Kuudennessa saarnassaan Chydenius tarkastelee viidettä käskyä: Älä tapa. Myös tässä hän soveltaa velvollisuuksien kolmiosaista järjestystä. Aluksi selitetään viidennen, kuudennen, seitsemännen ja kahdeksannen käskyn olevan osia Jumalan laaja-alaisesta tahdonilmauksesta, jolla julistetaan rauhoitetuiksi tietyt tekijät – keinot – joita jokainen ihminen tarvitsee voidakseen elää hyvää elämää. Tämä rauhoitus merkitsee, ettei kukaan ihminen saa loukata toisen ihmisen oikeutta käyttää näitä keinoja. Samalla paalutetaan useita ihmiselle kuuluvia perusoikeuksia – oikeus elämään, omaisuuteen ja kunniaan. Näin Chydenius luo luonnonoikeudelliset kehykset viidennestä käskystä esittämälleen tulkinnalle.
Tuon ajan katekismuksissa tämä käsky tulkittiin ensisijaiseksi kielloksi vahingoittaa lähimmäisiä ja kaikille ihmisille annetuksi kehotukseksi auttaa toisiaan. Chydenius sen sijaan asettaa etusijalle yksilön vastuun itsestään ja omasta elämästään. Jumala on antanut ihmiselle elämän, istuttanut itsesäilytysvaiston ja sitten lain käskyillä suojannut hänen oikeutensa elää. Näin Chydenius johtaa Jumalan luomistyöstä ja Jumalan laista ne oikeudet, jotka luonnonoikeus on määritellyt. Tämä merkitsee siirtymää elämää koskevassa näkemyksessä oikeuksia painottavaa ajattelua kohti.
Chydenius tulkitsee myös viidennen käskyn toisinnoksi rakkaudenkäskystä (3. Moos. 19:18). Koska hän neljättä käskyä tarkastelevassa saarnassaan kuvaa ihmisen omaan itseen kohdistuvan rakkauden lähimmäisenrakkauden lähtökohdaksi, voidaan hänen tulkintaansa viidennestä käskystä pitää tämän ajattelulinjan jatkona. Viidennen käskyn sisältämä ihmishengen rauhoittaminen ankkuroidaan tässä tulkinnassa itsesäilytysvaistoon. Näin Chydenius sovittaa käskystä esittämänsä tulkinnan puoltamaansa ihmiskäsitykseen. Koska hänen mielestään ihminen pohjimmiltaan rakastaa itseään ja tämä on hyvä asia, myös käskyn ymmärtäminen tämän ajattelutavan mukaisesti on luonnollista.
Jumalan käsky ihmishengen rauhoittamisesta on Chydeniuksen mukaan yhteydessä jokaisen ihmisen saamaan elämän lahjaan. Jonakin päivänä ihminen joutuu vastaamaan siitä, miten hän on korvannut lahjan, johon kuuluvat elävä ruumis ja kuolematon sielu. Chydenius laajentaa käskyn sanojen ”älä tapa” merkitystä sisällyttämällä kieltoon sekä ruumiillisen että henkisen murhan. Laajennettuun tulkintaan sisällytetään lisäksi kaikki teot, jotka voivat johtaa tuollaisiin murhiin. Venyttämällä käskyn sisältämää tappamiskieltoa tällä tavalla siihen sisällytetään pitkä rivi muita tekoja, ajatuksia ja tunteita.
Chydenius käyttää saarnastaan poikkeuksellisen suuren osan itsemurhan tarkasteluun. Hänen mukaansa oman henkensä riistäminen on kiittämätöntä suhtautumista ihmiselle annettuun elämän lahjaan. Hänen tuomitseva suhtautumisensa itsemurhaan heijastelee samalla kirkon tuolloista käsityskantaa. Hänen esityksensä on kuitenkin poikkeuksellinen siinä suhteessa, että hän pitää viidennen käskyn ensisijaisena merkityksenä itsemurhan kieltämistä. Tämä seuraa hänen käsityksestään, että käsky on ensisijaisesti tulkittava Jumalan antamaksi kielloksi ihmisen oman elämän tuhlaamista ja hukkaan heittämistä vastaan. Lisäksi hän laajentaa itsemurhakäsitteen tulkintaa. Koska Chydenius on jo laajentanut käsitystään murhasta, myös itsemurhaksi tulkitaan paljon muutakin kuin oman hengen riisto. Itsetuhoisia ovat Chydeniuksen mielestä myös ihmiset, jotka syövät tai juovat itsensä hengiltä tai muulla tavalla heikentävät terveyttään tuntuvasti ja siten lyhentävät elämäänsä. Tähän joukkoon luetaan myös kaikki, jotka hänen mukaansa tuhoavat hengellisen elämänsä elämällä synnissä.
Selvitettyään käskyn merkityksen ihmisen omalle elämälle Chydenius siirtyy pohtimaan, mitä se merkitsee yhteiselämässä muiden kanssa. Ihmiset eivät tietenkään saa tappaa toisiaan. Kiellettyjä ovat kuitenkin myös tunteet, jotka voivat saada ihmisen haluamaan toisen ihmisen vahingoittamista, esimerkiksi viha, kateus, kostonhimo ja katkeruus. Lisäksi kiellettyjä ovat näiden tunteiden ilmaiseminen ruumiinkieltä käyttäen tai sanallisesti. Muiden ihmisten vahingoittamiseen tähtäävät teot ovat samoin kiellettyjä.
Chydenius laajentaa viidennen käskyn merkitystä vielä pitemmälle. Hän selittää, että käsky koskee myös suhtautumista eläimiin. Tämä tarkoittaa, että ihmisen eläimiin kohdistamat teot sisältyvät siihen eettisten normien järjestelmään, jonka Jumala haluaa toteutuvan ihmisten keskuudessa. Tässä tulee uudelleen esiin se eläinten kohtelun etiikkaa koskeva painokas kanta, jonka Chydenius esittää myös ensimmäistä käskyä tarkastelevassa saarnassaan. Varhaisemmissakin katekismuksissa oli samaan tapaan arvosteltu eläinrääkkäystä ja korostettu myötätuntoista suhtautumista eläimiin.1 Chydenius poikkeaa edeltäjistään ilmaisemalla selvemmin käsityksensä, että ihmisellä todellakin on velvollisuuksia eläimiä kohtaan.
Chydenius selittää sekä viiden käskyn sisältämät kiellot että sen, millaisiin tekoihin käsky kehottaa. Kun kyseessä on ihmisen oma fyysinen elämä, kehotukset koskevat monenmoisia toimia: on pukeuduttava lämpimästi, käytettävä säähän sopivaa päähinettä, harjoitettava liikuntaa (tekemällä ruumiillista työtä) ja syötävä terveellisesti, on vältettävä vaaroja ja hankittava lääkettä, kun sairastutaan. Hengellistä elämää koskevat velvollisuudet ovat toisenlaisia. Ihmisen on otettava vastaan tieto Jumalasta ja pyrittävä kehittymään uskossaan.
Kun kyseessä ovat velvollisuudet muita ihmisiä kohtaan, on aivan yksinkertaisesti toteutettava rakkaudenkäskyä yhteiselämässä muiden kanssa. Tämä selvittely päätyy kuvaukseen yleisestä pappeudesta, kuten sitä luterilaisessa teologiassa on tapana kutsua. Chydenius käyttää termiä hengelliset papit ja on sitä mieltä, että jokaisen ihmisen on otettava vastuuta lähimmäistensä hengellisestä kehityksestä.
Lutherin esittämässä viidennen käskyn tulkinnassa on merkittävä piirre, jota ei löydy Chydeniuksen kuvauksessa samasta käskystä. Luther painottaa voimakkaasti ihmisen velvollisuutta auttaa lähimmäistään. Luther kieltää passiivisen suhtautumisen lähimmäisen onnettomuuksiin. Se tulkitaan yhtä suureksi synniksi kuin toisten aktiivinen vahingoittaminen. Chydenius ei saarnassaan tuo julki tätä näkemystä. Hän ehkä kannattaa tässä asiassa Pufendorfin luonnonoikeudellista korjausta tämän velvollisuuden määrittelyyn. Pufendorfin mielestä velvollisuus olla vahingoittamatta ketään muuta on helpoin ihmisen velvollisuuksista, koska sen toteuttamiseksi tarvitsee vain olla tekemättä mitään. Hyviä töitä ihmisen tarvitsee sitä vastoin vaihtaa vain muutamien muiden kanssa. Ihmisellä on myös velvollisuus auttaa muita, mutta tämä velvollisuus on rajallinen ja asteittainen. Hän on velvollinen auttamaan toista vain silloin, kun siitä ei aiheudu hänelle itselleen vahinkoa eikä menetystä. Kyseessä on esimerkiksi ylimääräisen tai itselle epämieluisan tavaran lahjoittaminen. Auttajalta merkittäviä ponnistuksia vaativaa apua ihminen on velvollinen antamaan vain muutamille muille lähiympäristössään. Pufendorf esittää myös säännön ”sitä, mitä ihminen voi vaatia tai odottaa saavansa toiselta, muiden on voitava odottaa häneltä, mikäli olosuhteet muuten ovat samanlaiset”. Luther sen sijaan selittää Isossa katekismuksessaan, että avun antamisen velvollisuus ulottuu kaikkiin muihin, myös ihmisen vihollisiin.
Tämä saarna eroaa muista Chydeniuksen käskyjä koskevista saarnoista siinä mielessä, ettei hän perustele käsityksiään järkisyillä. Sen sijaan hän oikeuttaa useimmat lausumansa lainauksilla Raamatusta. Silti hänen lähtökohtansa ja päätelmänsä ovat suureksi osaksi lähtöisin luonnonoikeudesta. Niinpä hän on viidennen käskyn sisällön kuvauksessaan ottanut lähtökohdakseen ja jäsentelyn rungoksi luonnonoikeudellisen velvollisuuksien järjestelmän ja ihmiskäsityksen puolustamatta mitenkään nimenomaisesti tätä tulkintalinjaa. Tuloksena on luonnonoikeuteen kiinnittyvä tulkinta raamatullisessa asiayhteydessä – luonnonoikeuden moraalifilosofisia näkökohtia palautetaan teologian piiriin, sen sijaan että niitä karkotettaisiin yhä selkeämmin teologian alueilta.
Eräät näkökohdat siis erottavat Chydeniuksen 1700-luvun varhaisvuosien teologisista näkemyksistä ja yhdistävät hänet sen sijaan myöhempiin moraalifilosofeihin. Ratkaisevia seikkoja ovat omaan itseen kohdistuvan rakkauden arvon korostaminen ja sen uudelleentulkinta sekä tapa, jolla Chydenius yhdistää sen itsesäilytysvaistoon, onnellisuuteen ja järkeen. Näin hän määrittää ihmisen voimanlähteeksi sisäisen moottorin, jota pyörittää myönteinen energia, ja asettaa tavoitteeksi eräänlaisen yksilöllisen onnellisuuden. Yhtäläisyyksiä löytyy muun muassa Jeremy Benthamin onnen tavoittelun periaatteeseen ”suurin mahdollinen onni suurimmalle mahdolliselle ihmisten määrälle”. Kummankin kirjoittajan voidaan sanoa tarkoittaneen, että järki, itsesäilytysvaisto ja rakkaus omaan itseen ajavat ihmistä alituisesti eteenpäin kohti tavoitetta, jonka hän itse käsittää onneksi.
Käyttäessään tällaisia käsitteitä – rakkaus omaan itseen, itsesäilytysvaisto, onnellisuus/autuus ja hyöty – perustellessaan saarnoissa esittämiään tulkintoja Chydenius käyttää niitä kuitenkin aivan toisin kuin moraalifilosofit. Todellisuudessa heidän näkemyksensä siis ovat varsin erilaiset. Chydeniuksen mielikuvamaailmassa tavoite – autuus – on ennalta määrätty ja siirretty hengellisyyden piiriin. Periaatteessa tämän tavoitteen asettaminen merkitsee, että ihmisen on hylättävä suuri osa siitä, mitä Benthamin teoriassa onneksi ymmärretään. Benthamille se tarkoittaa epämiellyttävyyden minimoimista ja mieluisten elämysten maksimoimista. Hänen onnensa maksimi on tässä maailmassa. Kyseessä on tekojen perusteleminen järjellä harkituilla laskelmilla siitä, millaiset seuraukset teoilla on miellyttävyyden tai epämiellyttävyyden kannalta. Bentham kiinnitti huomion tekojen seurauksiin, mutta Chydenius on yhtä kiinnostunut ihmisen tekojen motiiveista. Hänen tulkintansa mukaan maalliset miellyttävyyden ja epämiellyttävyyden kokemukset ovat petollisia ja voivat alituisesti johtaa ihmistä harhaan. Ne lupailevat usein väärää onnea. Oikea onnellisuus on sen sijaan luonteeltaan sekä maallista että hengellistä. Sen voivat kokea vain ihmiset, jotka ovat kehittäneet itselleen oikean järkiperäisen, eettisen ja hengellisen arviointikyvyn, joka ilmenee oikeana uskona. Kirkon ja Chydeniuksen papillisen toiminnan tavoitteeksi tulee näin vaikuttaminen siihen, että tämä arviointikyky kehittyy mahdollisimman monille ihmisille.
Chydenius tulkitsee viidennen käskyn elämän rauhoittamiseksi väkivallalta. Tämä johtaa hänet myös nostamaan esiin kysymyksen lain määräämästä väkivallasta ja tappamisesta yhteiskunnassa. Kaikki katekismusten kirjoittajat joutuivatkin väistämättä käsittelemään tätä kysymystä. Miten tappamisen kielto voidaan tulkita oikeaksi, kun samaan aikaan tapahtuu jatkuvasti pyövelien toteuttamaa ja oikeuslaitoksen hyväksymää tappamista ja kiduttamista? Luther ratkaisee tämän ongelman toteamalla viidennen käskyn selityksensä johdannossa, että tämä käsky on osoitettu vain yksilöille ja koskee heidän yhteiselämäänsä. Sen sijaan Jumalalla on oikeus tappaa, ja näin ollen esivallallakin on tähän valtuudet. Jumala on nimittäin luovuttanut rangaistusvaltansa esivallalle. Oikeudenmukaisuus, joka toteutetaan rankaisemalla murhaan syyllistyneitä kuolemalla, on Jumalan omaa oikeudenmukaisuutta. Chydeniuskin vetoaa Jumalaan selittäessään, miksi esivallalla on oikeus tappaa alamaisiaan. Jumala on korostanut voimakasta kostonhaluaan Raamatussa (2. Moos. 20:5). Jumala on kuitenkin luovuttanut osan koston toteuttamisesta esivallan käsiin. Tässä Chydenius siis noudattaa katekismusperinteen tapaa oikeuttaa niin kuolemanrangaistus kuin muunlaisetkin yhteiskunnan antamat rangaistukset.
Carola Nordbäck
Suom. Heikki Eskelinen