Vuosien 1788–1790 sota oli vaikuttanut tuhoisasti Ruotsin talouteen. Kustaa III totesi, että hänen oli pakko kutsua lyhyellä varoitusajalla valtakunnan säädyt valtiopäiville Gävleen vuoden 1792 alussa, vaikka hän ei suinkaan tehnyt tätä ratkaisua mielellään. Poliittinen tilanne oli jännittynyt sen jälkeen, kun kuningas oli ajanut läpi yhdistys- ja vakuuskirjan, joten hänen kannaltaan oli hyvin tärkeää, että valtiopäivämiehiksi valittiin varmoja rojalisteja. Vaasan läänin maaherra Adolf Tandefelt kirjoitti Jacob Tengströmille kirjeen pyytäen tätä pitämään tuomiokapitulissa huolta siitä, että Pohjanmaan kirkkoherrojen valtiopäiväedustajaksi valittaisiin Anders Chydenius, jota hän piti varmana rojalistina, eikä Laihian kirkkoherraa Jonas Lagusta, joka oli oppositiomies. Tengströmin ei kuitenkaan tarvinnut puuttua asiaan, sillä Chydenius sai enimmät äänet ja tuomiokapituli saattoi nimittää hänet tehtävään.
Chydenius ei kuitenkaan odottanut tuomiokapitulin päätöstä, vaan lähti Ruotsiin jo ennen ratkaisua, joten hän pystyi saapumaan valtiopäiville vain hieman myöhässä. Hänellä oli mukanaan kolme Närpiön rovastikunnan anomusta, joihin muut Pohjanmaan rovastikunnat olivat yhtyneet. Kaksi niistä kosketteli valtiontaloutta ja rahalaitosta, kolmas koski alueellista ongelmaa. Siinä pyydettiin, että kuninkaallinen majesteetti vahvistaisi uudelleen Pohjanmaan papiston oikeuksia koskevan 1743 annetun asetuksen. Kahta ensimmäistä anomusta ei otettu käsiteltäväksi kirkollisasiainvaliokunnassa, koska ne kohdistuivat valtiontalouteen, jota koskevat kysymykset kuningas oli antanut säätyjen käsiteltäviksi. Kolmannen anomuksen valiokunta hylkäsi perustellen päätöstään seuraavasti: ”Koska nämä valitukset koskevat ainoastaan yhtä seutukuntaa ja koska jokaisella on oikeus esittää kärsimästään vääryydestä alamainen valitus kuninkaalliselle majesteetilla, valiokunta piti tarpeettomana koko säädyn osallistumista tähän asiaan; sen sijaan herra tohtori Chydenius voisi Pohjanmaan papiston valtuutettuna edustajana esittää omasta puolestaan ja valtuuttajiensa puolesta yksityisesti tätä asiaa koskevat alamaiset valitukset kuninkaalliselle majesteetille, mikäli katsoo sen aiheelliseksi.”1 Kertomuksessaan Gävlen valtiopäiviltä 1792 Chydenius vakuuttaa lähettäneensä piispa Olof Wallqvistin kanssa neuvoteltuaan kuninkaalle asiaa koskevan kirjelmän, jota ei kuitenkaan ole löydetty Kustaa III:n papereista.2
Konseptissa Chydenius muistuttaa aluksi siitä, että 1743 kuningas antoi asetuksensa vuoden 1742 valtiopäivillä tapahtuneen perinpohjaisen käsittelyn jälkeen ja että kaikki säädyt olivat hyväksyneet päätöksen perusteet. Asetus oli ollut puoli vuosisataa niin pappien kuin seurakuntalaistenkin ohjenuorana. Tästä huolimatta kuninkaan asettamat vallankäyttäjät olivat ottaneet vapauden tehdä muutoksia ja määrätä asetuksen vastaisia rajoituksia, mikä oli johtanut kiistoihin ja oikeudenkäynteihin ja järkyttänyt pappien ja seurakuntalaisten välistä sopua. Tästä syytä Chydenius anoi, että kuningas vahvistaisi asetuksen uudelleen ja antaisi virastoille ja virkamiehille käskyn, että näiden olisi kiistatilanteissa meneteltävä asetuksen mukaisesti.
Chydenius lähti todennäköisesti siitä ajatuksesta, että kuningas oli edelleenkin myötämielinen häntä kohtaan hänen uskonnonvapausasetuksen aikaansaamiseen antamansa panoksen takia ja valitsi tästä syystä keinokseen vetoamisen suoraan kuninkaaseen. Hänen anomuksensa johtikin tulokseen. Kuningas antoi 22.3.1792 päätöksen, jossa todettiin vuoden 1743 asetuksen olevan ”lainvoimainen ja noudatettava” ja että sitä pitää ”niin pappien kuin sanankuulijoidenkin noudattaa rikkeittä sillä seutukunnalla, jota varten se on säädetty”.
GB
Suom. HE
Kirjallisuus
Björkstrand, Gustav, Jacob Tengström. Universitetsman, kyrkoledare och nationsbyggare, Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 772, Helsingfors 2012.
Utdrag utur alle ifrån 1739. års utkomne publique handlingar, placater, förordningar, resolutioner och publicationer…, [del 3], Stockholm 1749.