaa kansakunnan vapautta, se loi pohjan tälle asettamalla sensorin ja työskenteli kaikella ahkeruudella sensuurin puolesta. Tämä ei myöskään olisi epäonnistunut elleivät valistuneet ja rohkeat patriootit olisi tuoneet tämän seuraukset parlamentin silmien eteen ja siten estäneet näin röyhkeän yrityksen.
Englannissa kuuluisa Mabbot,3 joka jonkin aikaa hoiti sensorin virka, osoittaa saman asian parlamentille nimenomaan tämän virkansa lakkauttamisella. Ja hän ei sano tekevänsä sitä pelkästään siksi, että hän piti tehtäväänsä tarpeettomana, koska hän tiesi hyvin, että sensorin virka ei ollut ainoa, jota Englannissa pidettiin hyvin tärkeänä, mutta joka siitä huolimatta oli tarpeeton. Tärkein syy oli se, että hän piti sitä sekä kirjailijoille että itse kansakunnalle vahingollisena. Ja tämän vastapainona se kunnia ja valta, joka hänellä oli koko kansakunnan ajatusten ja järjen tuomarina, ei voinut imarrella tai saada häntä säilyttämään virkaansa kansakuntansa vahingoksi.
Valiokunta ei myöskään ole voinut olla huomaamatta, että mitä korkeampaan arvoasemaan sensori oli asetettu ja mitä vapaampi[753v] pääsy hänellä oli hallituksen ja virkamiesten asiakirjoihin ja sisimpiin toimiin, sitä halukkaampia nämä sellaisessa tapauksessa olivat millä tahansa keinolla voittamaan hänet puolelleen. Sensorilla puolestaan ei ollut vaikeuksia olla yksissä heidän kanssaan, koska juuri siten hän varmimmin pystyi suojamaan taustansa kirjailijoiden syytteiltä, joilla ei ollut kerrassaan mitään mahdollisuuksia niin yhdistynyttä voimaa vastaan. Tällaisten olosuhteiden vallitessa, ja kun näiden molempien voimien edut niin helposti voivat yhdistyä, on vaarallista uskoa, että kansakunnan vapaus säilyisi hyvin yksinomaan sensorin henkilökohtaisten ominaisuuksien ja puolueettomuuden ansiosta, varsinkin näinä aikoina, kun aiheellisesti valitukset korkeampia ja alempia virkamiehiä kohtaan ovat niin silmiinpistäviä.
Valiokunta on tässä kohdin tosin olettanut, että vapaan kansan alamaisten tulee löytää turva hyvistä ja selkeistä laeista, mutta kuitenkin kaikkien aikakausien asiakirjojen perusteella se on vakuuttunut siitä, että lakien toimeenpano ennen kaikkea riippuu jonkinlaisesta tasa-arvosta eli vastavuoroisuudesta käskevän ja tottelevan välillä. Sillä mikäli edellisellä on moninkertaisesti suurempi voima kuin jälkimmäisellä, tapahtuu toimeenpano754r aina mahtavamman eduksi ja heikomman tappioksi.
Lait ovat ainoastaan sanoja ja lauseita, eivätkä ne koskaan sellaisinaan puutu kenenkään tekemisiin. Siksi ylivalta voi joko tulkita niitä mielivaltaisesti tai jättää ne toimeenpanematta tai myös muuttaa niitä täydellisesti ilman mitään riskiä.
Valiokunta ei tosin varsinaisesti ole tunnistanut mitään sellaista Ruotsin valtakunnassa. Mutta niin tärkeässä asiassa, joka koskee kansakunnan valistusta ja vapautta, se ei ole halunnut pitää salassa korkea-arvoiselta suurelta deputaatiolta näin suuria epäilyjä, kun ollaan vahvistamassa lakia tulevaisuutta varten.
Valiokunnan käsityksen mukaan yhtä onnettomat seuraukset ovat väistämättömiä, jos rikkeet suunniteltua asetusta vastaan tullaan käsittelemään ja tuomitsemaan yhdessä tietyssä tuomioistuimessa, jollainen kuninkaallinen kansliakollegio tähän asti on ollut, ja jos kirjailijat tullaan välittömästi vetämään korkeampiin tuomioistuimiin. He eivät siten näissä, kuten muissa jutuissa, saa nauttia oikeuden ja prosessin etuja.4
Valiokunta on siksi kumonnut kaikki aiemmin annetut tätä asiaa koskevat säännöt, käskyt ja asetukset, jotka[754v] voisivat aiheuttaa jotain sekaannusta tai vääristelyä. Se on lisäksi suunnitellut asetuksen, jossa määritetään minkä painamista voidaan pitää luvallisena ja minkä ei, niin lyhyeen ja yksinkertaiseen muotoon, että kirjailijan on helppo laatia kirjoituksensa ja valtakunnan tavallisten alioikeuksien tuomarien sitäkin helpompi tuomita sen mukaan. He tulevat siihen verrattuna moninverroin hämärämpien lakien mukaan ratkaisemaan useita monimutkaisia juttuja, jotka koskevat kansalaisten hyvinvointia, henkeä ja omaisuutta.
Tämän lisäksi valiokunta on pohtinut, mitä turvaa kansakunta on saanut tai voi tulevaisuudessa saada vahingollisten kirjoitusten julkista levitystä vastaan sensorin avulla ja millaiseksi sensorin vastuu voisi muotoutua.
Kiistaton totuus on, että sekä sensori että kuninkaallinen kansliakollegio ovat kieltäneet ja takavarikoineet tiettyjä sensuroituja painettuja kirjoituksia, ilman että sensori on joutunut vastuuseen sensuuristaan tai millään tavoin korvannut kirjoittajalle tai kirjanpainajalle heidän tappioitaan. Ja vaikka laissa säädettäisiin mitä ankarin rangaistus sensorille tällaisessa tapauksessa,755r tulee jatkossakin olemaan yhtä ilmeistä, että kirjoittaja ja kirjanpainaja turhaan yrittävät päästä häneen käsiksi, jos hänellä on takanaan hallituksen ja virkamiesten täydellinen tuki.
Jos sensori toisaalta joko leväperäisyyttään tai puolueellisuuttaan, jotka usein ovat kuolevaisten osana, päästää läpi purevia kirjoituksia tiettyjä henkilöitä vastaan, ja kirjoittajat saavat vetäytyä vastuusta sensorin suojiin, he ottavat isompia riskejä. Samalla hyökkäyksen kohteen ja sensorin välille syntyy juttu, joka edellä oletettujen olosuhteiden takia antanee hänelle pitkän ja riskialttiin prosessin jälkeen niin vähäisen hyvityksen, että siitä ei voi olla hänelle mitään hyötyä. Sitä vastoin valiokunnan esityksen mukaan kirjoittajaa tullaan, samoin kuin kaikissa muissakin rikosasioissa, loukatun toimesta syyttämään ja vaatimaan sakottamista tämän asetuksen nojalla siinä tuomioistuimessa jonka alaisuuteen hän kuuluu.
Niiden keinojen joukkoon, jotka erityisesti edistävät valoa ja kirjallista toimintaa kansakunnan piirissä, kuuluu epäilemättä se, että kirjoittajat saavat jonkin korvauksen vaivoistaan ja että[755v] kirjojen hinnat eivät kuitenkaan kohtuuttomasti nouse, minkä johdosta kotimaisen ja tuontikirjallisuuden kauppaa voidaan harjoittaa kannattavammin. Tähän liittyy myös se, että kaikki mikä tarpeettomasti nostaa kirjallisen työn hintaa, samalla estää kirjoitusten painamista ja myyntiä. Kun kustantajat tai kirjoittajat ovat joutuneet erikseen korvaamaan sensorille tälle kirjoitustensa tarkastamisessa ja hyväksymisessä näkemän vaivan hänen valtiolta nauttimansa palkan lisäksi, ei tämä suinkaan ole voinut tapahtua kirjallista toimintaa rasittamatta. Tätä ei myöskään voida välttää, jos sensorin virka säilytetään, niin kauan kuin kirjoittajat ovat kirjoitustensa painosta julkaisemisen suhteen tavalla tai toisella riippuvaisia sensorin hyväntahtoisuudesta. Valiokunta on arvellut olevan tarpeen poistaa myös tämä Ruotsin kirjakaupan este.
Lopuksi valiokunta ei myöskään voi jättää mainitsematta, miten itse kaunokirjallisuuden ja ruotsin kielen viljely suuresti estyy, kun yksi ainoa henkilö, vaikka hän olisi kaikkein oppinein, valvoo kaikkia julkaistavia töitä, jolloin ne suurelta756r osin ikään kuin valetaan samaan muottiin. Kirjoittajien erilaisia ajatuksen ja toteutuksen lahjoja, jotka vapauden vallitessa kilpailevat keskenään ja joilla jokainen omalla tavallaan vakuuttaa ja viehättää, rajoitetaan suuresti ja sitä enemmän, mitä tarkemmin sensori oikaisee niitä makunsa mukaan. Muutoin lienee vaikea esittää riittävää syytä sille, miksi Ruotsin kaunokirjallisuus aina meidän päiviimme saakka on muistuttanut enemmän sylilasta kuin täysikasvuista ihmiskehoa. Eikä vielä ole ratkaistu, onko sen kasvu viime vuosina seurausta sensuurin tietystä lieventymisestä ennemmin kuin sensuurin suorittamista tarkastuksista. Ainakin on varmaa, että mitä vapaampaa painotoiminta kansakunnassa on ollut, sitä älykkäämpiä töitä on ilmestynyt. Tästä ovat erityisesti englantilaiset kiistattomana todisteena.
Niin monet, ja valiokunnan käsityksen mukaan hyvin tärkeät syyt, eivät ole voineet muuta kuin täysin vakuuttaa valiokunnan tavanomaisen sensuurin vahingollisuudesta vapaalle kansakunnalle. Ja mitä tahansa asetuksia tämän suhteen tulevaisuudessa säädetäänkin, eivät sen enempää oppineisuus, kirjallisuus kuin itse vapauskaan voi[756v] sensuurin alaisuudessa olla hyvässä turvassa. Tämän harkinnan perusteella valiokunta vakaasti ja mitä nöyrimmin suosittelee korkea-arvoiselle suurelle deputaatiolle, että sensuuri tai sensorin virka hyödyttömänä, tarpeettomana ja vahingollisena tästä lähtien kokonaan lakkautettaisiin ja sensorin palkka, heti kun nykyinen kuninkaallinen sensori joko ylennyksen tai kuoleman kautta on eronnut, peruutettaisiin valtiolle säästöksi.
Tämän asetuksen ensimmäisessä artiklassa,5 joka on saanut korkea-arvoisen suuren deputaation hyväksynnän, on jo asetettu jokaisen rikoksen laadun mukainen sakko niille, jotka julkaisevat tai antavat painettavaksi vahingollisia kirjoituksia. Mikäli tällainen oikeus kuuluisi sensorille hänen painatuslupansa kautta, ei sakkoa voitaisi minkäänlaisen oikeudenmukaisuuden perusteella periä kirjoittajalta tai julkaisijalta, vaan se olisi perittävä sensorilta.
Tämänkaltaisen kirjoitus- ja painovapauden edut ovat jo esitetyn perusteella mitä ilmeisimpiä, koska se on ainoa tapa, jolla kansakunnan vapaus voidaan säilyttää ja rakkaus onnellista hallitustapaamme kohtaan elvyttää. Sillä kaikkien aikakausien757r kokemukset todistavat, että vapaa kansa ei koskaan ole heittäytynyt yksinvaltiuden käsiin ennen kuin sitä on estetty valittamasta hätäänsä ja pimeys ja pakko ovat tehneet sen epätoivoiseksi. Vasta silloin ruotsalaiset miehet saisivat lain suojissa valaista toisiaan valtakunnan todellisesta edusta, ja monet sensuurin aikana ikään kuin juurtuneet ennakkoluulot, jotka ovat horjuttaneet itse korkeimman vallan perustuslakeja, karkotettaisiin. Silloin järki ja kyvyt pääsisivät kelvottomista talutushihnoistaan ja saisivat laajemman kentän, jolla harjoittaa toinen toistaan. Vahingollisista ja paheellisista kirjoituksista joutuisi silloin suurempaan vastuuseen, ja ne voitaisiin silloin estää rangaistuksen uhalla, hyvää kuitenkaan tukahduttamatta. Syyttömät saisivat silloin laista puolustuksensa kaikissa tuomioistuimissa, eikä kostonhenki voisi vaikuttaa vallallaan koko valtakunnassa yhtä helposti kuin yhdessä ainoassa tuomioistuimessa. Ja se tasapuolisuus, jota valiokunta on hahmotellut kantajan ja vastaajan välille, voisi parhaiten taata tämän lain nuhteettoman noudattamisen.
Valiokunta tosin toteaa tämän aiheuttavan vielä paljon vastustusta kansakunnassamme, mutta ei sen tähden suinkaan ole voinut peittää asian todellista tilaa, koska se on[757v] itse täysin vakuuttunut asetuksen hyödystä ja tarpeellisuudesta.
Kansakunnan vapaus on aina suhteessa sen painovapauteen siten, että ilman toista ei voi olla toistakaan. Samassa suhteessa kuin kansakunta on vapaa, säilyy myös sen painovapaus aina sellaisena. Mutta jos kirjapaino sitä vastoin jossain alistetaan jonkinlaisen holhouksen alaiseksi, on se pettämätön merkki kansakunnan kahleissa olemisesta. Sillä on havaittavissa, että jopa yksinvaltaisesti hallituissa maissa, joissa kirjoitus- ja puhevapaus on voimassa, alamaiset nauttivat enemmän kansalaisoikeuksistaan kuin tietyissä valtioissa, joissa ajatukset ja järki on sidottu painovapautta rajoittamalla, vaikka niitä muuten kutsutaan vapaiksi maiksi.
Valiokunta ei tätä aihetta tutkiessaan myöskään ole unohtanut ottaa harkintaan tärkeimpiä huomautuksia, joita sensuurin lakkauttamista vastaan voidaan esittää, kuten että mitä suurimpia uhkia voi syntyä, kun kansakunta, joka tähän asti on ollut sensorin alaisuudessa, kerralla vapautettaisiin kaikesta valvonnasta, kun se ei vielä olisi tarpeeksi harjaantunut ja varovainen käyttääkseen oikein sellaista vapautta. Vapaus voisi kohta muuttua omavaltaisuudeksi, tai kirjailijat ja kirjanpainajat voisivat758r vastuun pelottamina luopua hyödyllisten töiden julkaisemisesta. Mutta valiokunta ei tässä näe kumpaakaan olevan pelättävissä, koska selvään asetukseen sisältyvän rangaistuksen täytyy tehdä kirjailijat varovaisemmiksi kuin aikaisemmin, jolloin heidän täytyi vain uskaltaa toimia pelkän sensorin hyväksynnän varassa ilman mitään säädettyjä lakeja. Toisaalta säädyt itse ovat näillä valtiopäivillä ilmestyneiden lukuisten, kaikenlaisia aiheita käsittelevien kirjoitusten kautta avanneet heille tien, jolla he ilman pelkoja saavat esittää sen, mitä pitävät oikeutettuna totuuden puolustamiseksi.
Sensorin viran säilyttäminen siksi, että kansakunta on vielä tottumaton tai kokematon, on sama kuin että ylläpidetään sitä syytä, jonka takia se tähän asti on ollut sellainen, ja estetään sitä jatkossa muuttumasta paremmaksi. Ja vaikka sensuurin lakkauttamisen jälkeen joitakin pieniä epäkohtia ilmestyvissä kirjoituksissa esiintyisikin, niin on varmaa, että niitä ei tähänkään asti ole voitu välttää, vaikkakaan niihin ei korkeamman nimen suojissa niin helposti ole voitu puuttua. Mutta kun painovapauden kautta voidaan saavuttaa suurempi tavoite eli kansakunnan vapaus, ei suinkaan jää aikaa menetettäväksi pienten epäkohtien välttelyyn, joita ei koskaan voida ihmiskunnan keskuudessa estää, ja kun kyseessä on valtakunnan ja vapauden säilymisen kannalta niin[758v] tärkeä asia. Valtakunnan korkea-arvoisille säädyille näyttää nimittäin olevan vaarallista enää jättää valtakuntaa ja vapautta uhanalaisiksi, kun sensuurin siirtäminen kuninkaalliselta kansliakollegiolta yksinomaan sensorille merkitsisi ainoastaan, että valta siirrettäisiin useammalta yhden ainoan ihmisen käsiin. Mitä vaikutusta voi silloin parhaimmillakaan laeilla odottaa olevan, tai miten niitä noudatetaan, sen voi jokainen helposti käsittää.
Voidaan myös väittää, että sellaisten epäkohtien välttämiseksi, ja jotta sensori ei voisi suosia tai sortaa kirjoituksia ja töitä mielensä mukaan, sensorin valtuuksia ei tulisi ulottaa kirjoitusten painamisen suoranaiseen estämiseen, vaan että hänen tulisi ainoastaan tarjota kirjoittajille hyviä neuvoja. Toki hänellä voisi olla oikeus nimenomaisilla sanoilla ilmaista hyväksyvänsä tai paheksuvansa jotakin tietyssä kirjoituksessa, mutta ei kuitenkaan olla valtaa sen painamisen estämiseksi, jos kirjoittaja sitä vaatii. Sellaisessa tapauksessa painaminen jäisi kirjoittajan eikä sensorin vastuulle. Valiokunnan on tässä yhteydessä muistutettava, että myös sellainen valvonta olisi osaltaan hyödytöntä, osaltaan myös vahingollista.
Hyödytöntä se olisi, koska kirjailija, joka omalla vastuullaan uskaltaa painaa sellaista, jonka sensori on hylännyt ja ottaa siksi riskin, voi silloin paljon helpommin samalla vastata siitä,759r mitä sensori ei ole pitänyt loukkaavana. Ellei sensorilla olisi mitään valtaa kieltää minkään painamista, ei hänelle myöskään voitaisi sälyttää mitään vastuuta antamistaan neuvoista. Siksi mielivalta voisi niin paljon vapaammin johdattaa häntä tässä tapauksessa, ja hänen hylkäävä päätöksensä eräällä lailla sitoisi tuomarin tekemään hänelle mieliksi suojatonta kirjailijaa vastaan. Vaikka hyviä neuvoja ei koskaan pidä väheksyä eivätkä järkevät kirjailijat kai koskaan niistä kieltäydykään, antoipa niitä sensorin virassa toimiva henkilö tai joku muu, niin silti ei ole mitään syytä, miksi juuri yksi ainoa henkilö koko valtakunnassa ryhtyisi kaikkien muiden neuvonantajaksi, tai miksi eivät muut oppineet ja rehelliset miehet myös saisi itselleen samaa oikeutta. Siksi on syytä pikemminkin pelätä, että sellaisen oikeuden antamisella sensorille olisi useita vahingollisia seurauksia, sillä silloin oppineet ja sivistyneet miehet saattaisivat mieluummin pidättäytyä kirjoitusten julkaisemisesta, kuin ottaa vastaan neuvoja ja opetuksia siltä, jota kypsempiä oppineisuudeltaan ja kokeneisuudessaan he ovat ajatelleet olevansa. Tässä valiokunta ei voi erehtyä, koska se voi varmuudella kertoa, että monet oppineet miehet ovat jo kieltäytyneet alistamasta töitään sensorin tarkastettaviksi. Siksi he ovat täällä Tukholmassa, vaikkakin sensuurilakien[759v] vastaisesti, ilman hänen hyväksyntäänsä antaneet painaa niistä useita painoksia. Mutta tämän pakon uusimisella heitä voidaan helposti estää kunnioittamasta ja hyödyttämästä isänmaata. Kirjallista toimintaa rasittaisi samoin kuin tähänkin asti sensorille suoritettava maksu, ja sitä ei voisi millään kielloilla välttää. Monien kirjoitusten kohtaloksi koituisi eittämättä se, että niitä estettäisiin ja pidätettäisiin, jos ne jollain tavoin olisivat ristiriidassa joko sensorin etujen tai hänen ajattelutapansa kanssa. Ja jos lopulta kirjoittajien rikokset tuomittaisiin jossakin tietyssä tuomioistuimessa, jonka ajatustapa tai etu olisi samanlainen kuin sensorilla tai jos ne jotenkin voisivat vaikuttaa toisiinsa, silloin olisi kirjoittamisen vapaudesta jäljellä ainoastaan nimi.
Valiokunta uskoo siksi tämän ajankohdan olevan rakkaalle isänmaallemme niin paljon edullisempi sensuurin lakkauttamiseksi ja vapauden puolustamiseksi, kun kaitselmus itse erinomaisella tavalla juuri nyt on raivannut sille tietä. Muuten voisi kohta käydä niin, että kansakunta vaipuisi uudelleen pimeyteen. Ja se mikä nyt olisi helppoa, muuttuu toisella kertaa mahdottomaksi toteuttaa. Vuosi ja päivä kuten edellä on kirjoitettu.
Valtakunnan säätyjen suuren deputaation kolmannen valiokunnan puolesta:
Kuten pöytäkirjassa,
Christoffer von Kochen6 Anders Henrik Forssenius
Leonard De la Rose Johan Andersson
Suom. Veli-Matti Pussinen
748r
Upl. uti R:s St:r Stora Deputation d:n 7 Aug. 1766.
N:o 51.
Riksens höglofl. Ständers Stora Deputations Tredje Utskotts ytterligare Betänkande rörande Tryckfriheten; gifwit wid Riksdagen i Stockholm d:n 21. Aprilis 1766.
Sedan höglofl. Stora Deputationen under d:n 7. sistl. April behagadt bifalla så wäl Utskottets Betänkande af d:n 18. Decembr. 1765, som thy bifogade project7 til en Förordning, och tillika funnit för godt, thet borde Utskottet jemwäl meddela thess tankar, rörande Censuren jemte Boktryckerierne och Bokhandeln i gemen, innan höglofl. Deputationen wille förstberörde gillade Betänkande til Riksens höglofl. Ständer upgifwa; har Utskottet i anledning theraf thessa stycken under öfwerwägande tagit.
Thet förra, eller huru med censuren hädanefter förhållas skulle, har altså först blifwit ämne til Utskottets öfwerläggning, och så mycket mera fordradt thess nogaste undersökning, som Utskottet funnit censuren wara hufwudsakeligast af thet, som til thess utarbetning blifwit hänwist.[748v]
Utskottet har til then ändan sökt inhämta the orsaker, hwarföre en Censor Librorum8 i framfarne tider blifwit för nödig ansedd, therwid förekommit
l:o Thet borde Censor genomläsa the til Trycket ernade manuscripter, och pröfwa huruwida the innehöllo något, som emot religionen, Regements Constitutionen9 och goda seder wore stridande, och i följe theraf i Kongl. CancellieCollegio anmäla om the til tryckning borde frigifwas eller förbjudas, emedan man annars befarade skadeliga skrifters utspridande bland Allmänheten; 2:o at öfwerse the utifrån inkommande böcker och handlingar, huruwida bland them kunde finnas någre, som för Staten och religionen kunde anses skadelige, them han uti Kongl. CancellieCollegio hade til förbud at anmäla; 3:o at hafwa inseende öfwer Bibliothequerne i Riket särdeles thet här i Stockholm warande Kongl. Bibliothequet.
Thessutan har 4:o Censor förmäldt sig wara updragit, at ibland Auctorer10 utdela nyttiga ämnen til utarbetning, och therwid wälja snillen, samt gifwa them anledningar til grundeligt utförande, hwarigenom åtskilliga749r för thet allmänna nyttiga arbeten troddes kunna komma i dagsljuset; äfwen som ock Censor Librorum ägde at i thet nogaste besörja en likhet öfwer alt uti sielfwa ortographien eller stafningssättet til Swenska språkets redighet och prydnad.
Men Utskottet har ock tillika warit omtänkt, om icke, någon annan mera beqwäm och med en fri Nations säkerhet närmare öfwerensstämmande utwäg måtte kunna widtagas, hwarigenom samma ändamål säkrare kunde winnas, mera ljus i Nationen utspridas, Litteraturen11 lättas och befordras, samt thet som hufwudsakeligast är, sjelfwa Nationens samt hwar medborgares rätt och frihet bäst förwaras.
I thetta afseende har Utskottet i synnerhet tagit i öfwerwägande, om man icke så wid Skrifters utgifwande, som alla andra göromål borde hålla sig förnämligast til uphofsmannen, och låta en hwar för sine arbeten stadna i answar, dock så, at han ej mindre i thetta än alla andra mål finge laga och Swensk man tilständig12 rättegång til godo njuta.
I gemen kan man icke neka, at under förflutne tiders stränga censure[749v] ej något sådant utkommit, som kunnat uttryckeligen sägas wara emot Religionen, Staten och goda seder stridande, emedan thet just warit Censor tillika med Kongl. Cancellie Collegium, hwilka endast ägt rättighet, the inkomne arbeten, efter som them godt synts, antaga eller ogilla, samt emot Auctorer wara tillika anklagare och domare, hwarigenom skedt, at flere slika arbeten sedermera fått namn af tillåtna eller ock skadeliga, fast än med then skillnad, at i Kongl. CancellieCollegio hafwa dock orsakerne til förbudet under tiden13 något närmare blifwit uti protocollerne anförde, när theremot Censor, blott med wägrande af sin underskrift, ett och samma kunnat uträtta. Men at thetta ofta gångor ej ägt annan bättre grund än wälbehag och godtycko, kan aldrig bestridas, tå man eftersinnar, at Censor förbudit Skrifters tryckande, them Kongl. Cancellie Collegium ansedt oskyldiga, och twert om Collegium förhindradt sådane, som Censor til tryckning frigifwit, samt at också thet arbete, hwilket, wid sine tillfällen, uppå bägge theras bifall kommit at genom trycket utgå, icke thess mindre750r efteråt blifwit antingen af Censor eller Cancellie Collegium, såsom skadeligt indragit. Andre manuscripter äro åter en tid hållne i mörker, men åter på en annan för Allmänhetens ögon framsläppte. Somlige äro med Censors imprimatur14 gillade, men tå the än legat under prässen, likwäl förbudne, oacktat under alt thetta sanningarne ej kunnat wara föränderlige, och hwarken lagar eller Regeringssätt undergåt några omskiften.
När ock Utskottet ser in i sielfwa saken, förekommer ytterligare, hurusom näppeligen någon Skrift kan så warsamt författas, at then icke kan sägas gifwa anledning til ett eller annat ondt emot Regeringssättet, eller peka på personer, och således få namn af förförisk, onyttig och farlig; hwilka äro the wanlige talesätt, hwarmed så wäl Censores som Kongl. CancellieCollegium qwäft många arbeten; och at ingen lag kan blifwa så tydelig, som icke på hundrade sätt kan wrängas och misstydas tå then är i åklagarens hand, som tillika sitter domare i saken.
Lagar och theras efterlefnad äro wäl ofta bland människor underkastade godtycko, men, at öfwerlemna Nationens ljus, Frihetens ögnasten, under[750v] en endas tilsyn, kan ej annat än blifwa äfwentyrligt. Människors förmonsrätt för the oskyldiga djuren, som består uti tankars meddelande inbördes, jemte medborgerliga rättigheten at uplysa Nationen, synas således under censuren ej wara tilbörligen förwarade.
Hwad thernäst beträffar Censoris öfwerseende af Utländska Böcker, bör Utskottet therwid förmäla, at the härtils warande Censores icke fördt några utländska correspondencer, hwarigenom the kunnat inhämta nödig kunskap om hwarjehanda utländska Böckers innehåll; ej eller blifwer thet i någor måtto möjeligt, tå the i Packhuset visiteras15 eller i Boklådorna i Censors öfwerwaru uptagas, at i Exemplar genomläsa them alla, hwaraf thet äfwen händt, at åtskillige lättfärdiga skrifter på främmande språk utifrån inkommit, the ther til förargelse stundom blifwit utsålde innan Censor thet anmärkt, och stundom icke förr än under sielfwa försäljningen af Censor och Kongl. CancellieCollegio förbudne, hwilket äfwentyr på thet wanliga sättet swårligen kan hindras: Härtil751r kommer äfwen thet, at Censor librorum som wistas i Stockholm, omöjeligen kan hindra skadeliga böckers införande i the öfriga Rikets Stapelstäder, och öfwer andra Rikets gräntsor til Städer, thär inga Consistorier, Academier och Gymnasier äro, och komma således ibland af nog oförfarna upsyningsmän at öfwerses.
Och widkommande Censors inseende öfwer Bibliothequerne i Riket, blifwer thet för honom aldeles ogörligt at wid andra, utom thet här i Stockholm warande Kongl. Bibliotequet, på ett eller annat sätt lägga handen; hwilket dock af Censorerne minst blifwit wårdadt, men therjemte ock icke saknar nödig betjening för them som i någor måtto wilja nyttja thet samma.
Widare är Utskottet obekant, huruwida några ämnen blifwit af Censor til Auctores efter snillewal til utarbetning utdelte, hwad framgång thet haft, såsom ock hwad nytta publicum theraf tillflutit; Men thet får Utskottet försäkra, at hos Swenska Nationen aldrig tryta lärde och skarpsinnige Auctores i hwarje wettenskap, allenast Litteraturen ej hålles fängslad under en eller få personer, och så framt[751v] Bokhandeln lättas, tå then kan blifwa lönande, samt Auctorerne i samma mon winna några förmoner, och utmärkte snillen se sine namn blifwa odödelige. Men ett inskränkt utrymme för tankar och förnuft, jemte uselhet och förakt, göra lärde och nitiske män sällsynta ibland oss, theras bästa werk til halfgoda arbeten, Nationen blifwer dålig och sömnsjuk, och wäckes af en Censor förgäfwes utur sin dwala förr än orsaken till thess siukdom uphörer.
Sanningarne hafwa en intagande kraft på människohjertat, allenast the fritt och otwungit få bestråla thet samma, men mörker och fördomar lemna thet känslolöst.
Sist hwad angår Stafningssättets och Swenska språkets reglerande af Censor, bör Utskottet erinra, först at sådant aldrig härtils blifwit af Censor i akt tagit, hwarom alla inkomne16 Swenska Skrifter bära ett ojäfwaktigt wittne; Och i sanning synes Förmynderskapet öfwer Rikets modersmål skrif- och stafsätt, wara för en Censor i hela Riket nästan för stort, tå andre wittre män ännu ej kunnat sig therom förena, utan häldre en wettenskaps eller witterhets Academie tillständigt, tå stafningen kunde med tiden winna then stadga som wederbör: Utom thess blifwer ock752r en sådan tillsyn i sig sielf omöjelig, emedan tiden för en Censor aldeles icke tillåter at så noga nagelfara bokstäfwerne uti the från hela Riket inkommande manuscripter, och än mindre wid correcturet hand lägga, hwarutom likwäl thetta ändamål aldeles icke står at winna.
I anseende til alt thetta kan altså Utskottet för sin del icke finna, at thet som med Censurens inrättande blifwit påsyftadt, therigenom fullkomligen kunnat ernås, eller thess widare bestånd längre wara nödigt.
Dock har Utskottet icke blott stadnadt härwid, utan widare wändt sin upmärksamhet til the skadeliga följder som med then wanliga censuren för Litteraturen samt Riket och friheten ju äro förknippade; hwilka följder förekomma Utskottet så mycket mer ömande, som thet med wisshet kan försäkra, orsakerne till Rikets nu warande slätta belägenhet förnemligast igen finnas i mörker och hemligheter, men ingalunda i brist på Auctorer som welat Nationen uplysa; Ty thet blifwer en ofelbar sanning, at, om trycket warit fritt, hade aldrig thet onda kunnat hända, som satt wårt Rike i obestånd, och hwars orsaker kostat Rik[752v]sens höglofl. Ständer wid thenna Riksdag så mycken tid at upsöka, och bryderi at afhjelpa.
Emedan skiljaktige tankesätt och partier17 äro i fria Stater nästan oundwikelige, och Censor således ej annat kan än wara etthera partiet mera tillgifwen; blifwer thet icke mindre wisst, at han ock mera måste favorisera the arbetens utgifwande som med thess tankesätt instämma, än the hwarigenom felen hos thet Partie, til hwilket han sig slagit,18 för Nationens ögon läggas.
Så länge altså en Censor äger rättighet at öfwerse och granska alla genom trycket utkommande arbeten i Riket, är han altid i stånd, antingen genom förbud, eller ändringar i Auctorers Skrifter, eller ock blott genom upskof af them som ej med thess smak äro enlige, at qwäfja många nyttiga sanningar.
Thetta blifwer altid för en Stat så mycket farligare hwar så skulle hända, at ministéren19 hade i ett eller annat mål med Nationen ett stridande interesse.
At sådant händt, och således ännu kan hända, therom gifwa alla fria Staters historier tydeligaste wedermälen;20 och är thet bekant, at tå Engel753rska ministéren wille undertrycka Nationens frihet, beslöt thensamma at med en Censors tillsättande lägga grunden thertil, och therföre med all flit arbetade therpå, hwilket ej eller slagit felt, therest icke någre uplyste och behjertade Patrioter lagt följderne theraf för Parlamentets ögon, och therigenom motadt ett så äfwentyrligt försök.
Then berömde Maboth i England,21 som en tid beklädde Censors Ämbetet, wisar thet samma uttryckeligen wid thetta sitt Ämbetes nedläggande för Parlamentet, och säger sig ingalunda göra thet blott therföre, at han såg sin syssla wara öfwerflödig, emedan han wäl wisste at Censors Ämbetet ej war i England thet enda, som ansågs af mycken wigt men icke thess mindre war onyttigt; utan förnemligast therföre, at han fann thet så för Auctorer som sielfwa Nationen skadeligt, och at emot sådant then heder och myndighet han therwid ägde at wara domare öfwer hela Nationens tankar och förnuft, intet kunde smickra eller förmå honom, at med sin Nations skada behålla thet längre.
Thet har ej eller kunnat undgå Utskottets upmärksamhet, at ju högre äreställe22 en Censor wore satter til, och ju fria[753v]re tilgång han hade til ministérens och Ämbetsmäns handlingar och innersta wärf, ju angelägnare woro the i sådant fall, at, genom hwad medel som hälst, winna honom på sin sida, och hade han åter så mycket mindre swårighet at göra ett med them, som han just therigenom säkrast kunde hålla sig ryggen fri emot Auctorers åklagan, såsom hwilken emot en så förenad styrka slätt intet kunde uträtta: At i så fatta23 omständigheter, och tå thesse bägge makters interessen så lätt kunna förenas, tro Nationens frihet blott genom Censors personliga egenskaper och oweldughet wara wäl förwarad, kan ej annat än blifwa wådeligt i en tid tå skälig klagan öfwer högre och lägre Ämbetsmän äger så ögonskenligen24 rum.
Utskottet har härwid wäl förestäldt sig, huru undersåtare ibland ett fritt folk böra äga sin säkerhet i goda och tydeliga lagar, men theremot af alla tiders handlingar blifwit therom öfwertygadt, at Lagarnes werkställighet förnemligast beror på en någorlunda jemnlikhet eller reciprocité25 emellan befallande och lydande, emedan i händelse then förra ägde en mångdubbelt större styrka än then senare, werkställigheten äfwen754r altid blefwe til then mäktigares förmon och then swagares olycka.
Lagarne äro ej annat än ord och meningar, men röra aldrig sjelfwa någon; therföre kunna the af en Öfwermakt antingen förklaras efter godtycko, eller blifwa utan werkställighet, eller ock utan äfwentyr aldeles förändras.
Utskottet har wäl icke så egenteligen igenkändt något sådant i Swea Rike; men har dock i en så wigtig fråga som rörer Nationens uplysning och frihet, för höglofl. Stora Deputationen ej welat dölja så stora betänkeligheter, tå en lag för framtiden skal komma at stadgas.
Lika olyckeliga följder ser Utskottet blifwa oundwikelige, om förbrytelser emot then projecterade26 Förordningen komma at wid en enda wiss utnämd domstol, sådan som Kongl. CancellieCollegium härtils warit, at ransakas och afdömas, och om Auctorerne blifwa immediate27 dragne för högre domstolar, och ej så i thetta som alla andra mål få njuta beneficia juris et processus28 til godo.
Utskottet har therföre uphäfwit alla förut utkomne Stadgar, Bud och Förordningar i thetta mål, genom[754v] hwilka någon oreda och förtydning kunde äga rum, och therjemte projecterat Förordningen om hwad som bör anses lofligt at trycka, eller ej, så kort och enfaldig, at thet ej allenast bör falla en Auctor lätt at therefter mönstra sin Skrift, utan fast mera29 för en domare wid the wanlige Underdomstolarne i Riket lätt at döma therefter, såsom the therefter mångfaldige mera mörke lagar komma at afsluta flere inweklade mål, the ther röra medborgares wälfärd, lif och egendom.
Yttermera har Utskottet eftersinnadt, hwad säkerhet Nationen uti Censor haft, eller framdeles hafwa kan, emot skadlige Skrifters utspridande i publiquen, och hurudant thess answar kunde blifwa.
Thet är en onekelig sanning, at så wäl Censor som K. CancellieCollegium förbudit och sequestreradt30 wissa censurerade tryckta Skrifter, utan at Censor stadnadt i answar för sin censure, eller på minsta sätt ersat Auctoren eller Boktryckaren theras lidande; och i fall lagen aldrig så hårdt skärpte straffet för en Censor i en dylik hän755rdelse, blifwer thet icke mindre påtageligt, at Auctor eller Boktryckare förgäfwes söka komma åt honom, om han hos ministéren och Ämbetsmän äger ett fullkomligt ryggwärn.31
Om Censor åter på andra sidan, antingen af slummeraktighet eller weld,32 från hwilka at wara befriad ej ofta blifwer dödeligas lott, släpper fram bitande Skrifter emot wissa personer, och Auctorerne få bakom Censor hålla sig undan answaret, äro the icke allenast djerfware at wåga, utan ock får then angripne en sak med Censor, som i thet förr supponerade33 fallet, efter lång och äfwentyrlig process, torde lemna honom en så liten satisfaction,34 som han föga kan wara betjent med; hwaremot, efter Utskottets project, Auctoren kommer på samma sätt som i alla andra brottmål at af then förolämpade, wid then domstol hwarunder han lyder, at efter thenna förordning tiltalas, och til plikt befordras.
Bland the medel som på ett märkeligt35 sätt befordra ljus och Litterature i Nation, är ofelbart thet, at Auctorerne hafwa något för sin möda, och[755v] Böckerne likwäl ej oskäligen stiga i pris, och Bokhandeln följakteligen med större förmon in- och utrikes fortsättes. I anseende hwartil äfwen alt thet som onödigt wis upstegrar ett arbete, med thet samma hindrar Skrifters tryckning och afsättning; Men som Förläggare eller Auctorer, för öfwerseendet och gillandet af theras Skrifter warit föranlåtne, at, utom then lön Censor på staten36 åtnjuter, särskildt wedergälda honom för sitt beswär, har sådant ingalunda utan gravation37 på Litteraturen kunnat aflöpa, eller kan sådant med bibehållandet af Censors Ämbetet förekommas, så länge Auctorerne med sina Skrifters utgifwande til trycket, äro i en eller annan måtto nödsakade at se en Censor uti händerne;38 hwilket hinder uti Swenska Bokhandeln Utskottet äfwen trodt sig böra afhielpa.
Ändteligen kan Utskottet ock icke obemält lemna, huru sielfwa witterleken39 och Swenska språkets upodling icke litet hindras therigenom, när en enda person, om thet ock wore then wittraste,40 äger inseende öfwer alla utkommande arbeten, hwarigenom the alla i thet756r hufwudsakeligaste lika som stöpas i en form, och Auctorers skiljaktiga tanke- och utförningsgåfwor som under friheten täfla med hwarandra, at hwar på sitt sätt öfwertyga och intaga, icke litet inskränkas, och thet så mycket mera, ju nogare Censor rättar them efter sin smak. Man torde elljest hafwa swårt at framte någon tilräckelig orsak, hwarföre Swenska witterleken til wåra tider mera liknat ett lindebarn än en stadgad kropp; och är thet icke ännu afgiordt, om icke thess tillwäxt i senare åren kan härledas ifrån någon lindrighet uti Censuren, än then granskning then thymedels undergåt: Åtminstone är thet säkert, at ju friare prässen41 i en Nation warit, ju skarpsinnigare arbeten hafwa therifrån utkommit, hwarpå i synnerhet the Engelske bära ojäfaktigt wittne.
Så många, och, efter Utskottets tanka, ganska42 wigtige orsaker, hafwa ej annat kunnat än fulleligen öfwertyga thet samma om skadan af then wanliga censuren i en fri Nation, och at, hwad författningar thermed ock framdeles må tagas, hwarken lärdom, witterlek eller sielfwa friheten, kunna under[756v] censuren wara wäl förwarade. I öfwerwägande hwaraf Utskottet med all trygghet höglofl. Stora Deputationen wördsammast tillstyrker, at censuren eller Censors Ämbetet såsom onyttigt, onödigt och skadeligt, hädanefter aldeles måtte uphöra, och Censors lönen, så snart then nu warande Censor Regius,43 antingen genom befordran eller genom döden afgår, indragas, Staten til besparing.
I 1:sta Artic. af thenna förordning44 som wunnit höglofl. Stora Deputationens bifall, är redan en efter hwarje brotts beskaffenhet lämpad plikt them ålagd, som några skadeliga Skrifter utgifwa eller till tryck befordra; hwilken, i händelse at en Censor en sådan rättighet genom sitt imprimatur skulle tillhöra, med ingen billighet af Auctoren eller Utgifwaren, utan af Censor borde utfordras.
Förmonerne af en så beskaffad Skrif- och tryck-frihet, blifwa, af hwad redan anfördt är, så mycket handgripeligare, som just therigenom, och på intet annat sätt, Nationens frihet kan förwaras, och kärleken til wårt lyckeliga Regeringssätt uplifwas, emedan alla ti757rders förfarenhet bär therom wittne, at ett fritt folk aldrig förr kastat sig i Enwäldets armar, än thet blifwit förment at få beklaga sin nöd, samt mörker och twång giordt thet förtwifladt. Tå först fingo Swenske Män i skyggd under lagen uplysa hwarannan om Rikets sannskylliga interesse, många fördomar fördrifwas som under censuren lika såsom rotade blifwit, och the ther gjordt en god del af sielfwa högsta Maktens författningar waklande: Tå skulle wett och snillen slippa sine otjenlige ledband, och få ett widare fält at upöfwa hwarannan: Skadeliga och lastbara Skrifter kunde tå med större answar, och, utan at tillika förqwäfja thet goda, genom straffet hållas tilbaka: Oskulden ägde tå i lagen wid alla domstolar sitt förswar, och hämdeanden hade ej så lätt at med sin makt influera öfwer hela Riket, som wid en enda domstol, och then reciprocité som Utskottet projecterat emellan kärande och swarande, wore bäst i stånd med thenna lag förena en obrottslig efterlefnad.
Utskottet finner wäl thetta i wår Nation ännu winna mycken motsägelse, men har therföre ingalunda kunnat dölja sakens sannskylliga sammanhang, tå thet[757v] sjelf om nyttan och nödwändigheten theraf äger så fullkommelig öfwertygelse.
Nationens frihet är altid proportionerad med thess tryck-frihet, så at ingenthera utom then andra kan äga bestånd: I then mon som en Nation är fri, blifwer ock altid thess tryckfrihet sådan, men twert om hwar prässen tillslutes under något slags förmynderskap, är thet ett oswikeligt tecken til Nationens bojor, emedan man blifwer warse, at under sielfwa enwåldsregeringar thär Skrif- och talfrihet tålas, njuta undersåtare mera af sina medborgerliga rättigheter, än i wissa stater hwarest man lagdt band, på tankar och förnuft genom ett inskränkt tryck, ehuru the annars bära namn af fria.
Utskottet har wid undersökningen af thetta ämne ej eller förgätit at taga the förnämsta45 inkast som emot Censurens uphörande kunna anföras, i öfwerwägande, såsom: at thet ej torde kunna utan största äfwentyr aflöpa, när en Nation som härtils ståt under en Censor, skulle på en gång från all tilsyn endtledigas, tå then ej wore ännu nog öfwad och försigtig at rätt nyttja en sådan frihet, som snart kunde förwandlas i sielfswåld, eller ock Auctorer och Boktryckare genom758r answaret afskräckas ifrån nyttiga arbetens utgifwande. Men Utskottet ser härwid ej någotthera wara at befara, tå straffet efter en tydelig Förordning måste göra Auctorerne mera försigtige, än förut så länge the blott wågadt uppå Censors påskrift utan några stadgade lagar, och på andra sidan Riksens höglofl. Ständer sielfwe wid thenne Riksdag genom åtskillige utkomne Skrifter i allahanda ämnen öpnadt them wägen, at, utan farhåga, få anföra, hwad the till sanningens förswar trodt sig wara berättigade.
At bibehålla Censors Ämbetet therföre, at Nationen ännu är owan och oförfaren, är thet samma som at underhålla orsaken hwarföre hon härtils warit sådan, och at hindra henne hädanefter blifwa bättre. Och änskönt några små oordenteligheter, efter censurens uphäfwande, skulle wid the utkommande Skrifter förelöpa, så blifwer thet wisst, at the härtils ej kunnat undwikas, fast the under skyggd af ett högre namn ej så lätt fåt widröras: Men tå ett större ändamål, som är Nationens frihet, genom tryckfriheten bör winnas, blifwer ingalunda tid, at til undwikande af små olägenheter, som i människligheten aldrig kunna förebyggas, förlora en för Rikets och frihetens bestånd så[758v] högst angelägen sak, emedan thet för Riksens höglofl. Ständer synes blifwa farligt at längre lemna Riket och friheten efter sig uti äfwentyr, tå flyttningen af Censuren ifrån Kongl. Cancellie Collegio til Censor allena, ej wore annat, än at ifrån ett mångwälde flytta makten i en enda människas hand; och hwad werkan och efterlefnad man tå af the bästa lagar bör wänta, kan en och hwar lätt begripa.
Om man åter til förekommande af dylika olägenheter och på thet en Censor ej finge gilla och undertrycka hwad Skrifter och arbeten han behagade, wille påstå, thet Censors myndighet ej bör sträcka sig så långt, at han något skulle positive46 kunna hindra från trycket; utan allenast gå Auctorerne med goda råd tilhanda, och wäl äga rättighet at med uttryckeliga ord gilla eller ogilla något i en skrift, men dock ej hafwa makt at hindra thess tryckning, om Auctor sådant påstår;47 i hwilket fall tryckningen äfwen komme at stadna på Auctorens men ej Censors answar, bör Utskottet therwid påminna, at äfwen ett sådant inseende wore dels onyttigt, dels ock skadeligt.
Onyttigt wore thet, emedan en Auctor som wågar på egen risque trycka thet som Censor ogilladt, och therföre stadnar i äfwentyr, han tå fast lättare med thet samma kan swara för thet759r som af Censor blifwit ansedt för oanstöteligt. Hade Censor ingen makt at förbjuda något från trycket, kunde honom ej eller något answar påläggas för thet han råder; hwarföre han therwid så mycket friare kunde ledas af godtycko, och thess improbation48 blefwe ett wisst slags band på domaren at göra honom til wiljes emot en wärnlös Auctor: Och ehuruwäl goda råd aldrig böra föraktas, och förnuftige Auctorer aldrig lära försaka them, ehwad the gifwas af then som beklädt Censors Ämbetet eller någon annan; gifwes dock ingen orsak hwarföre just en enda person i hela Riket skulle blifwa alla andras rådgifware, eller hwarföre icke andre lärda och redeliga män likawäl få äga samma rättighet. Man har therföre orsak at häldre befara flere skadeliga följder genom en sådan rättighet för en Censor; ty tå kunde lärda och wittra män therigenom bringas at häldre afhålla sig ifrån Skrifters utgifwande genom trycket, än wilja emottaga råd och underwisningar af then the i lärdom och förfarenhet trodde sig wara sig wuxne;49 hwarutinnan Utskottet så mycket mindre kan misstaga sig, som thet med säkerhet kan berätta, at flere lärda män redan wägradt underkasta sine arbeten Censors öfwerseende, och therföre, ehuru mot Censure[759v] lagarne, utan thess påskrift låtit här i Stockholm trycka flere uplagor af them, men genom förnyandet af thetta twång, lätt kunde afhållas at hedra och gagna Fäderneslandet. Litteraturen skulle äfwen härigenom på lika sätt som förut, genom afgift til Censor graveras, och kunde icke genom något förbud förekommas; hinder och uppehåll af thet som i någor måtto wore stridande antingen emot Censors interesse, eller thess tankesätt, skulle utom thess ofelbart blifwa många Skrifters öde; och i fall ändteligen Auctorers brott wid någon wiss domstol kommo at dömas, som med Censor wore af enahanda tankesätt eller interesse, eller på något sätt kunde influera på hwarandra, wore Skrif-friheten blott till namnet i behåll.
Utskottet tror therföre thenna tidspunct för wårt kära Fädernesland wara så mycket angelägnare at anwända til Censurens afskaffande men förswar af friheten, som försynen sielf på ett utmärkt sätt just nu banat wägen thertil, emedan elljest snart kunde hända, at Nationen faller i ny töken,50 tå thet som nu wore lätt, blifwer en annan gång platt omöjeligt at werkställa. År och dag, som förr skrifwit står.
Uppå Riksens Ständers Stora Deputations Tredje Utskotts wägnar:
Ut in Protocollo,51
C: von Kochen.52 And: H: Forssenius.
L: de la Rose. Johan Andersson.
748r
Luettu valtakunnan säätyjen suuressa deputaatiossa 7. elokuuta 1766.
N:o 51.
Valtakunnan korkea-arvoisten säätyjen suuren deputaation kolmannen valiokunnan jatkomietintö painovapaudesta. Annettu valtiopäivillä Tukholmassa 21. huhtikuuta 1766.
Sen jälkeen kun korkea-arvoinen suuri deputaatio viime huhtikuun 7. päivänä on katsonut hyväksi kannattaa sekä valiokunnan 18. joulukuuta 1765 päivättyä mietintöä että siihen liitettyä asetusehdotusta, ja samalla pitänyt hyvänä, että valiokunnan tulisi myös ilmoittaa ajatuksensa koskien sensuuria sekä kirjapainoja ja kirjakauppaa yleisesti ottaen, ennen kuin deputaatio esittää ensiksi mainitun hyväksytyn mietinnön valtakunnan korkea-arvoisille säädyille, on valiokunta tästä syystä ottanut nämä asiakohdat harkintaansa.
Ensimmäinen kysymys, eli miten sensuurin kanssa jatkossa tulee menetellä, on ensiksi noussut valiokunnan pohdittavaksi. Asia on sitä enemmän vaatinut mitä tarkinta tutkintaa, koska valiokunnan käsityksen mukaan juuri sensuuri on pääasiallisin sille annetuista tehtävistä.[748v]
Valiokunta on siksi pyrkinyt selvittämään ne syyt, joiden takia sensoria on ennen pidetty tarpeellisena ja siinä yhteydessä on tullut esille, että
1) Sensorin tuli lukea painettavaksi aiotut käsikirjoitukset ja arvioida, sisälsivätkö ne jotakin uskonnon, hallitusmuodon ja hyvien tapojen vastaista. Sen pohjalta hänen tuli ilmoittaa kuninkaalliselle kansliakollegiolle, tuliko ne sallia painoon annettaviksi vai kieltää, sillä muuten pelättiin vahingollisten kirjoitusten leviävän yleisön pariin; 2) valvoa, oliko ulkoa tulevien kirjojen ja kirjoitusten joukossa sellaisia, joita saatettaisiin pitää valtiolle ja uskonnolle vahingollisina, ja ilmoittaa nämä kuninkaalliselle kansliakollegiolle niiden kieltämiseksi; 3) valvoa valtakunnan kirjastoja ja erityisesti täällä Tukholmassa sijaitsevaa kuninkaallista kirjastoa.
Sensori on sen lisäksi 4) ilmoittanut, että hänelle on annettu tehtäväksi jakaa kirjoittajille hyödyllisiä aiheita työstettäviksi ja tässä yhteydessä valita lahjakkuuksia sekä ohjata heitä perusteelliseen toteutukseen. Arveltiin, että tätä kautta useita749r yleishyödyllisiä töitä voisi tulla julkisuuteen. Lisäksi sensorin tuli kaikkialla mitä huolellisimmin huolehtia yhdenmukaisesta ortografiasta eli oikeinkirjoituksesta ruotsin kielen selkeyttämiseksi ja kaunistamiseksi.
Mutta valiokunta on myös samalla pohtinut, olisiko jotain helpompaa ja vapaan kansakunnan turvallisuuden kanssa paremmin yhteensopivaa keinoa, jolla samat tavoitteet varmemmin voitaisiin saavuttaa, kansakuntaa paremmin valaista, kirjallista toimintaa helpottaa ja edistää, sekä mikä tärkeintä, itse kansakunnan ja jokaisen kansalaisen oikeutta ja vapautta parhaiten suojata.
Tässä tarkoituksessa valiokunta on erityisesti ottanut harkintaan, eikö sekä kirjoitusten julkaisemisessa että kaikissa muissa kysymyksissä ensisijassa tulisi pitäytyä tekijään ja antaa jokaisen itse olla vastuussa omista töistään, kuitenkin niin, että hän tässä niin kuin muissakin asioissa saisi osakseen laillisen ja ruotsalaiselle miehelle kuuluvan oikeudenkäynnin.
Yleisesti ottaen ei voida kieltää, etteikö menneiden aikojen ankaran sensuurin aikana,[749v] jolloin juuri sensorilla on yhdessä kuninkaallisen kansliakollegion kanssa ollut yksinoikeus hyväksyä tai hylätä sisään jätetyt työt oman harkintansa mukaan, olisi ilmestynyt mitään sellaista, jonka nimenomaisesti voidaan sanoa olleen uskonnon, valtion ja hyvien tapojen vastaista. Lisäksi ne ovat olleet kirjailijoille sekä syyttäjiä että tuomareita, ja tätä kautta monet sellaiset työt on sittemmin nimetty joko sallituiksi tai joskus vahingollisiksikin, kuitenkin sillä erotuksella, että kuninkaallisessa kansliakollegiossa on kiellon syyt joskus hieman tarkemmin merkitty pöytäkirjoihin. Sitä vastoin sensori on voinut tehdä saman asian yksinkertaisesti kieltäytymällä allekirjoittamasta. Mutta koskaan ei voida kiistää että tämä on monta kertaa tapahtunut ainoastaan mieltymysten ja mielivaltaisuuden pohjalta, kun muistetaan, että sensori on kieltänyt sellaisten kirjoitusten painamisen, joita kuninkaallinen kansliakollegio on pitänyt viattomina. Vastaavasti kollegio on estänyt sellaisia, joille sensori on antanut painatusluvan. Samoin on käynyt niin, että työ joka on saanut painatusluvan aikoinaan molemmilta, on silti750r myöhemmin vahingollisena vedetty takaisin joko sensorin tai kansliakollegion toimesta. Toisia käsikirjoituksia on puolestaan pidetty yhtenä hetkenä pimennossa, ja toisena taas päästetty yleisön nähtäville. Toiset on hyväksytty sensorin allekirjoituksella, mutta niiden vielä ollessa painossa, ne on kuitenkin kielletty siitä huolimatta, että totuudet eivät tänä aikana ole voineet muuttua eivätkä lait tai hallitustapa sinä aikana mitenkään ole vaihtuneet.
Kun valiokunta katsoo itse asiaa, käy lisäksi ilmi, että tuskin mikään kirjoitus voi olla niin varovasti laadittu, ettei sen voida sanoa antavan aihetta johonkin pahaan hallitustapaa vastaan tai osoittavan tiettyjä henkilöitä, jolloin sitä voidaan kutsua harhaanjohtavaksi, hyödyttömäksi ja vaaralliseksi. Nämä ovat ne tavalliset muotoilut, joilla sekä sensorit että kuninkaallinen kansliakollegio ovat tukahduttaneet monta työtä. Ja mikään laki ei voi olla niin selkeä, etteikö sitä voida vääristää ja tulkita väärin sadoilla eri tavoilla, kun se on syyttäjän käsissä ja syyttäjä samalla toimii tuomarina asiassa.
Lait ja niiden noudattaminen ihmisten keskuudessa ovat tosin usein mielivallan alaisina, mutta ei voi olla muuta kuin vaarallista jättää kansakunnan valo, tuo vapauden silmäterä,[750v] yhden ainoan henkilön valvontaan. Keskinäinen ajatustenvaihto, joka on ihmisten etuoikeus verrattuna viattomiin eläimiin, ei siten näytä olevan asianmukaisesti suojeltu sensuurin alaisuudessa, eikä myöskään kansalaisten oikeus toimia kansakunnan valaisijoina.
Mitä sitten tulee sensorin ulkomaisiin kirjoihin kohdistuvaan valvontaan, on valiokunnan tästä ilmoitettava, että tähän asti toimineet sensorit eivät ole käyneet mitään ulkomaista kirjeenvaihtoa, jonka kautta he olisivat voineet hankkia tarpeellista tietoa erilaisten ulkomaisten kirjojen sisällöstä. Ei myöskään ole missään määrin mahdollista yksitellen lukea niitä kaikkia, kun ne tarkastetaan pakkahuoneella tai otetaan esiin kirjakaupassa sensorin läsnä ollessa. Tästä syystä on myös käynyt niin, että lukuisia kevytmielisiä vieraskielisiä kirjoituksia on tuotu maahan ja joskus kaikeksi harmiksi mennyt myyntiin ennen kuin sensori on sen havainnut, ja sensori ja kuninkaallinen kansliakollegio ovat joissakin tapauksissa vasta myynnin aikana kieltäneet teokset. Tätä vaaraa on vaikea estää tavanomaisella tavalla. Lisäksi751r on huomautettava, että Tukholmassa oleskeleva sensori ei mitenkään pysty estämään vahingollisten kirjojen tuomista valtakunnan muihin tapulikaupunkeihin ja valtakunnan muiden rajojen yli kaupunkeihin, joissa ei ole konsistorioita, akatemioita ja lukioita. Tuontia valvovat siten joskus kovin kokemattomat katsastajat.
Mitä tulee sensorin valtakunnan kirjastoihin kohdistamaan valvontaan, on hänen täysin mahdoton millään tavoin puuttua niiden toimintaan lukuun ottamatta täällä Tukholmassa sijaitsevaa kuninkaallista kirjastoa. Sensorit ovat huolehtineet kuninkaallisesta kirjastosta kaikkein vähiten, mutta siltä ei puutu tarvittavaa henkilökuntaa, jos joku jossain määrin haluaa hyödyntää sitä.
Valiokunnan tiedossa ei ole, onko sensori jakanut kirjoittajille lahjakkuuden perusteella mitään aiheita käsiteltäviksi, onko tämä ollut menestyksellistä ja mitä hyötyä yleisölle tästä on ollut. Mutta valiokunta voi vakuuttaa, että Ruotsin kansakunnasta eivät oppineet ja terävät eri alojen kirjoittajat koskaan lopu, kunhan kirjallista toimintaa ei pidetä yhden tai muutaman henkilön vankina ja mikäli[751v] kirjakauppaa helpotetaan, jolloin siitä voi tulla kannattavaa, sekä mikäli kirjailijat saavat samassa suhteessa joitakin etuja ja erinomaiset lahjakkuudet näkevät nimiensä muuttuvan kuolemattomiksi. Mutta ajatusten ja järjen liikkumatilan rajoittaminen, kurjuus ja halveksunta tekevät oppineista ja tunnollisista miehistä harvinaisuuksia keskuudessamme ja heidän parhaista töistään keskinkertaisia. Kansakunta muuttuu heikoksi ja uneliaaksi. Sensorin yritykset herättää sitä ovat turhia siihen asti kun syy sairauteen poistuu.
Totuuksilla on ihmissydäntä kiehtova voima, kunhan ne vapaasti ja pakottamatta saavat säteillä sydämeen, mutta pimeys ja ennakkoluulot jättävät sen tunteettomaksi.
Lopuksi, mitä tulee oikeinkirjoituksen ja ruotsin kielen säätelyyn sensorin toimesta, on valiokunnan ensin muistutettava, että sensori ei tähän asti koskaan ole huomioinut sellaista. Tästä kaikki julkaistut53 ruotsalaiset kirjoitukset ovat jäävittömiä todisteita. Ja toden totta näyttäisi valtakunnan oikeinkirjoitustavan holhous olevan liian suuri tehtävä ainoastaan yhdelle sensorille koko valtakunnassa, kun muut oppineet miehet eivät vielä ole päässeet yksimielisyyteen siitä. Mieluummin tehtävä kuuluisi tieteelliselle tai kirjalliselle akatemialle, jolloin oikeinkirjoitus ajan myötä saattaisi vakiintua asiaan kuuluvalla tavalla. Tämän lisäksi752r sellainen valvonta käy itsessään mahdottomaksi, koska sensorilla ei ole lainkaan aikaa niin tarkasti tutkia koko valtakunnasta saapuvien käsikirjoitusten jokaista kirjainta. Vielä vähemmän hänellä on aikaa puuttua oikovedoksiin, mitä ilman tämä tavoite ei kuitenkaan lainkaan ole saavutettavissa.
Valiokunta ei siis tämän kaiken nojalla omalta osaltaan voi havaita, että se mitä sensuurin perustamisella on tavoiteltu, olisi sen avulla täydellisesti saavutettu. Siten sen jatkuminen ei enää ole tarpeen.
Tosin valiokunta ei ole tyytynyt pelkästään tähän vaan on suunnannut huomionsa niihin haitallisiin seurauksiin, joita tavallisella sensuurilla on kirjalliselle toiminnalle sekä valtakunnalle ja vapaudelle. Nämä seuraukset vaikuttavat valiokunnan mielestä sitäkin valitettavammilta, koska se voi varmuudella vakuuttaa, että syyt valtakunnan nykyiseen kurjaan tilaan ennen kaikkea voidaan löytää pimeydestä ja salaisuuksista, eikä suinkaan sellaisten kirjailijoiden puutteesta, jotka ovat halunneet valaista kansakuntaa. Vääjäämättömänä totuutena säilyy se, että jos painovapaus olisi ollut voimassa, ei sitä pahaa, joka on aiheuttanut valtakuntamme rappiotilan, olisi voinut tapahtua. Sen syiden etsiminen[752v] ja korjaaminen on vaatinut valtakunnan korkea-arvoisilta säädyiltä näillä valtiopäivillä paljon aikaa ja vaivaa.
Erilaiset ajattelutavat ja ryhmittymät54 ovat vapaissa valtioissa lähes väistämättömiä, ja siksi sensori ei voi muuta kuin olla jompaankumpaan osapuoleen enemmän mieltynyt. Siten on yhtä väistämätöntä, että hän myös suosii sellaisten töiden julkaisemista, jotka enemmän vastaavat hänen ajattelutapaansa kuin sellaisten, jotka paljastavat kansakunnalle hänen kannattamansa ryhmittymän virheet.
Niin kauan kuin sensorilla on oikeus valvoa ja tarkastaa kaikki valtakunnassa painosta julkaistut työt, hänellä on aina mahdollisuus tukahduttaa monia hyödyllisiä totuuksia. Tämä tapahtuu joko kielloilla tai muutoksilla kirjoittajien teksteihin tai pelkästään lykkäämällä niitä, jotka eivät vastaa hänen makuaan.
Tämä tulee valtiolle aina sitäkin vaarallisemmaksi, jos kävisi niin, että hallituksella olisi yhdessä tai toisessa asiassa eturistiriita kansakunnan kanssa.
Että sellaista on tapahtunut ja siten vieläkin voi tapahtua, siitä kaikkien vapaiden valtioiden historia kantaa mitä selvimpiä todisteita. On myös tunnettua, että kun Englannin753r hallitus halusi sortaa kansakunnan vapautta, se loi pohjan tälle asettamalla sensorin ja työskenteli kaikella ahkeruudella sensuurin puolesta. Tämä ei myöskään olisi epäonnistunut elleivät valistuneet ja rohkeat patriootit olisi tuoneet tämän seuraukset parlamentin silmien eteen ja siten estäneet näin röyhkeän yrityksen.
Englannissa kuuluisa Mabbot,55 joka jonkin aikaa hoiti sensorin virka, osoittaa saman asian parlamentille nimenomaan tämän virkansa lakkauttamisella. Ja hän ei sano tekevänsä sitä pelkästään siksi, että hän piti tehtäväänsä tarpeettomana, koska hän tiesi hyvin, että sensorin virka ei ollut ainoa, jota Englannissa pidettiin hyvin tärkeänä, mutta joka siitä huolimatta oli tarpeeton. Tärkein syy oli se, että hän piti sitä sekä kirjailijoille että itse kansakunnalle vahingollisena. Ja tämän vastapainona se kunnia ja valta, joka hänellä oli koko kansakunnan ajatusten ja järjen tuomarina, ei voinut imarrella tai saada häntä säilyttämään virkaansa kansakuntansa vahingoksi.
Valiokunta ei myöskään ole voinut olla huomaamatta, että mitä korkeampaan arvoasemaan sensori oli asetettu ja mitä vapaampi[753v] pääsy hänellä oli hallituksen ja virkamiesten asiakirjoihin ja sisimpiin toimiin, sitä halukkaampia nämä sellaisessa tapauksessa olivat millä tahansa keinolla voittamaan hänet puolelleen. Sensorilla puolestaan ei ollut vaikeuksia olla yksissä heidän kanssaan, koska juuri siten hän varmimmin pystyi suojamaan taustansa kirjailijoiden syytteiltä, joilla ei ollut kerrassaan mitään mahdollisuuksia niin yhdistynyttä voimaa vastaan. Tällaisten olosuhteiden vallitessa, ja kun näiden molempien voimien edut niin helposti voivat yhdistyä, on vaarallista uskoa, että kansakunnan vapaus säilyisi hyvin yksinomaan sensorin henkilökohtaisten ominaisuuksien ja puolueettomuuden ansiosta, varsinkin näinä aikoina, kun aiheellisesti valitukset korkeampia ja alempia virkamiehiä kohtaan ovat niin silmiinpistäviä.
Valiokunta on tässä kohdin tosin olettanut, että vapaan kansan alamaisten tulee löytää turva hyvistä ja selkeistä laeista, mutta kuitenkin kaikkien aikakausien asiakirjojen perusteella se on vakuuttunut siitä, että lakien toimeenpano ennen kaikkea riippuu jonkinlaisesta tasa-arvosta eli vastavuoroisuudesta käskevän ja tottelevan välillä. Sillä mikäli edellisellä on moninkertaisesti suurempi voima kuin jälkimmäisellä, tapahtuu toimeenpano754r aina mahtavamman eduksi ja heikomman tappioksi.
Lait ovat ainoastaan sanoja ja lauseita, eivätkä ne koskaan sellaisinaan puutu kenenkään tekemisiin. Siksi ylivalta voi joko tulkita niitä mielivaltaisesti tai jättää ne toimeenpanematta tai myös muuttaa niitä täydellisesti ilman mitään riskiä.
Valiokunta ei tosin varsinaisesti ole tunnistanut mitään sellaista Ruotsin valtakunnassa. Mutta niin tärkeässä asiassa, joka koskee kansakunnan valistusta ja vapautta, se ei ole halunnut pitää salassa korkea-arvoiselta suurelta deputaatiolta näin suuria epäilyjä, kun ollaan vahvistamassa lakia tulevaisuutta varten.
Valiokunnan käsityksen mukaan yhtä onnettomat seuraukset ovat väistämättömiä, jos rikkeet suunniteltua asetusta vastaan tullaan käsittelemään ja tuomitsemaan yhdessä tietyssä tuomioistuimessa, jollainen kuninkaallinen kansliakollegio tähän asti on ollut, ja jos kirjailijat tullaan välittömästi vetämään korkeampiin tuomioistuimiin. He eivät siten näissä, kuten muissa jutuissa, saa nauttia oikeuden ja prosessin etuja.56
Valiokunta on siksi kumonnut kaikki aiemmin annetut tätä asiaa koskevat säännöt, käskyt ja asetukset, jotka[754v] voisivat aiheuttaa jotain sekaannusta tai vääristelyä. Se on lisäksi suunnitellut asetuksen, jossa määritetään minkä painamista voidaan pitää luvallisena ja minkä ei, niin lyhyeen ja yksinkertaiseen muotoon, että kirjailijan on helppo laatia kirjoituksensa ja valtakunnan tavallisten alioikeuksien tuomarien sitäkin helpompi tuomita sen mukaan. He tulevat siihen verrattuna moninverroin hämärämpien lakien mukaan ratkaisemaan useita monimutkaisia juttuja, jotka koskevat kansalaisten hyvinvointia, henkeä ja omaisuutta.
Tämän lisäksi valiokunta on pohtinut, mitä turvaa kansakunta on saanut tai voi tulevaisuudessa saada vahingollisten kirjoitusten julkista levitystä vastaan sensorin avulla ja millaiseksi sensorin vastuu voisi muotoutua.
Kiistaton totuus on, että sekä sensori että kuninkaallinen kansliakollegio ovat kieltäneet ja takavarikoineet tiettyjä sensuroituja painettuja kirjoituksia, ilman että sensori on joutunut vastuuseen sensuuristaan tai millään tavoin korvannut kirjoittajalle tai kirjanpainajalle heidän tappioitaan. Ja vaikka laissa säädettäisiin mitä ankarin rangaistus sensorille tällaisessa tapauksessa,755r tulee jatkossakin olemaan yhtä ilmeistä, että kirjoittaja ja kirjanpainaja turhaan yrittävät päästä häneen käsiksi, jos hänellä on takanaan hallituksen ja virkamiesten täydellinen tuki.
Jos sensori toisaalta joko leväperäisyyttään tai puolueellisuuttaan, jotka usein ovat kuolevaisten osana, päästää läpi purevia kirjoituksia tiettyjä henkilöitä vastaan, ja kirjoittajat saavat vetäytyä vastuusta sensorin suojiin, he ottavat isompia riskejä. Samalla hyökkäyksen kohteen ja sensorin välille syntyy juttu, joka edellä oletettujen olosuhteiden takia antanee hänelle pitkän ja riskialttiin prosessin jälkeen niin vähäisen hyvityksen, että siitä ei voi olla hänelle mitään hyötyä. Sitä vastoin valiokunnan esityksen mukaan kirjoittajaa tullaan, samoin kuin kaikissa muissakin rikosasioissa, loukatun toimesta syyttämään ja vaatimaan sakottamista tämän asetuksen nojalla siinä tuomioistuimessa jonka alaisuuteen hän kuuluu.
Niiden keinojen joukkoon, jotka erityisesti edistävät valoa ja kirjallista toimintaa kansakunnan piirissä, kuuluu epäilemättä se, että kirjoittajat saavat jonkin korvauksen vaivoistaan ja että[755v] kirjojen hinnat eivät kuitenkaan kohtuuttomasti nouse, minkä johdosta kotimaisen ja tuontikirjallisuuden kauppaa voidaan harjoittaa kannattavammin. Tähän liittyy myös se, että kaikki mikä tarpeettomasti nostaa kirjallisen työn hintaa, samalla estää kirjoitusten painamista ja myyntiä. Kun kustantajat tai kirjoittajat ovat joutuneet erikseen korvaamaan sensorille tälle kirjoitustensa tarkastamisessa ja hyväksymisessä näkemän vaivan hänen valtiolta nauttimansa palkan lisäksi, ei tämä suinkaan ole voinut tapahtua kirjallista toimintaa rasittamatta. Tätä ei myöskään voida välttää, jos sensorin virka säilytetään, niin kauan kuin kirjoittajat ovat kirjoitustensa painosta julkaisemisen suhteen tavalla tai toisella riippuvaisia sensorin hyväntahtoisuudesta. Valiokunta on arvellut olevan tarpeen poistaa myös tämä Ruotsin kirjakaupan este.
Lopuksi valiokunta ei myöskään voi jättää mainitsematta, miten itse kaunokirjallisuuden ja ruotsin kielen viljely suuresti estyy, kun yksi ainoa henkilö, vaikka hän olisi kaikkein oppinein, valvoo kaikkia julkaistavia töitä, jolloin ne suurelta756r osin ikään kuin valetaan samaan muottiin. Kirjoittajien erilaisia ajatuksen ja toteutuksen lahjoja, jotka vapauden vallitessa kilpailevat keskenään ja joilla jokainen omalla tavallaan vakuuttaa ja viehättää, rajoitetaan suuresti ja sitä enemmän, mitä tarkemmin sensori oikaisee niitä makunsa mukaan. Muutoin lienee vaikea esittää riittävää syytä sille, miksi Ruotsin kaunokirjallisuus aina meidän päiviimme saakka on muistuttanut enemmän sylilasta kuin täysikasvuista ihmiskehoa. Eikä vielä ole ratkaistu, onko sen kasvu viime vuosina seurausta sensuurin tietystä lieventymisestä ennemmin kuin sensuurin suorittamista tarkastuksista. Ainakin on varmaa, että mitä vapaampaa painotoiminta kansakunnassa on ollut, sitä älykkäämpiä töitä on ilmestynyt. Tästä ovat erityisesti englantilaiset kiistattomana todisteena.
Niin monet, ja valiokunnan käsityksen mukaan hyvin tärkeät syyt, eivät ole voineet muuta kuin täysin vakuuttaa valiokunnan tavanomaisen sensuurin vahingollisuudesta vapaalle kansakunnalle. Ja mitä tahansa asetuksia tämän suhteen tulevaisuudessa säädetäänkin, eivät sen enempää oppineisuus, kirjallisuus kuin itse vapauskaan voi[756v] sensuurin alaisuudessa olla hyvässä turvassa. Tämän harkinnan perusteella valiokunta vakaasti ja mitä nöyrimmin suosittelee korkea-arvoiselle suurelle deputaatiolle, että sensuuri tai sensorin virka hyödyttömänä, tarpeettomana ja vahingollisena tästä lähtien kokonaan lakkautettaisiin ja sensorin palkka, heti kun nykyinen kuninkaallinen sensori joko ylennyksen tai kuoleman kautta on eronnut, peruutettaisiin valtiolle säästöksi.
Tämän asetuksen ensimmäisessä artiklassa,57 joka on saanut korkea-arvoisen suuren deputaation hyväksynnän, on jo asetettu jokaisen rikoksen laadun mukainen sakko niille, jotka julkaisevat tai antavat painettavaksi vahingollisia kirjoituksia. Mikäli tällainen oikeus kuuluisi sensorille hänen painatuslupansa kautta, ei sakkoa voitaisi minkäänlaisen oikeudenmukaisuuden perusteella periä kirjoittajalta tai julkaisijalta, vaan se olisi perittävä sensorilta.
Tämänkaltaisen kirjoitus- ja painovapauden edut ovat jo esitetyn perusteella mitä ilmeisimpiä, koska se on ainoa tapa, jolla kansakunnan vapaus voidaan säilyttää ja rakkaus onnellista hallitustapaamme kohtaan elvyttää. Sillä kaikkien aikakausien757r kokemukset todistavat, että vapaa kansa ei koskaan ole heittäytynyt yksinvaltiuden käsiin ennen kuin sitä on estetty valittamasta hätäänsä ja pimeys ja pakko ovat tehneet sen epätoivoiseksi. Vasta silloin ruotsalaiset miehet saisivat lain suojissa valaista toisiaan valtakunnan todellisesta edusta, ja monet sensuurin aikana ikään kuin juurtuneet ennakkoluulot, jotka ovat horjuttaneet itse korkeimman vallan perustuslakeja, karkotettaisiin. Silloin järki ja kyvyt pääsisivät kelvottomista talutushihnoistaan ja saisivat laajemman kentän, jolla harjoittaa toinen toistaan. Vahingollisista ja paheellisista kirjoituksista joutuisi silloin suurempaan vastuuseen, ja ne voitaisiin silloin estää rangaistuksen uhalla, hyvää kuitenkaan tukahduttamatta. Syyttömät saisivat silloin laista puolustuksensa kaikissa tuomioistuimissa, eikä kostonhenki voisi vaikuttaa vallallaan koko valtakunnassa yhtä helposti kuin yhdessä ainoassa tuomioistuimessa. Ja se tasapuolisuus, jota valiokunta on hahmotellut kantajan ja vastaajan välille, voisi parhaiten taata tämän lain nuhteettoman noudattamisen.
Valiokunta tosin toteaa tämän aiheuttavan vielä paljon vastustusta kansakunnassamme, mutta ei sen tähden suinkaan ole voinut peittää asian todellista tilaa, koska se on[757v] itse täysin vakuuttunut asetuksen hyödystä ja tarpeellisuudesta.
Kansakunnan vapaus on aina suhteessa sen painovapauteen siten, että ilman toista ei voi olla toistakaan. Samassa suhteessa kuin kansakunta on vapaa, säilyy myös sen painovapaus aina sellaisena. Mutta jos kirjapaino sitä vastoin jossain alistetaan jonkinlaisen holhouksen alaiseksi, on se pettämätön merkki kansakunnan kahleissa olemisesta. Sillä on havaittavissa, että jopa yksinvaltaisesti hallituissa maissa, joissa kirjoitus- ja puhevapaus on voimassa, alamaiset nauttivat enemmän kansalaisoikeuksistaan kuin tietyissä valtioissa, joissa ajatukset ja järki on sidottu painovapautta rajoittamalla, vaikka niitä muuten kutsutaan vapaiksi maiksi.
Valiokunta ei tätä aihetta tutkiessaan myöskään ole unohtanut ottaa harkintaan tärkeimpiä huomautuksia, joita sensuurin lakkauttamista vastaan voidaan esittää, kuten että mitä suurimpia uhkia voi syntyä, kun kansakunta, joka tähän asti on ollut sensorin alaisuudessa, kerralla vapautettaisiin kaikesta valvonnasta, kun se ei vielä olisi tarpeeksi harjaantunut ja varovainen käyttääkseen oikein sellaista vapautta. Vapaus voisi kohta muuttua omavaltaisuudeksi, tai kirjailijat ja kirjanpainajat voisivat758r vastuun pelottamina luopua hyödyllisten töiden julkaisemisesta. Mutta valiokunta ei tässä näe kumpaakaan olevan pelättävissä, koska selvään asetukseen sisältyvän rangaistuksen täytyy tehdä kirjailijat varovaisemmiksi kuin aikaisemmin, jolloin heidän täytyi vain uskaltaa toimia pelkän sensorin hyväksynnän varassa ilman mitään säädettyjä lakeja. Toisaalta säädyt itse ovat näillä valtiopäivillä ilmestyneiden lukuisten, kaikenlaisia aiheita käsittelevien kirjoitusten kautta avanneet heille tien, jolla he ilman pelkoja saavat esittää sen, mitä pitävät oikeutettuna totuuden puolustamiseksi.
Sensorin viran säilyttäminen siksi, että kansakunta on vielä tottumaton tai kokematon, on sama kuin että ylläpidetään sitä syytä, jonka takia se tähän asti on ollut sellainen, ja estetään sitä jatkossa muuttumasta paremmaksi. Ja vaikka sensuurin lakkauttamisen jälkeen joitakin pieniä epäkohtia ilmestyvissä kirjoituksissa esiintyisikin, niin on varmaa, että niitä ei tähänkään asti ole voitu välttää, vaikkakaan niihin ei korkeamman nimen suojissa niin helposti ole voitu puuttua. Mutta kun painovapauden kautta voidaan saavuttaa suurempi tavoite eli kansakunnan vapaus, ei suinkaan jää aikaa menetettäväksi pienten epäkohtien välttelyyn, joita ei koskaan voida ihmiskunnan keskuudessa estää, ja kun kyseessä on valtakunnan ja vapauden säilymisen kannalta niin[758v] tärkeä asia. Valtakunnan korkea-arvoisille säädyille näyttää nimittäin olevan vaarallista enää jättää valtakuntaa ja vapautta uhanalaisiksi, kun sensuurin siirtäminen kuninkaalliselta kansliakollegiolta yksinomaan sensorille merkitsisi ainoastaan, että valta siirrettäisiin useammalta yhden ainoan ihmisen käsiin. Mitä vaikutusta voi silloin parhaimmillakaan laeilla odottaa olevan, tai miten niitä noudatetaan, sen voi jokainen helposti käsittää.
Voidaan myös väittää, että sellaisten epäkohtien välttämiseksi, ja jotta sensori ei voisi suosia tai sortaa kirjoituksia ja töitä mielensä mukaan, sensorin valtuuksia ei tulisi ulottaa kirjoitusten painamisen suoranaiseen estämiseen, vaan että hänen tulisi ainoastaan tarjota kirjoittajille hyviä neuvoja. Toki hänellä voisi olla oikeus nimenomaisilla sanoilla ilmaista hyväksyvänsä tai paheksuvansa jotakin tietyssä kirjoituksessa, mutta ei kuitenkaan olla valtaa sen painamisen estämiseksi, jos kirjoittaja sitä vaatii. Sellaisessa tapauksessa painaminen jäisi kirjoittajan eikä sensorin vastuulle. Valiokunnan on tässä yhteydessä muistutettava, että myös sellainen valvonta olisi osaltaan hyödytöntä, osaltaan myös vahingollista.
Hyödytöntä se olisi, koska kirjailija, joka omalla vastuullaan uskaltaa painaa sellaista, jonka sensori on hylännyt ja ottaa siksi riskin, voi silloin paljon helpommin samalla vastata siitä,759r mitä sensori ei ole pitänyt loukkaavana. Ellei sensorilla olisi mitään valtaa kieltää minkään painamista, ei hänelle myöskään voitaisi sälyttää mitään vastuuta antamistaan neuvoista. Siksi mielivalta voisi niin paljon vapaammin johdattaa häntä tässä tapauksessa, ja hänen hylkäävä päätöksensä eräällä lailla sitoisi tuomarin tekemään hänelle mieliksi suojatonta kirjailijaa vastaan. Vaikka hyviä neuvoja ei koskaan pidä väheksyä eivätkä järkevät kirjailijat kai koskaan niistä kieltäydykään, antoipa niitä sensorin virassa toimiva henkilö tai joku muu, niin silti ei ole mitään syytä, miksi juuri yksi ainoa henkilö koko valtakunnassa ryhtyisi kaikkien muiden neuvonantajaksi, tai miksi eivät muut oppineet ja rehelliset miehet myös saisi itselleen samaa oikeutta. Siksi on syytä pikemminkin pelätä, että sellaisen oikeuden antamisella sensorille olisi useita vahingollisia seurauksia, sillä silloin oppineet ja sivistyneet miehet saattaisivat mieluummin pidättäytyä kirjoitusten julkaisemisesta, kuin ottaa vastaan neuvoja ja opetuksia siltä, jota kypsempiä oppineisuudeltaan ja kokeneisuudessaan he ovat ajatelleet olevansa. Tässä valiokunta ei voi erehtyä, koska se voi varmuudella kertoa, että monet oppineet miehet ovat jo kieltäytyneet alistamasta töitään sensorin tarkastettaviksi. Siksi he ovat täällä Tukholmassa, vaikkakin sensuurilakien[759v] vastaisesti, ilman hänen hyväksyntäänsä antaneet painaa niistä useita painoksia. Mutta tämän pakon uusimisella heitä voidaan helposti estää kunnioittamasta ja hyödyttämästä isänmaata. Kirjallista toimintaa rasittaisi samoin kuin tähänkin asti sensorille suoritettava maksu, ja sitä ei voisi millään kielloilla välttää. Monien kirjoitusten kohtaloksi koituisi eittämättä se, että niitä estettäisiin ja pidätettäisiin, jos ne jollain tavoin olisivat ristiriidassa joko sensorin etujen tai hänen ajattelutapansa kanssa. Ja jos lopulta kirjoittajien rikokset tuomittaisiin jossakin tietyssä tuomioistuimessa, jonka ajatustapa tai etu olisi samanlainen kuin sensorilla tai jos ne jotenkin voisivat vaikuttaa toisiinsa, silloin olisi kirjoittamisen vapaudesta jäljellä ainoastaan nimi.
Valiokunta uskoo siksi tämän ajankohdan olevan rakkaalle isänmaallemme niin paljon edullisempi sensuurin lakkauttamiseksi ja vapauden puolustamiseksi, kun kaitselmus itse erinomaisella tavalla juuri nyt on raivannut sille tietä. Muuten voisi kohta käydä niin, että kansakunta vaipuisi uudelleen pimeyteen. Ja se mikä nyt olisi helppoa, muuttuu toisella kertaa mahdottomaksi toteuttaa. Vuosi ja päivä kuten edellä on kirjoitettu.
Valtakunnan säätyjen suuren deputaation kolmannen valiokunnan puolesta:
Kuten pöytäkirjassa,
Christoffer von Kochen58 Anders Henrik Forssenius
Leonard De la Rose Johan Andersson
Suom. Veli-Matti Pussinen
748r
Additional Report of the Third Committee of the Grand Joint Committee of the Honourable Estates of the Realm on the Freedom of Printing, Submitted at the Diet in Stockholm on 21 April 1766
Since the honourable Grand Joint Committee has on 7 April last deigned to approve both the Committee’s Report of 18 December 1765 and the attached draft of an ordinance and has moreover decided that the Committee should likewise communicate its thoughts concerning censorship and the printing houses and book trade in general before the honourable Grand Joint Committee submits the aforementioned approved Report to the honourable Estates of the Realm, the Committee has in view thereof addressed itself to these points.
The first, or how censorship should henceforth be conducted, has thus become the initial subject of deliberation by the Committee and has all the more required its most careful examination as the Committee has found censorship to be the principal issue in what has been referred to it for elaboration.[748v]
The Committee has to that end sought to ascertain the reasons why a censor librorum has in times past been regarded as necessary, among which were the following:
First, that the censor ought to read through the manuscripts intended for printing and examine whether they contained anything that might be contrary to religion, the political constitution and good customs and in consequence thereof notify the Royal Board of Chancery whether they were to be released for printing or be banned, as it was otherwise feared that harmful publications could be disseminated among the general public; second, to inspect the books and documents arriving from abroad, as to whether there were any among them that could be regarded as harmful to the state or religion, which he had to notify for proscription to the Royal Board of Chancery; third, to exercise supervision over the libraries in the kingdom and in particular the Royal Library here in Stockholm.
In addition, fourth, the censor has stated that he has been assigned the duty of allocating to authors useful subjects for elaboration and in so doing to select gifted writers and to encourage them to perform the work thoroughly, by which it was thought that a number749r of works of public utility could be published; while it was also the duty of the censor librorum to most carefully ensure homogeneity everywhere in the actual orthography or manner of spelling in order to make the Swedish language clear and attractive.
But the Committee has furthermore considered whether some other more convenient solution, in closer accord with the security of a free nation, might not be adopted, whereby the same purpose could be achieved, more enlightenment be disseminated in the nation, the preconditions for literature be eased and promoted and, most essentially, the rights and liberties of the nation itself and of each citizen be best safeguarded.
In this respect the Committee has in particular taken into consideration whether one ought not in the case of publishing texts, as in any other business, focus primarily on the author and let each individual retain responsibility for his work, although in such a manner that in this, no less than in all other cases, he be guaranteed a lawful trial befitting a Swede.
It cannot in general be denied that, under the strict censorship of past times,[749v] some things were published that could have been expressly described as contrary to religion, the state and good customs, as it was precisely the censor in conjunction with the Royal Board of Chancery who had the sole right to accept or reject the works submitted, as they saw fit, and to act in relation to authors as both prosecutors and judges, which has caused a number of such works to be subsequently labelled as either permissible or harmful, though with the difference that at the Royal Board of Chancery the reasons for the ban have gradually been somewhat more fully recorded in its minutes, whereas the censor, simply by withholding his signature, could achieve exactly the same result. But that this was oftentimes founded on nothing more than a preference or whim can never be disputed when one considers that the censor has prohibited the printing of writings that the Royal Board of Chancery has regarded as innocuous and, vice versa, the Board has prevented ones that the censor has released for printing, while on occasion a work that has been published with the sanction of them both has nonetheless750r subsequently been confiscated as injurious either by the censor or by the Board of Chancery. Then there are manuscripts that at one point are suppressed yet at another are allowed to be published. Some have been approved with the imprimatur of the censor and yet, when already at the printer’s, have nevertheless been banned despite the fact that the truths expressed could not throughout all this have been mutable and neither the laws nor the system of government have undergone any changes.
When the Committee actually looks into the issue itself, it appears, furthermore, that scarcely any work can be so carefully worded that it cannot be said to give rise to some offence or other against the system of government or to point to individuals and thus be labelled as subversive, not useful and dangerous, which are the usual terms with which both the censors and the Royal Board of Chancery have stifled many works, and that no law can be formulated so clearly that it may not in a hundred ways be distorted and misinterpreted when it is in the hands of a prosecutor who is also the judge in the case.
Laws and their observance are indeed often subject to arbitrariness among human beings, but to entrust the light of the nation, the most precious jewel of liberty,[750v] to the supervision of a single person cannot but be hazardous. Therefore, neither the advantage of human beings over innocent animals, namely their ability to communicate thoughts to one another, nor the civic right to enlighten the nation seem to be appropriately protected under censorship.
Next, as regards the censor’s examination of foreign books, the Committee must state that no censors have so far conducted any foreign correspondence by which they would have been able to obtain the necessary information about the content of various foreign books, nor is it in any way possible, when they are inspected in the warehouse or are unpacked in the bookshops in the presence of the censor, to read through every copy of them, which has also led to a number of licentious works in foreign languages arriving from abroad, which have at times, as an offence against morals, been put on sale before the censor was aware of it and sometimes not been banned by the censor and the Royal Board of Chancery until they were actually on sale, a hazard that under normal circumstances can hardly be avoided.751r To that must be added that a censor librorum who resides in Stockholm cannot possibly prevent the importation of harmful books in the other staple towns in the kingdom and across other borders of the country to towns where there are no consistories, universities and grammar schools, and they are thus sometimes examined by relatively inexperienced inspectors.
Concerning the censor’s supervision of the country’s libraries, it is also quite impracticable for him to intervene in some way or other in any except the Royal Library here in Stockholm, to which the censors have paid the least attention, however, but which in addition does not lack the necessary staff to assist those who wish to use it for some purpose.
The Committee, furthermore, has no knowledge as to whether any subjects have been distributed for elaboration by the censor to authors chosen for their wit and talent, how successful that has been, and what benefit the public has derived from it. But the Committee wishes to declare that learned and astute writers in every branch of scholarship will never be lacking in the Swedish nation as long as literature is not kept in fetters by one or a few persons, and provided that[751v] the book trade is facilitated so that it can become profitable, the authors can gain some corresponding advantages, and outstanding talents can see their names immortalized. But the limited scope for ideas and reasoning, together with wretchedness and contempt, make learned and zealous men rarities among us, turning their best efforts into mediocre works, the nation becomes unwell and lethargic and it is pointless for a censor to arouse it from its torpor until the cause of its sickness is removed.
Truths exercise a persuasive power over the human heart if they are simply allowed to irradiate it freely and without constraint, but obscurantism and prejudices leave it unmoved.
Finally, as regards the regulation of orthography and the Swedish language by the censor, the Committee would point out, first, that such matters have never so far been undertaken by a censor, of which all Swedish publications that have been published bear incontestable witness; and, in truth, guardianship over the manner of writing and spelling the native language of this country would appear to be almost too great a task for a single censor in the entire country, as other learned men have not yet been able to agree upon this, and ought rather to be left to a scientific or literary academy, as the spelling could then eventually achieve an appropriate consistency. Apart from that,752r such supervision is inherently impossible, as a censor does not have the time to carefully scrutinize every character in the manuscripts received from all over the country and still less to involve himself in proofreading, without which, however, this aim cannot possibly be achieved.
In regard to all this, therefore, the Committee, for its part, cannot find that what was intended by the establishment of censorship has been fully achieved thereby or that its continued existence is any longer necessary.
The Committee has not, however, left it at that but has further turned its attention to the harmful consequences that ordinary censorship involves for literature as well as for the country and for liberty, consequences that the Committee views as all the more distressing as it is able to assert with assurance that the reasons for the present poor condition of the country are principally due to obscurantism and secrecy and by no means to a lack of authors who have aspired to enlighten the nation. For it is an incontrovertible truth that, had printing been free, those evils could never have occurred that have reduced our country to insolvency and the causes of which have cost the honourable[752v] Estates of the Realm so much time to identify and such great effort to rectify during the present Diet.
As differences of opinion and party are almost inescapable in free states, and the censor therefore cannot but be more favourably inclined towards one of the parties, it is no less certain that he must also show greater partiality towards the publication of those works that support its opinions than those in which the faults of the party with which he sides are laid before the nation.
As long, therefore, as a censor has the right to inspect and examine all works that are to be printed in the country, he will always be able, either by bans or by making changes in the texts of authors, or even by merely delaying those that do not conform to his taste, to stifle many useful truths.
This will always be all the more dangerous to a state should it happen that the government, in some objective or other, has an interest contrary to that of the nation.
That such things have happened and may therefore happen again, of that the history of all free states provides the clearest evidence, and it is well known that when the English753r government wished to suppress the liberty of the nation, it decided to lay the foundations for that by appointing a censor and therefore worked assiduously to that end, nor would it have failed had not some enlightened and resolute patriots laid the consequences of it before Parliament and thereby blocked such a perilous attempt.
The renowned Mabbott59 in England, who for a time occupied the office of censor, demonstrates this expressly when, on resigning his office before Parliament, he said that he by no means did so merely because he regarded his occupation as superfluous, as he was fully aware that the office of censor was not the only one in England that was regarded as of great importance but was nonetheless useless, but chiefly because he found it to be harmful both to authors and to the nation itself and that, in view thereof, the honour and authority that he possessed in that regard to act as judge of the thoughts and common sense of the entire nation could not flatter or persuade him to retain it any longer to the injury of his nation.
Nor has it escaped the attention of the Committee that the more honourable the position of censor was made and the freer[753v] the access he had to the records and most confidential activities of the members of government and the officials, the more concerned would they be in such a case to win him over to their side by whatever means, while he, on the other hand, would have all the less difficulty in making common cause with them as, precisely by so doing, he could most securely protect himself from prosecution by authors who could achieve nothing at all against such a united force. To believe, under such circumstances and when the interests of these two authorities may so easily coincide, that the liberty of the nation is well protected merely by the personal qualities and impartiality of the censor cannot but be hazardous at a time when legitimate complaints are so openly made against both senior and junior officials.
In this regard the Committee has indeed conceived that the security of subjects in a free nation ought to be founded on good and explicit laws but has, on the other hand, been persuaded by the records of every epoch that the execution of the laws depends chiefly on there being a relative equality or reciprocity between those who command and those who obey, for should the former possess a power many times greater than the latter, the execution would likewise754r always be to the advantage of the more powerful and the misfortune of the weaker.
Laws are nothing but words and sentences and never in themselves affect anyone; by a superior power they may therefore either be interpreted arbitrarily or left unimplemented or else, without any risk, be utterly transformed.
Although the Committee has not actually identified anything of that kind in Sweden, on such an important matter relating to the enlightenment and liberty of the nation it has not wished to conceal such great apprehensions from the honourable Grand Joint Committee when a law is to be enacted for the future.
Equally unfortunate consequences are viewed by the Committee as inevitable if breaches of the projected ordinance are to be examined and judged by a single designated court, such as the Royal Board of Chancery has hitherto been, and if authors are immediately summoned before higher courts without enjoying beneficia juris et processus60 in this as in all other cases.
The Committee has therefore set aside all previously issued statutes, orders and ordinances on this matter that[754v] could give rise to any confusion and misinterpretation and has in addition drafted the ordinance concerning what should be regarded as lawful to print or not in such a short and simple form that it should be easy not only for an author to bring his work into conformity with it but even more so for magistrates in the ordinary lower courts in the country to base verdicts on it, as they will be the ones pronouncing judgment according to several more obscure laws in complicated cases, such concerning the welfare, life and property of citizens.
The Committee has furthermore considered what security the nation has derived or may in future derive against the dissemination of injurious works among the public from having a censor and how his responsibility might be defined.
It is an undeniable truth that both the censor and the Royal Board of Chancery have banned and sequestrated certain printed works that had been approved by the censor without the censor’s being held to account for having approved them or in the slightest way compensating the author or the printer for their distress, and however much the law might increase the penalty for a censor in such an event,755r it is no less obvious that an author or printer will in vain seek redress from him if he enjoys the full support of the government and the officials.
Should the censor, on the other hand, whether through inattention or partiality, exemption from which is rarely the lot of mortals, allow writings that affront certain individuals to appear and the authors are allowed to evade responsibility by hiding behind the censor, not only will they be more audacious but the victim will have to sue the censor, which in the previously conjectured case, after a long and uncertain procedure, is likely to provide him with such limited redress that it will scarcely serve his purpose, whereas, according to the Committee’s draft, the author will, under this ordinance, be accused by the affronted person in the appropriate court and will be held accountable just as in all other criminal cases.
Among the factors that in a remarkable manner promote enlightenment and literature in the nation, one is undoubtedly that authors are rewarded for their toil, while[755v] the prices of books nonetheless do not rise excessively, so that the book trade is consequently carried on with greater advantage both at home and abroad. In that regard, everything that unnecessarily increases the cost of any work also immediately inhibits the printing and sale of books, but as publishers or authors have been obliged, for the supervision and approval of their publications, to compensate the censor separately for his trouble, over and above the salary that he receives from the state, such things have not been able to occur without a significant burden being imposed on literature, nor can such things be prevented if the office of censor is retained, as long as the authors, in order to have their writings printed, are obliged in some respect or other to seek the favour of the censor, an obstacle to the Swedish book trade that the Committee has also believed it should remedy.
Nor, finally, can the Committee omit mention of the fact that belles-lettres itself and the cultivation of the Swedish language are not inconsiderably impeded when a single person, even the most literary one, has the right of oversight over all works that are published, whereby they are all in the main,756r as it were, cast from the same mould and the divergent gifts of thought and expression used by authors to persuade and captivate each in their own different way, competing with each other in freedom, are not a little restricted, and all the more so the more closely the censor adjusts them to his taste. It would otherwise be difficult to show any sufficient reason why Swedish belles-lettres down to the present time has resembled an infant rather than a fully developed body, and it has not yet been determined whether its growth in recent years may not be attributed to some leniency in the censorship rather than to the scrutiny that it has undergone thereby. It is at least certain that the freer printing has been in a nation, the more ingenious are the works that have been published there, to which the English ones in particular bear incontrovertible witness.
So many and, in its view, such very important reasons have inevitably and completely persuaded the Committee of the harmfulness of regular censorship in a free nation and that, whatever regulations concerning it may be adopted in future, neither learning, belles-lettres nor liberty itself can be well protected under[756v] censorship. In consideration of which the Committee, in all confidence, most humbly recommends to the honourable Grand Joint Committee that censorship or the office of censor, being useless, unnecessary and harmful, should henceforward cease entirely and the censor’s salary be discontinued as soon as the present censor regius departs, either by promotion or death, thus saving the budget this expense.
In the first article of this ordinance, which has won the approval of the honourable Grand Joint Committee, a fine adapted to the nature of each offence is already imposed on those who publish or cause to be printed any harmful publications, which, in the event that a censor has permitted that by virtue of his imprimatur, ought in fairness to be claimed not from the author or publisher but from the censor.
The advantages of a freedom of writing and printing of that nature will, judging from what has already been stated, be all the more evident as precisely in that and in no other way the liberty of the nation may be preserved and the love of our propitious system of government be increased, as the experience757r of all ages bears witness to the fact that a free people has never thrown itself into the arms of autocracy unless it has been denied the opportunity to complain of its distress, and obscurantism and repression have brought it to despair. Only then will it be possible for Swedes, under the shelter of the law, to inform each other of the genuine interests of the country and for many prejudices to be banished that had, as it were, become rooted under the censorship and had undermined a great deal of the legislation issued by the Sovereign Power. Then good sense and talents could escape from their inappropriate reins and gain a wider sphere in which to strengthen each other; harmful and licentious writings could then with greater liability, and without simultaneously stifling the good, be restrained by the penalty imposed; innocence would then be protected by the law in every court and the spirit of vindictiveness find it less easy to exercise its influence throughout the country than in a single court, and the reciprocity that the Committee has outlined between plaintiffs and defendants would be most effective in associating with that law an unswerving observance.
The Committee is aware that this still arouses much opposition in our nation but has not on that account felt able to conceal the true context of the issue, as it is[757v] itself so utterly convinced of its utility and necessity.
The freedom of the nation is always proportional to the freedom of printing it possesses, so that neither can exist without the other. To the extent that a nation is free, its freedom of printing will be the same, but on the contrary, where printing is muzzled by some form of guardianship, it is an infallible sign that the nation is fettered, as one observes that even under autocratic governments where freedom of writing and of speech are tolerated, subjects enjoy more of their civic rights than in certain states where thoughts and reason have been curbed by restricting printing, although they are otherwise reputed to be free.
Nor has the Committee, in examining this subject, failed to take into account the main objections that may be made against the discontinuance of censorship, such as that it is unlikely that it can be implemented without the greatest hazard if a nation that has hitherto been subject to a censor should suddenly be freed from all supervision while not yet being sufficiently experienced and careful to correctly use such a freedom, which could soon be transformed into arbitrariness, or else that authors and printers might be deterred from publishing useful works by their758r liability for such works. But the Committee regards neither as a risk in this case, as the penalty laid down in an explicit ordinance must make the authors more careful than before, when they depended merely on the censor’s signature without any enacted laws, while on the other hand the honourable Estates of the Realm themselves during this Diet, by publishing a number of tracts on a variety of subjects, have prepared the way for them to state without apprehension what they believe themselves entitled to in defence of truth.
To retain the office of censor because the nation is still unfamiliar and inexperienced is the same as to maintain the reason why it has hitherto been so and to prevent it from improving in the future. And albeit that a few small irregularities may occur in the works that are published after the abolition of censorship, it remains a fact that it has not been possible to avoid them hitherto, though they could not so easily be touched when under the protection of a prominent name. But when a greater purpose, which is the liberty of the nation, is to be achieved by the freedom of printing, it is not the time, in order to avoid small inconveniences that can never be prevented among human beings, to fail in a matter of such urgent concern for the future existence of the country and of liberty[758v] because it may appear dangerous to the honourable Estates of the Realm to leave the country and liberty subject to further hazards, when the transfer of censorship from the Royal Board of Chancery to the censor alone would be merely to transfer power from a collective authority into the hands of a single individual, and the effect and observance that one ought then to expect of even the best of laws may easily be perceived by anyone.
If, on the other hand, in order to forestall such inconveniences and in order that a censor should not be allowed to approve of and suppress whatever writings and works he wished, one were to insist that the authority of the censor should not be so extensive that he could positively prevent anything from being printed but could merely provide the authors with good advice and indeed have the right to expressly approve or disapprove of something in a text yet not have the power to prevent it from being printed if the author insists on it, in which case the printing would also be the responsibility of the author but not that of the censor, the Committee would observe in that regard that even such supervision would be not only futile but harmful.
It would be futile because an author who dares to print at his own risk that of which the censor has disapproved and thus puts himself at risk can then rather more easily answer at once for that759r which the censor had regarded as inoffensive. If the censor were to have no power to ban anything from being printed, he could not be held responsible for what he advises either, so that he might then all the more easily be moved by whims, and his rejection would impose a certain pressure on the judge to support his wishes against a defenceless author. And although good advice should never be despised and sensible authors are unlikely ever to ignore it, whether it is given by the person who has held the office of censor or someone else, there is still no reason why one single person in the entire country should become everyone else’s adviser, or why other learned and honourable men should not equally enjoy the same right. There is thus greater reason to fear more harmful consequences from according such a right to a censor, for then learned and literary men might thereby be made to refrain from having works printed rather than accept advice and instructions from one to whom they regarded themselves as superior in learning and experience, in which respect the Committee is all the less likely to be mistaken as it is able with certainty to report that several learned men have already refused to submit their works to the scrutiny of the censor and have thus, though in breach of the censorship[759v] laws, had several editions of them printed here in Stockholm without his signature but could easily, by the renewal of this constraint, be deterred from honouring and benefiting their fatherland. Literature would then also, in the same way as before, be encumbered with a fee to the censor which could not be prevented by any prohibition; obstructions and delays for that which might, to some degree, be contrary either to the censor’s interests or his opinions would, moreover, infallibly become the fate of many works; and, finally, if the offences of authors were to be adjudicated in some particular court that had the same outlook and interest as the censor, or they could in some way mutually influence each other, freedom of writing would survive in name only.
The Committee therefore believes that it is all the more urgent for our beloved fatherland to use the present moment for the abolition of censorship and the defence of liberty, for which Providence itself has in an excellent manner recently prepared the way, as it might otherwise soon happen that the nation will be enveloped in a new fog when that which could now easily be achieved will at another time be quite impossible to carry out. Year and date as above.
On behalf of the Third Committee of the Grand Joint Committee of the Estates of the Realm.
Ut in protocollo,61
Christoffer von Kochen. Anders H. Forssenius.
Leonard de la Rose. Johan Andersson
748r
Upl. uti R:s St:r Stora Deputation d:n 7 Aug. 1766.
N:o 51.
Riksens höglofl. Ständers Stora Deputations Tredje Utskotts ytterligare Betänkande rörande Tryckfriheten; gifwit wid Riksdagen i Stockholm d:n 21. Aprilis 1766.
Sedan höglofl. Stora Deputationen under d:n 7. sistl. April behagadt bifalla så wäl Utskottets Betänkande af d:n 18. Decembr. 1765, som thy bifogade project62 til en Förordning, och tillika funnit för godt, thet borde Utskottet jemwäl meddela thess tankar, rörande Censuren jemte Boktryckerierne och Bokhandeln i gemen, innan höglofl. Deputationen wille förstberörde gillade Betänkande til Riksens höglofl. Ständer upgifwa; har Utskottet i anledning theraf thessa stycken under öfwerwägande tagit.
Thet förra, eller huru med censuren hädanefter förhållas skulle, har altså först blifwit ämne til Utskottets öfwerläggning, och så mycket mera fordradt thess nogaste undersökning, som Utskottet funnit censuren wara hufwudsakeligast af thet, som til thess utarbetning blifwit hänwist.[748v]
Utskottet har til then ändan sökt inhämta the orsaker, hwarföre en Censor Librorum63 i framfarne tider blifwit för nödig ansedd, therwid förekommit
l:o Thet borde Censor genomläsa the til Trycket ernade manuscripter, och pröfwa huruwida the innehöllo något, som emot religionen, Regements Constitutionen64 och goda seder wore stridande, och i följe theraf i Kongl. CancellieCollegio anmäla om the til tryckning borde frigifwas eller förbjudas, emedan man annars befarade skadeliga skrifters utspridande bland Allmänheten; 2:o at öfwerse the utifrån inkommande böcker och handlingar, huruwida bland them kunde finnas någre, som för Staten och religionen kunde anses skadelige, them han uti Kongl. CancellieCollegio hade til förbud at anmäla; 3:o at hafwa inseende öfwer Bibliothequerne i Riket särdeles thet här i Stockholm warande Kongl. Bibliothequet.
Thessutan har 4:o Censor förmäldt sig wara updragit, at ibland Auctorer65 utdela nyttiga ämnen til utarbetning, och therwid wälja snillen, samt gifwa them anledningar til grundeligt utförande, hwarigenom åtskilliga749r för thet allmänna nyttiga arbeten troddes kunna komma i dagsljuset; äfwen som ock Censor Librorum ägde at i thet nogaste besörja en likhet öfwer alt uti sielfwa ortographien eller stafningssättet til Swenska språkets redighet och prydnad.
Men Utskottet har ock tillika warit omtänkt, om icke, någon annan mera beqwäm och med en fri Nations säkerhet närmare öfwerensstämmande utwäg måtte kunna widtagas, hwarigenom samma ändamål säkrare kunde winnas, mera ljus i Nationen utspridas, Litteraturen66 lättas och befordras, samt thet som hufwudsakeligast är, sjelfwa Nationens samt hwar medborgares rätt och frihet bäst förwaras.
I thetta afseende har Utskottet i synnerhet tagit i öfwerwägande, om man icke så wid Skrifters utgifwande, som alla andra göromål borde hålla sig förnämligast til uphofsmannen, och låta en hwar för sine arbeten stadna i answar, dock så, at han ej mindre i thetta än alla andra mål finge laga och Swensk man tilständig67 rättegång til godo njuta.
I gemen kan man icke neka, at under förflutne tiders stränga censure[749v] ej något sådant utkommit, som kunnat uttryckeligen sägas wara emot Religionen, Staten och goda seder stridande, emedan thet just warit Censor tillika med Kongl. Cancellie Collegium, hwilka endast ägt rättighet, the inkomne arbeten, efter som them godt synts, antaga eller ogilla, samt emot Auctorer wara tillika anklagare och domare, hwarigenom skedt, at flere slika arbeten sedermera fått namn af tillåtna eller ock skadeliga, fast än med then skillnad, at i Kongl. CancellieCollegio hafwa dock orsakerne til förbudet under tiden68 något närmare blifwit uti protocollerne anförde, när theremot Censor, blott med wägrande af sin underskrift, ett och samma kunnat uträtta. Men at thetta ofta gångor ej ägt annan bättre grund än wälbehag och godtycko, kan aldrig bestridas, tå man eftersinnar, at Censor förbudit Skrifters tryckande, them Kongl. Cancellie Collegium ansedt oskyldiga, och twert om Collegium förhindradt sådane, som Censor til tryckning frigifwit, samt at också thet arbete, hwilket, wid sine tillfällen, uppå bägge theras bifall kommit at genom trycket utgå, icke thess mindre750r efteråt blifwit antingen af Censor eller Cancellie Collegium, såsom skadeligt indragit. Andre manuscripter äro åter en tid hållne i mörker, men åter på en annan för Allmänhetens ögon framsläppte. Somlige äro med Censors imprimatur69 gillade, men tå the än legat under prässen, likwäl förbudne, oacktat under alt thetta sanningarne ej kunnat wara föränderlige, och hwarken lagar eller Regeringssätt undergåt några omskiften.
När ock Utskottet ser in i sielfwa saken, förekommer ytterligare, hurusom näppeligen någon Skrift kan så warsamt författas, at then icke kan sägas gifwa anledning til ett eller annat ondt emot Regeringssättet, eller peka på personer, och således få namn af förförisk, onyttig och farlig; hwilka äro the wanlige talesätt, hwarmed så wäl Censores som Kongl. CancellieCollegium qwäft många arbeten; och at ingen lag kan blifwa så tydelig, som icke på hundrade sätt kan wrängas och misstydas tå then är i åklagarens hand, som tillika sitter domare i saken.
Lagar och theras efterlefnad äro wäl ofta bland människor underkastade godtycko, men, at öfwerlemna Nationens ljus, Frihetens ögnasten, under[750v] en endas tilsyn, kan ej annat än blifwa äfwentyrligt. Människors förmonsrätt för the oskyldiga djuren, som består uti tankars meddelande inbördes, jemte medborgerliga rättigheten at uplysa Nationen, synas således under censuren ej wara tilbörligen förwarade.
Hwad thernäst beträffar Censoris öfwerseende af Utländska Böcker, bör Utskottet therwid förmäla, at the härtils warande Censores icke fördt några utländska correspondencer, hwarigenom the kunnat inhämta nödig kunskap om hwarjehanda utländska Böckers innehåll; ej eller blifwer thet i någor måtto möjeligt, tå the i Packhuset visiteras70 eller i Boklådorna i Censors öfwerwaru uptagas, at i Exemplar genomläsa them alla, hwaraf thet äfwen händt, at åtskillige lättfärdiga skrifter på främmande språk utifrån inkommit, the ther til förargelse stundom blifwit utsålde innan Censor thet anmärkt, och stundom icke förr än under sielfwa försäljningen af Censor och Kongl. CancellieCollegio förbudne, hwilket äfwentyr på thet wanliga sättet swårligen kan hindras: Härtil751r kommer äfwen thet, at Censor librorum som wistas i Stockholm, omöjeligen kan hindra skadeliga böckers införande i the öfriga Rikets Stapelstäder, och öfwer andra Rikets gräntsor til Städer, thär inga Consistorier, Academier och Gymnasier äro, och komma således ibland af nog oförfarna upsyningsmän at öfwerses.
Och widkommande Censors inseende öfwer Bibliothequerne i Riket, blifwer thet för honom aldeles ogörligt at wid andra, utom thet här i Stockholm warande Kongl. Bibliotequet, på ett eller annat sätt lägga handen; hwilket dock af Censorerne minst blifwit wårdadt, men therjemte ock icke saknar nödig betjening för them som i någor måtto wilja nyttja thet samma.
Widare är Utskottet obekant, huruwida några ämnen blifwit af Censor til Auctores efter snillewal til utarbetning utdelte, hwad framgång thet haft, såsom ock hwad nytta publicum theraf tillflutit; Men thet får Utskottet försäkra, at hos Swenska Nationen aldrig tryta lärde och skarpsinnige Auctores i hwarje wettenskap, allenast Litteraturen ej hålles fängslad under en eller få personer, och så framt[751v] Bokhandeln lättas, tå then kan blifwa lönande, samt Auctorerne i samma mon winna några förmoner, och utmärkte snillen se sine namn blifwa odödelige. Men ett inskränkt utrymme för tankar och förnuft, jemte uselhet och förakt, göra lärde och nitiske män sällsynta ibland oss, theras bästa werk til halfgoda arbeten, Nationen blifwer dålig och sömnsjuk, och wäckes af en Censor förgäfwes utur sin dwala förr än orsaken till thess siukdom uphörer.
Sanningarne hafwa en intagande kraft på människohjertat, allenast the fritt och otwungit få bestråla thet samma, men mörker och fördomar lemna thet känslolöst.
Sist hwad angår Stafningssättets och Swenska språkets reglerande af Censor, bör Utskottet erinra, först at sådant aldrig härtils blifwit af Censor i akt tagit, hwarom alla inkomne71 Swenska Skrifter bära ett ojäfwaktigt wittne; Och i sanning synes Förmynderskapet öfwer Rikets modersmål skrif- och stafsätt, wara för en Censor i hela Riket nästan för stort, tå andre wittre män ännu ej kunnat sig therom förena, utan häldre en wettenskaps eller witterhets Academie tillständigt, tå stafningen kunde med tiden winna then stadga som wederbör: Utom thess blifwer ock752r en sådan tillsyn i sig sielf omöjelig, emedan tiden för en Censor aldeles icke tillåter at så noga nagelfara bokstäfwerne uti the från hela Riket inkommande manuscripter, och än mindre wid correcturet hand lägga, hwarutom likwäl thetta ändamål aldeles icke står at winna.
I anseende til alt thetta kan altså Utskottet för sin del icke finna, at thet som med Censurens inrättande blifwit påsyftadt, therigenom fullkomligen kunnat ernås, eller thess widare bestånd längre wara nödigt.
Dock har Utskottet icke blott stadnadt härwid, utan widare wändt sin upmärksamhet til the skadeliga följder som med then wanliga censuren för Litteraturen samt Riket och friheten ju äro förknippade; hwilka följder förekomma Utskottet så mycket mer ömande, som thet med wisshet kan försäkra, orsakerne till Rikets nu warande slätta belägenhet förnemligast igen finnas i mörker och hemligheter, men ingalunda i brist på Auctorer som welat Nationen uplysa; Ty thet blifwer en ofelbar sanning, at, om trycket warit fritt, hade aldrig thet onda kunnat hända, som satt wårt Rike i obestånd, och hwars orsaker kostat Rik[752v]sens höglofl. Ständer wid thenna Riksdag så mycken tid at upsöka, och bryderi at afhjelpa.
Emedan skiljaktige tankesätt och partier72 äro i fria Stater nästan oundwikelige, och Censor således ej annat kan än wara etthera partiet mera tillgifwen; blifwer thet icke mindre wisst, at han ock mera måste favorisera the arbetens utgifwande som med thess tankesätt instämma, än the hwarigenom felen hos thet Partie, til hwilket han sig slagit,73 för Nationens ögon läggas.
Så länge altså en Censor äger rättighet at öfwerse och granska alla genom trycket utkommande arbeten i Riket, är han altid i stånd, antingen genom förbud, eller ändringar i Auctorers Skrifter, eller ock blott genom upskof af them som ej med thess smak äro enlige, at qwäfja många nyttiga sanningar.
Thetta blifwer altid för en Stat så mycket farligare hwar så skulle hända, at ministéren74 hade i ett eller annat mål med Nationen ett stridande interesse.
At sådant händt, och således ännu kan hända, therom gifwa alla fria Staters historier tydeligaste wedermälen;75 och är thet bekant, at tå Engel753rska ministéren wille undertrycka Nationens frihet, beslöt thensamma at med en Censors tillsättande lägga grunden thertil, och therföre med all flit arbetade therpå, hwilket ej eller slagit felt, therest icke någre uplyste och behjertade Patrioter lagt följderne theraf för Parlamentets ögon, och therigenom motadt ett så äfwentyrligt försök.
Then berömde Maboth i England,76 som en tid beklädde Censors Ämbetet, wisar thet samma uttryckeligen wid thetta sitt Ämbetes nedläggande för Parlamentet, och säger sig ingalunda göra thet blott therföre, at han såg sin syssla wara öfwerflödig, emedan han wäl wisste at Censors Ämbetet ej war i England thet enda, som ansågs af mycken wigt men icke thess mindre war onyttigt; utan förnemligast therföre, at han fann thet så för Auctorer som sielfwa Nationen skadeligt, och at emot sådant then heder och myndighet han therwid ägde at wara domare öfwer hela Nationens tankar och förnuft, intet kunde smickra eller förmå honom, at med sin Nations skada behålla thet längre.
Thet har ej eller kunnat undgå Utskottets upmärksamhet, at ju högre äreställe77 en Censor wore satter til, och ju fria[753v]re tilgång han hade til ministérens och Ämbetsmäns handlingar och innersta wärf, ju angelägnare woro the i sådant fall, at, genom hwad medel som hälst, winna honom på sin sida, och hade han åter så mycket mindre swårighet at göra ett med them, som han just therigenom säkrast kunde hålla sig ryggen fri emot Auctorers åklagan, såsom hwilken emot en så förenad styrka slätt intet kunde uträtta: At i så fatta78 omständigheter, och tå thesse bägge makters interessen så lätt kunna förenas, tro Nationens frihet blott genom Censors personliga egenskaper och oweldughet wara wäl förwarad, kan ej annat än blifwa wådeligt i en tid tå skälig klagan öfwer högre och lägre Ämbetsmän äger så ögonskenligen79 rum.
Utskottet har härwid wäl förestäldt sig, huru undersåtare ibland ett fritt folk böra äga sin säkerhet i goda och tydeliga lagar, men theremot af alla tiders handlingar blifwit therom öfwertygadt, at Lagarnes werkställighet förnemligast beror på en någorlunda jemnlikhet eller reciprocité80 emellan befallande och lydande, emedan i händelse then förra ägde en mångdubbelt större styrka än then senare, werkställigheten äfwen754r altid blefwe til then mäktigares förmon och then swagares olycka.
Lagarne äro ej annat än ord och meningar, men röra aldrig sjelfwa någon; therföre kunna the af en Öfwermakt antingen förklaras efter godtycko, eller blifwa utan werkställighet, eller ock utan äfwentyr aldeles förändras.
Utskottet har wäl icke så egenteligen igenkändt något sådant i Swea Rike; men har dock i en så wigtig fråga som rörer Nationens uplysning och frihet, för höglofl. Stora Deputationen ej welat dölja så stora betänkeligheter, tå en lag för framtiden skal komma at stadgas.
Lika olyckeliga följder ser Utskottet blifwa oundwikelige, om förbrytelser emot then projecterade81 Förordningen komma at wid en enda wiss utnämd domstol, sådan som Kongl. CancellieCollegium härtils warit, at ransakas och afdömas, och om Auctorerne blifwa immediate82 dragne för högre domstolar, och ej så i thetta som alla andra mål få njuta beneficia juris et processus83 til godo.
Utskottet har therföre uphäfwit alla förut utkomne Stadgar, Bud och Förordningar i thetta mål, genom[754v] hwilka någon oreda och förtydning kunde äga rum, och therjemte projecterat Förordningen om hwad som bör anses lofligt at trycka, eller ej, så kort och enfaldig, at thet ej allenast bör falla en Auctor lätt at therefter mönstra sin Skrift, utan fast mera84 för en domare wid the wanlige Underdomstolarne i Riket lätt at döma therefter, såsom the therefter mångfaldige mera mörke lagar komma at afsluta flere inweklade mål, the ther röra medborgares wälfärd, lif och egendom.
Yttermera har Utskottet eftersinnadt, hwad säkerhet Nationen uti Censor haft, eller framdeles hafwa kan, emot skadlige Skrifters utspridande i publiquen, och hurudant thess answar kunde blifwa.
Thet är en onekelig sanning, at så wäl Censor som K. CancellieCollegium förbudit och sequestreradt85 wissa censurerade tryckta Skrifter, utan at Censor stadnadt i answar för sin censure, eller på minsta sätt ersat Auctoren eller Boktryckaren theras lidande; och i fall lagen aldrig så hårdt skärpte straffet för en Censor i en dylik hän755rdelse, blifwer thet icke mindre påtageligt, at Auctor eller Boktryckare förgäfwes söka komma åt honom, om han hos ministéren och Ämbetsmän äger ett fullkomligt ryggwärn.86
Om Censor åter på andra sidan, antingen af slummeraktighet eller weld,87 från hwilka at wara befriad ej ofta blifwer dödeligas lott, släpper fram bitande Skrifter emot wissa personer, och Auctorerne få bakom Censor hålla sig undan answaret, äro the icke allenast djerfware at wåga, utan ock får then angripne en sak med Censor, som i thet förr supponerade88 fallet, efter lång och äfwentyrlig process, torde lemna honom en så liten satisfaction,89 som han föga kan wara betjent med; hwaremot, efter Utskottets project, Auctoren kommer på samma sätt som i alla andra brottmål at af then förolämpade, wid then domstol hwarunder han lyder, at efter thenna förordning tiltalas, och til plikt befordras.
Bland the medel som på ett märkeligt90 sätt befordra ljus och Litterature i Nation, är ofelbart thet, at Auctorerne hafwa något för sin möda, och[755v] Böckerne likwäl ej oskäligen stiga i pris, och Bokhandeln följakteligen med större förmon in- och utrikes fortsättes. I anseende hwartil äfwen alt thet som onödigt wis upstegrar ett arbete, med thet samma hindrar Skrifters tryckning och afsättning; Men som Förläggare eller Auctorer, för öfwerseendet och gillandet af theras Skrifter warit föranlåtne, at, utom then lön Censor på staten91 åtnjuter, särskildt wedergälda honom för sitt beswär, har sådant ingalunda utan gravation92 på Litteraturen kunnat aflöpa, eller kan sådant med bibehållandet af Censors Ämbetet förekommas, så länge Auctorerne med sina Skrifters utgifwande til trycket, äro i en eller annan måtto nödsakade at se en Censor uti händerne;93 hwilket hinder uti Swenska Bokhandeln Utskottet äfwen trodt sig böra afhielpa.
Ändteligen kan Utskottet ock icke obemält lemna, huru sielfwa witterleken94 och Swenska språkets upodling icke litet hindras therigenom, när en enda person, om thet ock wore then wittraste,95 äger inseende öfwer alla utkommande arbeten, hwarigenom the alla i thet756r hufwudsakeligaste lika som stöpas i en form, och Auctorers skiljaktiga tanke- och utförningsgåfwor som under friheten täfla med hwarandra, at hwar på sitt sätt öfwertyga och intaga, icke litet inskränkas, och thet så mycket mera, ju nogare Censor rättar them efter sin smak. Man torde elljest hafwa swårt at framte någon tilräckelig orsak, hwarföre Swenska witterleken til wåra tider mera liknat ett lindebarn än en stadgad kropp; och är thet icke ännu afgiordt, om icke thess tillwäxt i senare åren kan härledas ifrån någon lindrighet uti Censuren, än then granskning then thymedels undergåt: Åtminstone är thet säkert, at ju friare prässen96 i en Nation warit, ju skarpsinnigare arbeten hafwa therifrån utkommit, hwarpå i synnerhet the Engelske bära ojäfaktigt wittne.
Så många, och, efter Utskottets tanka, ganska97 wigtige orsaker, hafwa ej annat kunnat än fulleligen öfwertyga thet samma om skadan af then wanliga censuren i en fri Nation, och at, hwad författningar thermed ock framdeles må tagas, hwarken lärdom, witterlek eller sielfwa friheten, kunna under[756v] censuren wara wäl förwarade. I öfwerwägande hwaraf Utskottet med all trygghet höglofl. Stora Deputationen wördsammast tillstyrker, at censuren eller Censors Ämbetet såsom onyttigt, onödigt och skadeligt, hädanefter aldeles måtte uphöra, och Censors lönen, så snart then nu warande Censor Regius,98 antingen genom befordran eller genom döden afgår, indragas, Staten til besparing.
I 1:sta Artic. af thenna förordning99 som wunnit höglofl. Stora Deputationens bifall, är redan en efter hwarje brotts beskaffenhet lämpad plikt them ålagd, som några skadeliga Skrifter utgifwa eller till tryck befordra; hwilken, i händelse at en Censor en sådan rättighet genom sitt imprimatur skulle tillhöra, med ingen billighet af Auctoren eller Utgifwaren, utan af Censor borde utfordras.
Förmonerne af en så beskaffad Skrif- och tryck-frihet, blifwa, af hwad redan anfördt är, så mycket handgripeligare, som just therigenom, och på intet annat sätt, Nationens frihet kan förwaras, och kärleken til wårt lyckeliga Regeringssätt uplifwas, emedan alla ti757rders förfarenhet bär therom wittne, at ett fritt folk aldrig förr kastat sig i Enwäldets armar, än thet blifwit förment at få beklaga sin nöd, samt mörker och twång giordt thet förtwifladt. Tå först fingo Swenske Män i skyggd under lagen uplysa hwarannan om Rikets sannskylliga interesse, många fördomar fördrifwas som under censuren lika såsom rotade blifwit, och the ther gjordt en god del af sielfwa högsta Maktens författningar waklande: Tå skulle wett och snillen slippa sine otjenlige ledband, och få ett widare fält at upöfwa hwarannan: Skadeliga och lastbara Skrifter kunde tå med större answar, och, utan at tillika förqwäfja thet goda, genom straffet hållas tilbaka: Oskulden ägde tå i lagen wid alla domstolar sitt förswar, och hämdeanden hade ej så lätt at med sin makt influera öfwer hela Riket, som wid en enda domstol, och then reciprocité som Utskottet projecterat emellan kärande och swarande, wore bäst i stånd med thenna lag förena en obrottslig efterlefnad.
Utskottet finner wäl thetta i wår Nation ännu winna mycken motsägelse, men har therföre ingalunda kunnat dölja sakens sannskylliga sammanhang, tå thet[757v] sjelf om nyttan och nödwändigheten theraf äger så fullkommelig öfwertygelse.
Nationens frihet är altid proportionerad med thess tryck-frihet, så at ingenthera utom then andra kan äga bestånd: I then mon som en Nation är fri, blifwer ock altid thess tryckfrihet sådan, men twert om hwar prässen tillslutes under något slags förmynderskap, är thet ett oswikeligt tecken til Nationens bojor, emedan man blifwer warse, at under sielfwa enwåldsregeringar thär Skrif- och talfrihet tålas, njuta undersåtare mera af sina medborgerliga rättigheter, än i wissa stater hwarest man lagdt band, på tankar och förnuft genom ett inskränkt tryck, ehuru the annars bära namn af fria.
Utskottet har wid undersökningen af thetta ämne ej eller förgätit at taga the förnämsta100 inkast som emot Censurens uphörande kunna anföras, i öfwerwägande, såsom: at thet ej torde kunna utan största äfwentyr aflöpa, när en Nation som härtils ståt under en Censor, skulle på en gång från all tilsyn endtledigas, tå then ej wore ännu nog öfwad och försigtig at rätt nyttja en sådan frihet, som snart kunde förwandlas i sielfswåld, eller ock Auctorer och Boktryckare genom758r answaret afskräckas ifrån nyttiga arbetens utgifwande. Men Utskottet ser härwid ej någotthera wara at befara, tå straffet efter en tydelig Förordning måste göra Auctorerne mera försigtige, än förut så länge the blott wågadt uppå Censors påskrift utan några stadgade lagar, och på andra sidan Riksens höglofl. Ständer sielfwe wid thenne Riksdag genom åtskillige utkomne Skrifter i allahanda ämnen öpnadt them wägen, at, utan farhåga, få anföra, hwad the till sanningens förswar trodt sig wara berättigade.
At bibehålla Censors Ämbetet therföre, at Nationen ännu är owan och oförfaren, är thet samma som at underhålla orsaken hwarföre hon härtils warit sådan, och at hindra henne hädanefter blifwa bättre. Och änskönt några små oordenteligheter, efter censurens uphäfwande, skulle wid the utkommande Skrifter förelöpa, så blifwer thet wisst, at the härtils ej kunnat undwikas, fast the under skyggd af ett högre namn ej så lätt fåt widröras: Men tå ett större ändamål, som är Nationens frihet, genom tryckfriheten bör winnas, blifwer ingalunda tid, at til undwikande af små olägenheter, som i människligheten aldrig kunna förebyggas, förlora en för Rikets och frihetens bestånd så[758v] högst angelägen sak, emedan thet för Riksens höglofl. Ständer synes blifwa farligt at längre lemna Riket och friheten efter sig uti äfwentyr, tå flyttningen af Censuren ifrån Kongl. Cancellie Collegio til Censor allena, ej wore annat, än at ifrån ett mångwälde flytta makten i en enda människas hand; och hwad werkan och efterlefnad man tå af the bästa lagar bör wänta, kan en och hwar lätt begripa.
Om man åter til förekommande af dylika olägenheter och på thet en Censor ej finge gilla och undertrycka hwad Skrifter och arbeten han behagade, wille påstå, thet Censors myndighet ej bör sträcka sig så långt, at han något skulle positive101 kunna hindra från trycket; utan allenast gå Auctorerne med goda råd tilhanda, och wäl äga rättighet at med uttryckeliga ord gilla eller ogilla något i en skrift, men dock ej hafwa makt at hindra thess tryckning, om Auctor sådant påstår;102 i hwilket fall tryckningen äfwen komme at stadna på Auctorens men ej Censors answar, bör Utskottet therwid påminna, at äfwen ett sådant inseende wore dels onyttigt, dels ock skadeligt.
Onyttigt wore thet, emedan en Auctor som wågar på egen risque trycka thet som Censor ogilladt, och therföre stadnar i äfwentyr, han tå fast lättare med thet samma kan swara för thet759r som af Censor blifwit ansedt för oanstöteligt. Hade Censor ingen makt at förbjuda något från trycket, kunde honom ej eller något answar påläggas för thet han råder; hwarföre han therwid så mycket friare kunde ledas af godtycko, och thess improbation103 blefwe ett wisst slags band på domaren at göra honom til wiljes emot en wärnlös Auctor: Och ehuruwäl goda råd aldrig böra föraktas, och förnuftige Auctorer aldrig lära försaka them, ehwad the gifwas af then som beklädt Censors Ämbetet eller någon annan; gifwes dock ingen orsak hwarföre just en enda person i hela Riket skulle blifwa alla andras rådgifware, eller hwarföre icke andre lärda och redeliga män likawäl få äga samma rättighet. Man har therföre orsak at häldre befara flere skadeliga följder genom en sådan rättighet för en Censor; ty tå kunde lärda och wittra män therigenom bringas at häldre afhålla sig ifrån Skrifters utgifwande genom trycket, än wilja emottaga råd och underwisningar af then the i lärdom och förfarenhet trodde sig wara sig wuxne;104 hwarutinnan Utskottet så mycket mindre kan misstaga sig, som thet med säkerhet kan berätta, at flere lärda män redan wägradt underkasta sine arbeten Censors öfwerseende, och therföre, ehuru mot Censure[759v] lagarne, utan thess påskrift låtit här i Stockholm trycka flere uplagor af them, men genom förnyandet af thetta twång, lätt kunde afhållas at hedra och gagna Fäderneslandet. Litteraturen skulle äfwen härigenom på lika sätt som förut, genom afgift til Censor graveras, och kunde icke genom något förbud förekommas; hinder och uppehåll af thet som i någor måtto wore stridande antingen emot Censors interesse, eller thess tankesätt, skulle utom thess ofelbart blifwa många Skrifters öde; och i fall ändteligen Auctorers brott wid någon wiss domstol kommo at dömas, som med Censor wore af enahanda tankesätt eller interesse, eller på något sätt kunde influera på hwarandra, wore Skrif-friheten blott till namnet i behåll.
Utskottet tror therföre thenna tidspunct för wårt kära Fädernesland wara så mycket angelägnare at anwända til Censurens afskaffande men förswar af friheten, som försynen sielf på ett utmärkt sätt just nu banat wägen thertil, emedan elljest snart kunde hända, at Nationen faller i ny töken,105 tå thet som nu wore lätt, blifwer en annan gång platt omöjeligt at werkställa. År och dag, som förr skrifwit står.
Uppå Riksens Ständers Stora Deputations Tredje Utskotts wägnar:
Ut in Protocollo,106
C: von Kochen.107 And: H: Forssenius.
L: de la Rose. Johan Andersson.
748r
Luettu valtakunnan säätyjen suuressa deputaatiossa 7. elokuuta 1766.
N:o 51.
Valtakunnan korkea-arvoisten säätyjen suuren deputaation kolmannen valiokunnan jatkomietintö painovapaudesta. Annettu valtiopäivillä Tukholmassa 21. huhtikuuta 1766.
Sen jälkeen kun korkea-arvoinen suuri deputaatio viime huhtikuun 7. päivänä on katsonut hyväksi kannattaa sekä valiokunnan 18. joulukuuta 1765 päivättyä mietintöä että siihen liitettyä asetusehdotusta, ja samalla pitänyt hyvänä, että valiokunnan tulisi myös ilmoittaa ajatuksensa koskien sensuuria sekä kirjapainoja ja kirjakauppaa yleisesti ottaen, ennen kuin deputaatio esittää ensiksi mainitun hyväksytyn mietinnön valtakunnan korkea-arvoisille säädyille, on valiokunta tästä syystä ottanut nämä asiakohdat harkintaansa.
Ensimmäinen kysymys, eli miten sensuurin kanssa jatkossa tulee menetellä, on ensiksi noussut valiokunnan pohdittavaksi. Asia on sitä enemmän vaatinut mitä tarkinta tutkintaa, koska valiokunnan käsityksen mukaan juuri sensuuri on pääasiallisin sille annetuista tehtävistä.[748v]
Valiokunta on siksi pyrkinyt selvittämään ne syyt, joiden takia sensoria on ennen pidetty tarpeellisena ja siinä yhteydessä on tullut esille, että
1) Sensorin tuli lukea painettavaksi aiotut käsikirjoitukset ja arvioida, sisälsivätkö ne jotakin uskonnon, hallitusmuodon ja hyvien tapojen vastaista. Sen pohjalta hänen tuli ilmoittaa kuninkaalliselle kansliakollegiolle, tuliko ne sallia painoon annettaviksi vai kieltää, sillä muuten pelättiin vahingollisten kirjoitusten leviävän yleisön pariin; 2) valvoa, oliko ulkoa tulevien kirjojen ja kirjoitusten joukossa sellaisia, joita saatettaisiin pitää valtiolle ja uskonnolle vahingollisina, ja ilmoittaa nämä kuninkaalliselle kansliakollegiolle niiden kieltämiseksi; 3) valvoa valtakunnan kirjastoja ja erityisesti täällä Tukholmassa sijaitsevaa kuninkaallista kirjastoa.
Sensori on sen lisäksi 4) ilmoittanut, että hänelle on annettu tehtäväksi jakaa kirjoittajille hyödyllisiä aiheita työstettäviksi ja tässä yhteydessä valita lahjakkuuksia sekä ohjata heitä perusteelliseen toteutukseen. Arveltiin, että tätä kautta useita749r yleishyödyllisiä töitä voisi tulla julkisuuteen. Lisäksi sensorin tuli kaikkialla mitä huolellisimmin huolehtia yhdenmukaisesta ortografiasta eli oikeinkirjoituksesta ruotsin kielen selkeyttämiseksi ja kaunistamiseksi.
Mutta valiokunta on myös samalla pohtinut, olisiko jotain helpompaa ja vapaan kansakunnan turvallisuuden kanssa paremmin yhteensopivaa keinoa, jolla samat tavoitteet varmemmin voitaisiin saavuttaa, kansakuntaa paremmin valaista, kirjallista toimintaa helpottaa ja edistää, sekä mikä tärkeintä, itse kansakunnan ja jokaisen kansalaisen oikeutta ja vapautta parhaiten suojata.
Tässä tarkoituksessa valiokunta on erityisesti ottanut harkintaan, eikö sekä kirjoitusten julkaisemisessa että kaikissa muissa kysymyksissä ensisijassa tulisi pitäytyä tekijään ja antaa jokaisen itse olla vastuussa omista töistään, kuitenkin niin, että hän tässä niin kuin muissakin asioissa saisi osakseen laillisen ja ruotsalaiselle miehelle kuuluvan oikeudenkäynnin.
Yleisesti ottaen ei voida kieltää, etteikö menneiden aikojen ankaran sensuurin aikana,[749v] jolloin juuri sensorilla on yhdessä kuninkaallisen kansliakollegion kanssa ollut yksinoikeus hyväksyä tai hylätä sisään jätetyt työt oman harkintansa mukaan, olisi ilmestynyt mitään sellaista, jonka nimenomaisesti voidaan sanoa olleen uskonnon, valtion ja hyvien tapojen vastaista. Lisäksi ne ovat olleet kirjailijoille sekä syyttäjiä että tuomareita, ja tätä kautta monet sellaiset työt on sittemmin nimetty joko sallituiksi tai joskus vahingollisiksikin, kuitenkin sillä erotuksella, että kuninkaallisessa kansliakollegiossa on kiellon syyt joskus hieman tarkemmin merkitty pöytäkirjoihin. Sitä vastoin sensori on voinut tehdä saman asian yksinkertaisesti kieltäytymällä allekirjoittamasta. Mutta koskaan ei voida kiistää että tämä on monta kertaa tapahtunut ainoastaan mieltymysten ja mielivaltaisuuden pohjalta, kun muistetaan, että sensori on kieltänyt sellaisten kirjoitusten painamisen, joita kuninkaallinen kansliakollegio on pitänyt viattomina. Vastaavasti kollegio on estänyt sellaisia, joille sensori on antanut painatusluvan. Samoin on käynyt niin, että työ joka on saanut painatusluvan aikoinaan molemmilta, on silti750r myöhemmin vahingollisena vedetty takaisin joko sensorin tai kansliakollegion toimesta. Toisia käsikirjoituksia on puolestaan pidetty yhtenä hetkenä pimennossa, ja toisena taas päästetty yleisön nähtäville. Toiset on hyväksytty sensorin allekirjoituksella, mutta niiden vielä ollessa painossa, ne on kuitenkin kielletty siitä huolimatta, että totuudet eivät tänä aikana ole voineet muuttua eivätkä lait tai hallitustapa sinä aikana mitenkään ole vaihtuneet.
Kun valiokunta katsoo itse asiaa, käy lisäksi ilmi, että tuskin mikään kirjoitus voi olla niin varovasti laadittu, ettei sen voida sanoa antavan aihetta johonkin pahaan hallitustapaa vastaan tai osoittavan tiettyjä henkilöitä, jolloin sitä voidaan kutsua harhaanjohtavaksi, hyödyttömäksi ja vaaralliseksi. Nämä ovat ne tavalliset muotoilut, joilla sekä sensorit että kuninkaallinen kansliakollegio ovat tukahduttaneet monta työtä. Ja mikään laki ei voi olla niin selkeä, etteikö sitä voida vääristää ja tulkita väärin sadoilla eri tavoilla, kun se on syyttäjän käsissä ja syyttäjä samalla toimii tuomarina asiassa.
Lait ja niiden noudattaminen ihmisten keskuudessa ovat tosin usein mielivallan alaisina, mutta ei voi olla muuta kuin vaarallista jättää kansakunnan valo, tuo vapauden silmäterä,[750v] yhden ainoan henkilön valvontaan. Keskinäinen ajatustenvaihto, joka on ihmisten etuoikeus verrattuna viattomiin eläimiin, ei siten näytä olevan asianmukaisesti suojeltu sensuurin alaisuudessa, eikä myöskään kansalaisten oikeus toimia kansakunnan valaisijoina.
Mitä sitten tulee sensorin ulkomaisiin kirjoihin kohdistuvaan valvontaan, on valiokunnan tästä ilmoitettava, että tähän asti toimineet sensorit eivät ole käyneet mitään ulkomaista kirjeenvaihtoa, jonka kautta he olisivat voineet hankkia tarpeellista tietoa erilaisten ulkomaisten kirjojen sisällöstä. Ei myöskään ole missään määrin mahdollista yksitellen lukea niitä kaikkia, kun ne tarkastetaan pakkahuoneella tai otetaan esiin kirjakaupassa sensorin läsnä ollessa. Tästä syystä on myös käynyt niin, että lukuisia kevytmielisiä vieraskielisiä kirjoituksia on tuotu maahan ja joskus kaikeksi harmiksi mennyt myyntiin ennen kuin sensori on sen havainnut, ja sensori ja kuninkaallinen kansliakollegio ovat joissakin tapauksissa vasta myynnin aikana kieltäneet teokset. Tätä vaaraa on vaikea estää tavanomaisella tavalla. Lisäksi751r on huomautettava, että Tukholmassa oleskeleva sensori ei mitenkään pysty estämään vahingollisten kirjojen tuomista valtakunnan muihin tapulikaupunkeihin ja valtakunnan muiden rajojen yli kaupunkeihin, joissa ei ole konsistorioita, akatemioita ja lukioita. Tuontia valvovat siten joskus kovin kokemattomat katsastajat.
Mitä tulee sensorin valtakunnan kirjastoihin kohdistamaan valvontaan, on hänen täysin mahdoton millään tavoin puuttua niiden toimintaan lukuun ottamatta täällä Tukholmassa sijaitsevaa kuninkaallista kirjastoa. Sensorit ovat huolehtineet kuninkaallisesta kirjastosta kaikkein vähiten, mutta siltä ei puutu tarvittavaa henkilökuntaa, jos joku jossain määrin haluaa hyödyntää sitä.
Valiokunnan tiedossa ei ole, onko sensori jakanut kirjoittajille lahjakkuuden perusteella mitään aiheita käsiteltäviksi, onko tämä ollut menestyksellistä ja mitä hyötyä yleisölle tästä on ollut. Mutta valiokunta voi vakuuttaa, että Ruotsin kansakunnasta eivät oppineet ja terävät eri alojen kirjoittajat koskaan lopu, kunhan kirjallista toimintaa ei pidetä yhden tai muutaman henkilön vankina ja mikäli[751v] kirjakauppaa helpotetaan, jolloin siitä voi tulla kannattavaa, sekä mikäli kirjailijat saavat samassa suhteessa joitakin etuja ja erinomaiset lahjakkuudet näkevät nimiensä muuttuvan kuolemattomiksi. Mutta ajatusten ja järjen liikkumatilan rajoittaminen, kurjuus ja halveksunta tekevät oppineista ja tunnollisista miehistä harvinaisuuksia keskuudessamme ja heidän parhaista töistään keskinkertaisia. Kansakunta muuttuu heikoksi ja uneliaaksi. Sensorin yritykset herättää sitä ovat turhia siihen asti kun syy sairauteen poistuu.
Totuuksilla on ihmissydäntä kiehtova voima, kunhan ne vapaasti ja pakottamatta saavat säteillä sydämeen, mutta pimeys ja ennakkoluulot jättävät sen tunteettomaksi.
Lopuksi, mitä tulee oikeinkirjoituksen ja ruotsin kielen säätelyyn sensorin toimesta, on valiokunnan ensin muistutettava, että sensori ei tähän asti koskaan ole huomioinut sellaista. Tästä kaikki julkaistut108 ruotsalaiset kirjoitukset ovat jäävittömiä todisteita. Ja toden totta näyttäisi valtakunnan oikeinkirjoitustavan holhous olevan liian suuri tehtävä ainoastaan yhdelle sensorille koko valtakunnassa, kun muut oppineet miehet eivät vielä ole päässeet yksimielisyyteen siitä. Mieluummin tehtävä kuuluisi tieteelliselle tai kirjalliselle akatemialle, jolloin oikeinkirjoitus ajan myötä saattaisi vakiintua asiaan kuuluvalla tavalla. Tämän lisäksi752r sellainen valvonta käy itsessään mahdottomaksi, koska sensorilla ei ole lainkaan aikaa niin tarkasti tutkia koko valtakunnasta saapuvien käsikirjoitusten jokaista kirjainta. Vielä vähemmän hänellä on aikaa puuttua oikovedoksiin, mitä ilman tämä tavoite ei kuitenkaan lainkaan ole saavutettavissa.
Valiokunta ei siis tämän kaiken nojalla omalta osaltaan voi havaita, että se mitä sensuurin perustamisella on tavoiteltu, olisi sen avulla täydellisesti saavutettu. Siten sen jatkuminen ei enää ole tarpeen.
Tosin valiokunta ei ole tyytynyt pelkästään tähän vaan on suunnannut huomionsa niihin haitallisiin seurauksiin, joita tavallisella sensuurilla on kirjalliselle toiminnalle sekä valtakunnalle ja vapaudelle. Nämä seuraukset vaikuttavat valiokunnan mielestä sitäkin valitettavammilta, koska se voi varmuudella vakuuttaa, että syyt valtakunnan nykyiseen kurjaan tilaan ennen kaikkea voidaan löytää pimeydestä ja salaisuuksista, eikä suinkaan sellaisten kirjailijoiden puutteesta, jotka ovat halunneet valaista kansakuntaa. Vääjäämättömänä totuutena säilyy se, että jos painovapaus olisi ollut voimassa, ei sitä pahaa, joka on aiheuttanut valtakuntamme rappiotilan, olisi voinut tapahtua. Sen syiden etsiminen[752v] ja korjaaminen on vaatinut valtakunnan korkea-arvoisilta säädyiltä näillä valtiopäivillä paljon aikaa ja vaivaa.
Erilaiset ajattelutavat ja ryhmittymät109 ovat vapaissa valtioissa lähes väistämättömiä, ja siksi sensori ei voi muuta kuin olla jompaankumpaan osapuoleen enemmän mieltynyt. Siten on yhtä väistämätöntä, että hän myös suosii sellaisten töiden julkaisemista, jotka enemmän vastaavat hänen ajattelutapaansa kuin sellaisten, jotka paljastavat kansakunnalle hänen kannattamansa ryhmittymän virheet.
Niin kauan kuin sensorilla on oikeus valvoa ja tarkastaa kaikki valtakunnassa painosta julkaistut työt, hänellä on aina mahdollisuus tukahduttaa monia hyödyllisiä totuuksia. Tämä tapahtuu joko kielloilla tai muutoksilla kirjoittajien teksteihin tai pelkästään lykkäämällä niitä, jotka eivät vastaa hänen makuaan.
Tämä tulee valtiolle aina sitäkin vaarallisemmaksi, jos kävisi niin, että hallituksella olisi yhdessä tai toisessa asiassa eturistiriita kansakunnan kanssa.
Että sellaista on tapahtunut ja siten vieläkin voi tapahtua, siitä kaikkien vapaiden valtioiden historia kantaa mitä selvimpiä todisteita. On myös tunnettua, että kun Englannin753r hallitus halusi sortaa kansakunnan vapautta, se loi pohjan tälle asettamalla sensorin ja työskenteli kaikella ahkeruudella sensuurin puolesta. Tämä ei myöskään olisi epäonnistunut elleivät valistuneet ja rohkeat patriootit olisi tuoneet tämän seuraukset parlamentin silmien eteen ja siten estäneet näin röyhkeän yrityksen.
Englannissa kuuluisa Mabbot,110 joka jonkin aikaa hoiti sensorin virka, osoittaa saman asian parlamentille nimenomaan tämän virkansa lakkauttamisella. Ja hän ei sano tekevänsä sitä pelkästään siksi, että hän piti tehtäväänsä tarpeettomana, koska hän tiesi hyvin, että sensorin virka ei ollut ainoa, jota Englannissa pidettiin hyvin tärkeänä, mutta joka siitä huolimatta oli tarpeeton. Tärkein syy oli se, että hän piti sitä sekä kirjailijoille että itse kansakunnalle vahingollisena. Ja tämän vastapainona se kunnia ja valta, joka hänellä oli koko kansakunnan ajatusten ja järjen tuomarina, ei voinut imarrella tai saada häntä säilyttämään virkaansa kansakuntansa vahingoksi.
Valiokunta ei myöskään ole voinut olla huomaamatta, että mitä korkeampaan arvoasemaan sensori oli asetettu ja mitä vapaampi[753v] pääsy hänellä oli hallituksen ja virkamiesten asiakirjoihin ja sisimpiin toimiin, sitä halukkaampia nämä sellaisessa tapauksessa olivat millä tahansa keinolla voittamaan hänet puolelleen. Sensorilla puolestaan ei ollut vaikeuksia olla yksissä heidän kanssaan, koska juuri siten hän varmimmin pystyi suojamaan taustansa kirjailijoiden syytteiltä, joilla ei ollut kerrassaan mitään mahdollisuuksia niin yhdistynyttä voimaa vastaan. Tällaisten olosuhteiden vallitessa, ja kun näiden molempien voimien edut niin helposti voivat yhdistyä, on vaarallista uskoa, että kansakunnan vapaus säilyisi hyvin yksinomaan sensorin henkilökohtaisten ominaisuuksien ja puolueettomuuden ansiosta, varsinkin näinä aikoina, kun aiheellisesti valitukset korkeampia ja alempia virkamiehiä kohtaan ovat niin silmiinpistäviä.
Valiokunta on tässä kohdin tosin olettanut, että vapaan kansan alamaisten tulee löytää turva hyvistä ja selkeistä laeista, mutta kuitenkin kaikkien aikakausien asiakirjojen perusteella se on vakuuttunut siitä, että lakien toimeenpano ennen kaikkea riippuu jonkinlaisesta tasa-arvosta eli vastavuoroisuudesta käskevän ja tottelevan välillä. Sillä mikäli edellisellä on moninkertaisesti suurempi voima kuin jälkimmäisellä, tapahtuu toimeenpano754r aina mahtavamman eduksi ja heikomman tappioksi.
Lait ovat ainoastaan sanoja ja lauseita, eivätkä ne koskaan sellaisinaan puutu kenenkään tekemisiin. Siksi ylivalta voi joko tulkita niitä mielivaltaisesti tai jättää ne toimeenpanematta tai myös muuttaa niitä täydellisesti ilman mitään riskiä.
Valiokunta ei tosin varsinaisesti ole tunnistanut mitään sellaista Ruotsin valtakunnassa. Mutta niin tärkeässä asiassa, joka koskee kansakunnan valistusta ja vapautta, se ei ole halunnut pitää salassa korkea-arvoiselta suurelta deputaatiolta näin suuria epäilyjä, kun ollaan vahvistamassa lakia tulevaisuutta varten.
Valiokunnan käsityksen mukaan yhtä onnettomat seuraukset ovat väistämättömiä, jos rikkeet suunniteltua asetusta vastaan tullaan käsittelemään ja tuomitsemaan yhdessä tietyssä tuomioistuimessa, jollainen kuninkaallinen kansliakollegio tähän asti on ollut, ja jos kirjailijat tullaan välittömästi vetämään korkeampiin tuomioistuimiin. He eivät siten näissä, kuten muissa jutuissa, saa nauttia oikeuden ja prosessin etuja.111
Valiokunta on siksi kumonnut kaikki aiemmin annetut tätä asiaa koskevat säännöt, käskyt ja asetukset, jotka[754v] voisivat aiheuttaa jotain sekaannusta tai vääristelyä. Se on lisäksi suunnitellut asetuksen, jossa määritetään minkä painamista voidaan pitää luvallisena ja minkä ei, niin lyhyeen ja yksinkertaiseen muotoon, että kirjailijan on helppo laatia kirjoituksensa ja valtakunnan tavallisten alioikeuksien tuomarien sitäkin helpompi tuomita sen mukaan. He tulevat siihen verrattuna moninverroin hämärämpien lakien mukaan ratkaisemaan useita monimutkaisia juttuja, jotka koskevat kansalaisten hyvinvointia, henkeä ja omaisuutta.
Tämän lisäksi valiokunta on pohtinut, mitä turvaa kansakunta on saanut tai voi tulevaisuudessa saada vahingollisten kirjoitusten julkista levitystä vastaan sensorin avulla ja millaiseksi sensorin vastuu voisi muotoutua.
Kiistaton totuus on, että sekä sensori että kuninkaallinen kansliakollegio ovat kieltäneet ja takavarikoineet tiettyjä sensuroituja painettuja kirjoituksia, ilman että sensori on joutunut vastuuseen sensuuristaan tai millään tavoin korvannut kirjoittajalle tai kirjanpainajalle heidän tappioitaan. Ja vaikka laissa säädettäisiin mitä ankarin rangaistus sensorille tällaisessa tapauksessa,755r tulee jatkossakin olemaan yhtä ilmeistä, että kirjoittaja ja kirjanpainaja turhaan yrittävät päästä häneen käsiksi, jos hänellä on takanaan hallituksen ja virkamiesten täydellinen tuki.
Jos sensori toisaalta joko leväperäisyyttään tai puolueellisuuttaan, jotka usein ovat kuolevaisten osana, päästää läpi purevia kirjoituksia tiettyjä henkilöitä vastaan, ja kirjoittajat saavat vetäytyä vastuusta sensorin suojiin, he ottavat isompia riskejä. Samalla hyökkäyksen kohteen ja sensorin välille syntyy juttu, joka edellä oletettujen olosuhteiden takia antanee hänelle pitkän ja riskialttiin prosessin jälkeen niin vähäisen hyvityksen, että siitä ei voi olla hänelle mitään hyötyä. Sitä vastoin valiokunnan esityksen mukaan kirjoittajaa tullaan, samoin kuin kaikissa muissakin rikosasioissa, loukatun toimesta syyttämään ja vaatimaan sakottamista tämän asetuksen nojalla siinä tuomioistuimessa jonka alaisuuteen hän kuuluu.
Niiden keinojen joukkoon, jotka erityisesti edistävät valoa ja kirjallista toimintaa kansakunnan piirissä, kuuluu epäilemättä se, että kirjoittajat saavat jonkin korvauksen vaivoistaan ja että[755v] kirjojen hinnat eivät kuitenkaan kohtuuttomasti nouse, minkä johdosta kotimaisen ja tuontikirjallisuuden kauppaa voidaan harjoittaa kannattavammin. Tähän liittyy myös se, että kaikki mikä tarpeettomasti nostaa kirjallisen työn hintaa, samalla estää kirjoitusten painamista ja myyntiä. Kun kustantajat tai kirjoittajat ovat joutuneet erikseen korvaamaan sensorille tälle kirjoitustensa tarkastamisessa ja hyväksymisessä näkemän vaivan hänen valtiolta nauttimansa palkan lisäksi, ei tämä suinkaan ole voinut tapahtua kirjallista toimintaa rasittamatta. Tätä ei myöskään voida välttää, jos sensorin virka säilytetään, niin kauan kuin kirjoittajat ovat kirjoitustensa painosta julkaisemisen suhteen tavalla tai toisella riippuvaisia sensorin hyväntahtoisuudesta. Valiokunta on arvellut olevan tarpeen poistaa myös tämä Ruotsin kirjakaupan este.
Lopuksi valiokunta ei myöskään voi jättää mainitsematta, miten itse kaunokirjallisuuden ja ruotsin kielen viljely suuresti estyy, kun yksi ainoa henkilö, vaikka hän olisi kaikkein oppinein, valvoo kaikkia julkaistavia töitä, jolloin ne suurelta756r osin ikään kuin valetaan samaan muottiin. Kirjoittajien erilaisia ajatuksen ja toteutuksen lahjoja, jotka vapauden vallitessa kilpailevat keskenään ja joilla jokainen omalla tavallaan vakuuttaa ja viehättää, rajoitetaan suuresti ja sitä enemmän, mitä tarkemmin sensori oikaisee niitä makunsa mukaan. Muutoin lienee vaikea esittää riittävää syytä sille, miksi Ruotsin kaunokirjallisuus aina meidän päiviimme saakka on muistuttanut enemmän sylilasta kuin täysikasvuista ihmiskehoa. Eikä vielä ole ratkaistu, onko sen kasvu viime vuosina seurausta sensuurin tietystä lieventymisestä ennemmin kuin sensuurin suorittamista tarkastuksista. Ainakin on varmaa, että mitä vapaampaa painotoiminta kansakunnassa on ollut, sitä älykkäämpiä töitä on ilmestynyt. Tästä ovat erityisesti englantilaiset kiistattomana todisteena.
Niin monet, ja valiokunnan käsityksen mukaan hyvin tärkeät syyt, eivät ole voineet muuta kuin täysin vakuuttaa valiokunnan tavanomaisen sensuurin vahingollisuudesta vapaalle kansakunnalle. Ja mitä tahansa asetuksia tämän suhteen tulevaisuudessa säädetäänkin, eivät sen enempää oppineisuus, kirjallisuus kuin itse vapauskaan voi[756v] sensuurin alaisuudessa olla hyvässä turvassa. Tämän harkinnan perusteella valiokunta vakaasti ja mitä nöyrimmin suosittelee korkea-arvoiselle suurelle deputaatiolle, että sensuuri tai sensorin virka hyödyttömänä, tarpeettomana ja vahingollisena tästä lähtien kokonaan lakkautettaisiin ja sensorin palkka, heti kun nykyinen kuninkaallinen sensori joko ylennyksen tai kuoleman kautta on eronnut, peruutettaisiin valtiolle säästöksi.
Tämän asetuksen ensimmäisessä artiklassa,112 joka on saanut korkea-arvoisen suuren deputaation hyväksynnän, on jo asetettu jokaisen rikoksen laadun mukainen sakko niille, jotka julkaisevat tai antavat painettavaksi vahingollisia kirjoituksia. Mikäli tällainen oikeus kuuluisi sensorille hänen painatuslupansa kautta, ei sakkoa voitaisi minkäänlaisen oikeudenmukaisuuden perusteella periä kirjoittajalta tai julkaisijalta, vaan se olisi perittävä sensorilta.
Tämänkaltaisen kirjoitus- ja painovapauden edut ovat jo esitetyn perusteella mitä ilmeisimpiä, koska se on ainoa tapa, jolla kansakunnan vapaus voidaan säilyttää ja rakkaus onnellista hallitustapaamme kohtaan elvyttää. Sillä kaikkien aikakausien757r kokemukset todistavat, että vapaa kansa ei koskaan ole heittäytynyt yksinvaltiuden käsiin ennen kuin sitä on estetty valittamasta hätäänsä ja pimeys ja pakko ovat tehneet sen epätoivoiseksi. Vasta silloin ruotsalaiset miehet saisivat lain suojissa valaista toisiaan valtakunnan todellisesta edusta, ja monet sensuurin aikana ikään kuin juurtuneet ennakkoluulot, jotka ovat horjuttaneet itse korkeimman vallan perustuslakeja, karkotettaisiin. Silloin järki ja kyvyt pääsisivät kelvottomista talutushihnoistaan ja saisivat laajemman kentän, jolla harjoittaa toinen toistaan. Vahingollisista ja paheellisista kirjoituksista joutuisi silloin suurempaan vastuuseen, ja ne voitaisiin silloin estää rangaistuksen uhalla, hyvää kuitenkaan tukahduttamatta. Syyttömät saisivat silloin laista puolustuksensa kaikissa tuomioistuimissa, eikä kostonhenki voisi vaikuttaa vallallaan koko valtakunnassa yhtä helposti kuin yhdessä ainoassa tuomioistuimessa. Ja se tasapuolisuus, jota valiokunta on hahmotellut kantajan ja vastaajan välille, voisi parhaiten taata tämän lain nuhteettoman noudattamisen.
Valiokunta tosin toteaa tämän aiheuttavan vielä paljon vastustusta kansakunnassamme, mutta ei sen tähden suinkaan ole voinut peittää asian todellista tilaa, koska se on[757v] itse täysin vakuuttunut asetuksen hyödystä ja tarpeellisuudesta.
Kansakunnan vapaus on aina suhteessa sen painovapauteen siten, että ilman toista ei voi olla toistakaan. Samassa suhteessa kuin kansakunta on vapaa, säilyy myös sen painovapaus aina sellaisena. Mutta jos kirjapaino sitä vastoin jossain alistetaan jonkinlaisen holhouksen alaiseksi, on se pettämätön merkki kansakunnan kahleissa olemisesta. Sillä on havaittavissa, että jopa yksinvaltaisesti hallituissa maissa, joissa kirjoitus- ja puhevapaus on voimassa, alamaiset nauttivat enemmän kansalaisoikeuksistaan kuin tietyissä valtioissa, joissa ajatukset ja järki on sidottu painovapautta rajoittamalla, vaikka niitä muuten kutsutaan vapaiksi maiksi.
Valiokunta ei tätä aihetta tutkiessaan myöskään ole unohtanut ottaa harkintaan tärkeimpiä huomautuksia, joita sensuurin lakkauttamista vastaan voidaan esittää, kuten että mitä suurimpia uhkia voi syntyä, kun kansakunta, joka tähän asti on ollut sensorin alaisuudessa, kerralla vapautettaisiin kaikesta valvonnasta, kun se ei vielä olisi tarpeeksi harjaantunut ja varovainen käyttääkseen oikein sellaista vapautta. Vapaus voisi kohta muuttua omavaltaisuudeksi, tai kirjailijat ja kirjanpainajat voisivat758r vastuun pelottamina luopua hyödyllisten töiden julkaisemisesta. Mutta valiokunta ei tässä näe kumpaakaan olevan pelättävissä, koska selvään asetukseen sisältyvän rangaistuksen täytyy tehdä kirjailijat varovaisemmiksi kuin aikaisemmin, jolloin heidän täytyi vain uskaltaa toimia pelkän sensorin hyväksynnän varassa ilman mitään säädettyjä lakeja. Toisaalta säädyt itse ovat näillä valtiopäivillä ilmestyneiden lukuisten, kaikenlaisia aiheita käsittelevien kirjoitusten kautta avanneet heille tien, jolla he ilman pelkoja saavat esittää sen, mitä pitävät oikeutettuna totuuden puolustamiseksi.
Sensorin viran säilyttäminen siksi, että kansakunta on vielä tottumaton tai kokematon, on sama kuin että ylläpidetään sitä syytä, jonka takia se tähän asti on ollut sellainen, ja estetään sitä jatkossa muuttumasta paremmaksi. Ja vaikka sensuurin lakkauttamisen jälkeen joitakin pieniä epäkohtia ilmestyvissä kirjoituksissa esiintyisikin, niin on varmaa, että niitä ei tähänkään asti ole voitu välttää, vaikkakaan niihin ei korkeamman nimen suojissa niin helposti ole voitu puuttua. Mutta kun painovapauden kautta voidaan saavuttaa suurempi tavoite eli kansakunnan vapaus, ei suinkaan jää aikaa menetettäväksi pienten epäkohtien välttelyyn, joita ei koskaan voida ihmiskunnan keskuudessa estää, ja kun kyseessä on valtakunnan ja vapauden säilymisen kannalta niin[758v] tärkeä asia. Valtakunnan korkea-arvoisille säädyille näyttää nimittäin olevan vaarallista enää jättää valtakuntaa ja vapautta uhanalaisiksi, kun sensuurin siirtäminen kuninkaalliselta kansliakollegiolta yksinomaan sensorille merkitsisi ainoastaan, että valta siirrettäisiin useammalta yhden ainoan ihmisen käsiin. Mitä vaikutusta voi silloin parhaimmillakaan laeilla odottaa olevan, tai miten niitä noudatetaan, sen voi jokainen helposti käsittää.
Voidaan myös väittää, että sellaisten epäkohtien välttämiseksi, ja jotta sensori ei voisi suosia tai sortaa kirjoituksia ja töitä mielensä mukaan, sensorin valtuuksia ei tulisi ulottaa kirjoitusten painamisen suoranaiseen estämiseen, vaan että hänen tulisi ainoastaan tarjota kirjoittajille hyviä neuvoja. Toki hänellä voisi olla oikeus nimenomaisilla sanoilla ilmaista hyväksyvänsä tai paheksuvansa jotakin tietyssä kirjoituksessa, mutta ei kuitenkaan olla valtaa sen painamisen estämiseksi, jos kirjoittaja sitä vaatii. Sellaisessa tapauksessa painaminen jäisi kirjoittajan eikä sensorin vastuulle. Valiokunnan on tässä yhteydessä muistutettava, että myös sellainen valvonta olisi osaltaan hyödytöntä, osaltaan myös vahingollista.
Hyödytöntä se olisi, koska kirjailija, joka omalla vastuullaan uskaltaa painaa sellaista, jonka sensori on hylännyt ja ottaa siksi riskin, voi silloin paljon helpommin samalla vastata siitä,759r mitä sensori ei ole pitänyt loukkaavana. Ellei sensorilla olisi mitään valtaa kieltää minkään painamista, ei hänelle myöskään voitaisi sälyttää mitään vastuuta antamistaan neuvoista. Siksi mielivalta voisi niin paljon vapaammin johdattaa häntä tässä tapauksessa, ja hänen hylkäävä päätöksensä eräällä lailla sitoisi tuomarin tekemään hänelle mieliksi suojatonta kirjailijaa vastaan. Vaikka hyviä neuvoja ei koskaan pidä väheksyä eivätkä järkevät kirjailijat kai koskaan niistä kieltäydykään, antoipa niitä sensorin virassa toimiva henkilö tai joku muu, niin silti ei ole mitään syytä, miksi juuri yksi ainoa henkilö koko valtakunnassa ryhtyisi kaikkien muiden neuvonantajaksi, tai miksi eivät muut oppineet ja rehelliset miehet myös saisi itselleen samaa oikeutta. Siksi on syytä pikemminkin pelätä, että sellaisen oikeuden antamisella sensorille olisi useita vahingollisia seurauksia, sillä silloin oppineet ja sivistyneet miehet saattaisivat mieluummin pidättäytyä kirjoitusten julkaisemisesta, kuin ottaa vastaan neuvoja ja opetuksia siltä, jota kypsempiä oppineisuudeltaan ja kokeneisuudessaan he ovat ajatelleet olevansa. Tässä valiokunta ei voi erehtyä, koska se voi varmuudella kertoa, että monet oppineet miehet ovat jo kieltäytyneet alistamasta töitään sensorin tarkastettaviksi. Siksi he ovat täällä Tukholmassa, vaikkakin sensuurilakien[759v] vastaisesti, ilman hänen hyväksyntäänsä antaneet painaa niistä useita painoksia. Mutta tämän pakon uusimisella heitä voidaan helposti estää kunnioittamasta ja hyödyttämästä isänmaata. Kirjallista toimintaa rasittaisi samoin kuin tähänkin asti sensorille suoritettava maksu, ja sitä ei voisi millään kielloilla välttää. Monien kirjoitusten kohtaloksi koituisi eittämättä se, että niitä estettäisiin ja pidätettäisiin, jos ne jollain tavoin olisivat ristiriidassa joko sensorin etujen tai hänen ajattelutapansa kanssa. Ja jos lopulta kirjoittajien rikokset tuomittaisiin jossakin tietyssä tuomioistuimessa, jonka ajatustapa tai etu olisi samanlainen kuin sensorilla tai jos ne jotenkin voisivat vaikuttaa toisiinsa, silloin olisi kirjoittamisen vapaudesta jäljellä ainoastaan nimi.
Valiokunta uskoo siksi tämän ajankohdan olevan rakkaalle isänmaallemme niin paljon edullisempi sensuurin lakkauttamiseksi ja vapauden puolustamiseksi, kun kaitselmus itse erinomaisella tavalla juuri nyt on raivannut sille tietä. Muuten voisi kohta käydä niin, että kansakunta vaipuisi uudelleen pimeyteen. Ja se mikä nyt olisi helppoa, muuttuu toisella kertaa mahdottomaksi toteuttaa. Vuosi ja päivä kuten edellä on kirjoitettu.
Valtakunnan säätyjen suuren deputaation kolmannen valiokunnan puolesta:
Kuten pöytäkirjassa,
Christoffer von Kochen113 Anders Henrik Forssenius
Leonard De la Rose Johan Andersson
Suom. Veli-Matti Pussinen
748r
Additional Report of the Third Committee of the Grand Joint Committee of the Honourable Estates of the Realm on the Freedom of Printing, Submitted at the Diet in Stockholm on 21 April 1766
Since the honourable Grand Joint Committee has on 7 April last deigned to approve both the Committee’s Report of 18 December 1765 and the attached draft of an ordinance and has moreover decided that the Committee should likewise communicate its thoughts concerning censorship and the printing houses and book trade in general before the honourable Grand Joint Committee submits the aforementioned approved Report to the honourable Estates of the Realm, the Committee has in view thereof addressed itself to these points.
The first, or how censorship should henceforth be conducted, has thus become the initial subject of deliberation by the Committee and has all the more required its most careful examination as the Committee has found censorship to be the principal issue in what has been referred to it for elaboration.[748v]
The Committee has to that end sought to ascertain the reasons why a censor librorum has in times past been regarded as necessary, among which were the following:
First, that the censor ought to read through the manuscripts intended for printing and examine whether they contained anything that might be contrary to religion, the political constitution and good customs and in consequence thereof notify the Royal Board of Chancery whether they were to be released for printing or be banned, as it was otherwise feared that harmful publications could be disseminated among the general public; second, to inspect the books and documents arriving from abroad, as to whether there were any among them that could be regarded as harmful to the state or religion, which he had to notify for proscription to the Royal Board of Chancery; third, to exercise supervision over the libraries in the kingdom and in particular the Royal Library here in Stockholm.
In addition, fourth, the censor has stated that he has been assigned the duty of allocating to authors useful subjects for elaboration and in so doing to select gifted writers and to encourage them to perform the work thoroughly, by which it was thought that a number749r of works of public utility could be published; while it was also the duty of the censor librorum to most carefully ensure homogeneity everywhere in the actual orthography or manner of spelling in order to make the Swedish language clear and attractive.
But the Committee has furthermore considered whether some other more convenient solution, in closer accord with the security of a free nation, might not be adopted, whereby the same purpose could be achieved, more enlightenment be disseminated in the nation, the preconditions for literature be eased and promoted and, most essentially, the rights and liberties of the nation itself and of each citizen be best safeguarded.
In this respect the Committee has in particular taken into consideration whether one ought not in the case of publishing texts, as in any other business, focus primarily on the author and let each individual retain responsibility for his work, although in such a manner that in this, no less than in all other cases, he be guaranteed a lawful trial befitting a Swede.
It cannot in general be denied that, under the strict censorship of past times,[749v] some things were published that could have been expressly described as contrary to religion, the state and good customs, as it was precisely the censor in conjunction with the Royal Board of Chancery who had the sole right to accept or reject the works submitted, as they saw fit, and to act in relation to authors as both prosecutors and judges, which has caused a number of such works to be subsequently labelled as either permissible or harmful, though with the difference that at the Royal Board of Chancery the reasons for the ban have gradually been somewhat more fully recorded in its minutes, whereas the censor, simply by withholding his signature, could achieve exactly the same result. But that this was oftentimes founded on nothing more than a preference or whim can never be disputed when one considers that the censor has prohibited the printing of writings that the Royal Board of Chancery has regarded as innocuous and, vice versa, the Board has prevented ones that the censor has released for printing, while on occasion a work that has been published with the sanction of them both has nonetheless750r subsequently been confiscated as injurious either by the censor or by the Board of Chancery. Then there are manuscripts that at one point are suppressed yet at another are allowed to be published. Some have been approved with the imprimatur of the censor and yet, when already at the printer’s, have nevertheless been banned despite the fact that the truths expressed could not throughout all this have been mutable and neither the laws nor the system of government have undergone any changes.
When the Committee actually looks into the issue itself, it appears, furthermore, that scarcely any work can be so carefully worded that it cannot be said to give rise to some offence or other against the system of government or to point to individuals and thus be labelled as subversive, not useful and dangerous, which are the usual terms with which both the censors and the Royal Board of Chancery have stifled many works, and that no law can be formulated so clearly that it may not in a hundred ways be distorted and misinterpreted when it is in the hands of a prosecutor who is also the judge in the case.
Laws and their observance are indeed often subject to arbitrariness among human beings, but to entrust the light of the nation, the most precious jewel of liberty,[750v] to the supervision of a single person cannot but be hazardous. Therefore, neither the advantage of human beings over innocent animals, namely their ability to communicate thoughts to one another, nor the civic right to enlighten the nation seem to be appropriately protected under censorship.
Next, as regards the censor’s examination of foreign books, the Committee must state that no censors have so far conducted any foreign correspondence by which they would have been able to obtain the necessary information about the content of various foreign books, nor is it in any way possible, when they are inspected in the warehouse or are unpacked in the bookshops in the presence of the censor, to read through every copy of them, which has also led to a number of licentious works in foreign languages arriving from abroad, which have at times, as an offence against morals, been put on sale before the censor was aware of it and sometimes not been banned by the censor and the Royal Board of Chancery until they were actually on sale, a hazard that under normal circumstances can hardly be avoided.751r To that must be added that a censor librorum who resides in Stockholm cannot possibly prevent the importation of harmful books in the other staple towns in the kingdom and across other borders of the country to towns where there are no consistories, universities and grammar schools, and they are thus sometimes examined by relatively inexperienced inspectors.
Concerning the censor’s supervision of the country’s libraries, it is also quite impracticable for him to intervene in some way or other in any except the Royal Library here in Stockholm, to which the censors have paid the least attention, however, but which in addition does not lack the necessary staff to assist those who wish to use it for some purpose.
The Committee, furthermore, has no knowledge as to whether any subjects have been distributed for elaboration by the censor to authors chosen for their wit and talent, how successful that has been, and what benefit the public has derived from it. But the Committee wishes to declare that learned and astute writers in every branch of scholarship will never be lacking in the Swedish nation as long as literature is not kept in fetters by one or a few persons, and provided that[751v] the book trade is facilitated so that it can become profitable, the authors can gain some corresponding advantages, and outstanding talents can see their names immortalized. But the limited scope for ideas and reasoning, together with wretchedness and contempt, make learned and zealous men rarities among us, turning their best efforts into mediocre works, the nation becomes unwell and lethargic and it is pointless for a censor to arouse it from its torpor until the cause of its sickness is removed.
Truths exercise a persuasive power over the human heart if they are simply allowed to irradiate it freely and without constraint, but obscurantism and prejudices leave it unmoved.
Finally, as regards the regulation of orthography and the Swedish language by the censor, the Committee would point out, first, that such matters have never so far been undertaken by a censor, of which all Swedish publications that have been published bear incontestable witness; and, in truth, guardianship over the manner of writing and spelling the native language of this country would appear to be almost too great a task for a single censor in the entire country, as other learned men have not yet been able to agree upon this, and ought rather to be left to a scientific or literary academy, as the spelling could then eventually achieve an appropriate consistency. Apart from that,752r such supervision is inherently impossible, as a censor does not have the time to carefully scrutinize every character in the manuscripts received from all over the country and still less to involve himself in proofreading, without which, however, this aim cannot possibly be achieved.
In regard to all this, therefore, the Committee, for its part, cannot find that what was intended by the establishment of censorship has been fully achieved thereby or that its continued existence is any longer necessary.
The Committee has not, however, left it at that but has further turned its attention to the harmful consequences that ordinary censorship involves for literature as well as for the country and for liberty, consequences that the Committee views as all the more distressing as it is able to assert with assurance that the reasons for the present poor condition of the country are principally due to obscurantism and secrecy and by no means to a lack of authors who have aspired to enlighten the nation. For it is an incontrovertible truth that, had printing been free, those evils could never have occurred that have reduced our country to insolvency and the causes of which have cost the honourable[752v] Estates of the Realm so much time to identify and such great effort to rectify during the present Diet.
As differences of opinion and party are almost inescapable in free states, and the censor therefore cannot but be more favourably inclined towards one of the parties, it is no less certain that he must also show greater partiality towards the publication of those works that support its opinions than those in which the faults of the party with which he sides are laid before the nation.
As long, therefore, as a censor has the right to inspect and examine all works that are to be printed in the country, he will always be able, either by bans or by making changes in the texts of authors, or even by merely delaying those that do not conform to his taste, to stifle many useful truths.
This will always be all the more dangerous to a state should it happen that the government, in some objective or other, has an interest contrary to that of the nation.
That such things have happened and may therefore happen again, of that the history of all free states provides the clearest evidence, and it is well known that when the English753r government wished to suppress the liberty of the nation, it decided to lay the foundations for that by appointing a censor and therefore worked assiduously to that end, nor would it have failed had not some enlightened and resolute patriots laid the consequences of it before Parliament and thereby blocked such a perilous attempt.
The renowned Mabbott114 in England, who for a time occupied the office of censor, demonstrates this expressly when, on resigning his office before Parliament, he said that he by no means did so merely because he regarded his occupation as superfluous, as he was fully aware that the office of censor was not the only one in England that was regarded as of great importance but was nonetheless useless, but chiefly because he found it to be harmful both to authors and to the nation itself and that, in view thereof, the honour and authority that he possessed in that regard to act as judge of the thoughts and common sense of the entire nation could not flatter or persuade him to retain it any longer to the injury of his nation.
Nor has it escaped the attention of the Committee that the more honourable the position of censor was made and the freer[753v] the access he had to the records and most confidential activities of the members of government and the officials, the more concerned would they be in such a case to win him over to their side by whatever means, while he, on the other hand, would have all the less difficulty in making common cause with them as, precisely by so doing, he could most securely protect himself from prosecution by authors who could achieve nothing at all against such a united force. To believe, under such circumstances and when the interests of these two authorities may so easily coincide, that the liberty of the nation is well protected merely by the personal qualities and impartiality of the censor cannot but be hazardous at a time when legitimate complaints are so openly made against both senior and junior officials.
In this regard the Committee has indeed conceived that the security of subjects in a free nation ought to be founded on good and explicit laws but has, on the other hand, been persuaded by the records of every epoch that the execution of the laws depends chiefly on there being a relative equality or reciprocity between those who command and those who obey, for should the former possess a power many times greater than the latter, the execution would likewise754r always be to the advantage of the more powerful and the misfortune of the weaker.
Laws are nothing but words and sentences and never in themselves affect anyone; by a superior power they may therefore either be interpreted arbitrarily or left unimplemented or else, without any risk, be utterly transformed.
Although the Committee has not actually identified anything of that kind in Sweden, on such an important matter relating to the enlightenment and liberty of the nation it has not wished to conceal such great apprehensions from the honourable Grand Joint Committee when a law is to be enacted for the future.
Equally unfortunate consequences are viewed by the Committee as inevitable if breaches of the projected ordinance are to be examined and judged by a single designated court, such as the Royal Board of Chancery has hitherto been, and if authors are immediately summoned before higher courts without enjoying beneficia juris et processus115 in this as in all other cases.
The Committee has therefore set aside all previously issued statutes, orders and ordinances on this matter that[754v] could give rise to any confusion and misinterpretation and has in addition drafted the ordinance concerning what should be regarded as lawful to print or not in such a short and simple form that it should be easy not only for an author to bring his work into conformity with it but even more so for magistrates in the ordinary lower courts in the country to base verdicts on it, as they will be the ones pronouncing judgment according to several more obscure laws in complicated cases, such concerning the welfare, life and property of citizens.
The Committee has furthermore considered what security the nation has derived or may in future derive against the dissemination of injurious works among the public from having a censor and how his responsibility might be defined.
It is an undeniable truth that both the censor and the Royal Board of Chancery have banned and sequestrated certain printed works that had been approved by the censor without the censor’s being held to account for having approved them or in the slightest way compensating the author or the printer for their distress, and however much the law might increase the penalty for a censor in such an event,755r it is no less obvious that an author or printer will in vain seek redress from him if he enjoys the full support of the government and the officials.
Should the censor, on the other hand, whether through inattention or partiality, exemption from which is rarely the lot of mortals, allow writings that affront certain individuals to appear and the authors are allowed to evade responsibility by hiding behind the censor, not only will they be more audacious but the victim will have to sue the censor, which in the previously conjectured case, after a long and uncertain procedure, is likely to provide him with such limited redress that it will scarcely serve his purpose, whereas, according to the Committee’s draft, the author will, under this ordinance, be accused by the affronted person in the appropriate court and will be held accountable just as in all other criminal cases.
Among the factors that in a remarkable manner promote enlightenment and literature in the nation, one is undoubtedly that authors are rewarded for their toil, while[755v] the prices of books nonetheless do not rise excessively, so that the book trade is consequently carried on with greater advantage both at home and abroad. In that regard, everything that unnecessarily increases the cost of any work also immediately inhibits the printing and sale of books, but as publishers or authors have been obliged, for the supervision and approval of their publications, to compensate the censor separately for his trouble, over and above the salary that he receives from the state, such things have not been able to occur without a significant burden being imposed on literature, nor can such things be prevented if the office of censor is retained, as long as the authors, in order to have their writings printed, are obliged in some respect or other to seek the favour of the censor, an obstacle to the Swedish book trade that the Committee has also believed it should remedy.
Nor, finally, can the Committee omit mention of the fact that belles-lettres itself and the cultivation of the Swedish language are not inconsiderably impeded when a single person, even the most literary one, has the right of oversight over all works that are published, whereby they are all in the main,756r as it were, cast from the same mould and the divergent gifts of thought and expression used by authors to persuade and captivate each in their own different way, competing with each other in freedom, are not a little restricted, and all the more so the more closely the censor adjusts them to his taste. It would otherwise be difficult to show any sufficient reason why Swedish belles-lettres down to the present time has resembled an infant rather than a fully developed body, and it has not yet been determined whether its growth in recent years may not be attributed to some leniency in the censorship rather than to the scrutiny that it has undergone thereby. It is at least certain that the freer printing has been in a nation, the more ingenious are the works that have been published there, to which the English ones in particular bear incontrovertible witness.
So many and, in its view, such very important reasons have inevitably and completely persuaded the Committee of the harmfulness of regular censorship in a free nation and that, whatever regulations concerning it may be adopted in future, neither learning, belles-lettres nor liberty itself can be well protected under[756v] censorship. In consideration of which the Committee, in all confidence, most humbly recommends to the honourable Grand Joint Committee that censorship or the office of censor, being useless, unnecessary and harmful, should henceforward cease entirely and the censor’s salary be discontinued as soon as the present censor regius departs, either by promotion or death, thus saving the budget this expense.
In the first article of this ordinance, which has won the approval of the honourable Grand Joint Committee, a fine adapted to the nature of each offence is already imposed on those who publish or cause to be printed any harmful publications, which, in the event that a censor has permitted that by virtue of his imprimatur, ought in fairness to be claimed not from the author or publisher but from the censor.
The advantages of a freedom of writing and printing of that nature will, judging from what has already been stated, be all the more evident as precisely in that and in no other way the liberty of the nation may be preserved and the love of our propitious system of government be increased, as the experience757r of all ages bears witness to the fact that a free people has never thrown itself into the arms of autocracy unless it has been denied the opportunity to complain of its distress, and obscurantism and repression have brought it to despair. Only then will it be possible for Swedes, under the shelter of the law, to inform each other of the genuine interests of the country and for many prejudices to be banished that had, as it were, become rooted under the censorship and had undermined a great deal of the legislation issued by the Sovereign Power. Then good sense and talents could escape from their inappropriate reins and gain a wider sphere in which to strengthen each other; harmful and licentious writings could then with greater liability, and without simultaneously stifling the good, be restrained by the penalty imposed; innocence would then be protected by the law in every court and the spirit of vindictiveness find it less easy to exercise its influence throughout the country than in a single court, and the reciprocity that the Committee has outlined between plaintiffs and defendants would be most effective in associating with that law an unswerving observance.
The Committee is aware that this still arouses much opposition in our nation but has not on that account felt able to conceal the true context of the issue, as it is[757v] itself so utterly convinced of its utility and necessity.
The freedom of the nation is always proportional to the freedom of printing it possesses, so that neither can exist without the other. To the extent that a nation is free, its freedom of printing will be the same, but on the contrary, where printing is muzzled by some form of guardianship, it is an infallible sign that the nation is fettered, as one observes that even under autocratic governments where freedom of writing and of speech are tolerated, subjects enjoy more of their civic rights than in certain states where thoughts and reason have been curbed by restricting printing, although they are otherwise reputed to be free.
Nor has the Committee, in examining this subject, failed to take into account the main objections that may be made against the discontinuance of censorship, such as that it is unlikely that it can be implemented without the greatest hazard if a nation that has hitherto been subject to a censor should suddenly be freed from all supervision while not yet being sufficiently experienced and careful to correctly use such a freedom, which could soon be transformed into arbitrariness, or else that authors and printers might be deterred from publishing useful works by their758r liability for such works. But the Committee regards neither as a risk in this case, as the penalty laid down in an explicit ordinance must make the authors more careful than before, when they depended merely on the censor’s signature without any enacted laws, while on the other hand the honourable Estates of the Realm themselves during this Diet, by publishing a number of tracts on a variety of subjects, have prepared the way for them to state without apprehension what they believe themselves entitled to in defence of truth.
To retain the office of censor because the nation is still unfamiliar and inexperienced is the same as to maintain the reason why it has hitherto been so and to prevent it from improving in the future. And albeit that a few small irregularities may occur in the works that are published after the abolition of censorship, it remains a fact that it has not been possible to avoid them hitherto, though they could not so easily be touched when under the protection of a prominent name. But when a greater purpose, which is the liberty of the nation, is to be achieved by the freedom of printing, it is not the time, in order to avoid small inconveniences that can never be prevented among human beings, to fail in a matter of such urgent concern for the future existence of the country and of liberty[758v] because it may appear dangerous to the honourable Estates of the Realm to leave the country and liberty subject to further hazards, when the transfer of censorship from the Royal Board of Chancery to the censor alone would be merely to transfer power from a collective authority into the hands of a single individual, and the effect and observance that one ought then to expect of even the best of laws may easily be perceived by anyone.
If, on the other hand, in order to forestall such inconveniences and in order that a censor should not be allowed to approve of and suppress whatever writings and works he wished, one were to insist that the authority of the censor should not be so extensive that he could positively prevent anything from being printed but could merely provide the authors with good advice and indeed have the right to expressly approve or disapprove of something in a text yet not have the power to prevent it from being printed if the author insists on it, in which case the printing would also be the responsibility of the author but not that of the censor, the Committee would observe in that regard that even such supervision would be not only futile but harmful.
It would be futile because an author who dares to print at his own risk that of which the censor has disapproved and thus puts himself at risk can then rather more easily answer at once for that759r which the censor had regarded as inoffensive. If the censor were to have no power to ban anything from being printed, he could not be held responsible for what he advises either, so that he might then all the more easily be moved by whims, and his rejection would impose a certain pressure on the judge to support his wishes against a defenceless author. And although good advice should never be despised and sensible authors are unlikely ever to ignore it, whether it is given by the person who has held the office of censor or someone else, there is still no reason why one single person in the entire country should become everyone else’s adviser, or why other learned and honourable men should not equally enjoy the same right. There is thus greater reason to fear more harmful consequences from according such a right to a censor, for then learned and literary men might thereby be made to refrain from having works printed rather than accept advice and instructions from one to whom they regarded themselves as superior in learning and experience, in which respect the Committee is all the less likely to be mistaken as it is able with certainty to report that several learned men have already refused to submit their works to the scrutiny of the censor and have thus, though in breach of the censorship[759v] laws, had several editions of them printed here in Stockholm without his signature but could easily, by the renewal of this constraint, be deterred from honouring and benefiting their fatherland. Literature would then also, in the same way as before, be encumbered with a fee to the censor which could not be prevented by any prohibition; obstructions and delays for that which might, to some degree, be contrary either to the censor’s interests or his opinions would, moreover, infallibly become the fate of many works; and, finally, if the offences of authors were to be adjudicated in some particular court that had the same outlook and interest as the censor, or they could in some way mutually influence each other, freedom of writing would survive in name only.
The Committee therefore believes that it is all the more urgent for our beloved fatherland to use the present moment for the abolition of censorship and the defence of liberty, for which Providence itself has in an excellent manner recently prepared the way, as it might otherwise soon happen that the nation will be enveloped in a new fog when that which could now easily be achieved will at another time be quite impossible to carry out. Year and date as above.
On behalf of the Third Committee of the Grand Joint Committee of the Estates of the Realm.
Ut in protocollo,116
Christoffer von Kochen. Anders H. Forssenius.
Leonard de la Rose. Johan Andersson
Edellinen jakso:
Seuraava jakso:
paikat: Englanti Ruotsi Tukholma
Henkilöt: Andersson, Johan Cromwell, Oliver De la Rose, Leonard Forssenius, Anders Kochen, Christoffer von Mabbot, Gilbert Reuterholm, Gustaf Gottfrid
Raamatunkohdat:
Aiheet: