Tässä ensimmäisessä kymmentä käskyä koskevassa saarnassaan Chydenius esittelee moraalilakia ja yrittää juurruttaa sitä ajateltuihin kuulijoihinsa. Hän tarjoaa heille Jumalan lakia, ainoaa välinettä, joka voi auttaa heitä saavuttamaan autuuden eli onnen.1 Saarnan edetessä hän pyrkii saamaan kuulijat vakuuttumaan lain voimasta ja suostuttelemaan heitä, jotta he haluaisivat alistua ja noudattaa sen käskyjä. Chydenius kuvailee myös lain syntyä ja sen rajoituksia ja osoittaa, millaisessa suhteessa se on armoon. Näin tämä saarna on tärkeä johdanto muihin käskyjä koskeviin saarnoihin.
Tämä saarna on samalla avainteksti, jonka valossa voimme ymmärtää, miten Chydenius suhtautuu kristilliseen etiikkaan. Hän käy hyökkäykseen omana aikanaan vallalla ollutta vapaa-ajattelua sekä sellaisia moraalifilosofisia ajatusrakennelmia vastaan, jotka eivät hänen mielestään perustuneet kristinuskoon. Näin hän määrittää asemansa suhteessa tuon ajan moraalifilosofisiin virtauksiin.
Luonnonoikeus toimii tässä saarnassa tulkintaa ohjaavana linssinä ja mallina. Teologian ja luonnollisen lain keskeinen yhtymäkohta on Chydeniuksen mukaan ihmisen jumalasuhde. Lain käsite on luonnonoikeuden ja teologisen moraaliopin välinen silta. Jumala ilmaisee ihmisiin kohdistuvan tahtonsa ensisijaisesti lain välityksellä. Ihminen on velvollinen noudattamaan lakia sillä perusteella, että Jumala on hänen luojansa.
Viittauksia luonnonoikeuteen sisältyy myös esitettyyn ihmiskuvaan. Evankeliumin sanomaa ei tarkastella mainittavan laaja-alaisesti. Vasta käsittelyn2 kolmannessa osiossa (§ 18–21) – jossa kyseessä on lain tuottama hyöty – Chydenius pohdiskelee lain merkitystä suhteessa evankeliumiin. Tässä ensimmäisessä saarnassa ilmenevä ihmiskäsitys on kuva järkevästä ihmisestä. Hänellä on vapaa tahto, ja hän pyrkii voimakkaasti kohti sitä, minkä hän käsittää olevan hyvää. Luoja on ennalta määrännyt hänet etsimään tietä onnellisuuteen eli etsiytymään Jumalan yhteyteen. Kristillinen usko on tie onnellisuuteen, ja laki on apuväline sen saavuttamiseen. Chydeniuksen perusnäkemyksen mukaan ihminen siis pyrkii onnellisuuteen järkensä ja vapaan tahtonsa avulla.
Chydenius esittää lain katekismussaarnoissa poikkeuksellisella tavalla. Samantapaisia näkemyksiä papit kuitenkin esittivät toisentyyppisissä kirjoituksissa. Niinpä pappi Anders Ekmarck julkaisi vuonna 1784 kirjan Försök til en förnuftig och christelig sede-lära (”Tutkielma järkevästä ja kristillisestä moraaliopista”). Ekmarck pyrki tässä kirjassa kuvaamaan järkeen perustuvan kristillisellä pohjalla olevan etiikan järjestelmän käymällä läpi kaikki Jumalan kymmenen käskyä ja tarkastelemalla niitä. Ekmarck esittää lain tavalla, joka suuresti muistuttaa Chydeniuksen lähestymistapaa. Molemmat kirjoittajat ottavat lähtökohdakseen luonnonoikeudellisen kielenkäytön ja sen myötä oikeusoppiin perustuvan termistön ja jumalakuvan. Jumalasuhteen perustana on käskemisen ja käskyn noudattamisen välinen yhteys. Kaikki ihmiset tunsivat tällaiset yhteiskunnassa vallitsevat suhteet, jotka olivat toimintakykyisen yhteiskunnan välttämätön edellytys. Ylin valta oli kuitenkin Jumalalla.
Tässä esiin nouseva jumalakuva perustuu yhteiskunnallisen vallan ja hengellisen vallan rinnastamiseen. Yhteiskunnan vallanpitäjiä ei kuitenkaan nähdä jumalallista valtaa käyttävinä käskynhaltijoina. Pikemminkin Chydenius ja Ekmarck kuvailevat Jumalan valtaa termeillä ja kielikuvilla, jotka ovat peräisin yhteiskunnallisten valtasuhteiden määrittelyistä ja perustelevat Jumalan valtaa yhteiskunnallista vallankäyttöä säätelevillä periaatteilla. Nämä periaatteet olivat luonnonoikeuden perussäännöstö, ja tästä seurasi johtopäätös, että luonnonoikeuden hyväksyvän ihmisen on myös hyväksyttävä Jumalan herruus, koska Jumala oli luonnollisen lain luoja.
Chydenius luo tässä saarnassa myös perustan, jonka pohjalta hän tarkastelee kymmenen käskyn lain yhteiskunnallista merkitystä. Tämä laki nähdään luonnossa vallitsevan lain kirjoitusasuun saatettuna versiona ja näin ollen luonnonoikeuskin tulkitaan ikuiseksi, jumalalliseksi ja muuttumattomaksi. Näiden kahden erottamista toisistaan ei voida hyväksyä. Niinpä yhteiskunta on järjestettävä kymmenen käskyn lain mukaisesti.
Chydenius käyttää lisäksi tilaisuutta hyväkseen arvostellakseen maallisia lainsäätäjiä väärien ja epäoikeudenmukaisten lakien säätämisestä. Chydeniuksen mukaan lainsäätäjät käyttävät valtaansa hankkiakseen etuja itselleen ja rikastuakseen siten maanmiestensä kustannuksella. Tässä arvostelussa on selvästi kaikuja hänen poliittisista kirjoituksistaan. Toisaalta hän arvostelee yhteiskunnan lakeja, toisaalta korostaa Jumalan eli luonnon lakia. Chydenius päätyy johtopäätökseen, että maalliset vallanpitäjät ovat ylittäneet valtuutensa yrittäessään rajoittaa oikeuksia, jotka Jumalan laki on ihmiselle antanut. Hänen päättelynsä antaa oikeutuksen poliittiselle taistelulle Jumalan laista poikkeavia yhteiskunnan lakeja vastaan. Näin tälle taistelulle annetaan teologinen peruste ja laillinen oikeutus.
Edellä mainittujen luonnonoikeudellisten ainesten lisäksi tässä saarnassa on piirteitä myös luonnonteologiasta. Se on havaittavissa Chydeniuksen luontokäsityksessä. Yksi hänen tavallisimmista perusteluistaan Jumalan olemassaololle mainitaan jo tässä ensimmäisessä saarnassa. Se on ajatus, että luonnon järjestys ja täydellisyys todistavat Jumalan olevan olemassa. Tämä tapa ankkuroida Jumalan olemassaolo luontoon oli yleinen 1700-luvulla. Luonnossa vallitseva järjestys kuvattiin Jumalan viisauden ilmaukseksi.
Tämä johdantosaarna sisältää useita argumentointimalleja, jotka toistuvat muissa käskyjä käsittelevissä saarnoissa. Näihin toistuviin aineksiin kuuluvat kristinuskoa puolustavat (apologeettiset) näkökohdat. Nämä nousevat näkyviin hänen arvostellessaan toista uskontoa – islamia. Hän torjuu Koraanin etiikan ja on sitä mieltä, ettei se johda onnellisuuteen.
Chydeniuksen islamiin kohdistama arvostelu on asetettava apologeettiseen yhteyteensä ja ymmärrettävä siltä pohjalta. Tässä on kyseessä tekstityyppi, jossa tarkoituksena oli kerätä todisteita kristillisen uskon totuudellisuudesta. Tämä oli yleiskristillinen kirjoitusten laji – asia yhdisti kaikki kristityt, niin katolisen, reformoidun kuin protestanttisenkin kirkon jäsenet. Koska osa keskeisistä teksteistä oli yhteisiä juutalaisten uskonnon kanssa, juutalaisetkin sisällytettiin joissakin kohdissa puolustukseen.
Muslimien vastaisen retoriikan esitystapaa loi Hugo Grotiuksen teos, joka on vuonna 1742 ruotsinnettu nimellä Sex böcker om then christna lärans wiszhet och sanning.3 Koko Grotiuksen kuudes kirja käsitteli Muhammadia ja hänen kannattajiaan. Kirja on islamiin kohdistettu hyökkäys, ja kirjoittaja katsoo onnistuneensa todistamaan Muhammadin vääräksi profeetaksi. Grotiuksen kirjat tunnettiin Ruotsissa hyvin ja niitä suositeltiin pappien luettavaksi, kun heidän oli opittava, millaisilla argumenteilla vapaa-ajattelua oli torjuttava.
Islamin vastaiset hyökkäykset olivat osaksi yhteydessä ranskalaisten deistien kristinuskoon kohdistamaan arvosteluun. Vapaa-ajattelijat olivat väittäneet, että ilmoitukseen nojaavat islamin tekstit voitiin rinnastaa kristinuskon pyhiin kirjoituksiin. Esittämällä tämän väitteen he olivat kyenneet kiistämään kristinopin yleispätevyyden ja saattamaan kyseenalaiseksi kristinuskon asettaman vaatimuksen, että se on ainoa oikea ja kaikkialla pätevä totuus. Samalla tämä pakotti kristilliset teologit todistelemaan kristinuskon asemaa islamin kustannuksella, jotta he pystyisivät mikäli mahdollista palauttamaan luottamuksen kristinuskon julistamaan totuuteen.
Muslimien vastainen sananjulistus ei ollut pelkästään seurausta vapaa-ajattelijoiden julkituomasta epäilystä. Kristinuskon puolustamisen sisäinen logiikka johti siihen luonnostaan. Kristillisen uskon totuuden todistaminen eteni näin kahdella linjalla. Toisaalta oli löydettävä todisteita siitä, että muut uskonnot olivat vääriä, ja toisaalta oli todistettava kristinuskon perustana oleva Jumalan ilmoitus todeksi. Voimme todeta Chydeniuksen liikkuneen kummallakin linjalla. Hän hyökkää islamia vastaan ja yrittää samalla todistaa kristillisen näkemyksen sisältävän totuuden.
Oman opillisen näkemyksen puolustaminen ei kuitenkaan ollut aukotonta, ennen kuin vapaa-ajattelijatkin saivat osansa arvostelusta. Niinpä Chydeniuksen ensimmäiseen saarnaan sisältyy useita hyökkäyksiä tuolloin vallalla ollutta vapaa-ajattelua vastaan. Hänen hyökkäyksensä kohteina ovat eräät valistusajattelun keskeiset osat.
Tässä saarnassaan Chydenius lukee ja tulkitsee Raamatun tekstejä menneisyyden todellisten tapahtumien kirjaimellisesti paikkansa pitäviksi kuvauksiksi. Tässä lakikeskeisessä kuvauksessa Mooses on tärkein raamatullinen henkilöhahmo. Hänet käsitetään ensimmäiseksi historioitsijaksi. Chydenius rakentaa myös kuvauksensa lain alkuperästä Mooseksen kirjoissa kerrotun tapahtumasarjan perustalle. Näin laki käsitetään sekä historiasta juontuvaksi että ikuisesti havaittavaksi jumalalliseksi laiksi.
Chydeniuksen historiankäsitys voidaan tiivistää pariin perusteesiin. Ensimmäinen teesi on, että kristillinen usko on totuus. Toisessa teesissä on kyse siitä, että uskon totuus on todistettavissa. Kolmas teesi sanoo, että todisteet voidaan löytää historiasta. Neljäs ja viimeinen teesi on oikeastaan johtopäätös. Koska kristillinen usko voidaan järjen keinoilla todistaa todeksi ja se voidaan juontaa historiasta, kristillinen usko on ainoa oikea usko.
Tästä syystä Raamattu on Chydeniuksen tärkein historiallinen lähde. Sen avulla hän perustelee kristinuskon korkeaa asemaa. Muista saman ajan teksteistä löytyy ajatuskulkuja, jotka rinnastuvat hänen argumentointiinsa. Esimerkkinä samankaltaisesta tarkastelutavasta voidaan mainita teos Bref til herr N.N. om et kort sätt at öfwerwinna fritänkare i religionen (1756).4 Teos on ruotsinnos ranskalaisesta deistejä vastaan suunnatusta kirjasesta. Tässä tekstissä kerrotaan säännöt, joita voidaan käyttää arvioitaessa historiallisten kuvausten todenmukaisuutta. Lisäksi Mooseksen asema historiankirjoittajana osoitetaan samoilla perusteilla, joita Chydenius käyttää tekstissään.
Chydenius kuvailee myös Jumalan lain ja antiikin eettisten oppien historiallista suhdetta. Hänen käsityksensä mukaan laki annettiin ihmisille ennen syntiinlankeemusta ja se välitettiin uusille sukupolville suullisesti siihen hetkeen saakka, jona Mooses sai kivitaulut Jumalalta. Metuselah saa tärkeän roolin kuvauksessa jumalallista lakia koskevan perimätiedon siirtämisestä eteenpäin. Hänen elinikänsä pituutta käytetään todistelun osana. Chydenius osoittaa, että ihmiset pystyivät vanhimpina aikoina elämään vahvan suullisen perimätiedon varassa vailla kirjallista Jumalan ilmoitusta. Kun elinikä lyheni lyhenemistään ja ihmiset hajaantuivat yhä etäämmälle toisistaan, Jumalalta saadun lain voimassapitäminen kuitenkin vaikeutui. Lopulta ilmoituksen saaminen kirjallisessa muodossa oli välttämätöntä.
Tähän historiantulkintaan sisältyy myös ajatus, että antiikin eettiset opit olivat turmeltuneita ja epätäydellisiä luonnollisen lain hahmotuksia. Saarnan kolmannessa osiossa tämä sanotaan avoimesti. Antiikin moraaliopit oli välitetty sukupolvelta toisella maailman luomisesta saakka, mutta koska niihin ei sisältynyt ilmoitusta, opit olivat puolitotuuksia. Ne perustuivat vääränlaiseen ihmiskäsitykseen sekä epätäydelliseen kuvaan lain alkuperästä ja sitovuudesta.
Carola Nordbäck
Suom. Heikki Eskelinen