Edellinen jakso: Kahdeksas saarna käskyistä, § 3
Seuraava jakso: Kahdeksas saarna käskyistä, § 5
§ 4
Ensimmäinen osa
Älä varasta, sanotaan tässä käskyssä. Siinä kielletään siis yhdellä sanalla kaikki varastaminen, mutta koska tätä pahetta kaikkien muiden tavoin voidaan harjoittaa monella tavalla, meidän ei tule ainoastaan valottaa varkauden käsitettä97 yleisesti vaan myös selvittää, millä eri tavoin sitä harjoitetaan, ja järjen sekä ilmoituksen antamin selkein todistein osoittaa, että niiden kaikkien tulee olla kiellettyjä.
Mainitsimme jo johdannossa, miten omistusoikeus on Jumalan ja ihmisten laeissa säädetty ja vahvistettu, koska se on välttämätön meidän sukumme ja sen autuuden säilyttämiseksi. Se, mitä ja millaisia nämä lait ovat, ei varsinaisesti kuulu tämän tutkimuksemme piiriin, mutta kun omistusoikeus menetetään ja lähimmäinen lakeja rikkoen ottaa haltuunsa meidän omaisuuttamme, niin sitä kutsutaan varastamiseksi yleisessä merkityksessä, ja tämä tarkoittaa siis laissa jokaiselle turvatun omistusoikeuden lainvastaista horjuttamista. Mutta koska tätä omistamisen turvaa eivät pysty horjuttamaan vain lähimmäiset, vaan on monia, jotka itse riistävät sen itseltään ja läheisiltään, mistä he eivät voi välttää vastuuta ainakaan suuren Jumalan edessä, jonka kallista lainaa he nauttivat, niin on selvä, että kumpaakin varkauden lajia tulee selvitellä. Joten käykäämme siis, hyvät kuulijani, selvittelemään, miten monin keinoin varkauden syntiä voidaan harjoittaa lähimmäistä kohtaan ja miten jokainen niistä on Herran pyhässä sanassa kielletty. Mutta onko edes mahdollista98 tietää niitä kaikkia? Riittääkö aikamme niiden kaikkien luettelemiseen? Meidän on tyydyttävä yleisimpien muotojen esittelemiseen. Autuas tohtori Luther jaottelee tämän käskyn selityksessään varkaudet kahteen tyyppiin, nimittäin lähimmäisen rahojen tai omaisuuden anastamiseen selkeän vääryyden turvin, ja toisaalta niiden hankkimiseen itselle viekkaudella ja petollisuudella, väärennettyjä tavaroita käyttäen tai vilpillistä kauppaan käyden. Ensin mainittu voi 1) tapahtua avoimesti, kun joku omistajan silmien edessä ottaa väkisin haltuunsa toisen omaisuutta, olkoon se sitten minkä nimistä tai minkä laatuista tahansa. Tätä kutsutaan ryöstöksi. Ja koska omistaja ei mitenkään voi tällaista sallia, mikäli hän vain pystyy sen estämään, tällainen varastaminen edellyttää varkaan puolelta ylivoimaa, joko niin, että hän yksin on lähimmäistään vahvempi, tai sitten useampi henkilö on liittynyt yhteen ottaakseen saaliin yhteistuumin. Tällainen ei useinkaan jää pelkäksi ryöstämiseksi, sillä jos omistaja koettaa puolustaa omaisuuttaan, se johtaa usein tappeluihin ja murhiin, vieläpä pitkällisiin ja verisiin sotiinkin. Tämä varkauden laji on epäilemättä kaikkein törkein ja juutalaisten keskuudessa siitä rangaistiin ryöstäjää hengen menetyksellä. Tämä ei ilmene pelkästään siitä, että ryövärit tuomittiin kuolemaan ja ristiinnaulittiin meidän viattoman99 Vapahtajamme molemmin puolin, vaan kaikkein selvimmin katuvan ryövärin omasta tunnustuksesta ristillä: Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan Luuk. 23:41. Kun siis sanotaan: Älä varasta, niin Herra on tällä tahtonut sanoa, että sitäkin vähemmän voit juljeta ryöstämään mitään lähimmäiseltäsi väkivalloin. Älä tee toiselle vääryyttä äläkä ota mitään väkisin 3. Moos. 19:13, sanoo Herra. Itse inhimillisyyttä puistattaa näin törkeän synnin ilmentymä, joka saattaa vaaraan sekä hengen että ruumiin, sillä ryövärin käsiin joutuminen on lähes sama kuin joutua murhaajan käsiin. Eikö siis näin kauhean paheen, joka uhkaa viedä toisilta kaiken, mitä heillä on, tule olla ankarasti kielletty? Mutta salassa sitä harjoitetaan tuhansin keinoin, mitä tekijä pahantahtoisuudessaan vain keksii tekonsa salaamiseksi yhä paremmin. Kaikki mikä on irtainta tai liikuteltavissa, voidaan tällä tavoin ryöstää, kuten kaikenlaiset elävät eläimet ja karja, vieläpä ihmisetkin sellaisilla seuduilla, missä heitä käytetään orjina tai voidaan myydä orjuuteen. Tästä erityisestä varkauden lajista Herra sanoo: Jos käy ilmi, että joku on ryöstänyt itselleen veljensä – – – ja tarjonnut häntä ostettavaksi tai myynyt hänet orjaksi, tekoon syyllistyneen on kuoltava. Hävittäkää paha100 keskuudestanne1 5. Moos. 24:7. Omaisuus, joka voidaan ryöstää, tarkoittaa tässä kaikkea sellaista, mistä voi olla omistajalle jonkinlaista hyötyä, kuten ruokaa elämän ylläpitämiseen, vaatteita ruumiin suojaamiseen, tai irtainta omaisuutta, jolla tyydytetään mukavuudenhalua, erityisesti rahaa, hopeaa tai kultaa, jotka ovat yleisiä välineitä kaiken tarvittavan hankkimiseksi. Tämä omaisuus voi olla joko omistajan omassa hallussa, toisen huostassa tai sitten yleisen luottamuksen ja rehellisyyden vallitessa se voi seistä myös ulkona laitumilla. Kaiken tällaisen riistäminen on sitä, mitä sanan varsinaisessa merkityksessä kutsutaan varkaudeksi, ja se on siten tässä käskyssä ankarasti kielletty. Tällaiseen varkauteen liittyy erottamattomasti toinen pahe, nimittäin valehtelu, kun pahantekijä joko hiljaisuudessa salaa tekonsa tai kysyttäessä sen suoranaisesti kieltää, mistä syystä Herra sanoo: Älkää varastako, älkää valehdelko älkääkä pettäkö toisianne 3. Moos. 19:11. Mutta aivan erityisesti meidän tulee tässä huomata, että tämä käsky koskee myös kaikkein vähäisintä anastamista. Hyveen ja paheen välillä ei tässä ole mitään muuta rajaa kuin omistusoikeuden pyhyyden säilyttäminen. Jos sitä loukataan vähänkin, vaikkapa sitten nuppineulan arvon verran,101 on toimittu paheellisesti ja käsky on rikottu. Varkauden suuruus merkitsee vain suurempaa tai pienempää vahinkoa sen kohteeksi joutuneelle, mutta teko on aina sama. Siksi myöskään laissa ei ole minkäänlaista poikkeusta, vaan ainoastaan yleinen kielto: Älä varasta. Se tarkoittaa: Voi ihminen! Olet sinä kuka tahansa, rikas tai köyhä, ylhäinen tai alhainen, niin minä Herra sinun Jumalasi kiellän sinua vähääkään ottamasta lähimmäiseltäsi yhtään mitään, mikä hänelle oikeutetusti kuuluu, olkoon se sitten kuinka pientä ja vähäpätöistä tahansa. Itse asian oma luonne vakuuttaa meitä tästä, sillä jos vähäinen varastaminen ei olisi varkautta, niin aina nousisi kysymys, kuinka suuri sen sitten pitää olla että se on kiellettyä? Eikä sitä voisi minkään Jumalan tai ihmisten lain perusteella määrittääkään, sen jälkeen kun on rikottu ensimmäinen raja, joka on toisen omistusoikeus. Kokemus osoittaa lisäksi, että pienet varkaudet, joita laissa kutsutaan näpistyksiksi, ovat ikään kuin askelmia, jotka sitten johtavat yhä suurempiin varkauksiin. Pienet varkaudet ovat kuin padon läpi kulkevia pieniä vesivirtoja, joita ei juurikaan pidettäisi merkittävinä, elleivät ne vähitellen luhistaisi koko patoa. Juuri tästä syystä ensimmäiset halkeamat102 vaativatkin tarkkaa silmälläpitoa, ja ne on niin tarkoin kuin mahdollista tukittava.
§. 4.
Förra Delen.
Du skalt icke stjäla heter det i detta budet; deruti förbjudes således med et ord al tjufnad, men som den icke mindre än andra laster kan utöfvas på mångfalligt sätt, blifver här nödigt at icke allenast gifva tydeliga begrep om97 tjufnaden i gemen, utan ock förklara huru den samma på hvarjehanda sätt utöfvas, med tydeliga bevis af förnuftet och uppenbarelsen, at de alla måste vara förbudna.
Vi nämde redan uti ingången huru ägande rätten genom Guddomeliga och människliga lagar är, såsom oumgängelig til vårt slägtes och dess sällhets bestånd, utstakad och faststäld. Hvilka och hurudanna de samma äro hörer icke egenteligen til vår undersökning, men när denne ägande rätten förloras, så at nästan emot deras innehåll tilväller sig vår egendom, det kallas tjufnad uti en allmän bemärkelse, och består således uti en olaglig rubbning af ens och hvars i lagen grundade säkerhet uppå sina ägodelar. Men som denna rubbning i säkerheten icke allenast kan ske af nästan, utan det gifvas ock många, som förstöra den för sig sjelf och sina egna, för hvilket de ingalunda kunna undgå ansvar, åtminstone för den stora Guden, hvars dyra lån de nyttja, så är klart, at båda slags tjufnaderna här böra förklaras. Väl an, lätt oss då mine Åhörare först bjuda til at utreda, på huru många sätt denna tjufnads synden föröfvas emot nästan, och huru hvardera är i Herrans heliga ord förbuden. Men är det ock möjeligit98 at kunna uptänka dem alla? är väl tiden tilräckelig at upräkna dem? Vi måste då åtnöja oss, at anföra hälst de allmännaste. Salige Doctor Lutherus uti sin förklaring öfver detta budet indelar tjufnaden i tvänne slag, nemligen at borttaga Nästans penningar eller ägodelar, med uppenbar orättvisa och at genom list och bedrägeri, med falska varor och handel komma dem til oss.2 Det förra kan 1) ske uppenbarligen, när man inför ägarens ögon, med våld tager och sig tilägnar nästans egendom, af hvad namn eller beskaffenhet den hälst vara må, och kallas rätt et röfveri; men som ägaren sådant ingalunda kan tillåta, om han allenast är i stånd at hindra det, så beror denna slags tjufnad på en öfverlägsen styrka hos röfvaren, antingen han då är ensam öfvermägtig sin nästa eller flera hafva sammangaddat sig, at med samlad hand taga rofvet; hvilket ofta icke stannar vid blotta röfvandet af ägodelarna, utan kan äfven, då nästan söker at försvara sin egendom, lätt gå til slagsmål och mord, ja långsamma3 och blodiga krig. Denna art af tjufnad är oförnekeligen den aldra gröfsta, och straffades bland Judarna med förlust af röfvarens lif, som icke allenast ses däraf, at röfvare dömdes til döden och korsfästes en på hvardera sidan om vår o99skyldiga Frälsare, utan aldratydeligast af den botfärdiga röfvarens bekännelse på korset: Det är väl rätt med oss, ty vi lide det våra gärningar värde äro4. När det altså heter: Du skalt icke stjäla, vil Herren med det samma hafva sagt: så mycket mindre må du understå dig, at med våld röfva ifrån din nästa hans egendom. Du skalt icke göra dinom nästa orätt eller röfva honom: 3 Mos. B. 19:13. säger Herren. Sjelfva människligheten ryser för detta grufveliga lastens utbrott, hvarvid både lif och lem stå i äfventyr at förloras, ty at falla i röfvare händer, är föga annat än falla i mördares. Skulle en så faselig last, som sätter andra i äfventyr at förlora alt, då icke vara på det strängaste förbuden? men i löndom bedrifves denna lasten på tusende olika sätt, alt som missgärningsmannens ilparighet5 kan det uptänka, at så mycket bättre dölja sin gärning. Alt hvad löst och rörligit är kan på detta sättet borttagas; allehanda slags lefvande djur och fänat,6 til och med människor, på de orter där de nyttjas eller kunna säljas til slafveri, om hvilken besynnerliga art af tjufnad Herren säger: Om någor varder funnen, den som stjäl ena själ utaf sina bröder - - och försätter eller säljer henne, den tjufven skal dräpas, at du skiljer det onda100 ifrån dig, 5 Mos. B. 24:7. Under namn af ägodelar, som kunna borttagas, förstås här alt hvad ägaren kan i någor måtto hafva nytta af, såsom matvaror til lifvets uppehälle, eller kläder at skyla sin kropp med, eller bohags-ting at nyttja til sin beqvämlighet, i synnerhet Penningar, Silfver eller Guld, såsom allmänna medel at förskaffa sig sina behof, de måga då finnas uti ägarens egen gömmo, eller i andras vård, eller under en allmän tro- och redlighet stå ute på markene; afhändandet af alt sådant är det som i sin egenteligaste bemärkelse kallas tjufnad, och är således i detta budet alfvarligen förbudit. Ifrån denna slags tjufnad är äfven en annan last nemligen lögnen altid oskiljaktig, i det missgärningsmannen antingen döljer i tysthet denna sin gärning, eller ock tilspord derom värkeligen nekar dertil; hvarföre Herren säger: I skolen icke stjäla, eller ljuga, eller handla falskeliga, den ena med den andra, 3 Mos. B. 19:11. Men hvad vi här i synnerhet må märka, är at äfven det aldraminsta som afhändes kommer under detta förbud. Här gifves icke någon annan gräns emellan dygden och lasten, än förvarandet af ägande rättens helgd. Öfverskrides den i det aldraminsta, om det ock vore af en knappnåls värde,101 så är lasten begången, och budet brutit. Tjufnadens storlek utmärker allenast den större eller mindre skada nästan lider däraf, men gärningen blifver altid den samma; derföre finnes här ej heller i lagen det minsta undantag, utan et allmänt förbud: Du skalt icke stjäla. Det är: O! människa, du må vara hvem som hälst, rik eller fattig, hög eller låg, så förbjuder jag Herren din Gud dig, at i någor måtto afhända din nästa något, hvad hälst det vara må, som honom med rätta tilhörer, det må vara huru litet eller ringa. Sjelfva sakens egen natur öfvertygar oss äfven härom; ty om en liten tjufnad ej vore det, blifver altid frågan, huru stor må den då få vara innan den förbjudes? och den kan af ingen grund, af Guddomeliga eller människliga lagar utstakas, så snart den första gränsen är öfverstigen, som är den andras ägande rätt. Och dertil kommer, at de små tjufnader, eller i lagen kallade snatterier äro, som förfarenheten intygar just de samma, som sedan likasom efter trappsteg leda til de aldra största stölder. De små stölder likna en liten vattuåder genom en dam, som föga kunde anses för betydande, om den icke efter hand undergräfde hela dammen; för hvilken orsak just de första genombrytningar102 fordra den nogaste upmärksamhet, och böra med största sorgfällighet tilstoppas.
§ 4
Ensimmäinen osa
Älä varasta, sanotaan tässä käskyssä. Siinä kielletään siis yhdellä sanalla kaikki varastaminen, mutta koska tätä pahetta kaikkien muiden tavoin voidaan harjoittaa monella tavalla, meidän ei tule ainoastaan valottaa varkauden käsitettä97 yleisesti vaan myös selvittää, millä eri tavoin sitä harjoitetaan, ja järjen sekä ilmoituksen antamin selkein todistein osoittaa, että niiden kaikkien tulee olla kiellettyjä.
Mainitsimme jo johdannossa, miten omistusoikeus on Jumalan ja ihmisten laeissa säädetty ja vahvistettu, koska se on välttämätön meidän sukumme ja sen autuuden säilyttämiseksi. Se, mitä ja millaisia nämä lait ovat, ei varsinaisesti kuulu tämän tutkimuksemme piiriin, mutta kun omistusoikeus menetetään ja lähimmäinen lakeja rikkoen ottaa haltuunsa meidän omaisuuttamme, niin sitä kutsutaan varastamiseksi yleisessä merkityksessä, ja tämä tarkoittaa siis laissa jokaiselle turvatun omistusoikeuden lainvastaista horjuttamista. Mutta koska tätä omistamisen turvaa eivät pysty horjuttamaan vain lähimmäiset, vaan on monia, jotka itse riistävät sen itseltään ja läheisiltään, mistä he eivät voi välttää vastuuta ainakaan suuren Jumalan edessä, jonka kallista lainaa he nauttivat, niin on selvä, että kumpaakin varkauden lajia tulee selvitellä. Joten käykäämme siis, hyvät kuulijani, selvittelemään, miten monin keinoin varkauden syntiä voidaan harjoittaa lähimmäistä kohtaan ja miten jokainen niistä on Herran pyhässä sanassa kielletty. Mutta onko edes mahdollista98 tietää niitä kaikkia? Riittääkö aikamme niiden kaikkien luettelemiseen? Meidän on tyydyttävä yleisimpien muotojen esittelemiseen. Autuas tohtori Luther jaottelee tämän käskyn selityksessään varkaudet kahteen tyyppiin, nimittäin lähimmäisen rahojen tai omaisuuden anastamiseen selkeän vääryyden turvin, ja toisaalta niiden hankkimiseen itselle viekkaudella ja petollisuudella, väärennettyjä tavaroita käyttäen tai vilpillistä kauppaan käyden. Ensin mainittu voi 1) tapahtua avoimesti, kun joku omistajan silmien edessä ottaa väkisin haltuunsa toisen omaisuutta, olkoon se sitten minkä nimistä tai minkä laatuista tahansa. Tätä kutsutaan ryöstöksi. Ja koska omistaja ei mitenkään voi tällaista sallia, mikäli hän vain pystyy sen estämään, tällainen varastaminen edellyttää varkaan puolelta ylivoimaa, joko niin, että hän yksin on lähimmäistään vahvempi, tai sitten useampi henkilö on liittynyt yhteen ottaakseen saaliin yhteistuumin. Tällainen ei useinkaan jää pelkäksi ryöstämiseksi, sillä jos omistaja koettaa puolustaa omaisuuttaan, se johtaa usein tappeluihin ja murhiin, vieläpä pitkällisiin ja verisiin sotiinkin. Tämä varkauden laji on epäilemättä kaikkein törkein ja juutalaisten keskuudessa siitä rangaistiin ryöstäjää hengen menetyksellä. Tämä ei ilmene pelkästään siitä, että ryövärit tuomittiin kuolemaan ja ristiinnaulittiin meidän viattoman99 Vapahtajamme molemmin puolin, vaan kaikkein selvimmin katuvan ryövärin omasta tunnustuksesta ristillä: Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan Luuk. 23:41. Kun siis sanotaan: Älä varasta, niin Herra on tällä tahtonut sanoa, että sitäkin vähemmän voit juljeta ryöstämään mitään lähimmäiseltäsi väkivalloin. Älä tee toiselle vääryyttä äläkä ota mitään väkisin 3. Moos. 19:13, sanoo Herra. Itse inhimillisyyttä puistattaa näin törkeän synnin ilmentymä, joka saattaa vaaraan sekä hengen että ruumiin, sillä ryövärin käsiin joutuminen on lähes sama kuin joutua murhaajan käsiin. Eikö siis näin kauhean paheen, joka uhkaa viedä toisilta kaiken, mitä heillä on, tule olla ankarasti kielletty? Mutta salassa sitä harjoitetaan tuhansin keinoin, mitä tekijä pahantahtoisuudessaan vain keksii tekonsa salaamiseksi yhä paremmin. Kaikki mikä on irtainta tai liikuteltavissa, voidaan tällä tavoin ryöstää, kuten kaikenlaiset elävät eläimet ja karja, vieläpä ihmisetkin sellaisilla seuduilla, missä heitä käytetään orjina tai voidaan myydä orjuuteen. Tästä erityisestä varkauden lajista Herra sanoo: Jos käy ilmi, että joku on ryöstänyt itselleen veljensä – – – ja tarjonnut häntä ostettavaksi tai myynyt hänet orjaksi, tekoon syyllistyneen on kuoltava. Hävittäkää paha100 keskuudestanne7 5. Moos. 24:7. Omaisuus, joka voidaan ryöstää, tarkoittaa tässä kaikkea sellaista, mistä voi olla omistajalle jonkinlaista hyötyä, kuten ruokaa elämän ylläpitämiseen, vaatteita ruumiin suojaamiseen, tai irtainta omaisuutta, jolla tyydytetään mukavuudenhalua, erityisesti rahaa, hopeaa tai kultaa, jotka ovat yleisiä välineitä kaiken tarvittavan hankkimiseksi. Tämä omaisuus voi olla joko omistajan omassa hallussa, toisen huostassa tai sitten yleisen luottamuksen ja rehellisyyden vallitessa se voi seistä myös ulkona laitumilla. Kaiken tällaisen riistäminen on sitä, mitä sanan varsinaisessa merkityksessä kutsutaan varkaudeksi, ja se on siten tässä käskyssä ankarasti kielletty. Tällaiseen varkauteen liittyy erottamattomasti toinen pahe, nimittäin valehtelu, kun pahantekijä joko hiljaisuudessa salaa tekonsa tai kysyttäessä sen suoranaisesti kieltää, mistä syystä Herra sanoo: Älkää varastako, älkää valehdelko älkääkä pettäkö toisianne 3. Moos. 19:11. Mutta aivan erityisesti meidän tulee tässä huomata, että tämä käsky koskee myös kaikkein vähäisintä anastamista. Hyveen ja paheen välillä ei tässä ole mitään muuta rajaa kuin omistusoikeuden pyhyyden säilyttäminen. Jos sitä loukataan vähänkin, vaikkapa sitten nuppineulan arvon verran,101 on toimittu paheellisesti ja käsky on rikottu. Varkauden suuruus merkitsee vain suurempaa tai pienempää vahinkoa sen kohteeksi joutuneelle, mutta teko on aina sama. Siksi myöskään laissa ei ole minkäänlaista poikkeusta, vaan ainoastaan yleinen kielto: Älä varasta. Se tarkoittaa: Voi ihminen! Olet sinä kuka tahansa, rikas tai köyhä, ylhäinen tai alhainen, niin minä Herra sinun Jumalasi kiellän sinua vähääkään ottamasta lähimmäiseltäsi yhtään mitään, mikä hänelle oikeutetusti kuuluu, olkoon se sitten kuinka pientä ja vähäpätöistä tahansa. Itse asian oma luonne vakuuttaa meitä tästä, sillä jos vähäinen varastaminen ei olisi varkautta, niin aina nousisi kysymys, kuinka suuri sen sitten pitää olla että se on kiellettyä? Eikä sitä voisi minkään Jumalan tai ihmisten lain perusteella määrittääkään, sen jälkeen kun on rikottu ensimmäinen raja, joka on toisen omistusoikeus. Kokemus osoittaa lisäksi, että pienet varkaudet, joita laissa kutsutaan näpistyksiksi, ovat ikään kuin askelmia, jotka sitten johtavat yhä suurempiin varkauksiin. Pienet varkaudet ovat kuin padon läpi kulkevia pieniä vesivirtoja, joita ei juurikaan pidettäisi merkittävinä, elleivät ne vähitellen luhistaisi koko patoa. Juuri tästä syystä ensimmäiset halkeamat102 vaativatkin tarkkaa silmälläpitoa, ja ne on niin tarkoin kuin mahdollista tukittava.
Unfortunately this content isn't available in English
§. 4.
Förra Delen.
Du skalt icke stjäla heter det i detta budet; deruti förbjudes således med et ord al tjufnad, men som den icke mindre än andra laster kan utöfvas på mångfalligt sätt, blifver här nödigt at icke allenast gifva tydeliga begrep om97 tjufnaden i gemen, utan ock förklara huru den samma på hvarjehanda sätt utöfvas, med tydeliga bevis af förnuftet och uppenbarelsen, at de alla måste vara förbudna.
Vi nämde redan uti ingången huru ägande rätten genom Guddomeliga och människliga lagar är, såsom oumgängelig til vårt slägtes och dess sällhets bestånd, utstakad och faststäld. Hvilka och hurudanna de samma äro hörer icke egenteligen til vår undersökning, men när denne ägande rätten förloras, så at nästan emot deras innehåll tilväller sig vår egendom, det kallas tjufnad uti en allmän bemärkelse, och består således uti en olaglig rubbning af ens och hvars i lagen grundade säkerhet uppå sina ägodelar. Men som denna rubbning i säkerheten icke allenast kan ske af nästan, utan det gifvas ock många, som förstöra den för sig sjelf och sina egna, för hvilket de ingalunda kunna undgå ansvar, åtminstone för den stora Guden, hvars dyra lån de nyttja, så är klart, at båda slags tjufnaderna här böra förklaras. Väl an, lätt oss då mine Åhörare först bjuda til at utreda, på huru många sätt denna tjufnads synden föröfvas emot nästan, och huru hvardera är i Herrans heliga ord förbuden. Men är det ock möjeligit98 at kunna uptänka dem alla? är väl tiden tilräckelig at upräkna dem? Vi måste då åtnöja oss, at anföra hälst de allmännaste. Salige Doctor Lutherus uti sin förklaring öfver detta budet indelar tjufnaden i tvänne slag, nemligen at borttaga Nästans penningar eller ägodelar, med uppenbar orättvisa och at genom list och bedrägeri, med falska varor och handel komma dem til oss.8 Det förra kan 1) ske uppenbarligen, när man inför ägarens ögon, med våld tager och sig tilägnar nästans egendom, af hvad namn eller beskaffenhet den hälst vara må, och kallas rätt et röfveri; men som ägaren sådant ingalunda kan tillåta, om han allenast är i stånd at hindra det, så beror denna slags tjufnad på en öfverlägsen styrka hos röfvaren, antingen han då är ensam öfvermägtig sin nästa eller flera hafva sammangaddat sig, at med samlad hand taga rofvet; hvilket ofta icke stannar vid blotta röfvandet af ägodelarna, utan kan äfven, då nästan söker at försvara sin egendom, lätt gå til slagsmål och mord, ja långsamma9 och blodiga krig. Denna art af tjufnad är oförnekeligen den aldra gröfsta, och straffades bland Judarna med förlust af röfvarens lif, som icke allenast ses däraf, at röfvare dömdes til döden och korsfästes en på hvardera sidan om vår o99skyldiga Frälsare, utan aldratydeligast af den botfärdiga röfvarens bekännelse på korset: Det är väl rätt med oss, ty vi lide det våra gärningar värde äro10. När det altså heter: Du skalt icke stjäla, vil Herren med det samma hafva sagt: så mycket mindre må du understå dig, at med våld röfva ifrån din nästa hans egendom. Du skalt icke göra dinom nästa orätt eller röfva honom: 3 Mos. B. 19:13. säger Herren. Sjelfva människligheten ryser för detta grufveliga lastens utbrott, hvarvid både lif och lem stå i äfventyr at förloras, ty at falla i röfvare händer, är föga annat än falla i mördares. Skulle en så faselig last, som sätter andra i äfventyr at förlora alt, då icke vara på det strängaste förbuden? men i löndom bedrifves denna lasten på tusende olika sätt, alt som missgärningsmannens ilparighet11 kan det uptänka, at så mycket bättre dölja sin gärning. Alt hvad löst och rörligit är kan på detta sättet borttagas; allehanda slags lefvande djur och fänat,12 til och med människor, på de orter där de nyttjas eller kunna säljas til slafveri, om hvilken besynnerliga art af tjufnad Herren säger: Om någor varder funnen, den som stjäl ena själ utaf sina bröder - - och försätter eller säljer henne, den tjufven skal dräpas, at du skiljer det onda100 ifrån dig, 5 Mos. B. 24:7. Under namn af ägodelar, som kunna borttagas, förstås här alt hvad ägaren kan i någor måtto hafva nytta af, såsom matvaror til lifvets uppehälle, eller kläder at skyla sin kropp med, eller bohags-ting at nyttja til sin beqvämlighet, i synnerhet Penningar, Silfver eller Guld, såsom allmänna medel at förskaffa sig sina behof, de måga då finnas uti ägarens egen gömmo, eller i andras vård, eller under en allmän tro- och redlighet stå ute på markene; afhändandet af alt sådant är det som i sin egenteligaste bemärkelse kallas tjufnad, och är således i detta budet alfvarligen förbudit. Ifrån denna slags tjufnad är äfven en annan last nemligen lögnen altid oskiljaktig, i det missgärningsmannen antingen döljer i tysthet denna sin gärning, eller ock tilspord derom värkeligen nekar dertil; hvarföre Herren säger: I skolen icke stjäla, eller ljuga, eller handla falskeliga, den ena med den andra, 3 Mos. B. 19:11. Men hvad vi här i synnerhet må märka, är at äfven det aldraminsta som afhändes kommer under detta förbud. Här gifves icke någon annan gräns emellan dygden och lasten, än förvarandet af ägande rättens helgd. Öfverskrides den i det aldraminsta, om det ock vore af en knappnåls värde,101 så är lasten begången, och budet brutit. Tjufnadens storlek utmärker allenast den större eller mindre skada nästan lider däraf, men gärningen blifver altid den samma; derföre finnes här ej heller i lagen det minsta undantag, utan et allmänt förbud: Du skalt icke stjäla. Det är: O! människa, du må vara hvem som hälst, rik eller fattig, hög eller låg, så förbjuder jag Herren din Gud dig, at i någor måtto afhända din nästa något, hvad hälst det vara må, som honom med rätta tilhörer, det må vara huru litet eller ringa. Sjelfva sakens egen natur öfvertygar oss äfven härom; ty om en liten tjufnad ej vore det, blifver altid frågan, huru stor må den då få vara innan den förbjudes? och den kan af ingen grund, af Guddomeliga eller människliga lagar utstakas, så snart den första gränsen är öfverstigen, som är den andras ägande rätt. Och dertil kommer, at de små tjufnader, eller i lagen kallade snatterier äro, som förfarenheten intygar just de samma, som sedan likasom efter trappsteg leda til de aldra största stölder. De små stölder likna en liten vattuåder genom en dam, som föga kunde anses för betydande, om den icke efter hand undergräfde hela dammen; för hvilken orsak just de första genombrytningar102 fordra den nogaste upmärksamhet, och böra med största sorgfällighet tilstoppas.
§ 4
Ensimmäinen osa
Älä varasta, sanotaan tässä käskyssä. Siinä kielletään siis yhdellä sanalla kaikki varastaminen, mutta koska tätä pahetta kaikkien muiden tavoin voidaan harjoittaa monella tavalla, meidän ei tule ainoastaan valottaa varkauden käsitettä97 yleisesti vaan myös selvittää, millä eri tavoin sitä harjoitetaan, ja järjen sekä ilmoituksen antamin selkein todistein osoittaa, että niiden kaikkien tulee olla kiellettyjä.
Mainitsimme jo johdannossa, miten omistusoikeus on Jumalan ja ihmisten laeissa säädetty ja vahvistettu, koska se on välttämätön meidän sukumme ja sen autuuden säilyttämiseksi. Se, mitä ja millaisia nämä lait ovat, ei varsinaisesti kuulu tämän tutkimuksemme piiriin, mutta kun omistusoikeus menetetään ja lähimmäinen lakeja rikkoen ottaa haltuunsa meidän omaisuuttamme, niin sitä kutsutaan varastamiseksi yleisessä merkityksessä, ja tämä tarkoittaa siis laissa jokaiselle turvatun omistusoikeuden lainvastaista horjuttamista. Mutta koska tätä omistamisen turvaa eivät pysty horjuttamaan vain lähimmäiset, vaan on monia, jotka itse riistävät sen itseltään ja läheisiltään, mistä he eivät voi välttää vastuuta ainakaan suuren Jumalan edessä, jonka kallista lainaa he nauttivat, niin on selvä, että kumpaakin varkauden lajia tulee selvitellä. Joten käykäämme siis, hyvät kuulijani, selvittelemään, miten monin keinoin varkauden syntiä voidaan harjoittaa lähimmäistä kohtaan ja miten jokainen niistä on Herran pyhässä sanassa kielletty. Mutta onko edes mahdollista98 tietää niitä kaikkia? Riittääkö aikamme niiden kaikkien luettelemiseen? Meidän on tyydyttävä yleisimpien muotojen esittelemiseen. Autuas tohtori Luther jaottelee tämän käskyn selityksessään varkaudet kahteen tyyppiin, nimittäin lähimmäisen rahojen tai omaisuuden anastamiseen selkeän vääryyden turvin, ja toisaalta niiden hankkimiseen itselle viekkaudella ja petollisuudella, väärennettyjä tavaroita käyttäen tai vilpillistä kauppaan käyden. Ensin mainittu voi 1) tapahtua avoimesti, kun joku omistajan silmien edessä ottaa väkisin haltuunsa toisen omaisuutta, olkoon se sitten minkä nimistä tai minkä laatuista tahansa. Tätä kutsutaan ryöstöksi. Ja koska omistaja ei mitenkään voi tällaista sallia, mikäli hän vain pystyy sen estämään, tällainen varastaminen edellyttää varkaan puolelta ylivoimaa, joko niin, että hän yksin on lähimmäistään vahvempi, tai sitten useampi henkilö on liittynyt yhteen ottaakseen saaliin yhteistuumin. Tällainen ei useinkaan jää pelkäksi ryöstämiseksi, sillä jos omistaja koettaa puolustaa omaisuuttaan, se johtaa usein tappeluihin ja murhiin, vieläpä pitkällisiin ja verisiin sotiinkin. Tämä varkauden laji on epäilemättä kaikkein törkein ja juutalaisten keskuudessa siitä rangaistiin ryöstäjää hengen menetyksellä. Tämä ei ilmene pelkästään siitä, että ryövärit tuomittiin kuolemaan ja ristiinnaulittiin meidän viattoman99 Vapahtajamme molemmin puolin, vaan kaikkein selvimmin katuvan ryövärin omasta tunnustuksesta ristillä: Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan Luuk. 23:41. Kun siis sanotaan: Älä varasta, niin Herra on tällä tahtonut sanoa, että sitäkin vähemmän voit juljeta ryöstämään mitään lähimmäiseltäsi väkivalloin. Älä tee toiselle vääryyttä äläkä ota mitään väkisin 3. Moos. 19:13, sanoo Herra. Itse inhimillisyyttä puistattaa näin törkeän synnin ilmentymä, joka saattaa vaaraan sekä hengen että ruumiin, sillä ryövärin käsiin joutuminen on lähes sama kuin joutua murhaajan käsiin. Eikö siis näin kauhean paheen, joka uhkaa viedä toisilta kaiken, mitä heillä on, tule olla ankarasti kielletty? Mutta salassa sitä harjoitetaan tuhansin keinoin, mitä tekijä pahantahtoisuudessaan vain keksii tekonsa salaamiseksi yhä paremmin. Kaikki mikä on irtainta tai liikuteltavissa, voidaan tällä tavoin ryöstää, kuten kaikenlaiset elävät eläimet ja karja, vieläpä ihmisetkin sellaisilla seuduilla, missä heitä käytetään orjina tai voidaan myydä orjuuteen. Tästä erityisestä varkauden lajista Herra sanoo: Jos käy ilmi, että joku on ryöstänyt itselleen veljensä – – – ja tarjonnut häntä ostettavaksi tai myynyt hänet orjaksi, tekoon syyllistyneen on kuoltava. Hävittäkää paha100 keskuudestanne13 5. Moos. 24:7. Omaisuus, joka voidaan ryöstää, tarkoittaa tässä kaikkea sellaista, mistä voi olla omistajalle jonkinlaista hyötyä, kuten ruokaa elämän ylläpitämiseen, vaatteita ruumiin suojaamiseen, tai irtainta omaisuutta, jolla tyydytetään mukavuudenhalua, erityisesti rahaa, hopeaa tai kultaa, jotka ovat yleisiä välineitä kaiken tarvittavan hankkimiseksi. Tämä omaisuus voi olla joko omistajan omassa hallussa, toisen huostassa tai sitten yleisen luottamuksen ja rehellisyyden vallitessa se voi seistä myös ulkona laitumilla. Kaiken tällaisen riistäminen on sitä, mitä sanan varsinaisessa merkityksessä kutsutaan varkaudeksi, ja se on siten tässä käskyssä ankarasti kielletty. Tällaiseen varkauteen liittyy erottamattomasti toinen pahe, nimittäin valehtelu, kun pahantekijä joko hiljaisuudessa salaa tekonsa tai kysyttäessä sen suoranaisesti kieltää, mistä syystä Herra sanoo: Älkää varastako, älkää valehdelko älkääkä pettäkö toisianne 3. Moos. 19:11. Mutta aivan erityisesti meidän tulee tässä huomata, että tämä käsky koskee myös kaikkein vähäisintä anastamista. Hyveen ja paheen välillä ei tässä ole mitään muuta rajaa kuin omistusoikeuden pyhyyden säilyttäminen. Jos sitä loukataan vähänkin, vaikkapa sitten nuppineulan arvon verran,101 on toimittu paheellisesti ja käsky on rikottu. Varkauden suuruus merkitsee vain suurempaa tai pienempää vahinkoa sen kohteeksi joutuneelle, mutta teko on aina sama. Siksi myöskään laissa ei ole minkäänlaista poikkeusta, vaan ainoastaan yleinen kielto: Älä varasta. Se tarkoittaa: Voi ihminen! Olet sinä kuka tahansa, rikas tai köyhä, ylhäinen tai alhainen, niin minä Herra sinun Jumalasi kiellän sinua vähääkään ottamasta lähimmäiseltäsi yhtään mitään, mikä hänelle oikeutetusti kuuluu, olkoon se sitten kuinka pientä ja vähäpätöistä tahansa. Itse asian oma luonne vakuuttaa meitä tästä, sillä jos vähäinen varastaminen ei olisi varkautta, niin aina nousisi kysymys, kuinka suuri sen sitten pitää olla että se on kiellettyä? Eikä sitä voisi minkään Jumalan tai ihmisten lain perusteella määrittääkään, sen jälkeen kun on rikottu ensimmäinen raja, joka on toisen omistusoikeus. Kokemus osoittaa lisäksi, että pienet varkaudet, joita laissa kutsutaan näpistyksiksi, ovat ikään kuin askelmia, jotka sitten johtavat yhä suurempiin varkauksiin. Pienet varkaudet ovat kuin padon läpi kulkevia pieniä vesivirtoja, joita ei juurikaan pidettäisi merkittävinä, elleivät ne vähitellen luhistaisi koko patoa. Juuri tästä syystä ensimmäiset halkeamat102 vaativatkin tarkkaa silmälläpitoa, ja ne on niin tarkoin kuin mahdollista tukittava.
Unfortunately this content isn't available in English
Edellinen jakso: Kahdeksas saarna käskyistä, § 3
Seuraava jakso: Kahdeksas saarna käskyistä, § 5
paikat:
Henkilöt: Luther, Martti
Raamatunkohdat:
Aiheet: