Anders Chydenius jätti 26.3.1766 pappissäädylle muistion, jossa hän esitti käsityksiään kankiraudan valmistuksesta. Koska tämä elinkeino oli valtakunnalle varsin keskeinen, valtion raudanvalmistukselle asettamia puitteita käsiteltiin yleensä kaikilla 1700-luvun valtiopäivillä. Aiheena saattoivat olla esimerkiksi rautaruukkien laajentumisen rajoittaminen ja talonpoikien asemaa koskevat säädökset. Talonpojilla oli tärkeä osa muun muassa puuhiilen toimittamisessa ruukeille. Toinen tärkeä ja tämän tästä uutta tarkastelua vaativa kysymys koski valtiovallan keinoja takoraudan korkean hintatason ylläpitämiseen etenkin kansainvälisillä markkinoilla.
Ajankohtana, jolloin Chydenius jätti muistionsa, keskustelu kohdistui ennen muuta rautakonttoriin (Jernkontoret), ruukinomistajien yhteenliittymään, jonka tehtävänä oli kankiraudan valmistuksen edistäminen valtakunnassa. Konttori oli perustettu 1747, ja sitä johti ruukinomistajien itsensä valitsema valtuuskunta. Konttorin tärkein väline valmistukseen ja sen kannattavuuteen vaikuttamiseksi oli sen perustama rahasto. Rahaston tehtävänä oli lainata rahaa ruukinomistajille ja ostaa rautaa markkinoilta ja huolehtia näin siitä, että ruukinomistajat saivat tyydyttävän hinnan tuotteistaan. Varat näihin markkinaoperaatioihin saatiin ennen muuta maksuista, joita perittiin kaikesta tapulikaupunkien rautavaaoilla punnitusta raudasta. Maksajia olivat takoraudan ostajat eivätkä ruukinomistajat. Koska maksujen suuruudesta päätettiin valtiopäivillä, rautakonttorin toiminta ei ollut pelkästään ruukinomistajien oma asia, vaikkakin maksuja ja raudan tukiostoja hallinnoivat henkilöt, joiden omat edut olivat suoraan sidoksissaan tähän elinkeinoon.
Näin siis rautakonttorista kehittyi ruukinomistajien etujärjestö. Konttori ei koskaan saanut rautakaupan monopolia, koska takoraudan omistajat saivat vapaasti valita, kenelle rauta myydään. Lisäksi Ruotsin markkinoilla toimi koko ajan aktiivisesti useita raudan ostajia. Konttori pystyi tosin, kuten jo mainittiin, vaikuttamaan hintoihin raudan tukiostoilla, mutta tätäkään toimintaa ei voida sanoa monopolistiseksi, koska konttori ei koskaan ollut ainoa ostaja markkinoilla.
Rautakonttorin perustaminen oli osa merkantilistista elinkeinopolitiikkaa, jonka tarkoituksena oli kotimaisen valmistuksen ja vientikaupan suosiminen sekä huolehtiminen siitä, etteivät ulkomaiset intressitahot päässeet keräämään suuria voittoja kaupankäynnistään Ruotsin valtakunnan kanssa. Kaupan tuoman hyödyn piti sen sijaan koitua kotimaisten toimijoiden hyväksi. Rautakonttorin toiminta laajeni 1740- ja 1750-luvuilla, mutta kohtasi voimistuvaa vastarintaa 1760-luvun alussa. Yhä kovaäänisemmän arvostelun yhtenä syynä olivat jyrkät hinnannousut sen jälkeen, kun Ruotsi oli osallistunut seitsenvuotiseen sotaan 1757–1762. Monien käsityksen mukaan rautakonttori ja sen kaltaiset instituutiot olivat osasyyllisiä taloudellisen tilanteen huonontumiseen. Aktiivisimpiin arvostelijoihin kuului Anders Nordencrantz, joka julkaisi vuosien 1760–1762 valtiopäivien yhteydessä useita kiistakirjoituksia väittäen, että rautakonttori suosi ruotsalaisen raudan viennistä vastaavia tukkukauppiaita ja että tämä suosinta tapahtui sekä yksityisten ruukinomistajien että maan kaikkien muiden rautavalmisteita ostavien asukkaiden kustannuksella. Hän väitti myös, että rautakonttorin toiminta oli johtanut inflaatioon.
Rautakonttorin arvosteleminen jatkui vuosien 1765–1766 valtiopäivillä, joilla etenkin porvarissäädyn valtiopäivämiehet ajoivat rautakonttorin ja sen rahaston lakkauttamista. He olivat selvästikin saaneet vaikutteita Nordencrantzin ajatuksista, koska he tähdensivät voimakkaasti, että raudan hinta oli kohonnut sietämättömän korkeaksi muutamien yksityisten henkilöiden toiminnan takia ja että konttori oli edistänyt inflaatiota. Tämän takia kruunun oli takavarikoitava konttorin rahasto. Porvarissäädyn vaatimukset lähetettiin salaiseen valiokuntaan, joka kuuli useita deputaatioita, muun muassa kauppa- ja manufaktuurideputaatiota ja vuorideputaatiota. Myös rautakonttorin valtuuskunta esitti oman kantansa. Keskusteluissa tuotiin esiin erilaisia käsityksiä: jotkut halusivat noudattaa porvarissäädyn esittämää linjaa, toiset taas halusivat säilyttää rautakonttorin. Lopulta deputaatioiden valtuuttamat edustajat päätyivät kompromissiin: rautakonttori saisi jatkaa toimintaansa, mutta siihen oli tehtävä uudistuksia. Muun muassa raudan tukiostot oli kiellettävä ja kaikenlainen sen hallintoa koskeva salailu lopetettava. Punnituksen yhteydessä suoritettava maksu oli lisäksi siirrettävä ostajan vastuulta myyjän maksettavaksi.
Uudistusehdotus lähetettiin salaiseen valiokuntaan, jossa sitä käsiteltiin tammikuussa 1766. Pitkässä keskustelussa monet porvarit ja papit korostivat olemassa olevia ongelmia sekä konttorin toiminnan tutkinnan ja varojen takavarikoinnin tarvetta, ja sen päätteeksi valiokunnan enemmistö päätti hyväksyä rautakonttorin uudistettuna. Tämän jälkeen ehdotus lähetettiin säätyjen täysistunnoille lopullisen ratkaisun tekemiseksi. Aatelissääty hyväksyi sen varsin nopeasti, 15.3.1766. Kysymys otettiin käsiteltäväksi pappissäädyssä 26.3.1766, jolloin Chydenius jätti säädylle muistionsa. Kysymystä rautakonttorista oli siis käsitelty varsin pitkään ja monissa eri elimissä, ennen kuin Chydenius esitti kantansa asiasta. Niinpä säädyn jäsenet tunsivat esitettyjen käsitysten perustelut hyvin.
Muistiossa näkyvät selvästi Chydeniuksen Nordencrantzilta saamat vaikutteet, koska hän ensinnäkin viittaa tämän kirjoituksiin ja lisäksi toistaa Nordencrantzin käsityksen, että kankiraudan valmistuksen ongelmien perimmäinen syy on ostajien ja jälleenmyyjien – tukkukauppiaiden – vahingollinen vaikutus hintoihin. Chydenius esittää tilanteen ratkaisemiseksi rautakonttorin lakkauttamista ja useampien toimijoiden päästämistä markkinoille, jotta kilpailu lisääntyisi ja takoraudan hinta asettuisi luonnollisemmalle tasolle. Hän ei suinkaan vastusta ruukinomistajien etujärjestön olemassaoloa, mutta hänen mielestään sen olisi perustuttava vapaaehtoiseen jäsenyyteen eikä sillä pitäisi olla erityisiä privilegioita. Hän siis arvostelee pakollisten maksujen perimistä ja konttorin mittavia tukiostoja, joilla raudan hinta pyrittiin pitämään korkeana. Toisin sanottuna hän pitää rautakonttoria luonteeltaan monopolia muistuttavana organisaationa. Nämä käsitykset laajemman elinkeinovapauden tarpeellisuudesta vastaavat hyvin Chydeniuksen näillä valtiopäivillä muissa yhteyksissä esittämiä ajatuksia. Bertil Boëthiuksen ja Åke Kromnowin mukaan Chydenius esitti tässä muistiossaan ensimmäisenä näin selkeästi mielipiteen, että raudanvalmistuselinkeino ”kehittyisi voimakkaammin ja terveemmin, jos sen yksityiset harjoittajat saisivat jännittää voimansa täydellisessä vapaudessa”.1
Pappissäädyn keskustelussa monet olivat Chydeniuksen kanssa samaa mieltä rautakonttorin toimintaan liittyvistä useista ongelmista ja muutosten välttämättömyydestä. Kukaan ei kuitenkaan halunnut suoraan lakkauttaa konttoria. Monet jäsenet nimittäin esittivät mielipiteenään, että uudistettu konttori oli välttämätön raudanvalmistuksen kannalta ja että sen rahasto pitäisi säilyttää. Säädyn periaatekeskustelujen lopputuloksena oli päätös, että konttoria oli uudistettava salaisen valiokunnan ehdotuksen suuntaisesti ja sen rahasto oli säilytettävä. Chydenius ei siis saanut viedyksi läpi ehdotustaan rautakonttorin lakkauttamisesta.
Muut kaksi säätyä keskustelivat salaisen valiokunnan ehdotuksesta vasta kesäkuussa. Porvarissäädyssä rautakonttoria vastustettiin edelleen voimakkaasti, ja tästä syystä säädyn suuri enemmistö äänesti valiokunnan ehdottamia uudistuksia vastaan. He halusivat siis – kuten Chydeniuskin – lakkauttaa konttorin. Talonpoikaissäätykin arvosteli ehdotusta, koska 93 valtiopäivämiestä päätti yhtyä porvarissäädyn kantaan 30 edustajan vastustaessa. Kaksi säätyä halusi siis uudistaa konttoria ja kaksi lakkauttaa sen.
Toimitusdeputaatio sai tehtäväkseen mielipiteiden sovittelun. Käytiin melkoinen määrä neuvotteluja, ja kun vain hyvin harvat valtiopäivämiehet halusivat säilyttää olemassa olevan järjestelmän, talonpoikaissääty muutti niiden jälkeen kantaansa ja hyväksyi rautakonttorin uudistamisen pappissäädyn hyväksymän ehdotuksen mukaisesti. Tämän jälkeen kuningas vahvisti rautakonttorin uuden johtosäännön 21.10.1766. Chydenius ei siis onnistunut saamaan aikaan konttorin lakkauttamista, mutta hänen ja monien muiden esittämä arvostelu oli johtanut konttorin uudistamiseen ja ruukinomistajien poliittisen vaikutusvallan vähenemiseen.
PW
Suom. HE
Kirjallisuus
Boëthius, Bertil & Åke Kromnow, Jernkontorets historia. Del 1. Grundläggningstiden, Stockholm 1947.
Karlsson, Per-Arne, Järnbruken och ståndssamhället. Institutionell och attitydmässig konflikt under Sveriges tidiga industrialisering 1700–1770, Jernkontorets bergshistoriska skriftserie 25, Stockholm 1990.