Edellinen jakso:
Seuraava jakso:
Vastaus herra Sincere & Moderaten isäntien ja palkollisten luonnollisia oikeuksia koskevien ajatusteni arvosteluun, joka on julkaistu Dagligt Allehandan numeroissa 9, 10 ja 11.
Muiden huolten aiheuttamien puuhien rasittamana olin ennen pääkaupungista lähtöäni1 vähällä lyödä laimin vastaamisen parhaalle, rehellisimmälle arvostelijalleni, joka kuitenkin on ennen muita niin yleisön kuin minunkin kannaltani ansainnut vastauksen. Kansalaisten on valistettava toisiaan, ja kun tämä tapahtuu niin sopuisasti kuin herra Sincere & Moderate sen tekee, hän voittaa osakseen yleisön ja etenkin minun kunnioitukseni. Älköön kynäni tahratko herra arvostelijan kunniaa, hän on suhtautunut minuun sangen kohteliaasti ja menetellyt nimimerkkinsä mukaisesti. Ei, asiasta meidän on keskusteltava ja etsittävä totuutta. Yhdessä päivälehdessä on kuitenkin liian niukasti tilaa toistemme näkökantojen seuraamiseen, ja koti-ikävä sekä useat siellä odottavat kiireelliset tehtävät riistävät minulta tällä kertaa ajan jatkokirjoitteluun.
Herra arvostelija on kokonaan ohittanut pakollisen vuosipalvelun vastaisen todisteluni, joka tiivistettynä on tällainen: kuningas vakuuttaa kaikille alamaisilleen, ettei hän riistä eikä salli muiden riistävän kenenkään omaisuutta.2 Köyhän omaisuutena on hänen työnsä, sitä ei siis saa riistää häneltä. Tähän varmaankin vastataan: sitähän ei riistetä häneltä, kun hän saa ruokaa ja palkan vastineeksi siitä. Mutta mitäpä ajattelet siitä, jos tiukan käskyn perusteella talostasi viedään kirjoituspöytäsi, kaikki tuolisi jne. ja käteesi annetaan niiden vastineeksi taksan mukainen rahasumma. Otetaan kauppiaan puodista ilman sopimusta pois tuo villakangaspakka, tämä silkkikangas ym. ja maksetaan niistä taksan mukaan. Miltä tämä tuntuu? Onko omistusoikeus hyvin suojattu, silloin kun kaikkea tällaista tapahtuu? Meillä saattaa ehkä olla jotakin menetettävää tavaraa, mutta työ on köyhän ainoa omaisuus. Herra Sincere! Te vastaatte minulle: hän saa tavarastaan hyvän maksun, kun vuosipalkka kaksinkertaistuu laskenta-arvon myötä3 ja kun se ympärivuotisen ruokahuollon, pestirahan ja työvaatteiden kera voi kohota merkittäväksi summaksi. Vastaan: se voi olla sekä liian paljon että liian vähän, nimittäin nälänhädän vallitessa, jolloin työtä on tehtävä vain ruoan saadakseen, se on liian paljon, ja silloin kun isäntä voi ansaita 50 prosentin voiton renkinsä työstä se on liian vähän, ja luvattu omistuksen turva puuttuu kummassakin tapauksessa. Ensiksi mainitussa tapauksessa isäntä jää tappiolle, vaikka hän oppinee varomaan taksan noudattamista saadessaan palvelijan edullisemmin, ja jälkimmäisessä tapauksessa tappion kärsii palvelija, ja kummassakin tapauksessa kiinteä vuosipalkka horjuttaa omistusoikeutta. Näin minä päättelen, arvoisa herra, ja kun lähtökohtani, joita pidän todenmukaisina, johtavat tällaiseen lopputulokseen, minun on vaikeata sivuuttaa niitä.
En suinkaan vastusta alistussuhdetta, arvoisa herra, ilman sitä ei mikään yhteiskunta voi säilyä. Kuningas on alamaistensa herra, isä lastensa ja isäntä väkensä herra, ja heidät sitoo toisiinsa joko nimenomaisesti laadittu tai suhteen luonteeseen sisältyvä sopimus. Ja laiskurit, tämän maailman pohjasakan, olen jo lopettaessani vastaukseni herra laamanni Antonssonille luovuttanut hänen käsiinsä;4 huomattakoon kuitenkin, etteivät tähän kuulu kaikki, jotka eivät ole ryhtyneet vuosipalvelukseen, vaan ne, jotka ovat laiskottelunsa takia taakkana muille ihmisille. Toivon, että hän pystyy tekemään heistä kunnon väkeä. En halua nyt kiistellä hallitsijoiden oikeudesta säätää elinkeinolakeja, vaikka Ranskan kuningas5 pari vuotta sitten hyväntahtoisesti luopui niistä6 ja Toscanan suurherttua Peter Leopold7 ja Venäjän suuri hallitsijatar Katariina ovat täysin luopuneet niistä kaikkien alamaistensa päätäntävallan hyväksi ja suuri osa Euroopan hallitsevista ruhtinaista saa alamaisensa tukkanuottasille pitäessään näistä laeista kiinni. Myönnän mielelläni, että olemme vastineeksi esivaltamme meille suomasta suojeluksesta ulkomaista väkivaltaa ja kotimaista sortoa vastaan sitoutuneet rajoituksitta uhraamaan niin paljon omaisuudestamme kuin tähän kulloinkin voidaan tarvita. Mutta kun jokainen alamainen suorittaa osuutensa tässä asiassa kykynsä mukaan, päädyn väistämättä siihen tulokseen, että muiden velvollisuuksiemme kansalaisina pitää olla yhtäläiset voidaksemme palvella toisiamme keskinäisissä suhteissamme, niin että isäntä renkiä tarvitessaan ottaa tämän palvelukseensa ja työläinen hakeutuu palveluspaikkaan tarvitessaan vaatteita ja ylläpitoa. Ensiksi mainitussa asiassa minulla on velvollisuuteni esivaltaamme kohtaan, mutta kansalaisia kohtaan minulla ei ole muita velvoitteita kuin mainitut, ja silloin on kyse vilpittömästä ja pakottomasta kaupankäynnistä alamaisten kesken.
Arvoisa herra esittänee vastaväitteen, että silloin kukaan ei ryhdy palvelukseen. Vastaan, että ihmisten on pakko. Kaikissa valtioissa syntyy runsaasti köyhiä, joiden on ansaittava ruokansa tekemällä työtä muiden palveluksessa, koska kerjäämisestä ja varastamisesta rangaistaan. Mutta sanotaan: silloin hän voi vaatia niin suuren palkan kuin haluaa ja laiskotella palveluskausiensa välissä, ellei palkka ole sidottu taksaan. Eipä suinkaan, arvoisa herra! Hän on köyhä ja tarvitsee joka päivä kipeästi ruokaa, hänellä ei ole varastoja. Se on ankara ajurin piiska. Sanotaan, että nähdäänhän toki, että he laiskottelevat mieluummin kuin tekevät työtä. Voihan näin joidenkin kohdalla käydä, mutta eikö sitten ole laiskoja virkamiehiä ja isäntiä? Kukaan ei voine pakottaa heitä siitä syystä vuosipalvelukseen muiden alaisiksi, miksi sitten jotakuta kansalaista voitaisiin pakottaa enemmän kuin toista? Ellei niin tapahdu, sanotaan maatalouden ja muiden elinkeinojen väistämättä romahtavan. Voin kuitenkin vakuuttaa arvoisalle herralle, ettei sellaista vaaraa ole.
Jos arvoisa herra olisi sensuurin poistamista suunniteltaessa 17668 kuullut, mitä puhuttiin painovapaudesta ja sen vaarallisista seurauksista, miten silloinen sensori9 maalaili hankkeen vaaralliseksi, ja lukenut herra paroni ja laamanni Reuterholmin eriävän mielipiteen10 tätä säädöstä vastaan, jonka armollisin kuninkaamme on kuitenkin nyt sangen juhlallisesti vahvistanut yhdeksi valtakunnan ja vapauden kalleimmista silmäteristä, niin arvoisa herra havaitsisi, ettei metelöinti palvelusväen vapauden vaarallisuudesta voi nyt olla suinkaan suurempaa kuin silloin painovapautta vastaan nostettu, ja lempeän hallitsijamme terävänäköisyys havainnee tästä tuoreemmasta asiasta valtakunnalle koituvan hyödyn yhtä helposti kuin useimmat ovat jo nyt valmiit tämän myöntämään edellisen tapauksen osalta.
Tällaiset luonteeltaan yleiset pohdiskelut vastaavat suurimpaan osaan siitä, mitä arvoisa herra esittää. Mutta arvoisa herra Sincere! Miksi meidän pitäisi vastustaa toisiamme toimiessamme mitä vilpittömimmin isänmaan ja kansalaisten hyväksi? Vapaasta vuosipalkkojen sopimisesta ei ole aiheutunut oikeudenkäyntejä, ja kokemus on osoittanut, että se, joka kerran pettää palvelijaansa, ei tee sitä yhtä kevyesti toista kertaa, sellainen kyllä yleensä muistetaan. Pohjanmaalla ja monilla muilla seuduilla tehdään sopimuksia, harvoin todistajien läsnä ollessa ja tuskin koskaan kirjallisesti, mutta oikeudenkäynnit niistä ovat exempla rarissima.
Arvoisa herra sanoo aivan oikein, että ahkeran palkollisen hyvä palkitseminen lisää uutteruutta. Mutta kun vuoden 1739 palkollissääntö nimenomaisesti kieltää tuollaisen palkinnon antamisen ja vastaanottamisen, säännön vaikutus onkin väistämättä päinvastainen, se johtaa kelvottomuuteen ja laiskuuteen. Miten me siis voisimme puolustaa tuollaista säädöstä tai laatia uutta samankaltaista, kun 5. artiklan 3. pykälässä sanotaan: jos isäntä rohkenee (huom.) millä perusteella tahansa antaa tai palkollinen ottaa vastaan pestirahaa ja palkkaa säädettyä enemmän, maksakoon sakkoa 20 hopeataaleria?11 Mutta jos taas tämä ankara kohta poistetaan, koko taksa jää tuulentuvaksi ja olkinukeksi, jolla halutaan pelottaa variksia, mutta jonka päällä ne muutaman päivän kuluttua istuvat.
Rohkenen sanoa, että on perusteetonta odottaa sellaista hankaluutta, ettei palkollisia saataisi lainkaan, ellei ketään velvoitettaisi vuosipalvelukseen. Kokemus kumoaa tämän luulon kaikkialla. Minulla itselläni on ollut vuosipalveluksessa useita piikoja ja renkejä, jotka ovat olleet vakituisesti paikkakunnalla asuvia talonpoikien lapsia oloista, joissa ei ole ollut puutetta eikä hätää, joten tuollaista vaaraa ei kerta kaikkiaan ole, mutta mitä enemmän heitä ahdistetaan pakkomääräyksillä ja takaa-ajolla, sitä haluttomampia he ovat ryhtymään palvelukseen ja sitä herkemmin he karkaavat omille teilleen. Näin käy Pohjanmaalla, näin käy Gävleborgin läänissä ja näin käy kaikkialla maailmassa, eikä korjausta saada karkulaisten luovutusta koskevilla valtiollisilla sopimuksilla eikä säädöksillä, vaan vain vapauden myöntämisellä.
Mutta arvoisa herra Sincere! Teidän todistelunne, jonka mukaan mäkitupalaisten ja loisten lapsista ei saada väestönlisäystä, koska he eivät pysty ruokkimaan heitä jne., ei aina pidä paikkaansa. Minulla itselläni on ollut palveluksessani useita tuollaisia lapsia, näen ilokseni usein heidän kopperoissaan kasvavan paljon useampia terveitä ja reippaita lapsia kuin eräissä rikkaissa herraskartanoissa, joissa makeat herkut heikentävät lapsia enemmän kuin laiha ravinto ensiksi mainituissa paikoissa.
Tunnen Gävleborgin läänissä toteutetut järjestelyt jokseenkin tarkoin. Nyt niitä sanotaan pelkiksi ehdotuksiksi, kun ne on korkealla taholla hylätty kohtuuttomina; monet toki vastustivat niitä lääninkokouksessakin. Nyt olemme kuitenkin päässeet niistä. Kuninkaallinen majesteetti voi nyt päättää millaisista tahansa palveluskuntaa koskevista säännöistä, mutta sen verran pystyn arvaamaan, että tuskinpa päätökseksi tulee arpominen tai muukaan väen jakaminen numeroperusteilla. Useimmat isännätkin kavahtavat tällaisia keinoja. Tässä eivät toden totta auta mitkään temput. Mitä yksinkertaisemmin luontoa seurataan, sen parempi.
Miksi ihmeessä kaikkialla pidetään melua väittämällä, että palkollinen voi määritellä vuosipalkkansa niin suureksi kuin haluaa ja panna minut isäntänä pakkotilanteeseen? Väitehän on järjetön. Jos minä tarvitsen häntä, hänkin tarvitsee minua. Jos hän saa toisen isännän, voin minäkin saada toisen palkollisen. Jos hän pyytää paljon, minä voin tarjota vähän. Jos hän tietää minut hyväksi isännäksi, hän varmaan alentaa palkkapyyntöään, ennen kuin hän lähtee huonomman puheille. Mutta varmaa on, että nurjamielinen saa maksaa lystinsä kalliisti, ja se on kerta kaikkiaan aivan oikein.
Mutta nyt minun on laskettava kynä kädestäni ja ajateltava edessä olevaa matkaani. Arvoisan herran suuri kohteliaisuus on saanut minut hämmennyksiin, ja hänen henkilökohtainen nuhteettomuutensa, josta olen lisäksi tullut vakuuttuneeksi, on herättänyt kunnioitukseni. Vaikka me emme kansalaisina ajattele aivan samalla tavalla, voimme kuitenkin turvallisesti luottaa siihen, että viisas hallitsija näkee paremmin asioiden keskinäiset yhteydet ja valitsee parhaan ratkaisun, siten hän nousee Suureksi ja me tulemme onnellisiksi. Tukholmassa 30.1.1779.
Anders Chydenius.
Suom. Heikki Eskelinen
Edellinen jakso:
Seuraava jakso:
paikat: Eurooppa Gävleborgin lääni Pohjanmaa Ranska Toscana Tukholma Venäjä
Henkilöt: Antonsson, Reinhold Katariina II Leopold I (Peter Leopold) Ludvig XVI Oelreich, Niclas von Reuterholm, Gustaf Gottfrid Turgot, Anne Robert Jacques
Raamatunkohdat:
Aiheet: