Chydenius on valinnut johdannon (§ 1–6) lähtökohdaksi Johanneksen evankeliumin (17:3) sanat, että iankaikkinen elämä on Jumalan ja hänen lähettämänsä Jeesuksen Kristuksen tuntemista. Tämän jälkeen hän antaa ymmärtää, että koko saarnan keskeinen asia on Pojan suuri sovitustyö. Hän liittää (§ 2) sanomansa kuitenkin augustinolaiseen kristinuskon ymmärtämisen peruskäsitteeseen ja paljastaa, että toive ”autuuden” (lycksalighet) saavuttamisesta on koko tätä saarnaa hallitseva aihe. Pietismi oli ottanut tämän aiheen omakseen, ja sen hallitsevasti subjektiivisuutta painottava käsitys kristinuskosta tulee useissa tämän saarnan kohdissa näkyviin.
Chydenius liittää (§ 3) sanomansa siihen, mitä hän oli kirjoittanut saarnassaan ensimmäisestä uskonkappaleesta ja määrittelee Jumalan kolmiyhteiseksi ilmaisuilla, jotka on otettu suoraan luterilaisista tunnustuskirjoista. Niinpä hän toteaa, että Isä on Jumala, Poika on Jumala ja Pyhä Henki on Jumala ja että kaikki nämä kolme persoonaa yhdessä ovat yksi ainoa Jumala. Tämän jälkeen hän osoittaa tuntevansa yleisen ja erityisen ilmoituksen eron. Kristuksen kaksi luontoa esitetään täysin jo Khalkedonin kirkolliskokouksesta vuodelta 451 juontuvien rajausten ja määritelmien mukaisesti. Suuri osa tästä saarnasta tarkastelee näitä kristologisia rajauksia, joihin puhdasoppisuuden sovitusopin ymmärtäminen perustuu hänen tulkinnassaan. Chydenius tiesi, että hänen saarnansa lukijoihin kuului mm. Johan Möller, joka tunnettiin luterilaisen opin puhtauden tiukkana vartijana, ja niinpä on ymmärrettävää, että hän etenkin tässä saarnassaan toisesta uskonkappaleesta halusi osoittaa puhdasoppisen oikeaoppisuutensa ensi hetkestä saakka. Tunnetut pietistiset painotuksen nousevat vahvasti esiin (§ 4), kun Chydenius teroittaa kuulijoilleen, että pelastuksen järjestyksessä tarvitaan elävää uskoa eikä pelkkä historiallinen tietämys riitä. Lopuksi (§ 5) korostetaan, että elävä tietoisuus Jeesuksesta Kristuksesta on luonteeltaan jo iankaikkista elämää ja sisältää alun, jatkumisen ja pysyvyyden tiellä suurta autuutta kohti.
Johdannon jälkeen ilmoitetaan saarnan aiheeksi oppi Jumalan Pojasta Jeesuksesta Kristuksesta. Tämäkin kahteen päälukuun ja selkeisiin alalukuihin jakautuva saarna noudattelee suurin piirtein jäsentelymallia, jota Teologis-homileettinen seura oli toivonut jo kymmentä käskyä koskevilta saarnoilta.
1. Jeesuksen nimi
1.1. Jeesus (§ 7)
Chydenius aloittaa toisen uskonkappaleen sanoista ”Jeesus Kristus” ja toteaa, että ”Jeesus” on persoonan oma nimi, ”Kristus” taas viran nimi. Näitä nimiä ei saa lähestyä pelkästään järkeen nojautuvalla tutkimisella, joka pysähtyy aivoihin ja jättää sydämen vaille ”tunnetta”. Ihminen, joka tuntee olevansa synnin vanki ja on ”äärimmäisessä hädässä”, tuntee parhaiten Vapahtajan nimen merkityksen. Chydenius antaa ymmärtää, että tämä nimi on taivaassa annettu, ja on tyynesti vakuuttunut siitä, että tämä on sananmukaisesti totta. Tästä syystä tämän nimen kunnioittaminen on täysin aiheellista. Jo tässä johdantojaksossa Chydeniuksen ote on soveltava: hän puhuttelee toistuvasti ”rakkaita kuulijoitaan”, joiden sydämiä hän alusta lähtien pyrkii kaikin tavoin liikuttamaan ja taivuttelemaan. Suorastaan herrnhutilaisuudelta kuulostaa Jumalan kiittäminen siitä, että hän on antanut ihmisten lohduksi Jeesuksen ”hunajaisen” nimen. Tämän perusteella Chydenius kehottaa kuulijoitaan yhtymään hartaasti iloiten1600-luvulta peräisin olevaan virteen Si Jesus är et tröstrikt namn.1 Pitemmässä yleisluonteisemmin luvun päättävässä sovellutuksessa heitä kehotetaan hartaasti toistamaan Jeesuksen sanomattoman ”ihanaa” nimeä ja saamaan siitä lohtua.
1.2. Kristus (§ 8)
Kristuksen nimen esittely antaa Chydeniukselle tilaisuuden osoittaa perehtyneisyyttään Raamattuun ja sen alkukieliin. Hän huomauttaa, että heprealainen ”Messias” on mainittu vain kahdesti Uuden testamentin kreikankielisessä tekstissä, ja tulkitsee tämän sanan juontuvan voitelusta pyhällä öljyllä; papit, kuninkaat ja profeetat vihittiin tällaisella voitelulla virkoihinsa. Jo tässä Chydenius koskettelee Jeesuksen virkoja – ylipappina, profeettana ja kuninkaana – ja palaa näihin teemoihin yksityiskohtaisemmin myöhemmin saarnassaan. Tämän jälkeen hän ottaa esiin Jeesuksen voitelun Pyhällä Hengellä. Tässäkin Chydenius mainitsee asian, jota hän käsittelee tarkemmin saarnan myöhemmässä vaiheessa, nimittäin Jeesuksen kahden luonnon välisen eron. Tässä kohdassa hän toteaa, ettei Jeesuksen jumalallinen luonto tarvinnut erityistä vihkimystä tai voitelua, koska jumalallinen täydellisyys (Kol. 2:9) on hänessä iankaikkisesta iankaikkiseen. Sen sijaan Jeesuksen ihmisluonto jo siittämisen hetkenä puhdistettiin kaikesta synnistä ja sai sen järjen valon ja tahdon täydellisen pyhyyden, jotka antoivat hänelle kyvyn vapahdustehtävänsä toteuttamiseen. Voidaan todeta, että puhuessaan nimestä Messias Chydenius rajaa tarkastelun vain Jeesuksen ihmisluotoon ja sivuuttaa täysin Uuden testamentin sanoman ja evankeliumin keskeisen asian: että ylösnoussut Jeesus Nasaretilainen on Messias/Kristus (Ap. t. 5:42, 17:7, Room. 1:4, Joh. 20:31 ym.).
1.3. Jeesus Nasaretilainen, Vanhan testamentin lupaama Messias (§ 9)
Tässä kohdassa Chydenius esittää useita raamatunkohtia todisteeksi siitä, että Jeesus on Vanhan testamentin lupaama Messias. Samoin kuin saarnassaan ensimmäisestä uskonkappaleesta hän korostaa, että kaikki profeettojen sanat Messiaasta sopivat täsmällisesti Jeesukseen, jopa hänen syntymänsä ajankohta Danielin kirjan 9. luvussa mainittujen 70 vuosiviikon mukaan laskettuna. Tärkein peruste on kuitenkin se, mitä Jeesus sanoo itsestään ja mitä Jumala Pyhän kirjan todistuksen mukaan sanoo hänestä. Tästä Chydenius päätyy loogisesti sitovaan loppupäätelmään, että Jeesus todellakin ”oli” Kristus, mutta edellä mainittu Uuden testamentin sanoma, että Jeesus on Messias – ja kaikki tästä seuraavat johtopäätökset – eivät tässäkään saa johtavan periaatteen asemaa. Edelleenkin kyseessä on ensisijaisesti oppilause, ”kulmakivi”, jonka päälle ihmisen on kiiruhdettava rakentamaan koko toivonsa autuudesta ajassa ja iankaikkisuudessa. Tämä kuuluu kohtiin, joissa subjektiivisesti suuntautunut käsitys kristinuskosta nousee vahvasti esiin, ja koko kristinusko on tässäkin luisumassa keinoksi, jota ihmisen on käytettävä saavuttaakseen tavoittelemansa autuuden/onnellisuuden.
1.4. Jeesuksen kaksi luontoa
1.4.1. Todellinen Jumala ja todellinen ihminen samassa persoonassa (§ 10–11)
Vahvistettuaan parilla raamatunlauseella, että Kristus on todellinen Jumala, Chydenius arvioi, ettei hänellä ole mielestään syytä esittää kuulijoilleen laveammin tätä todistelua, koska kukaan heistä tuskin epäilee todistettavaa asiaa. Hän pitää aiheellisempana Jeesuksen ihmisluonnon (mandom) eli sen seikan selittämistä, että Jumalan Poika oli myös todellinen ihminen, tosin synnitön. Tässä hän ottaa selvästi etäisyyttä dogmihistorian niin sanotusta dokeettisesta kristologiasta, joka työntää Jeesuksen ruumiillisuuden taka-alalle. Hän myöntää, että on vaikeata selvittää, miten Jeesuksen täydellinen viattomuus säilyi sikiämisen yhteydessä, koska Jumalan sana ei ilmoita siitä mitään. Hän etenee kuitenkin hiukan tuohon pimeään tilaan ja selittää, että Pyhä Henki laskeutui sikiämisen yhteydessä Marian kohtuun ja puhdisti ja pyhitti ihmeitä tekevällä voimallaan ne ”veripisarat”, joista rakentui Vapahtajan inhimillinen ”luonto”. Täydellinen inkarnaatio joutuu kuitenkin hankalaan asemaan, kun Chydenius Jeesuksen viattomuuden perusteella (tukenaan Joh. 10:18) olettaa hänen pyhän ruumiinsa olevan periaatteessa ”kuolematon”, kuitenkin siten, että Jeesuksella itsellään oli valta antaa henkensä, jos hän itse niin tahtoi. Chydenius joutui selventämään tätä kantaa myöhemmin tarkastellessaan ristinkuolemaa ja sovitusta. Sovitusoppia hän pohjustaa joka tapauksessa puhdasoppisesti oikeaoppisella käsityksellä, että Jeesuksen ihmisluonto (ilmeisesti inkarnaation alusta saakka) ei ole koskaan ollut erillään hänen jumalallisesta luonnostaan (gudom) eikä iankaikkisuudessa koskaan siitä irtaudu. Tämän perusteella hän päättelee, että Jeesuksen maallinen ruumis oli ”mestariteos”, koska hänessä ei voinut olla mitään synnistä aiheutuvaa vikaa. Chydenius näyttää käsittäneen, että häntä tämän sanottuaan voidaan syyttää Jeesuksen tulkitsemisesta Palestiinan teitä vaeltelevaksi ”jumalaksi” eli näkemyksestä, joka johti nuoren kirkon oppiriidoissa ns. patripassianismiin (oppiin, että Isä itse oli kokenut kuoleman). Hän suojautuu korostamalla Kristuksen persoonan ykseyttä ja kertomalla Jeesuksen maallisista elämänehdoista, ja muita suojautumiskeinoja tulee esiin saarnan seuraavissa jaksoissa.
Todettuaan täysin mainitun Khalkedonin kirkolliskokouksen kannan mukaisesti, että Jeesuksen jumalallinen luonto ja ihmisluonto ovat vain ”yksi ainoa persoona” (§ 11), hän kärjistää kysymyksen äärimmilleen: pitääkö tätä persoonaa sanoa ”jumalalliseksi” vai ”inhimilliseksi”? Hän vastaa, että inkarnaatiossa ei ole kysymys muutoksesta, vaan yhdistymisestä: jumalallisen luonnon (gudom) yhdistyminen ihmisluontoon (mandom). Tämän yhdistymisen toteutumistapa jää syväksi salaisuudeksi; missään tapauksessa kyseessä ei kuitenkaan ole sekoittuminen, vaan nämä kaksi luontoa ovat vain mitä läheisimmässä yhteydessä toisiinsa (gemenskap). Jeesuksen Kristuksen kaksi luontoa eivät voi missään tapauksessa koskaan irtautua toisistaan, koska hän on sama ”eilen, tänään ja iankaikkisesti”. Tämä Jeesuksen ihmisluonnon säilyminen myös ylösnousemuksessa ja taivaaseenastumisessa oli raamatullinen totuus, josta Chydenius pystyi myöhemmin tässä saarnassa ammentamaan runsaasti sanomaa.
1.4.2. Jeesuksen ykseys Jumalan kanssa ja hänen roolinsa välittäjänä (§ 12–13)
Todettuaan, että kumpikin Kristuksen kahdesta luonnosta ottaa vastaan ja omaksuu toisen luonnon ominaisuuksia, ja esitettyään useita tämän vahvistavia raamatunlauseita Chydenius etenee (§ 12) johtopäätökseen, että Vapahtajan vuotanut veri oli Jumalan omaa verta (Ap. t. 20:28). Tämä on hänen lähtökohtansa puhdasoppisuuden sovitusopin esittelyssä (§ 13), luvussa, joka on koko saarnan keskeisin. Hän korostaa, että välittäjän on oltava ”Jumala ja ihminen”, ja asettuu näin samalle kannalle kuin Anselm Canterburyläinen (k. 1109), joka vastasi kysymykseen, miksi Jumalan oli tultava ihmiseksi (Cur Deus homo?): hänen on oltava Jumala voidakseen suoda sovituksen koko ihmiskunnalle ja ihminen voidakseen ottaa ihmisen asian omakseen ja olla hänen veljensä ja puolustajansa. Ajatusta mutkistaa se seikka, että Chydenius sovittaa tämän ihmiskäsitykseensä, jossa ihminen koostuu kahdesta osasta, kuolemattomasta sielusta ja kuolevaisesta ruumiista, mutta Jeesuksen kohdalla kuitenkin siten, että ruumiillakin on synnittömyytensä ansiosta ”kuolemattomuus” (§ 10). Tämän takia ruumiin ja sielun erottaminen toisistaan oli Jeesuksen tapauksessa hyvin tuskallista. Ongelma nousee esiin myöhemmin Chydeniuksen puhuessa ylösnousemuksesta, josta näyttää tulevan looginen välttämättömyys Jeesuksen sielun kuolemattomuuden takia eikä se siis kovin vahvasti korostu uuden luomistyön lähtökohtana. Joka tapauksessa voitiin päästä täydelliseen sovitukseen sillä perusteella, että jumalallinen luonto oli täydellisesti yhdistyneenä inhimilliseen Kristuksen ristinkuolemassa. Niinpä voidaan perustellusti sanoa, että ”Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa” (2. Kor. 5:19). Tässä Raamattuun perustuvassa loppuhuomautuksessaan Chydenius seisoo vakaasti kristinuskon ja Pyhän kirjan keskeisimmän sanoman takana.
2. Jeesuksen kolme virkaa (§ 14–23)
Chydeniuksen saarnan jälkimmäinen pääluku on suureksi osaksi Jeesuksen kolmen viran – papin, profeetan ja kuninkaan tehtävän – perusteellista läpikäyntiä. Nämä virat esitellään aluksi johdannossa (§ 14), ja sitä seuraavaa runsassisältöistä tekstiä kommentoidaan tässä vain lyhyesti.
2.1. Jeesuksen ylipapillinen ”sovitusvirka” (§ 15–18)
Edellä mainittu Anselmista juontuva sovitusoppi hahmottuu suureksi osaksi roomalaisen oikeusjärjestelmän puitteissa, ja lain pysyvästi hallitseva asema tulee varsin selkeästi esiin tässäkin saarnassa samoin kuin saarnassa ensimmäisestä uskonkappaleesta. ”Evankeliumiksi” tässä yhteydessä ilmenee se, että Jeesus on ihmisen puolesta noudattanut lakia ja täyttänyt sen ja myös kärsinyt Jumalan lain vaatiman rangaistuksen. Sen jälkeen taivaassa on pysyvänä pääomana ”Kristuksen vanhurskaus”, josta ihmisen on tultava osalliseksi pelastusjärjestyksen osoittamalla tavalla. Sovitus tapahtuu tällöin siten, että Poika vie sen Isän eteen, ja se vaikuttaa siten, että uskossa Kristuksen vanhurskauteen pukeutunut ihminen saa kyvyn elää sydämensä halusta lain käskyjen mukaisesti. Tämän perusteella Chydenius voi heti alussa (§ 15) todeta, ettei Kristuksen antama sovitus ole ristiriidassa Jumalan ominaisuuksien, järjen eikä oikean moraalin kanssa.
Kostavassa vanhurskaudessaan Jumala vaati Kristuksen, ”kallisarvoisen Takuumiehemme”, alistumaan koko julman rangaistuksen kärsimiseen (”viimeistä piirtoa myöten”). Tämän Jeesus otti tehtäväkseen syntisiä kohtaan tuntemansa selittämättömän rakkauden tähden, ja tämä hänen rakkautensa vetää heidät parannuksentekojärjestyksen piiriin, jossa he saavat voimia ”hyveen harjoittamiseen”. Jeesuksen ylipapillisen toiminnan taustana on Vanhan testamentin antama esikuva (§ 16), ja tien sovituksesta osalliseksi pääsemiseen osoittaa Chydeniuksen mielestä parhaiten Martti Lutherin Vähässä katekismuksessaan antama toisen uskonkappaleen selitys. Seuraavat saarnan kohdat (§ 17–18), joissa Chydenius yhtäältä avaa luterilaisen puhdasoppisuuden sovitusoppia ja toisaalta osoittaa hyvän raamatuntuntemuksensa turvin sille Raamatusta löytyvän vahvan tuen, perustuvat tuohon selitykseen. Tässä esitystä sävyttävät kuulijoiden suorat puhuttelut, joissa heitä kehotetaan lähtemään mukaan siihen ”järjestykseen”, jonka kautta päästään sovituksesta osallisiksi. Vapahtajan esirukoukset ihmisen taivaallisena puolustajana tuodaan tässä yhteydessä esiin tekijänä, joka viime kädessä yhdistää ihmisen hänelle hankittuun sovitukseen. Kuten edellä on jo mainittu, tämä sovitus ilmenee taivaallisena pääomana, joka siirretään uskovalle pelastusjärjestyksen puitteissa (§ 18b). Raamattuun (3. Mooseksen kirjan 4. luvusta saakka) sisältyvä sovituksen ja anteeksiannon välitön yhteenkuuluvuus ei tässä yhteydessä korostu.
2.2. Jeesuksen profeetallinen opetusvirka (§ 19–21)
Perehtyessään evankeliumien kertomuksiin Jeesuksen teoista ja opetuksista vakuuttuu Chydeniuksen mukaan siitä, että hän on Vanhan testamentin lupaama ”profeetta” (§ 19). Raamatun alkukielten tuntemuksensa perusteella hän pystyy kertomaan, että sanalla profeetta tarkoitetaan niin kreikan kuin hepreankin kielessä ihmistä, joka julistaa jotakin jonkun toisen sijaisena ja toimii tämän ”tulkkina” (§ 20). Jeesuksen tehtävä osoittautuu ennen muuta opetusviraksi, ja pietismin saarnaperinteen piirissä rakkaaseen teemaan liittyen Chydenius painottaa, että Jeesuksen opetukseen sisältyy ilmoitus ”kaikista Jumalan neuvoista autuutemme hyväksi”. Tässä voi muistua mieleen Rambachin kuuluisa saarnakokoelma Der Rath Gottes von der Seligkeit des Menschen (1732). Chydenius siis johdattaa lukijan tai kuulijan heti takaisin minäkeskeiseen käsitykseen kristinuskosta, ja ”evankeliumiksi” tarjotaan autuuttamisjärjestystä itseään ja siihen sisältyvää uskon tarjoamista. Vaikka Jeesuksen profeetanvirka on mitä suurimmassa määrin ”evankelinen”, se ei syrjäytä lakia, jonka ”moukari” on ihmisen pelastumiselle yhtä välttämätön kuin itse pelastussanoma. Tässä evankeliumi on tiiviisti sidoksissa lain ns. toissijaiseen käyttöön. Jeesus hoiti profeetallista opetusvirkaansa ennen kaikkea ”välittömästi” henkilökohtaisena toimintanaan, mutta sitten myös ”välillisesti” kaikkien ”palvelijoittensa” välityksellä. Tässä kohdassa Chydenius saa tilaisuuden painottaa pietismin vaatimusta, että pappien on oltava uskovia ihmisiä, jotka eivät vain julista sanomaansa suulla ja sydämellä, vaan vahvistavat sen myös omalla elämänvaelluksellaan. Mestarin esikuvan mukaan on saarnattava ”sekä sydämellään että elämällään”.
2.3. Jeesuksen kuninkaanvirka (§ 22–27)
Chydenius aloittaa tämän luvun lupaamalla esittää sanottavansa tästä eteenpäin mahdollisimman lyhyesti. Paljon rivejä kuitenkin tarvitaan, kun käydään läpi Jumalan kaikkivaltiuden valtakunta sekä Jeesuksen kuninkaanvirka hänen armonvaltakunnassaan ja lopulta ihanuuden valtakunnassa. Voiman eli kaikkivaltiuden valtakunnassa Kristus on kuningas yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa, armonvaltakunnan hän taas on itse hankkinut itselleen ja esiintyy siellä välittäjänä ja auttajana (§ 22). Tässä valtakunnassa Kristuksella on lainsäädäntövalta ja ylimpänä lakina on rakkauden käsky. Tähän virkaan liittyvät myös tuomiovalta sekä oikeus rangaista ja palkita, mikä erityisesti nähdään viimeisellä tuomiolla. Chydenius pitäytyy Uuden testamentin yhdenmukaisessa sanomassa, että ihmiset tuomitaan tekojensa mukaan. Ilman tätä tuomiovaltaa Kristus menettäisi koko kuninkuutensa. Valtakunnan viholliset polkisivat silloin hänen valtikkansa halveksivasti jalkoihinsa, eikä hänen kuuliaisilla alamaisillaan olisi minkäänlaista suojaa.
Tässä saarnansa kohdassa Chydenius vaihtaa sävyn evankeliumin julistamiseksi ja nostaa esiin Kristuksen hyvänä paimenena, joka kantaa kadonneen lampaan toisensa jälkeen omaan laumaansa. Tässä hän koskettelee pietistisen herätyksen ydinasiaa, ja äkkiä kuulijat saavatkin kuulla vahvasti Kristus-keskeistä julistusta, kun saarnassa kuljetaan kohti ihanuuden valtakuntaa, jossa Kristus myös ihmisluonnossaan ”hallitsee” yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa iankaikkisesti.
Tämä luku päättyy erilliseen pääaiheesta poikkeamiseen, Jeesuksen alentamisen ja hänen korottamisensa tarkasteluun, jossa Chydenius esittää joitakin täsmentäviä ajatuksia (§ 24, 25 ja 26). Tämä varsin pitkä ”lisäsaarna” on paitsi homileettisesti myös teologisesti kohdittain ongelmallinen.
Chydeniuksen käyttämässä Raamatussa sanotaan (Fil. 2:7), että Jeesus Kristus ”alensi” itsensä inkarnaatiossa, ja tämä tuottaa Chydeniukselle ongelmia. Esim. Raamatun ruotsinnos Bibel 2000 kääntää sanan ekénoosen sanoilla ”avstod från allt” (luopui kaikesta) ja New Revised Standard Edition (1995) puolestaan kääntää täysin kirjaimellisesti ”emptied himself”,2 ja tuollaiset käännökset olisivat ehkä vapauttaneet Chydeniuksen yrittämästä Jumalan kunnian pelastamista kuvaamalla inkarnaatio tietyin ehdoin tapahtuneeksi. Nyt Chydenius selittää, ettei jumalallista luontoa ”alennettu”, vaan vain ihmisluonto. Tämä taas merkitsee sitä, ettei ihmisluonnon omaksuminen (”ihmisen hahmon ottaminen”) ollut ”alennus”, sillä jos ihmisluonnon omaksuminen olisi ollut alennus, ylentämisen sisältönä olisi täytynyt olla ihmisluonnosta luopuminen. Chydeniuksen mukaan Kristus luopui ennen kaikkea jumalallisesta kaikkivaltiudestaan tullessaan ihmiseksi ja erityisesti kärsiessään ristillä. Tälle kannalle asettuessaan Chydenius loittoni ajatuksesta, että Jumalan kaikkivaltius on ensisijaisesti hänen rakkautensa kaikkivaltiutta (Jumala on rakkaus) ja että Jumalan kaikkivaltius ilmeni vahvimmin Pojan ensin ”luopuessa kaikesta” ja sitten hänen kärsiessään, kuollessaan ja antaessaan henkensä.
Tarkastellessaan Kristuksen ylösnousemusta Chydenius samoin puolustaa käsitystä, jota voitaisiin sanoa ”kunnian kaikkivaltiudeksi”. Jeesuksen ylösnousemuksesta tulee välttämättömyys hänen sisäisten ominaisuuksiensa perusteella. Chydeniuksen mielestä ylösnousemus oli tapahtuma, jonka ”täytyi” tapahtua, ja siinä Kristus ottaa täydellisesti käyttöön kaikki jumalalliset ominaisuutensa ja etuoikeutensa luopuen samalla kaikista inhimillisistä heikkouksista. Tässä ei siis painoteta sitä, että herättäessään Kristuksen kuolleista Jumala aloittaa uuden luomistyön. Esteeksi nousivat ihmiskäsitys (sielun kuolemattomuus mukaan luettuna) ja jumalakuva (johon sisältyy vahva ”kunnian kaikkivaltiuden” korostaminen) sekä näkemys lain pysyvästi hallitsevasta asemasta. Joka tapauksessa Chydenius korostaa tiivistäessään lopuksi sanomansa, että Kristuksen ylösnousemus on kirkon uskontunnustuksen merkittävin kohta. Sillä jos se pysyy, perusta on vuorenluja ja järkkymätön, mutta jos se kaatuu, myös autuuden rakennus ”romahtaa”.
3. Soveltaminen, johon sisältyy ”rynnäkkö” kääntymättömiä vastaan ja puhuttelu heränneille ja uskoville (§ 28–29)
Chydeniuksen käyttämässä teoksessaan Collegium Pastorale Practicum (1757, lainaus tässä on suomennos ruotsinnoksesta vuodelta 1766) Erik Pontoppidan antaa seuraavan ohjeen sanan soveltamisesta kääntymättömiin: ”Samalla tavalla kuin vihollinen ensin saartaa kaupungin, ryhtyy piiritykseen ja lähestyy sitä siirtäen linjaansa hitaasti eteenpäin, mutta ryhtyy sitten rynnäkköön ja pakottaa kaupungin antautumaan, saarnaajankin on raivattava tiensä järjen ulkovarustusten läpi vallatakseen rynnäköllä tahdon ja sydämen itsensä.” Saarnan päättävässä kääntymättömille suunnatussa sovellutuksessa (§ 28) tämä ”rynnäkkö” näkyy hyvin selvästi. Sen jälkeen seuraa täysin pietismin saarnametodin mukaisesti loppupuhuttelu heränneille sekä uskossaan heikoille, joita kehotetaan tulemaan Jeesuksen ”uskollisiksi opetuslapsiksi” ja päättäväisesti tunnustamaan uskonsa hänen sovitustyöhönsä. Pietististä on myös, että heitä samalla opastetaan noudattamaan armonjärjestystä, joka on ainoa tie taivaaseen.
Erik Vikström
Suom. Heikki Eskelinen