Ajatuksia luonnollisista oikeuksista, § 7

§. 7.

Lät oss nu vidare följa naturen, och öfverväga, huru vida visse genom lagar faststälte års-löner för tienste-folk äro med mennisko-slägtets almänna rättighet öfverensstämmande.

Kommer det an på præjudicater i denna delen uti de flesta stater i Europa, så vet jag vist, at jag hafver flera emot mig, än med mig: Jag drunknar i bara reglementen och taxor allestädes, och aristocratiske satser11aristocratiske satser: Med ordet ”aristokrati” och dess avledningar syftar Chydenius på de hierarkiska samhällsstrukturerna och samhällselitens makt. Under frihetstiden var aristokratibegreppet i regel negativt laddat och den negativa innebörden ökade efter franska revolutionen. hafva så almänt vunnit burskap ibland oss, at man utom dem knapt tror verlden kunna ega bestånd, än mindre någre samhällen deruti; och man behöfver ej mera, än privilegiera vissa folkhopar och skrån, at kunna skada medborgare, för at göra dem aldeles nödvändiga, om menniskor ej skola upsluka hvarandra. Jag undrade ej eller derpå,20 at man faststälte vissa års-löner, om tienste-folket utgiorde et vist skrå, som under sina åldermän alena voro privilegierade at arbeta, så at ingen utom dem finge lof at låta lega sig, ehuru jag äfven i det fallet ej rådde til taxor, utan til de orsakers uphäfvande, som göra dem til nödvändiga; men då tienste-hionen äro de värnlösaste nästan af alla, utkräfver menniskligheten af oss deras rättigheters försvar.

Naturen danar dem aldeles lika med oss i födslen: deras krops-stälning, då de först ligga i vaggan, är enahanda med vår, deras siälar lika förnuftige med andra menniskors; deraf blifver således handgripeligt, at naturens Herre äfven tildömt dem enahanda rättigheter, som andre menniskor åtniuta. Näst säkerheten för lifvet är otvifvelagtigt den, som försvarar vår egendom, eller de medel hvarmed lifvet uppehålles. Dem hafva ock våre grundlagar, utan undantag eller inskränkning, tagit för alla obrotsliga undersåtare i försvar. Dem måste således äfven tienste-hionen niuta i lika mon med andra undersåtare i riket: sker ej det, så är naturens rätt kränkt, och deras frihet dem beröfvad.

En landtman är ju berättigad, at råda om sin egendom och söka högsta priset på sina varor, och köpmannen lika så, och en embetsman har en laglig magt at låta sina räntebönder föra sina ränte-persedlar til hvad stad som helst inom lagsagu, der de bäst betalas; hvarföre skal då den fattige, den ringaste arbetarens egendom stå under taxor och förmynderskap? Friheten och förmågan at arbeta är hans enda egendom:21 fastställa lagarne på dem något värde, så har han förlorat den frihet, som andre Svea inbyggare niuta.

Sådant kunde hända, menar min läsare, om lönerne blefvo faststälte för låge, men då man i lagarna tager dem efter billigheten, och heldre i högre laget, kan deras frihet icke derigenom lida. Men dertil svarar jag: Friheten at sielf hushålla med sin egendom, är i alla fall under faststälta löner borta, och den förlusten är i sig sielf stor nog, den må sedan berömas huru högt man vil. Dock lät oss se, hvad förmoner och billighet i sielfva lönerna man då må vänta. Vi vore för mycket enfaldige at tala eller skrifva något om mennisko-rättigheter, om vi bygde våra slut uppå förfatningars vakra ord och våra fordna lagstiftares goda vilja och samvete. Interessen, väld och okunnighet hafva ofelbart framkläkt de fläste economiska förfatningar, och efter dem kunna äfven deras billighet eller obillighet bäst pröfvas.

I hvarje höfdingedöme finnas uprättade taxor, hvad lego- eller tienste-hion må i årlig stedsel, kläder och lön åtniuta, och tienste-hions stadgan af år 1739. Art. 5. §. 3 säger uttrykeligen: Dristar sig husbonde, under hvad sken det vara må, mera i stedsel och lön, at lofva och gifva, eller lego-hion at fordra och taga, böte 20 dal, S:mt, angifvarens ensak.12angifvarens ensak: bötesbeloppet tillfaller odelat den person som angivit eller anmält brottet 13Dristar sig husbonde ... angifvarens ensak: citat ur tjänstehjonsstadgan av år 1739, art. 5, § 3

Vilje vi rätt känna igen billigheten häraf, så måste vi först anmärka, hvilke de äro, som stadgat dessa taxor? Icke hafva tienste-hionen blifvit hörde deröfver, än mindre har deras röst22 härvid kunnat gälla, och alraminst hafva de kunnat inse i tilkommande tiders olika händelser. Hvem har då stiftat dessa lagar? Ingen annan, än husbönderne sielfve: när vi då eftersinne, at husbönder och tienste-hion hafva et snörrätt mot hvarandra i denna delen stridande interesse, nemligen husbonden, at få tienste-hion för godt köp,14för godt köp: till ett förmånligt pris och tienste-hionet, at få högsta pris för sit arbete, så är ej svårt, at förstå til hvilkens förmon sådane taxor slagit ut. Du invänder: husbönderne eller lagstiftarne torde hafva tagit medelvägen, at ingendera blifver lidande: Sådan billighet har ju fordrats af Konungens befalningshafvande och andra embetsmän, som upsatt dessa taxor; men jag svarar: sådan billighet kan med skäl ej begäras, än mindre supponeras, då saken i sig sielf är intet annat, än at döma til sig, eller ifrån sig, flera hundrade daler årligen, genom en sådan taxa.

Skal då et sådant sielfsvåld tolas, tänker du, at lego-folket skola få upstegra sina löner så högt de vilja? Hvarföre kallar du det sielfsvåld? Då bör din frihet, at sielf få sätta pris på din vara, äfven heta sielfsvåld, och så litet du vil mista den, så litet bör du ock förtryta, at tienste-hionen hafva den samma. Det är med lego-folks löner aldeles på samma sätt beskaffadt, som med al annan handel, om de båda äro frie: Gifves ymnog tilgång på någon vara, och få köpare, så faller varan nödvändigt i vanpris: gifves ymnog tilgång på arbetare, och få som behöfva dem eller se sig kunna förtiena något genom deras arbete, så falla dags-penningar och23 års-löner. Men gifves månge köpare och litet varor, stegras de i pris, och genom sin stegring skaffa ymnogare tilgång på dem, då vinningslystnaden drager dem dit långt snällare15snabbare än en Kongl. befalning, och brist på arbetare, jemte flera utsigter, at med dem kunna förtiena, höjer dags-penningen, arbets- och års-löner, hvarigenom folket åter lockas at förtiena, och stöta dit ifrån andra trakter der mindre förtienst och rörelse gifves, hvarigenom en ytterligare stegring åter motas.

Men igenom större löner blifva ju tienste-hionen öfvermodige och yppige, och i sit öfvermod slå sig til liderlighet och andra laster, hvilket alt skulle undvikas, om de genom lagar tilhöllos at lefva späkt och med lagom.16at lefva späkt och med lagom: leva i lugn och ro och enligt lagen Jag svarar: Yppigheten är en naturlig fölgd af rikedomar och välmåga, så hos dem, som hos oss; men så litet vi vilje fördraga något hinder af den styrande magten för vår egen förkofran och välmåga, så obetänkte och egennyttige äro ock de bomar, som vi vilje lägga för dessa ringaste arbetares förkofran, helst deras yppighet, öfver hufvud tagen, ändock aldrig går up emot vår: Och det är aldeles vist, at om de voro i sin naturliga frihet, gifte sig och upfödde barn, skulle alt öfverflöd och den deraf flytande yppighet snart försvinna, då de gerna ville använda sina egodelar at upföda arbetare för oss och våra efterkommande. Men hvad åter deras laster och liderlighet beträffar, så fruktar jag, at ibland hundrade husbönder finnas flere lastfulle, än bland lika många tienare, och at då, til exem24pel, hvar tionde lastfull menniska af tienste-hionen befordras til plikt för sina laster, så hinner knapt hvar hundrade af husbönder, åtminstone ståndspersoner och embetsmän, dertil; är det då icke synd, är det icke uppenbar orätt, at betaga dem deras frihet til förkofran, för blotta möjeligheter at derunder kunna begå brott?

1. aristocratiske satser: Med ordet ”aristokrati” och dess avledningar syftar Chydenius på de hierarkiska samhällsstrukturerna och samhällselitens makt. Under frihetstiden var aristo­kratibegreppet i regel negativt laddat och den negativa innebörden ökade efter franska revolutionen.
2. angifvarens ensak: bötesbeloppet tillfaller odelat den person som angivit eller anmält brottet
3. Dristar sig husbonde ... angifvarens ensak: citat ur tjänstehjonsstadgan av år 1739, art. 5, § 3
4. för godt köp: till ett förmånligt pris
5. snabbare
6. at lefva späkt och med lagom: leva i lugn och ro och enligt lagen

§ 7

Seuratkaamme nyt edelleen luonnon opastusta ja harkitkaamme, vastaavatko tietyt laeilla säädetyt palvelusväen vuosipalkat ihmissuvun yleisiä oikeuksia.

Jos tarkastellaan, millaisia ovat ennakkotapaukset tässä asiassa useimmissa Euroopan valtioissa, tiedän toki, että useammat ovat vastakkaisella kannalla kuin minä. Hukun kaikkialla vain rajoitussäännöksiin ja taksoihin, ja aristokraattiset periaatteet17aristokraattiset periaatteet: Chydenius viittaa yhteiskunnan hierarkisiin rakenteisiin ja elitiin valtaan. Vapaudenajalla käsite ”aristokratia” nähtiin yleensä sisällöltään negatiivisena ja kehitys jatkui samaan suuntaan Ranskan vallankumouksen jälkeen. ovat saaneet keskuudessamme niin yleisen kannatuksen, että tuskin uskotaan maailman, saati sitten siinä elävien yhteiskuntien pysyvän pystyssä, ellei niitä noudateta. Ja kunhan vain annetaan muutamille kansanryhmille ja ammattikunnille privilegioita, joita ne voivat käyttää lähimmäistensä vahingoksi, nämä säännökset ja taksat tulevat tuossa tuokiossa aivan välttämättömiksi, jotta ihmiset eivät söisi toisiaan hengiltä. Enpä ihmettelisikään20 tiettyjen vuosipalkkojen määräämistä, jos palvelusväki olisi suljettu ammattikunta, jolla olisi privilegio tehdä työtä vain oltermanniensa johdolla, eikä kukaan ulkopuolinen saisi pestautua palkolliseksi, vaikka en siinäkään tapauksessa suosittelisi taksojen määräämistä, vaan niiden syiden poistamista, joiden takia taksat ovat välttämättömiä. Mutta koska palkolliset ovat melkeinpä turvattomimpia ihmisiä, inhimillisyys vaatii meitä puolustamaan heidän oikeuksiaan.

Luonto muovaa heidät syntymähetkellä meidän kaltaisiksemme: heidän ruumiinsa makaa aluksi kehdossa aivan samassa asennossa kuin meidänkin, heidän sielunsa ovat yhtä järjellisiä kuin muidenkin ihmisten. Tämä osoittaa konkreettisesti, että luonnon Herra on myös osoittanut heille samat oikeudet, joista muutkin ihmiset saavat nauttia. Elämisen oikeuden jälkeen seuraavana on epäilemättä omaisuutemme tai elämän ylläpitämisen keinojen turvaaminen. Perustuslakimme ovatkin turvanneet nämä oikeudet poikkeuksitta ja rajoituksitta kaikille rikoksiin syyllistymättömille alamaisille. Ne kuuluvat tämän nojalla myös palkollisille yhtäläisesti kuin muillekin valtakunnan alamaisille. Ellei näin tapahdu, loukataan luonnon suomaa oikeutta ja heiltä riistetään heille kuuluva vapaus.

Maamiehellähän on oikeus hallita omaisuuttaan ja tavoitella korkeinta hintaa tavaroistaan, samoin kauppiaalla, ja virkamiehellä on laillinen oikeus antaa verotalonpoikiensa kuljettaa veroparselinsa mihin tahansa oman laamannikuntansa kaupunkiin, jossa niistä saa parhaan hinnan. Miksi siis köyhän ja vähäisimmän työläisen omaisuuden pitää olla taksojen ja holhouksen alaisuudessa? Vapaus tehdä työtä ja työkykyhän ovat hänen ainoa omaisuutensa.21 Jos lait määräävät niille jonkin kiinteän arvon, hän on menettänyt vapauden, joka muilla Ruotsin valtakunnan asukkailla on.

Arvoisa lukijani arvelee, että niin voisi tapahtua, jos palkat määrättäisiin liian alhaisiksi, mutta kun lait edellyttävät palkkojen kohtuullista ja mieluumminkin paremmanpuoleista tasoa, heidän vapautensa ei voi siitä kärsiä. Vastaan siihen kuitenkin: vapaus määrätä itse omaisuudestaan on kiinteiden palkkojen oloissa joka tapauksessa poissa, ja tuo menetys on sinänsä kyllin suuri, kiitelläänpä sitä miten erinomaiseksi tahansa. Tarkastelkaamme kuitenkin, millaisia etuja ja miten kohtuullisia palkkoja voidaan noissa oloissa odottaa. Olisimme liian typeriä puhuessamme tai kirjoittaessamme ihmisoikeuksista mitään, jos tekisimme päätelmämme nojautuen säädöksien kauniisiin sanoihin ja entisaikojen lainsäätäjiemme hyvään tahtoon ja omaantuntoon. Etupyrkimykset, puolueellisuus ja tietämättömyys ovat vuorenvarmasti synnyttäneet useimmat talouden asioita koskevat säädökset, ja noiden ominaisuuksien taustaa vasten voidaan myös säädösten kohtuullisuutta tai kohtuuttomuutta parhaiten tutkia.

Jokaisessa läänissä on voimassa taksoja, joissa määrätään, kuinka paljon palkollisilla on oikeus saada vuosittain pestirahaa, vaatetusta ja palkkaa, ja vuoden 1739 palkollissäännön 5. luvun 3. pykälä sanoo nimenomaisesti: Jos isäntä rohkenee millä tekosyyllä tahansa luvata ja maksaa enemmän pestirahaa ja palkkaa tai palkollinen niitä vaatia ja ottaa vastaan enemmän, maksakoon sakkoa 20 hopeataaleria, mikä maksetaan kokonaisuudessaan ilmiantajalle.18Jos isäntä rohkenee ... maksetaan kokonaisuudessaan ilmiantajalle.: lainaus vuoden 1739 palkollissäännöstä, luku 5, § 3

Jotta voisimme täysin ymmärtää tähän säädökseen sisältyvän oikeamielisyyden, meidän on aluksi muistutettava siitä, ketkä ovat määritelleet nämä taksat. Ei niistä ole kuultu palkollisia eikä heidän äänelleen olisikaan voitu antaa painoa,22 ja kaikkein vähiten he ovat voineet aavistaa tulevien aikojen erilaisia tapahtumia. Kuka sitten on nämä lait säätänyt? Eivät niitä säätämässä ole olleet muut kuin isännät itse. Kun sitten mietimme sitä, että isäntien ja palkollisten edut ovat tässä asiassa täysin vastakkaiset, haluaahan isäntä saada palkollisen palvelukseensa halvalla ja palkollinen taas korkeimman hinnan työstään, ei ole vaikeata käsittää, kenen eduksi tuollaiset taksat ovat koituneet. Esittänet vastaväitteen: isännät ja lainsäätäjät lienevät valinneet keskitien, jotta kumpikaan osapuoli ei kärsisi ratkaisusta. Sellaista kohtuullisuuttahan on vaadittu kuninkaan käskynhaltijoilta ja muilta virkamiehiltä, jotka ovat laatineet nämä taksat, mutta vastaan tähän, ettei sellaista kohtuullisuutta voida perustellusti vaatia, saati odottaa, kun itse asiassa taksasta päättävät voivat tuomita itselleen voittoa tai tappiota useita satoja taalereita vuodessa.

Ajattelet ehkä, pitääkö sitten sietää sellaista omavaltaisuutta, että palkkaväki saisi korottaa palkkansa niin korkeiksi kuin itse haluavat. Miksi sanot sitä omavaltaisuudeksi? Silloin sinun vapautesi hinnoitella tavarasi itse on myös määriteltävä omavaltaisuudeksi, ja kun et kerran halua menettää sitä, et voi myöskään harmistua siitä, että palkollisilla on sama vapaus. Palkkaväen palkkojen luonne on aivan sama kuin kaiken muunkin kaupankäynnin, jos kumpikin osapuoli on vapaa: jos jotakin tavaraa on yllin kyllin ja ostajia vähän, tavaran hinta laskee väistämättä tavanomaiselta tasoltaan; jos työläisiä on tarjolla runsaasti, mutta vain harvat tarvitsevat heitä tai arvelevat voivansa ansaita jotakin heidän työstään, päivä- ja23 vuosipalkat alenevat. Mutta jos ostajia on paljon ja tavaroita vähän, niiden hinta nousee, ja nousun ansiosta niitä tulee tarjolle enemmän, koska voitonhimo tuo niitä noille markkinoille paljon nopeammin kuin kuninkaallinen käskykirje, ja työläisten puute sekä laajemmat mahdollisuudet ansaita heidän avullaan korottavat päiväkorvausta, työ- ja vuosipalkkoja, mikä taas houkuttelee väkeä ansiotyöhön, ja sitä saapuu muilta seuduilta, joilla ansaintamahdollisuuksia ja liiketoimintaa on vähemmän, ja tämä taas estää palkkojen nousun jatkumisen.

Mutta suuremmat palkat muuttavat palkolliset ylimieliksi ja ylellisyyttä hamuaviksi, ja ylimielisyys johdattaa heidät irstauteen ja muihin paheisiin, mikä kaikki vältettäisiin, jos heidät lain voimalla käskettäisiin elämään rauhallisesti ja lainkuuliaisesti. Vastaan: ylellisyyden tavoittelu on rikkauksien ja hyvinvoinnin luonnollista seurausta niin heidän keskuudessaan kuin meidänkin joukossamme, mutta kun emme haluaisi sietää mitään hallitusvallan asettamia esteitä omalle vaurastumisellemme ja hyvinvoinnillemme, niin yhtä lailla ajattelemattomuuteen ja oman edun tavoitteluun perustuvat ne puomit, joita haluamme asettaa estämään noiden vähäisimpien työläisten vaurastumista, varsinkin kun heidän ylellisyytensä ei kuitenkaan ylimalkaan koskaan yllä samalle tasolle kuin omamme. Ja aivan varmaa on, että jos he saisivat nauttia luonnollista vapauttaan, avioituisivat ja elättäisivät lapsia, kaikki ylimääräinen runsaus ja siihen liittyvä ylellisyyden tavoittelu katoaisivat pian, kun he mielihyvin käyttäisivät sen minkä omistavat työläisten kasvattamiseen meille ja jälkeläisillemme. Mutta jos puhutaan heidän paheistaan ja riettaudestaan, pelkään pahoin, että sadan isännän joukosta löytyy enemmän paheellisia kuin yhtä monen palvelijan keskuudesta ja että esimerkiksi24 joka kymmenennen paheellisen palkollisen saadessa sakkotuomion tekosistaan samaan tilanteeseen joutuu tuskin joka sadaskaan isännistä, ainakaan säätyläisistä ja virkamiehistä. Eikö silloin ole syntiä, eikö ole aivan selvästi oikeudenvastaista riistää heiltä vapaus vaurastumiseen pelkästään sen takia, että he saattaisivat vaurastumisensa aikana syyllistyä johonkin rikokseen?

1. aristokraattiset periaatteet: Chydenius viittaa yhteiskunnan hierarkisiin rakenteisiin ja elitiin valtaan. Vapaudenajalla käsite ”aristokratia” nähtiin yleensä sisällöltään negatiivisena ja kehitys jatkui samaan suuntaan Ranskan vallankumouksen jälkeen.
2. Jos isäntä rohkenee ... maksetaan kokonaisuudessaan ilmiantajalle.: lainaus vuoden 1739 palkollissäännöstä, luku 5, § 3

§ 7

Let us now follow nature further and consider to what extent certain legally prescribed annual wages for servants are compatible with the general rights of mankind.

When it comes to precedents in this respect in most of the states of Europe, I am certain that I have more opposed to me than on my side: I am drowning in nothing but regulations and tariffs everywhere, and aristocratic propositions have won such widespread acceptance among us that we scarcely believe the world could survive without them, still less any societies within it, and one only has to give certain groups of people and guilds the privilege of being able to harm their fellow citizens in order to make regulations and tariffs absolutely necessary if people are not to devour each other. Nor would I have been surprised20 had one established certain annual wages if the servants had constituted a particular guild, with the privilege of working only under their guild masters, so that none except them were allowed to hire themselves out, although in that case, too, I would not think tariffs advisable but the removal of the causes that necessitate them. But as the servants are almost the most defenceless of all, humanity demands of us that we protect their rights.

Nature makes them exactly the same as us at birth: their body posture when they at first lie in their cradle is identical with ours, their souls are just as rational as those of other people, which makes it obvious that nature’s Lord has also accorded them the same rights that other people enjoy. Apart from security of life, the next is undoubtedly the one that protects our property, or the means whereby life is sustained. Our fundamental laws have also, without any exception or qualification, defended these in respect of all legally blameless subjects. The servants must therefore also enjoy them to the same extent as other subjects in the kingdom. Where that does not happen, the right of nature has been violated and they have been deprived of their freedom.

A farmer is entitled to dispose of his property and to seek the highest price for his goods, and likewise the merchant, and a public official is legally entitled to let his tenant farmers take their rent-paying produce to whichever town within the local jurisdiction it will command the best price in, so why should the poor man, or the property of the humblest worker, be subject to tariffs and tutelage? The freedom and ability to work is his only property;21 if the laws ascribe a specific value to this, then he has lost the freedom that other inhabitants of Sweden enjoy.

That could happen, the reader will argue, if the wages were set at too low a level, but when they are established by law at a fair level and rather as high as possible, their freedom cannot suffer from that. But to that I reply: the freedom to personally dispose over one’s property is in any case lost with prescribed wages, and that loss is in itself great enough, however highly it may otherwise be praised. Let us see, however, what advantages and fairness one may then expect in regard to the wages themselves. We would be excessively naive when saying or writing anything about human rights if we based our conclusions on the fine words of the laws and on the goodwill and conscience of our ancient legislators. Self-interest, partiality and ignorance inevitably underlie most economic laws, and it is with reference to these that their fairness or unfairness may also best be judged.

In each county, tariffs have been established with regard to what hired workers or servants may receive in annual hiring fees, clothing and wages, and the statute on servants of 1739, article 5, § 3 states expressly: Should a master, under any pretext whatsoever, promise or pay, or hired workers demand and obtain, more in hire and wages, they shall both be liable to a fine of 20 daler smt, payable in full to the informer.

If we wish to correctly assess the fairness of this, we must first note the identity of those who have enacted these tariffs. The servants have not been consulted on the matter, still less has their opinion22 had any influence on it, and least of all have they been able to foresee various events in the future. Who, then, have instituted these laws? None other than the masters themselves. When we then consider that masters and servants have diametrically opposed interests in this regard, namely the master to obtain servants as cheaply as possible and the servant to obtain the highest price for his labour, it is not hard to understand whose advantage such tariffs have served. You object: the masters or legislators have most likely adopted a middle way, so that neither party suffers; such fairness has after all been demanded of the county governors and other officials who have drawn up these tariffs; but I answer: one cannot reasonably expect such fairness, still less presuppose it, as the matter essentially involves nothing else than awarding or depriving oneself of several hundred daler a year by means of such a tariff.

Ought such arbitrariness to be tolerated, then, you may be thinking, so that

the servants will be able to raise their wages as much as they wish? Why do you call it arbitrariness? In that case your freedom to independently set a price on your commodity should also be called arbitrariness, and as unwilling as you are to lose that, so little should you also resent that the servants possess it. It is precisely the same with the wages of servants as with all other commerce, if both are free: where there is an abundant supply of some commodity and there are few buyers, the commodity will inevitably fall below its cost price; if there is an abundant supply of workers and few who need them or see any chance of profiting from their labour, day wages and23 annual wages will fall. But if there are many buyers and few commodities, their price rises and that increase procures a more abundant supply of them, as acquisitiveness brings them there far more quickly than a royal decree, and a shortage of workers, together with greater prospects of profiting from them, raises the day wage, remunerations and annual wages, because of which people are again tempted to earn money and are drawn there from other regions, where there is less profit and enterprise, by which a further increase is again checked.

But higher wages, after all, make the servants arrogant and luxurious, and in their arrogance they fall into debauchery and other vices, all of which would be avoided if they were instructed by the laws to live peaceably and modestly. My response is: luxuriousness is a natural result of wealth and prosperity, both among them and among us, but as little as we would put up with any obstruction by the governing authorities of our own progress and prosperity, so ill-advised and self-interested are also the barriers that we wish to set to the progress of these most humble workers, especially as their luxuriousness will, in any event, never equal ours. And it is quite certain that if they had their natural freedom, married and brought up children, all superfluity and the consequent luxuriousness would soon disappear, as they would willingly use their possessions to rear workers for us and our descendants. But with regard to their vices and debauchery, I fear that among a hundred masters there are more depraved ones than among as many servants, and that where, for example,24 one in ten of the depraved individuals among the servants incur penalties for their vices, barely one in a hundred of the masters, or at least those of higher rank and officials, will find themselves in that position. Is it not then a shame, is it not a manifest injustice, to deprive them of their freedom to improve themselves, merely because of the opportunities that will arise for them to commit offences in the process?