Edellinen jakso: Suomen maatalous, § 17
Seuraava jakso: Suomen maatalous, § 19
§ 18
Näiden rälssitalonpoikien lisäksi maassa on joukoittain aateliskartanoiden alaisia torppareita, joiden on työskenneltävä joka viikko 2–3 päivää jopa hevosineenkin päivätöissä omissa ruoissaan vailla minkäänlaista varmuutta siitä, että he saavat pitää hallussaan asumansa torpat, ja tietoa siitä, kuinka paljon heidän on tehtävä työtä. Heidät voidaan vain vähäisellä viittauksella karkottaa asumaltaan maalta, ja he uskaltavat vieläkin vähemmän vedota minkäänlaisiin oikeuksiin. Niinpä monet väittävätkin, että kartanoiden pihoille olisi pystytettävä paaluja kaularautoineen ja rakennettava vankikoppeja,1 jotta heidät voitaisiin kurituksella saada täyttämään velvollisuutensa.
Valitetaan eikä varmaankaan aiheetta, että tuollaiset päivätöitä tekevät torpparit ja rengit ovat patalaiskoja, irstaita ja
monin tavoin paheellisia ja heitä on kurituksella pakotettava täyttämään velvollisuutensa, koska heitä ei voida hyvällä saada niitä täyttämään, ja tässä ollaan jo kutakuinkin lähellä orjuutta. Mutta millaista ahkeruutta ja hyveellisyyttä voidaan vaatia ihmisiltä, jotka tuskin ennättävät nuoruusvuosinaan saada välttämättömintäkään käsitystä hyveistä ja kristillisestä uskosta, joita ei koskaan kannusteta vähimmässäkään määrin ja jotka epätoivoisen tulevaisuutensa takia hakeutuvat kaikenmoiseen irstailuun? Niinpä tarvitaankin kartanon työnjohtaja heitä valvomaan piiska lyöntiin valmiina, ja he soittavat silti suutaan eivätkä tottele.Mutta tarkastelkaamme tässä kuitenkin ihmisyyden lohdutukseksi asiaa lyhyesti tarkemmin. Kokemus osoittaa meille vakuuttavasti, että lasten ja nuorten lisäksi myös varttuneemmat ihmiset voidaan vasta monenlaisilla kannustimilla, olkootpa ne millaisia tahansa, saada täyttämään velvollisuutensa pitkällekin. Silti noiden kannustimien ei tarvitse olla kalliita lahjoja, vaan useinkin riittää rohkaiseva ilme, avoimesti ilmaistu myötämielisyys, kohtuullinen kiitos, jonkinlaisen kilpailun aikaansaaminen tai enintään neljännesnaula tupakkaa tai viinaryyppy tai jokin vastaava tunnustus, kunhan ne ojentaa hyvätahtoinen käsi. Vastaanottaja tuntee silloin kuuluvansa sentään yhä ihmiskuntaan vapaana olentona ja saavansa vielä kokea, että hänen halveksittua olemustaan valaisee lempein katsein aurinko, joka on aiemmin aina polttanut ja kuluttanut häntä. Ja tuollainen kohtelu saa varmasti suurimman osan täyttämään velvollisuutensa. Osa jää jonkinlaiseen väliryhmään, joita voi toisinaan kannustaa, mutta joihin pitää useammin suhtautua jollakin tavoin tunteettomasti, mikä jo varmasti satuttaa heitä, kun he näkevät muiden osaksi tulevan lempeän kohtelun. Paheisiin sortuneet on sitä vastoin ohjattava oikealle tielle lempeillä puheilla ilman moitiskelua ja kiroilua, ja annan varman vakuutukseni siitä, että kartanoissa ei tarvita montakaan häpeäpaalua eikä vankikoppia, jos toimitaan tuolla tavalla maltillisesti ja kärsivällisesti, ja silloin päästään paljon parempaan tulokseen. Toisaalta vaikutus osoittautuu aivan päinvastaiseksi, jos työnjohtaja tai kartanon vouti aloittaa heti ärjymällä, uhkailemalla ja kiroilemalla ja on valmis lyömään pienimmänkin erehdyksen takia tai usein jopa ilman mitään aihetta, jolloin orjaparan käsitykset ihmismäisestä käytöksestä väistämättä samentuvat ja hän pyrkii mielipahaansa purkaakseen sortajansa kimppuun, vaikka hän ei silloin saa aikaan muuta kuin kasvattaa rikkomustensa taakkaa ja kaksinkertaistaa kärsimystensä määrän, ja silloin häpeäpaalut ja vankikopit tulevat välttämättömiksi.
Samoja havaintojahan voidaan yhä päivittäin tehdä lasten opetuksessa: yksi opettaja kasvattaa koulussaan melkein vitsaa käyttämättä vapaita, vireitä, kunnollisia ja kuuliaisia olentoja, toinen taas aloittaa lyönneillä ja sivalluksilla ja lopettaa samoja keinoja käyttäen ja jättää jälkeensä tyhmiä, orjamaisia ja epäluotettavia, ilkitöihin valmiita ihmisiä.
Edellinen jakso: Suomen maatalous, § 17
Seuraava jakso: Suomen maatalous, § 19
paikat:
Henkilöt:
Raamatunkohdat:
Aiheet: