Edellinen jakso: Toinen saarna käskyistä, § 16
Seuraava jakso: Toinen saarna käskyistä, § 18
§ 17
Niin selvä ja niin juhlallisesti annettu kuin tämä velvollisuus onkin, niin minun on kuitenkin huomautettava rakkauden olevan luonteeltaan sellainen, ettei se anna pakottaa itseään. Tilanherra voi toki käskeä orjansa tekemään sitä tai tätä ja jopa pakottaa tämän kaikkeen mikä on mahdollista, jopa käyttäytymään niin kuin hän rakastaisi herraansa. Mutta hän ei kaikesta vallastaan huolimatta voi saada tai pakottaa tätä todella rakastamaan itseään. Siihen vaaditaan aivan toisenlaisia syitä. Siksi myöskään rakkautemme Jumalaan ei riipu suinkaan vain hänen käskystään, sillä rakkaus on sielun täysin pakoton taipumus hyvän kunnioittamiseen. Siksi onkin tässä paikallaan tutkailla niitä lähteitä, joista tämä sydämen harras taipumus Jumalaa kohti meissä kumpuaa. Tätä tärkeää asiaa tarkemmin tutkiessamme havaitsemme pian kolme pääasiallista perustetta rakkaudellemme Jumalaa kohtaan. Niistä kaksi on Jumalan puolelta, kolmas taas meidän puoleltamme. Ensimmäinen, joka herättää rakkautemme häntä kohtaan on epäilemättä hänen suuri ja ääretön täydellisyytensä ja erityisesti hänen hyvyytensä. Ihmissydän on sellainen, että se tuntee mieltymystä ja rakkautta sellaisiin asioihin, joissa me havaitsemme täydellisyyttä.1 Ps. 147:6,9. Siksi Daavid rakastavan kunnioituksen liikuttamana kannustaa itseään ja muita kiittämään hyväätekevää Jumalaa ja sanoo: Vuoroin veisatkaat Herralle kiitosvirsi, soittakaa lyyralla kiitosta Jumalallemme2 Ps. 147:7. Mutta missään muualla Jumalan yleinen hyvyys ei näytä samalla tavalla lumoavan häntä kuin psalmissa 136, jossa hän luettelee Herran suuret ihmeet ja laulaa 26 eri kertaa, että ”iäti kestää hänen armonsa”. Ps. 136. Se onkin todella niin suuri, ettei yksikään, joka sen tuntee, voi muuta kuin rakastaa häntä.
Kaunis ulkomuoto valloittaa meidät, kaunis kukka miellyttää meitä ja eloisa kuvaus upeasta huvitarhasta koskettaa meitä. Eikö siis Jumala, kaikkein täydellisin olemus, ihastuttaisi sydäntämme, kunhan vain opimme tuntemaan hänet? Koko luonto puhuu meille selkeästi mestarinsa viisaudesta ja kaikkivallasta niin, että meidän täytyy huudahtaa Daavidin tavoin: Suuri on Herramme, suuri ja voimallinen, mittaamaton on hänen viisautensa Ps. 147:5. Mutta aivan erityisesti hyvyys on se, joka meidät valloittaa. Se loistaa hänen kaikkiin luotuihin kohdistamastaan ihmeteltävästä huolenpidosta, kurjien ruokkimisesta ja pienimmänkin matosen ylläpidosta, niin kuin Daavid todistaa samassa psalmissa: Hän on kurjien tuki ja turva. Hän antaa karjalle ravinnon, hän ruokkii korpin pojat, jotka huutavat nälissäänToinen lähde, josta meidän rakkautemme häntä kohtaan kumpuaa, ovat hänen lukemattomat meihin kohdistamansa hyvät teot, jotka ovat hänen äskenmainitun hyvyytensä seurausta ja vaikutusta. Hyvät teot kesyttävät julmimmankin eläimen villiyden ja ikään kuin luonnollisen vietin johdattamana ne rakastavat hyväntekijöitään. Eikö siis ihminen, järjellinen olento, johtuisi rakastamaan Jumalaansa? Ihmiseen sisältyy monta asiaa; kaiken mitä hänellä on, kaikki mitä hän käyttää hyväkseen tai mitä hän toivoo, suo hänelle hyvää tekevä Jumala. Jumalan hyvät teot ovat niin suuret ja moninaiset, että on vaikea kuvitella kenenkään ihmisen olevan niin villi ja taipumaton, etteikö hän taipuisi rakastamaan häntä, kunhan hän vain oppisi tuntemaan kunnolla hänen hyvyytensä ja hellän sydämensä, joiden avulla hän on tuhannet kerrat koonnut tulisia hiiliä vihollistensa pään päälle. Hänen ystävänsä tuntevat hyvät teot, vaikkeivat he koskaan opi kaikkia tuntemaan; siksi heidän sydämissään palaakin rakkaus häntä kohtaan, niin että he usein puhkeavat Daavidin tavoin sanomaan: Minä rakastan sydämestäni sinua, Herra, minun voimani. Herra, minun kallioni, linnani ja Vapahtajani. Minun Jumalani, sinuun minä turvaudun: olet kilpeni, ja autuuteni sarvi, ja varustukseni3 Ps. 18:2–3.
Kolmas perussyy, jonka täytyy saada meidät rakastamaan Jumalaa, tulee meidän puoleltamme, ja se perustuu koko olemuksemme ja hyvinvointimme riippuvuuteen Jumalasta. Häneltä on se, että me olemme ja mitä me olemme. Hyvät teot taivuttavat toki aina sydäntämme rakkauteen, mutta niiden vaikutukset meissä vaihtelevat sen mukaan, kuinka enemmän tai vähemmän välttämättömiä ne ovat meille. Jos tulemme toimeen ilmankin niitä, niiden vaikutus on vähäisempi; mutta jos olemme sellaisessa tilanteessa, että koko hyvinvointimme on hukassa ilman niitä, niin niiden arvo meille moninkertaistuu. Voi! Mitä me sitten olisimmekaan ilman Jumalaa! Emme mitään, ja vaikka olisimmekin olemassa, joutuisimme silmänräpäyksessä tuhoon ilman häntä. Mutta sieluhan on kuolematon, sinä sanot. Minä vastaan: olkoon vain, mitä se sitten on? Synnin orja, saatanan vanki ja ikuisesti palava helvetin tuli. Voi surkeuksien surkeus! Sillä ilman Jeesustani näännyn, ilman hänen armoaan joudun tuskaan kauheaan.4 Vasta hädässä hyvä teko saa oikean luonteensa ja sano silloin, oi ihminen! kuinka korkeaksi pitääkään arvostaa se hyvyys, jota Jumala osoittaa näin kurjia, onnettomia ja arvottomia kohtaan? Mahtaisiko niin kovaa ja hillitöntä sydäntä löytyä yhdestäkään ihmisrinnasta, joka ei syttyisi rakastamaan kaikissa asioissa hyvää tekevää Jumalaa ja armahtavaa Vapahtajaa. Näistä kolmesta lähteestä nousee rakkautemme Jumalaan.
Edellinen jakso: Toinen saarna käskyistä, § 16
Seuraava jakso: Toinen saarna käskyistä, § 18
paikat:
Henkilöt: Daavid
Raamatunkohdat:
Aiheet: