Three Politico-Economic Questions: The First Question

[A]21Texten i A-delen är etablerad utifrån den bild som föregår s. 495 i Schauman 1908.

[1]

Första Fråga[n]

Om Förbud emot redba[rt mynt]s22redba[rt mynt]s: här: metallmynt i motsats till sedelmynt; även kontanter, gångbara mynt eller reda pengar utföra[n]de utur ett Rijke kan gagna något samfund eller ei?

Ett Rijke måste ju i ansende til andra wara antingen i öfwer- jämn- eller under wigt i handel. I öfwer wigt är det, då det aflåter wahror til större wärd[e] til andra, än det sielf emottager andras. Öfwersk[ottet af] des wahrors wärde, måste då nödwändigt af [utlännin]gen med redbart mynt betalas. För et sådant [Rijke] är det ju lijka mycket, om det på ett eller flera ställen betalar til utlänningen några tusende daler i redbart, det måste på ett annat ställe få ei allenast dem nödwändigt igen, utan ock så många pengar til, som det är i öfwer wigt. Hwad skadar då Myntets utförsel?

Är det i jemwigt, det är stiga Rijkets utgående wahror qvam proxime23qvam proxime: lat. så gott som, nära nog til lijka wärde med de inkommande, då är det i stånd at byta alla sina förnödenheter af utlänningen med wahror, och tyks derföre ei behöfwa utföra redbart mynt; Men en sådan uti jemwicht stående macht handlar ei allenast med flera utlänska machter, utan [h]andelen fortsättes ock oftast ifrån flera rikets Provincier. De utlänska med hwilcka han är stadd uti handel äga aldrig på långt när lijka styrcka uti handelen. winner han nu af de swagare handels Nationer, så måste han däremot tappa något hos de starckare, och ändå lijka wäl hålla den handelen wed macht, för några oumbärliga wahror, genom hwilckas tilhielp han kan så mycket winna af en annan Nation at han förmår hålla jemwigten. Är redbara myntets utförsel förbuden så frågar jag, hwarmed han skal lösa deras wahror emot hwilcka han är i underwigt? Äro de bägge supponerade Nationer med hwilcka han handlar äfwen sins emellan i handel, låter det änteligen giöra sig genom wäxlar men i annorhändelse intet.

Rubbas jemwigten til en underwigt i 2, 3 eller flera åhr af några synnerliga händelser, måste et sådant Rijkes Credit lida ansenligen då det på flera år ei får [B]24Här tar B-delen vid, d.v.s. den del som etablerats med Schaumans tryckta text som grund, med början på s. 496. 496 afbörda [sin skuld, utan] förbinda sig til nya intressens25räntors utbetalande, [hvilcka] årligen lagda til hufvudstohlen26det lånade kapitalet, lånebeloppet lära lägga de svåraste hinder i vägen för et sådant Rijke, at komma sig til sin förriga independance i handelen.

Alla Provincier behöfva ei heller lika mängd af utlänska vahror, de som behöfva flera vahror än de utskeppa stanna i samma svårigheter, som näst anfördes, om de ei få i redbart betala dem.

Men är Rijket i under Balance i handelen, det är om det nytiar vahror til större värde af utlänningen än de stiga til, som det utskieppar, tyckas svårigheterna blifva långt odrägeligare. Ty lät Rijket använda sina vahror som äro at aflåta til de vahrors betalande som han nytiar utifrån, så långt de räcka, ty til alt räcka de intet, det blifver då ett större eller mindre öfverskått af utlänska inkommande vahror, som med vahror omöjeligen kunna beta[las]. Det måste då antingen betalas med peningar eller läm[nas] obetalt och Rijket förskrifva sig skyldig til resten. Me[d pen]gar får det ei betalas, således är det sednare oundvike[ligit.] Förskrifning27skuldförbindelse är ju här intet annat än et utfästande til [at] förr eller sednare ärlägga redbara pengar för det man åtnutit. Är förbudet emot red[bar]t mynts utförande ohvilckorligit, har jag då förbundit m[ig] at giöra det som snör rätt strider emot lag. Löser jag ut min förskrifning öfver[tr]äder jag lagen, lemnar jag den olöst handlar jag emot a[lt] folcks lag hvilcket til slut lärer bekomma ingen värre än mig sielf. Har Rijket i år måst förskrifva sig skyldig til 1 Million, utan at få i redbart mynt afbörda sin skuld, skal samma skuld blott genom en dräglig ränta af 6 procent på 16 och 2/3 år hafva stigit til 2 Millioner.497 N[u kan] intet samma ränta årligen afbördas, hvarcken med re[dbart] mynt eller vahror, ty det ena är förbudit det andra i så fatta omständigheter omöjeligit, derföre måste hvart års rä[n]ta läggas til hufvudstolen hvarigenom skulden stiger i en långt större mån. Men är Rijkets underbalance i handele[n] i de 16 2/3 år lika med detta års, så måste det årligen förskrifva sig skyldigt til 1 Million mera och således til 16 Millioner i hufvudskuld utom alla deras intressen som årligen lagda till hufv[ud]skulden mångfalt öfverskrida den samma.

Ett sådant gäldbundit28skuldsatt rike måste til slut pantsätta sina gods, hus, och egendomar hos sina Creditorer, [s]älj[a] [sin v]älmåga och frijhet och sucka under et träl achtigt ook, det man sielf lagt uppå sina skuldror.

Den utgående vahro mängdens tilväxt får heller ingalunda anses en­sidigt för prof af någon värckelig räddning ifrån undervigt innan man vet om värdet af de inkommande vahror intet stigit i samma eller ännu större mån.

Tilstädia29tillåta umbärliga öfverflöds vahrors införse[l, me]n förbiuda myntets utförande, tyks ju vara det samma [som g]ifva sin dräng låf at gå uti en boda och där utsmycka si[g med a]llehanda granlåt, men hårdeligen förbiuda honom a[t der]före lemna där några peningar.

Förbiuda utlänska öfverflöds varors införsel, men tilstädia mitt om liusa dagen deras nytiande, tyks vara det samma, som at hota lasten men med det samma bädda under henne allenast den bedrifves försichtigt.

Öka tärande lemmarnas30tärande lemmarnas: I 1700-talets politiska diskussion delades befolkningen ofta upp i närande och tärande individer. Till den senare gruppen hörde bl.a. tjänstemännen, som för sin utkomst var beroende av det produktiva arbete den förra gruppen utförde. antal genom många nya ämbeten utan at några gamla indragas är at i det samma taga dubelt så många medborgares händer ifrån näringar (hvaraf ena hälften straxt träder til de nya ämbeten andra hälften, i hopp om befordran til dem, giör de förra bijträde och föres[tår] deras syslor) det är at öka utgiften men minska inkomsten. Taga många händer ifrån näringar är åter at minska utgående och öka inkommande vahro mängden och i det samma mer ock mer förvärra ett gäldbundit rikes tilstånd.

Men at utom des anförtro flera lönföljande ämbeten31lönföljande ämbeten: ämbeten till vilkas innehavare det betalades lön i en mans hand är at på et besynnerligit sätt öka tärande lemmarnas antahl långt öfver det de värckeligen gifvas, Rijkets närande498 lemmar til en odrägelig tunga men vällusten och yppigheten til en ogemen förkofran.

När den Store Konung Gustav den första åtog sig Styrseln öfver et giäld­bundit folck, förböd han intet myntets utförsel, utan grep til alla publica och privata cassor som han kunde, ända til Klåckorna i riket32Klåckorna i riket: För att betala rikets stora skuld till hansastäderna drog Gustav Vasa in kyrkans förment överflödiga jord och egendom till staten och beordrade bland annat att en stor del av kyrkklockorna i riket skulle konfiskeras. , och skieppade ut til Hanse Städerna at derigenom hindra deras blodsugande. Han sökte at uphielpa landtbruk handel och slögder och ansåg yppigheten i ett så fatt Land för en ödande smitta.

1. Texten i A-delen är etablerad utifrån den bild som föregår s. 495 i Schauman 1908.
2. redba[rt mynt]s: här: metallmynt i motsats till sedelmynt; även kontanter, gångbara mynt eller reda pengar
3. qvam proxime: lat. så gott som, nära nog
4. Här tar B-delen vid, d.v.s. den del som etablerats med Schaumans tryckta text som grund, med början på s. 496.
5. räntors
6. det lånade kapitalet, lånebeloppet
7. skuldförbindelse
8. skuldsatt
9. tillåta
10. tärande lemmarnas: I 1700-talets politiska diskussion delades befolkningen ofta upp i närande och tärande individer. Till den senare gruppen hörde bl.a. tjänstemännen, som för sin utkomst var beroende av det produktiva arbete den förra gruppen utförde.
11. lönföljande ämbeten: ämbeten till vilkas innehavare det betalades lön
12. Klåckorna i riket: För att betala rikets stora skuld till hansastäderna drog Gustav Vasa in kyrkans förment överflödiga jord och egendom till staten och beordrade bland annat att en stor del av kyrkklockorna i riket skulle konfiskeras.

[A]33A-osan teksti on etabloitu Schaumanin (1908) teoksessa ennen sivua 495 olevan kuvaliitteen pohjalta.

[1]

ENSIMMÄINEN KYSYMYS

Voiko käyvän metallirahan34käyvän metallirahan: Alkutekstin redbart mynt on suomennettu näin, koska käytännössä tarkoitetaan metallirahaa vastakohtana setelirahalle. maastavientikielto olla hyödyksi yhteiskunnalle vai ei?

Valtakunnan ulkomaankaupan on aina oltava joko ylijäämäinen, tasapainossa tai alijäämäinen. Se on ylijäämäinen, jos valtakunnan muille maille luovuttaman tavaramäärän arvo on suurempi kuin sen muilta vastaanottaman tavaramäärän. Ulkomaalaisen on silloin väistämättä maksettava tavaroiden arvon ylijäämä käyvällä metallirahalla. [Valtakunnalle] on samantekevää, maksaako se jossakin yhteydessä tai useammassakin ulkomaalaiselle joitakin tuhansia taalereita metallirahaa, kunhan se saa jossakin muualla takaisin vastaavan summan ja lisäksi sen verran rahaa kuin ylijäämän arvo on. Mitä haittaa näin ollen rahan maastaviennistä on?

Jos kauppa on tasapainossa eli jos valtakunnasta lähtevien tavaroiden arvo on kutakuinkin sama kuin maahan saapuvien, valtakunta pystyy vaihtamaan itselleen ulkomaalaiselta kaikki tarvitsemansa tavarat tavaroilla eikä metallirahan maastavienti liene silloin tarpeen. Tuollainen valtakunta, jonka ulkomaankauppa on tasapainossa, ei kuitenkaan käy kauppaa pelkästään useiden ulkovaltojen kanssa, vaan kauppaa käydään useimmiten myös monista sen maakunnista käsin. Ulkovallat, joiden kanssa se käy kauppaa, eivät koskaan ole lähellekään samanlaisia voimavaroiltaan. Jos valtakunta voittaa kaupankäynnissä jotakin heikommilta kansakunnilta, se kärsii väistämättä jonkin verran tappioita vahvemmilleen, mutta pystyy silti pitämään joidenkin välttämättömyystavaroiden kauppaa yllä ja voittamaan niiden myynnillä sen verran toiselta kansakunnalta, että pystyy pitämään ulkomaankaupan tasapainossa. Kysyn, millä tavalla valtakunta pystyy lunastamaan niiden tavaroita, joiden kanssa kauppavaihto on alijäämäistä, jos käyvän metallirahan maastavienti on kiellettyä? Jos ne kaksi oletettua kansakuntaa, joiden kanssa se käy kauppaa, käyvät kauppaa myös keskenään, asia on lopulta hoidettavissa vekseleillä, mutta muussa tapauksessa tämä ei käy päinsä.

Jos tasapaino järkkyy joidenkin erityisten tapahtumien takia alijäämäiseksi 2, 3 tai useammaksikin vuodeksi, valtakunnan luottokelpoisuus kärsii väistämättä tuntuvasti, kun se ei pääse moneen vuoteen [B]35B-osan teksti on etabloitu Schaumanin (1908) teoksessa s. 495–508 julkaistun tekstin pohjalta. 496 lyhentämään [velkaansa, vaan] joutuu sitoutumaan uusien korkojen maksamiseen, [ja kun nämä] vuosittain lisätään lainapääomaan, niistä tulee mitä hankalin este tuon valtakunnan pyrkimyksille saada takaisin entinen riippumaton asemansa kauppasuhteissaan.

Kaikki maakunnat eivät myöskään tarvitse yhtä suurta määrää ulkomaiden tavaroita, ja ne, jotka tarvitsevat tavaroita enemmän kuin laivaavat ulos, juuttuvat näihin samoihin vaikeuksiin, elleivät ne saa maksaa tavaroista käyvällä metallirahalla.

Mutta jos valtakunnan ulkomaankauppa on alijäämäistä eli jos se käyttää ulkomaalaisen myymiä tavaroita suuremman summan arvosta kuin se saa ulos laivaamistaan tavaroista, vaikeudet näyttävät kehittyvän paljon sietämättömämmiksi. Jos siis valtakunta käyttää myyntikelpoisia tavaroita maksaakseen käyttöönsä hankkimistaan ulkomaisista tavaroista niillä niin suuren osan kuin pystyy, sillä kaiken maksamiseen ne eivät riitä, ulkomaista tuontitavaraa kertyy enemmän tai vähemmän ylijäämäksi, jota ei kyetä tavaroilla maksamaan. Silloin ylijäämä on joko maksettava rahalla tai jätettävä maksamatta, jolloin valtakunnan on hyväksyttävä maksamatta jäänyt erä velakseen. Rahalla sitä ei saa maksaa, joten velkasitoumuksen antaminen on väistämätöntä. Velkasitoumushan ei ole tässä muuta kuin sitova lupaus maksaa käyvällä rahalla ennemmin tai myöhemmin se, mitä on käyttöön hankittu. Jos käyvän metallirahan maastavientikielto on ehdoton, olen sitoutunut toimimaan täysin lainvastaisesti. Jos täytän sitoumukseni, rikon lakia, jos jätän sen täyttämättä, toimin vastoin kaikkien kansojen lakia, mikä lopulta tuottanee minulle enemmän vahinkoa kuin kenellekään muulle. Jos valtakunnan on tänä vuonna ollut pakko hyväksyä 1 miljoonan velka, jota se ei saa maksaa metallirahalla, sama velka kasvaa pelkästään kohtuullisella 6 prosentin korolla 16 ja 2/3 vuoden kuluessa 2 miljoonaksi.497 Kun tätä mainittua korkoa ei voida vuosittain maksaa käyvällä rahalla eikä tavaroilla, sillä toisen keinon käyttäminen on kiellettyä eikä toisen käyttö ole tällaisessa tilanteessa mahdollista, on jokaisen vuoden korko lisättävä velan pääomaan, jolloin velka kasvaa paljon nopeammin. Mutta jos valtakunnan kauppavaihdon alijäämä pysyy noiden 16 2/3 vuoden aikana samansuuruisena kuin tänä vuonna, sen on vuosittain hyväksyttävä vastattavakseen 1 miljoonan lisävelka, ja näin ollen velan pääoma kasvaa 16 miljoonaksi, minkä lisäksi tulevat kaikkien velkaerien korot, jotka on vuosittain lisättävä pääomaan ja ylittävät monin verroin itse velanoton määrän.

Tuollainen pahoin velkaantunut valtakunta joutuu lopulta panttaamaan maatilansa, rakennuksensa ja omaisuutensa luotonantajilleen, myymään hyvinvointinsa ja vapautensa ja huokaamaan orjuuden kaltaisen ikeen alla, jonka se on itse nostanut harteilleen.

Maasta vietävän tavaramäärän kasvuakaan ei voida pitää yksipuolisesti vain osoituksena siitä, että on todella pelastuttu kauppavaihdon alajäämäisyydestä, ennen kuin tiedetään, onko tuontitavaroiden arvo kasvanut saman verran tai vielä enemmänkin.

Jos sallitaan sellaisten ylellisyystavaroiden tuonti, joita ilmankin tullaan toimeen, mutta kielletään rahan vienti, toimitaan aivan kuin annettaisiin rengille lupa mennä puotiin ja koristautua siellä monenlaiseen komeuteen, mutta kiellettäisiin häntä ankarasti antamasta niistä maksuksi rahaa puodinpitäjälle.

Ulkomaisten ylellisyystavaroiden tuonnin kieltäminen, mutta niiden täysin avoimen käytön salliminen tuntuu vastaavan synnin uhkaamista tuomiolla samaan aikaan, kun sille sijataan pehmeä vuode, kunhan sitä vain harjoitetaan varovasti.

Yhteiskunnan kuluttavien jäsenten määrän36kuluttavien jäsenten määrän: 1700-luvun poliittisessa keskustelussa väestö usein jaettiin kahteen ryhmään, tuottaviin (närande) ja kuluttaviin (tärande). Jälkimmäiseen kuuluivat mm. virkamiehet, joiden elanto perustui edellisen ryhmän tekemään tuottavaan työhön. kasvattaminen perustamalla runsaasti uusia virkoja vanhoja lakkauttamatta merkitsee sitä, että kaksinkertainen määrä kansalaisia vedetään pois elinkeinotoiminnan piiristä (puolet heistä sijoittuu heti uusiin virkoihin ja toinen puoli toivoessaan saavansa ylennyksen niihin ryhtyy ensiksi mainittujen apulaisiksi ja hoitamaan heidän töitään) eli menoja lisätään, mutta tuloja vähennetään. Monien käsien irrottaminen elinkeinoista taas merkitsee vientitavaroiden määrän supistamista ja tuontitavaroiden määrän kasvattamista ja siten huonontaa velkaantuneen valtakunnan tilaa entisestään.

Jos tämän lisäksi uskotaan useita palkallisia virkoja saman miehen käsiin, lisätään yhteiskunnan kuluttavien jäsenten määrää erikoisella tavalla paljon heidän todellista määräänsä suuremmaksi, mikä merkitsee tuottaville498 jäsenille kohtuutonta rasitusta, mutta suosii suunnattomasti nautintoja ja ylellisyyttä.

Kun suuri kuningas Kustaa ensimmäinen37Kustaa I eli Kustaa Vaasa, Ruotsin kuningas 1523 alkaen otti käsiinsä pahoin velkaantuneen kansan hallitusvallan, hän ei kieltänyt metallirahan maastavientiä, vaan käytti kaikkia julkisia ja yksityisiä varoja, joita saattoi käyttää, aina valtakunnan kirkonkelloja myöten38valtakunnan kirkonkelloja myöten: Maksaakseen valtion suuren velan hansakaupungeille Kustaa Vaasa otti kruunun haltuun kirkon ylimääräistä maaomaisuutta ja määräsi mm. osan kirkonkelloista takavarikoitaviksi., ja lähetti ne hansakaupungeille estääkseen niitä imemästä valtakunnan verta. Hän pyrki edistämään maa­taloutta, kauppaa ja käsityöelinkeinoja ja piti ylellisyyttä tuhoisana tartunta­tautina maassa, joka oli tuollaisessa asemassa.

1. A-osan teksti on etabloitu Schaumanin (1908) teoksessa ennen sivua 495 olevan kuvaliitteen pohjalta.
2. käyvän metallirahan: Alkutekstin redbart mynt on suomennettu näin, koska käytännössä tarkoitetaan metallirahaa vastakohtana setelirahalle.
3. B-osan teksti on etabloitu Schaumanin (1908) teoksessa s. 495–508 julkaistun tekstin ­pohjalta.
4. kuluttavien jäsenten määrän: 1700-luvun poliittisessa keskustelussa väestö usein jaettiin kahteen ryhmään, tuottaviin (närande) ja kuluttaviin (tärande). Jälkimmäiseen kuuluivat mm. virkamiehet, joiden elanto perustui edellisen ryhmän tekemään tuottavaan työhön.
5. Kustaa I eli Kustaa Vaasa, Ruotsin kuningas 1523 alkaen
6. valtakunnan kirkonkelloja myöten: Maksaakseen valtion suuren velan hansakaupungeille Kustaa Vaasa otti kruunun haltuun kirkon ylimääräistä maaomaisuutta ja määräsi mm. osan kirkonkelloista takavarikoitaviksi.

Three Politico-Economic Questions

1761 or 1762.

THE FIRST QUESTION.

Whether a ban on the export of specie from a country will benefit a society or not?

A country must, in relation to others, have either a surplus, a balance or a deficit of trade. It is in surplus when it transfers commodities to others of greater value than those it receives from them. The surplus value of its commodities must then necessarily be paid for by the foreigners in specie. For such a country it is all the same if it pays the foreigner a few thousand daler in specie in one or more places, provided that in some other place it is sure to receive back not only the equivalent of that but also as much additional money as it is in surplus. What, then, is the harm in exporting specie?

If it has a balanced trade, that is if the commodities exported from a country amount qvam proxime39qvam proxime: approximately to the same value as those imported, it is then able to obtain all its necessities from abroad in exchange for commodities and would therefore seem not to need to export specie. A state such as that with a balanced trade does not only conduct commerce with several foreign states, however, but the commerce is also generally carried on from several provinces of the country. The foreign countries with which it is engaged in commerce are never of remotely equal importance in the commerce. Should it gain at the expense of the weaker trading nations, it must on the contrary lose something in relation to the stronger ones, and yet it must maintain the trade for the sake of some indispensable commodities, by means of which it may gain enough from another nation to enable it to preserve the balance. If the export of specie is banned, my question is: with what should it purchase the commodities from those with whom it runs a deficit? If the two putative nations with which it is trading should also have reciprocal trade relations, then that could be achieved by means of bills of exchange, but not under other circumstances.

If the balance is transformed by some particular events into a deficit for 2, 3 or more years running, the credit of such a country must suffer considerably, as it is not able496 to discharge its debt for several years but must undertake to pay successive instalments of interest, the annual addition of which to the principal is likely to produce the greatest obstacles to the recovery by such a country of its previous commercial independence.

Nor do all provinces require the same quantity of foreign commodities, so that those that require more commodities than they export face the same difficulties as those just mentioned, unless they are allowed to pay for them in specie.

If the country has a negative balance of trade, however, that is if it acquires commodities from abroad of greater value than that of the ones that it exports, the difficulties appear to become far more intractable. For if the country were to use its exportable commodities as payment for the commodities that it acquires from abroad, in so far as they suffice, for they will not suffice for everything, then a larger or smaller surplus of imported foreign commodities will arise, which cannot possibly be paid for with commodities. That must then either be paid for in specie or be left unpaid and the country accept indebtedness for the rest. As it is not allowed to be paid for in specie, the latter is unavoidable. Indebtedness is in this case nothing but a promise to pay specie, sooner or later, for what has been obtained. If the ban on the export of specie is unconditional, I will then have committed myself to doing something that directly contravenes the law. Should I redeem my bond I infringe the law, should I leave it unredeemed I act contrary to the laws of all nations, which will ultimately affect no one more adversely than myself. If the country has this year had to acknowledge itself indebted for 1 million, without being able to discharge its debt in specie, that debt will, even at a reasonable interest rate of 6 per cent, have risen to 2 million within 16 ⅔ years.497 Now such a rate of interest cannot be paid off annually, either with specie or commodities, for one is prohibited and the other under such circumstances impossible, so that the annual interest has to be added to the principal, owing to which the debt increases at a much faster rate. But if the trade deficit of the country during the 16 ⅔ years is the same as for this year, it must annually acknowledge itself indebted for an additional 1 million and thus for a principal debt of 16 millions, apart from the compound interest, which, having been annually added to the principal debt, exceeds the latter many times over.

Such a debt-encumbered country must ultimately pledge its estates, houses and properties to its creditors, sell its prosperity and freedom and groan under a servile yoke that it has placed on its own shoulders.

The growth in the quantity of exported commodities must not be one-sidedly regarded as evidence of any real deliverance from a deficit until one knows whether the value of the imported commodities has not increased at the same or an even faster rate.

To consent to the importation of dispensable commodities but prohibit the export of specie appears to be the equivalent of allowing one’s man-servant to go to a shop and dress himself up there in all kinds of finery while strictly forbidding him to pay any money for it.

To prohibit the importation of foreign luxury goods but permit their use in broad daylight seems to be equivalent to denouncing vice but at the same time condoning it as long as it is indulged in discreetly.

To increase the number of unproductive individuals by creating new offices without abolishing any of the older ones is at the same time to remove twice as many citizens from productive occupations (of which one half immediately fill the new offices and the other half, in the hope of being promoted to these, assist the former and perform their duties), which is to increase expenditure but reduce income. To remove many individuals from productive occupations is similarly to reduce the amount of exported commodities and increase that of imported ones and at the same time to progressively worsen the situation of a debt-burdened country.

But, in addition, to concentrate several salaried offices in the hands of a single man is to increase the number of unproductive individuals in a peculiar manner far beyond their normal numbers, placing498 insufferable burdens on the productive citizens of the country while giving an uncommon boost to voluptuousness and luxury.

When the great king Gustav the First initially assumed the governance of a debt-burdened nation, he did not prohibit the export of specie but seized all the public and private assets that he could, including even the church bells of the kingdom, and shipped them abroad to the Hanseatic Cities in order to put a stop thereby to their bloodsucking policy. He sought to promote agriculture, commerce and handicrafts and regarded luxury in such a poor county as a devastating disease.

1. qvam proxime: approximately