Kokoontuessaan valtiopäiville Norrköpingiin huhtikuussa 1769 säädyt kokoontuivat muualla kuin Tukholmassa ensi kerran vapauden ajan alkamisen eli vuoden 1719 jälkeen. Vaikka valtiopäivät pidettiin toisella paikkakunnalla, noudatettiin silti aikakaudella vakiintunutta poliittista käytäntöä. Niinpä ensimmäisiin toimiin niissä kolmessa säädyssä, joiden valtiopäivämiehet valittiin äänestyksillä, kuului valtiopäivämiesten valtakirjojen tarkastus, jossa todettiin keitä edustamassa he olivat. Valtakirjan piti lain mukaan olla määrämuotoinen sekä ko. valtiopäiväedustajan valinneiden henkilöiden allekirjoittama. Tarkastettiin myös, että edustajanvaali oli toimitettu oikein eli että äänestyskutsu oli lähetetty ajoissa eikä äänestykseen ollut osallistunut sivullisia. Pappissäädyssä valtakirjojen ensimmäisen tarkastuksen suoritti neljä valtiopäivämiestä, Turun piispa Carl Fredrik Mennander, Tukholman Hedvig Eleonoran seurakunnan kirkkoherra Johan Stenbeck, Värnamon rovasti David Ståhl sekä Karlstadin rovasti Bengt Antonsson. Mikäli nämä herrat havaitsivat epäselvyyksiä, he raportoivat niistä säädylle, joka sitten lopullisesti ratkaisi, hyväksytäänkö valtakirja vai ei. Jos valtakirja hylättiin, edustajalta evättiin pääsy säätykokouksen jäseneksi.
Tarkastusmenettely antoi mahdollisuuden vaikuttaa siihen, ketkä pääsivät säädyn valtiopäivämiehiksi, ja tämä taas merkitsi tarkastuksen politisoitumista siinä mielessä, että valtiopäivämiehet yrittivät päästä eroon epämieluisista vastustajista. Tarkastusmenettelyn takia valtakirjoista keskusteltiin pitkään, ja keskusteluissa paljastuivat selvästi erilaiset poliittiset vastakkainasettelut ja samanmielisten liittosuhteet. Vuoden 1769 valtiopäivillä tällaisen tarkastuksen joutuivat kokemaan monet edustajat, heidän joukossaan Pohjanmaan kappalaisten valtiopäiväedustajakseen valitsema Anders Chydenius.
Valtakirjojen tarkastus alkoi 20.4.1769, ja Chydeniuksen valtakirja tuli tarkastusvuoroon vasta 11.5. Hänen valtakirjansa kuuluikin viimeisiin, joista keskusteltiin. Chydeniuksen valtuutusta arvosteltiin ennen muuta sen takia, etteivät häntä olleet valinneet kaikki Turun hiippakunnan, vaan ainoastaan Pohjanmaan kappalaiset ja että häneltä oli kielletty pääsy seuraaville valtiopäiville, kun hänet oli vuosien 1765–1766 valtiopäivillä äänestyksellä erotettu pappissäädyn jäsenyydestä. Ensiksi mainittu moite oli tuotu esiin myös vuosien 1765–1766 valtiopäivillä, jolloin mm. Carl Fredrik Mennander oli pitänyt ongelmana sitä, että Pohjanmaan kappalaiset olivat valinneet oman edustajan piittaamatta koko hiippakunnan kappalaisten mielipiteistä. Silloin Chydeniuksen valtakirja oli hyväksytty, mutta tämä ei estänyt hänen vastustajiaan käyttämästä samaa perustelua uudelleen. He saivat tukea vuonna 1767 hyväksytyistä säännöistä, jotka säätelivät hiippakunnissa suoritettavia valtiopäivämiesvaaleja. Tämän määräyksen mukaan kappalaisten edustajan valtiopäiville valitsivat kaikki hänen samassa hiippakunnassa toimivat virkaveljensä. Toinen moitekohta juontui poliittisesta oikeudenkäynnistä, joka oli käynnistetty, kun Chydenius oli julkaissut kiistakirjasensa Valtakunnan pelastaminen luonnollisen rahajärjestelmän avulla. Hän oli siinä arvostellut ns. deflaatiopolitiikkaa. Koska kiistakirjoituksen oli katsottu sotivan valtiopäivien keskeisessä asiassa tekemää päätöstä vastaan, pappissääty oli äänestänyt hänet ulos keskuudestaan. Valtiopäiviltä karkottamisen piti säädyn päätöksen mukaan koskea sekä vuosien 1765–1766 valtiopäiviä että lähinnä seuraavia valtiopäiviä.
Ennen kuin sääty aloitti keskustelun valtakirjasta ja siitä, mitä kappalaisten edustajan vaalissa Turun hiippakunnassa oli tapahtunut, Chydenius sai tilaisuuden esittää omat käsityksensä asiasta, ja hän laati kirjallisen selvityksen, joka luettiin säädylle. Kirjoituksessaan Chydenius korostaa, ettei vuoden 1767 sääntöjä ollut voitu noudattaa siitä syystä, ettei hiippakunnassa ollut järjestetty mitään tilaisuutta, esim. pappeinkokousta koko hiippakuntaa koskevien asioiden käsittelemiseksi, jossa sen kaikki kappalaiset olisivat voineet tavata ja harkita, miten he menettelisivät edustajansa valinnan suhteen. Asiasta oli sen sijaan keskustelu rovastikunnittain järjestetyissä tapaamisissa, ja tämän takia yhteiseen ja yksiselitteiseen ratkaisuun ei ollut päästy. Jotkut olisivat halunneet hiippakunnan piispan hoitavan heidän asioitaan, toiset taas halusivat lähettää oman edustajan. Ongelmana oli, että vielä useammat eivät olleet ottaneet kysymykseen minkäänlaista kantaa. Chydeniuksen mukaan tämä merkitsi, että he olivat menettäneet puhevaltansa ja saivat siis sopeutua siihen, mitä useimmat kantansa ilmaisseet halusivat, eli oman edustajan valintaan. Tekstissä ei sanota selvästi, mutta siitä käy kuitenkin ilmi, että lähinnä hiippakunnan eteläosassa eli Turun lähellä toimivat kappalaiset halusivat piispan esittävän kappalaisten valitukset, kun Pohjanmaan kappalaiset taas olivat poliittisesti itsenäisempiä ja halusivat oman edustajan.
Toisena teemana Chydeniuksen Pohjanmaalla suoritettua vaalia koskevassa puolustuskirjoituksessa on hänen erottamisensa pappissäädyn jäsenyydestä äänestyspäätöksellä 1766. Kirjoitus on mielenkiintoinen, koska se kertoo, miten hän ymmärsi edellisten valtiopäivien tapahtumat muutaman vuoden tuoman välimatkan päästä. Hän pitää selvästi kiinni periaatteesta, että omat mielipiteensä keskeisistä poliittisista kysymyksistä saa vapaasti ilmaista yleisölle. Selvästikin hän myös iloitsi siitä, että monet olivat lukeneet hänen kirjoituksiaan, ja katsoi saaneensa jonkinlaisen hyvityksen, kun talouskehitys oli osoittanut, ettei hän ollut ollut väärässä varoittaessaan ns. deflaatiopolitiikan seurauksista.
Kun Chydeniuksen puolustuskirjoitus oli luettu, hän poistui säädyn kokoussalista, ja keskustelu valtakirjasta alkoi. Tukholman Hedvig Eleonoran seurakunnan kirkkoherra Johan Stenbeck, joka oli kuulunut valtakirjojen tarkastajiin, ja Västeråsin piispa Lars Benzelstierna käyttivät merkittävimmät puheenvuorot. Stenbeck väitti, että Chydeniuksen tulkinta kappalaisten enemmistön toiveesta oli virheellinen. Stenbeckin käsityksen mukaan ne kappalaiset, jotka eivät olleet esittäneet mielipidettään, oli luettava oman edustajan lähettämisen torjujien joukkoon, koska kappalaisilla toisin kuin kirkkoherroilla ei ollut velvollisuutta edustajan valintaan. Siihen tarvittiin kappalaisten aktiivinen kannanotto. Tuolla tavalla laskettuna 105 kappalaista oli toista mieltä kuin Chydeniusta äänestäneet 62. Benzelstiernakin keskittyi hiippakunnan kappalaisten enemmistön määrittelyyn korostaessaan, ettei Chydenius ollut saanut äänestäjikseen kyllin monta kappalaista, joten häntä ei voitu hyväksyä säädyn valtiopäivämieheksi. Keskusteluissa kukaan ei puolustanut Chydeniuksen valtakirjan hyväksymistä. Tämä vaikeneminen saattoi johtua siitä, että väittelyt muista valtakirjoista olivat osoittaneet, että vuoden 1767 säännöistä poikkeavien ratkaisujen aikaansaaminen oli vaikeaa, etenkin kun kyseessä olivat kappalaisten edustajat. Chydeniuksen puolustamista siis ehkä pidettiin jo etukäteen turhana. Päädyttiin siihen, että Chydeniuksen valtakirja hylättiin yksimielisesti. Niinpä hän ei saanut osallistua valtiopäivien työskentelyyn, mutta siitä huolimatta hän oli käyttänyt saamaansa vähäistä tilaisuutta ilmaistakseen poliittisen näkökantansa ja korostaakseen tärkeitä poliittisia kysymyksiä koskevien mielipiteiden vapaan julkaisemisen merkitystä.
PW
Suom. HE
Kirjallisuus
Sennefelt, Karin, Politikens hjärta. Medborgarskap, manlighet och plats i frihetstidens Stockholm, Stockholm: Stockholmia förlag 2011.
Winton, Patrik, Frihetstidens politiska praktik. Nätverk och offentlighet 1746–1766, Studia Historica Upsaliensia 223, Uppsala: Uppsala universitet 2006.