Original language
A[NDRA FR]ÅG[A]N.
Om misstroendet til det repræsentativa myntet hos almänheten är grundat eller ei?
I en utkommen Skrift, Om Sveriges närvarande tilstånd i ansende til rikedom och välmåga, då man af flera skiäl vil bevisa Rijkets välstånd, klagas allenast öfver Almänhetens misstroende til det repræsentativa myntet, men utan [at] noga utstaka huruvida samma misstroende är grundat eller [ei,] hvilcket likväl är en så vichtig fråga at nästan på dens [bes]varande allena största delen af Sveriges väl- eller o[b]e-stånd beror; Ty kan det vijsas vara ogrundat så är Sverige et ibland de rikaste machter i Europa, men är det grundat så lärer det finnas tvert om. Saken är derföre nödig at undersöka, och på det Auctoren til denna skrift, med lika grundelighet som i det öfriga, kunde vijsa äfven Sveriges välstånd härutinnan, vil jag genom några motsatser lemna dertil någorlunda anledning.
At hos Almänheten gifves ett misstroende til d[et] representativa myntet, kan ingen neka, som intet vil [slu]ta ögon och öron til i sina medborgares umgänge eller ock med båda öpna vil svärja at han hvarcken ser elle[r] hör något. Detta misstroende lägger grunden til almänt missnöje, och missnöjet åstadkommer mycket buller och oro i Regements kroppen, som aldrig kan trifvas annars fulkomligen väl, än då hvar lem har sitt nöj[e].
Repræsentativa myntet är ju intet annat än Riksen[s] Ständers Bancs uttryckeliga försäkring, at innehafvaren deraf hafver499 insatt därsammastädes i redbart myn[t] eller pengar så ock så många daler, dem han för sin och andras beqvämlighet låter uti Banqvens rum vara uti förvar, tils han finner godt och nödigt at lyfta derifrån sina penningar. Repræsentativa myntet är således intet några pengar utan Banqvens Förskrifningar på pengar. Det redbara myntet som emot sådana förskrifningar är inlefvererat är således intet Banqvens egna, intet kronans, intet publica medel, utan hvars och ens Privats, som äger någon Banqvens förskrifning.
Banqven kallas altså Riksens Ständers, icke derföre at de i Stockholm församlade Ständers Deputerade skulle v[a]ra ägare däraf, utan derföre at pluraliteten af dem, hoc est Tre stånd, gått i bårgen för des [säk]erhet, at hvar Privat som vågade dijt sina pengar skulle vara [v]iss, at de där til hans förmån skulle förvaras, så länge hvar behagade, och ved påfordran utan ringaste svårighet utlefvereras. Det äger således samma Deputerade så mycket mindre frihet, at anse Banqven såsom sin, och hålla des förvaltning hemlig, som de fast mera i ansende til sin borgen tyckas böra stå hvar ock en Privat til svars, hvart deras pengar äro lagda, och hvi de intet utlefvereras, och såsom löftesmän i en så vichtig sak tillika ärsätta til pricka hvar ock en Privats, som här bör ans[es sås]om Principal, skadestånd, eller i det aldraminsta vij[sa en] lidande medborgare til den Domstohl hvarest han ka[n å]tervinna det af honom i Banqven nedlagda redbara capital.
Banqvens Förskrifningar misstänktes i början af Almogen af samma grund, som myntteknen och myntsedlar tilförene. Ty sielfva inrätningen var dem intet til sin grund bekant. Mån det då var obilligt at misstäncka et mynt som de väl sågo intet hafva något invärtes värde, då de ännu hade uti minnet de dryga pungslag de före lidit på sådant ringa- eller ingenting-haltigt mynt. Ingen Publication kunde här heller giöra tilfyllest, utan egen förfarenhet, at derved altid redbart mynt kunde commenderas. Det var denna förfarenhet, som kort efter Sedel-myntets inrätning så uphögde smaken på det repræsentativa myntet, at det var få, som frågade efter det redbara, undantagandes de som kunde samla sig någon cassa, hvilcka intet utan skiäl ansågo det Repræsentativa för otienligare dertil än det redbara, emedan det500 kunde snarare af eld och vatn förderfvas, och ofta af tiufvar behändigare bortsnappas. Icke des mindre fordrades en myckenhet skiljemynt til handelens fortsättande, och en frij tilgång på annat redbart mynt när hvar ock en behagade, ty NB. det är deras eget, som de med sitt arbete och vahror sig förtient. Brister det förra stannar den jemna handels circulation uti en regements krop, som är rät så nödig som blodens hos oss sielfva. Inskränkes det sednare så innehålles ju f[ör] en tiena[n]de lem den lön som honom är [ut]fäst för sin vahra, då han åstundar den, och han blir nödgad at nöja sig med förskrifningar i afbetalning för det redbara. Begärar säljaren för sin beqvämlighet häldre af det repræsentativa myntet än redbart, skier honom dy medelst stor tienst. Men åstundar han redbar betalning och det repræsentativa påtrugas honom, blir det intet annat än et lån det Banqven nu antingen intet kan eller vil betala, men medelst förskrifning likväl utfäster sig at framdeles ohvilckorligen giörat.
Kan nu en säljare för en redbar vahra intet comm[ende]ra en redbar betalning, utan emot sin vilja måste [nöj]a sig med en Förskrifning, så är det sannerligen redan [et] stort tvång, och i handel med en, som vil draga Förskrifvarens säkerhet i tvifvels mål, bör han anses såsom utan pengar och med det samma aldeles satt utur stånd, at med en utlänninge i brist på vahror idka någon handel, därest han genom en hundrafemtio procents förhögning ei vil tilväxla sig något mynt af dem som fått alt omhänder det almänheten mist och i följe deraf äro fulkomligen i stånd at utan intrång af andra efter godtycko stegra det redbara myntet. Går han med förskrifningen et år eller flera därefter til Banqven, och begärar des inlösande m[ed] redbart mynt, och det förmenas honom, och förskrifnin[gen] renoveras allenast, om den är utnött, blir tvånget onek[e]ligen större; men giör han det 5, 6, 8 ja 20 resor, utan a[t] få den för redbart inlöst, utom det han då ock då med lit[et] skiljemynt blifver soulagerad, han äfven hörer alt o[m]kring andras öde vara enligit med hans, då måste han a[l]deles sättas i förvirring.
Säg då mån han ogrundat misstror den förskrifning, s[om] ingen vil inlösa, ingen heller stå honom til svars före?501
Sådana Förskrifningar måste ock då falla uti sitt värde emot redbara myntet eller, som är det samma, vahrorna, som med dem köpas stiga i pris, emedan de tyckas äga ringa eller aldeles ingen säkerhet, som NB. intet består i annat än deras prompta och ohvilckorliga inlösa[n]de.
Och efter Banqven är intet någon Person, fast den förvaltas af personer, utan det är en cassa, som består af deras pengar, som för sin beqvämlighets skuld häldre velat nytia Sedlar, inrättad til hvars och ens nytta, så beror äfven denna Cassans credit derpå, at hvar ock en har fulkomlig kundskap om hela inrättningen, huru stor cassan är in alles, huru många och huru stora förskrifningar äro därifrån utgifna, om de skie på Pengar, egendomar, hus eller Actier. Af hvilck[a], i hvad or[dn]ing och för hvad lön den förvaltas. Des vinst eller Balance med mera. Sådant borde korteligen och begripeligen gifvas almänheten ved handen, hvilcket likväl allena ännu ingalunda giorde tilfyllest; Ty det låter alt skrifva sig, saken må sedan vara så i sanning eller annorlunda. Utan borde hvar ärlig medborgare, som kan vijsa sig där hafva innestående 10 a 12 000 daler, äga frij tilgång at få se alt med egna ögon vara så i sanning.
Det är heller ingalunda nog at ved Riksdagarna vissa Deputerade taga en eller annan gång denna cassan i ögna sichte. De äro få och med an[dr]a syslor så öfverhopade, at de ei hinna gå in uti sp[ec]ialia, äro utom dess den faran underkastade at kun[na] bestickas. Ty saken är sannerligen för öm at anförtro millioner menniskiors medel under någras insende eller revision af hvart stånd, så mycket mer, som Almä[n]heten af sina Fulmächtiga ännu aldrig fått någon redo huru det står til, hvilcket äfven blifver Riksdags männerna så mycket svårare at giöra, som altför få förstå sielfva inrätningen med sina bruk och mi[ss]bruk i grund och i följe där af nödgas hålla tilgodo hvad af Förvaltarena dem upgifves.
Det bör derföre ingen undra uppå at Almänheten[s] missnöj[e] blir odrägeligt, när hvar medborgares pengar och vahror gå ifrån honom, utan at få veta hvarest de läggas, huru de förvaltas, och om de någonsin honom mera kunna tilställas, och af fruchtan at anses för Myteri makare nödgas för alt det han i redbart mynt skulle äga hålla til godo några arck papper, som502 låfva det de ei hållit, och tro dem vara svarande mot alt det han mistat.
Dessa äro de inkast mig fallit in ved denna sak. Jag tror dem ingalunda sielf, men jag är intet i stånd at vederlägga dem.
- repræsentativa myntet: sedelmyntet i motsats till metallmyntet; sedelmyntet har inget värde i sig, men det ”representerar” eller bär det värde man ger det
- Om Sveriges ... och välmåga: Avser sannolikt C.F. Scheffers skrift Tankar om Sweriges närwarande tilstånd, i anseende, til wälmåga och rikedom, som utkom i april 1761 och refererades i Lärda Tidningar 9.4.1761. Skriften gav under årets lopp upphov till tre motskrifter eller svar av vilka Anders Nordencrantz skrev två.
- Regements kroppen: staten
- hoc est: lat. det är
- uppdragsgivare, huvudman
- myntteknen och myntsedlar: Mynttecknen var mynt vars nominella värde var högre än metallvärdet och som inte löstes in av staten efter sitt nominella värde; här avser Chydenius de under åren 1715–1719 utgivna nödmynten. Med myntsedlar avser Chydenius här troligtvis de statsobligationer som utgavs 1716–1717 och som förlorade mera än mynttecknen av sitt värde. Fr.o.m. 1719 löstes båda in för hälften av det nominella värdet.
- oskäligt, orimligt
- dryga pungslag: hårda ekonomiska påfrestningar
- kungörelse, myndighetsmeddelande till allmän kännedom och efterrättelse
- växelmynt
- förnyas; personen får en ny förskrivning istället för den gamla även om han skulle vilja lösa in den
- gånger
- ersatt, kompenserad
- räkenskapsböcker med kronologiskt förda och i detalj specificerade anteckningar rörande alla transaktioner
- mutas
Finnish
TOINEN KYSYMYS
Onko yleisön setelirahaan kohdistuvalle epäluulolle perusteita vai ei?
Kun julkisuuteen tulleessa Ruotsin nykyistä rikkautta ja hyvinvointia tarkastelevassa tutkielmassa halutaan monista syistä todistaa, että valtakunnassa vallitsee hyvinvointi, siinä valitetaan vain yleisön epäluuloista suhtautumista setelirahaan, selvittämättä kuitenkaan tarkasti, onko tälle epäluulolle perusteita vai [ei]. Tämä on kuitenkin niin tärkeä kysymys, että Ruotsin hyvinvointi tai taloudellinen ahdinko riippuvat suurimmaksi osaksi melkeinpä vain vastauksesta siihen. Jos epäluottamus nimittäin voidaan osoittaa perusteettomaksi, Ruotsi kuuluu Euroopan rikkaimpiin valtoihin, mutta jos sille on perusteet, tilanne lienee päinvastainen. Niinpä asian tutkiminen on tarpeen, ja jotta tuon kirjoituksen laatija voisi osoittaa Ruotsin hyvinvoinnin tässäkin suhteessa yhtä perusteellisesti kuin muussa selonteossaan, annan siihen jonkinlaisen aiheen esittämällä muutamia vastahuomautuksia.
Yleisön epäluuloista suhtautumista setelirahaan ei voi kukaan kiistää, ellei halua sulkea silmiään ja korviaan ollessaan tekemisissä maanmiestensä kanssa tai molemmat avoimina vanno, ettei näe eikä kuule mitään. Tämä epäluuloisuus johtaa yleiseen tyytymättömyyteen, ja tyytymättömyys puolestaan saa aikaan paljon hälyä ja levottomuutta valtiovallan elimistössä, joka ei koskaan voi täysin hyvin, ellei jokainen sen elimistä saa tarvitsemaansa tyydytystä.
Setelirahahan ei ole muuta kuin valtakunnan säätyjen pankin nimenomainen vakuutus siitä, että seteleiden haltija on499 tallettanut samaiseen paikkaan käypänä metallirahana tietyn määrän taalereita, jotka hän jättää oman ja muiden mukavuuden takia pankin säilytettäväksi, kunnes hän toteaa rahojensa nostamisen sieltä aiheelliseksi ja tarpeelliseksi. Setelirahat eivät siis ole rahaa, vaan pankin velkasitoumuksia tietyn rahamäärän maksamisesta. Metalliraha, joka on tuollaisia velkasitoumuksia vastaan luovutettu pankille, ei siis ole pankin eikä kruunun omaa, ei kuulu julkisiin varoihin, vaan se kuuluu yksityisenä omaisuutena jokaiselle, joka omistaa jonkin pankin velkasitoumuksista.
Pankkia siis sanotaan valtakunnan säätyjen pankiksi, ei sen takia, että Tukholmaan kokoontuneet säätyjen edustajat omistaisivat sen, vaan siitä syystä, että niiden enemmistö eli kolme säätyä on taannut sen luotettavuuden, jotta jokainen yksityinen omistaja, joka uskaltaa sijoittaa sinne rahansa, voi olla varma siitä, että niitä säilytetään siellä hänelle edullisella tavalla niin kauan kuin hän haluaa ja ne palautetaan hänelle vaadittaessa ilman vähimpiäkään vaikeuksia. Niinpä mainitut edustajat eivät suinkaan voi vapaasti pitää pankkia omanaan ja sen hallintoa salaisena, etenkin kun he antamansa takauksen takia tuntuisivat pikemminkin olevan vastuussa jokaiselle yksityiselle omistajalle siitä, minne näiden rahat on sijoitettu ja miksi niitä ei luovuteta, ja myös velvollisia maksamaan näin tärkeän asian takaajina vahingonkorvauksen viimeistä äyriä myöten jokaiselle yksityiselle omistajalle, joita tässä yhteydessä on pidettävä heidän päämiehinään, tai vähintäänkin osoittamaan vahinkoa kärsivälle kansalaiselle sen tuomioistuimen, jonka kautta hän voi saada takaisin pankkiin sijoittamansa rahapääoman.
Rahvas suhtautui aluksi epäluuloisesti pankin seteleihin samasta syystä kuin aikaisempiin metallisiin hätärahoihin ja -seteleihin. Eiväthän rahvaan miehet tunteneet itse järjestelyn perustaa. Tuskinpa siis oli kohtuutonta epäillä rahaa, jonka he hyvin näkivät sinänsä arvottomaksi, muistivathan he hyvin aiemmin kärsimänsä menetykset, kun heiltä oli nyljetty suuret summat tuollaisen vähäarvoisen tai täysin arvottoman rahan takia. Mikään julkinen kuulutus ei myöskään voinut tässä saada riittävän hyviä tuloksia aikaan ilman ihmisten omaa kokemusta siitä, että seteleitä vastaan saattoi aina vaatia käypää metallirahaa. Juuri tämä kokemus pian setelirahan liikkeeseen laskemisen jälkeen kasvatti niin tuntuvasti halua seteleiden hallussapitoon, että vain harvat kysyivät metallirahaa lukuun ottamatta niitä, jotka kykenivät kokoamaan itselleen jonkin verran kassavaroja ja pitivät aivan aiheellisesti seteleitä tähän tarkoitukseen huonompina kuin metallirahaa, koska500 tuli ja vesi saattavat helpommin turmella ne ja niiden kähveltäminen sujuu varkailta kätevämmin. Kaupankäynnin jatkuminen vaati silti runsasta vaihtorahakolikoiden määrää sekä vapaata oikeutta muun käyvän metallirahan saantiin silloin kun itse kukin piti sitä tarpeellisena, sillä huomattakoon: raha on heidän omaansa, jonka he ovat työllään ja tavaroillaan ansainneet. Jos vaihtorahaa puuttuu, pysähtyy kaupan tasainen virta valtakunnan elimistössä, jolle se on yhtä tärkeätä kuin verenkierto meille itsellemme. Jos jälkimmäistä vapautta rajoitetaan, pidätetään yhteiskunnan ansaitsevalta jäseneltä se palkka, joka hänelle on tavarastaan luvattu maksaa, kun hän niin haluaa, ja hän joutuu tyytymään velkasitoumuksiin käyvän metallirahan sijasta. Jos myyjä pyytää oman mukavuutensa takia mieluummin seteleitä kuin metallirahaa, niillä maksaminen on hänelle suuri etu. Mutta jos hän haluaa maksun metallirahana ja hänet pakotetaan ottamaan vastaan seteleitä, kyseessä on vain laina, jota pankki joko ei voi tai ei halua maksaa, mutta maksusitoumuksellaan kuitenkin lupautuu maksamaan sen tulevaisuudessa ehdottomasti.
Jos käyvän tavaran myyjä ei voi vaatia maksua käypänä metallirahana, vaan joutuu vastoin tahtoaan tyytymään maksusitoumukseen, tämä on todellakin jo voimakasta pakottamista, ja kaupanteossa sellaisen tahon kanssa, joka haluaa epäillä maksusitoumuksen antajan luotettavuutta, hänet on arvioitava rahattomaksi. Samalla hän menettää täysin mahdollisuutensa käydä ulkomaalaisen kanssa minkäänlaista kauppaa, jos hän ei voi maksaa tavaroilla, ellei hän sitten vaihda itselleen 150 prosenttia korkeammalla hinnalla hieman rahaa niiltä, jotka ovat saaneet haltuunsa kaiken, minkä yleisö on menettänyt, ja kykenevät tämän takia täysin vapaasti muiden mahtamatta asialle mitään kohottamaan metallirahan hintaa mielensä mukaan. Jos hän menee vuoden tai useammankin kuluttua pankkiin maksusitoumus mukanaan ja pyytää sen lunastamista käyvällä metallirahalla ja tämä häneltä evätään ja maksusitoumus vain uudistetaan, jos se on kulunut nuhraantuneeksi, hän joutuu kiistatta kokemaan voimakkaamman pakkotilanteen, mutta jos hän käy siellä 5, 6, 8, jopa 20 kertaa saamatta sitoumuksen vastineeksi käypää metallirahaa, vaan vain joskus lohdutukseksi joitakin pikkukolikoita ja kuulee myös joka taholta muiden kokeneen saman kohtalon, hän joutuu väistämättä täysin pyörälle päästään.
Sanokaapa siis, suhtautuuko hän aiheetta epäluuloisesti sellaiseen maksusitoumukseen, jota kukaan ei halua lunastaa eikä kukaan halua myöskään vastata hänelle siitä!501
Tuollaisten maksusitoumusten arvo myös väistämättä alenee suhteessa metallirahan arvoon tai – mikä on sama asia – tavaroiden hinnat kohoavat, jos ostohinta maksetaan niillä, koska niiden luotettavuutta pidetään vähäisenä tai se arvioidaan täysin olemattomaksi. Huomattakoon, että luottamus perustuu vain siihen, että maksusitoumukset lunastetaan heti esitettäessä ehtoja asettamatta.
Ja koska pankki ei ole henkilö, vaikka sitä hallinnoivatkin henkilöt, vaan kassa, johon on koottu sellaisten ihmisten rahoja, jotka oman mukavuutensa takia ovat halunneet käyttää mieluummin seteleitä, ja joka on perustettu jokaisen [käyttäjänsä] hyödyksi, tämänkin kassan luotettavuus perustuu siihen, että jokaisen saatavissa on täydelliset tiedot koko laitoksesta: kassassa olevien varojen määrästä; kassan liikkeeseen laskemien maksusitoumusten määrästä ja summista, joille ne on kirjoitettu; siitä, onko niiden vakuutena metallirahaa, maaomaisuuksia, rakennuksia vai osakkeita; siitä, ketkä hallinnoivat varoja, millaisen järjestyksen mukaisesti ja millä palkalla; siitä, millaisen voiton se on tuottanut eli millainen on sen tase ym. Tällaiset tiedot pitäisi julkaista yleisön luettavaksi lyhyessä ja ymmärrettävässä muodossa, mutta silloin ei olisi suinkaan vielä tehty riittävästi. Voidaanhan mitä tahansa kirjoittaa, olkoonpa asia totta tai ei. Sen sijaan jokaiselle kunnialliselle kansalaiselle, joka voi osoittaa kassassa olevan hänen rahojaan 10 000 –12 000 taaleria, pitäisi antaa oikeus vapaasti omin silmin tarkastaa, että kertomus on todenmukainen.
Ei myöskään suinkaan riitä se, että jotkut edustajat ottavat valtiopäivien koolla ollessa jonkin kerran tämän kassan tarkastaakseen. Heitä on vain muutamia, ja heillä on niin paljon muita tehtäviä hoidettavanaan, etteivät he ehdi syventyä yksityiskohtaisiin tilikirjoihin, ja lisäksi on olemassa vaara, että heidät voitaisiin lahjoa. Miljoonien ihmisten rahojen uskominen muutaman kunkin säädyn edustajan valvonnan tai tarkastuksen varaan on todellakin liian arkaluonteinen asia, etenkin kun yleisö ei ole vielä koskaan saanut edustajiltaan minkäänlaista selvitystä asioiden tilasta. Sellaisen aikaansaaminen onkin erittäin vaikeata valtiopäivämiehille, joista aivan liian harvat ymmärtävät laitosta sekä sen oikeita tai vääriä menettelytapoja perusteellisesti ja jotka joutuvat sen takia tyytymään siihen, mitä kassan hoitajat heille ilmoittavat.
Niinpä ei ole aihetta ihmetellä sitä, että yleisön tyytymättömyys kasvaa sietämättömäksi, kun jokaisen kansalaisen rahat ja tavarat katoavat hänen käsistään eikä hän saa tietää, mihin ne sijoitetaan, miten niitä hallinnoidaan ja voidaanko niitä koskaan enää palauttaa hänelle, ja joutuu kapinoitsijaksi leimaamisen pelosta ottamaan vastaan kaiken käyvässä rahassa olevan omaisuutensa vastineeksi muutamia paperiarkkeja, jotka502 antavat lupauksia, joita ei pidetä, ja uskomaan, että ne vastaavat kaikkea sitä, minkä hän on menettänyt.
Tällaisia vastaväitteitä on tästä asiasta mieleeni tullut. En suinkaan usko niitä itse, mutta en pysty kumoamaankaan niitä.
- setelirahaan: Alkutekstissä käytetään termiä representiva myntet, jolla tuodaan esille setelirahan ero metalliarvoiseen kolikkorahaan: se edustaa arvoa, ei kanna sitä itsessään.
- rikkautta ja hyvinvointia tarkastelevassa tutkielmassa: Tarkoitetaan todennäköisesti C. F. Schefferin kirjoitusta Tankar om Sweriges närwarande tilstånd, i anseende, til wälmåga och rikedom, joka ilmestyi huhtikuussa 1761 ja jota arvioitiin Lärda Tidningar -lehdessä 9.4.1761. Kirjoitus synnytti vuoden aikana kolme vastinetta, joista kaksi laati Anders Nordencrantz.
- metallisiin hätärahoihin ja -seteleihin: Chydenius tarkoittanee tässä ilmeisesti erityisesti vuosina 1715–1719 liikkeelle laskettuja kuparisia hätärahoja (mynttecken), joiden metalliarvo oli huomattavasti nimellisarvoa pienempi. Hätäseteleillä (myntsedlar) hän luultavasti viittaa vuosina 1716–1717 liikkeelle laskettuihin valtion obligaatioihin, jotka menettivät arvoaan jopa enemmän kuin hätärahat. Molempia lunastettiin 1719 alkaen puoleen nimellisarvostaan.
English
THE SECOND QUESTION.
Whether the public’s distrust of representative money is well-founded or not?
In a treatise on the present condition of Sweden with regard to wealth and well-being, in which several reasons are adduced to prove the prosperity of the kingdom, the only thing complained of is the distrust of the public for representative money, but without carefully establishing whether that distrust is well-founded or not, although it is such an important question that most of Sweden’s prosperity or insolvency depends almost entirely on the answer to it. For if it can be shown to be groundless, Sweden is one of the wealthiest states in Europe, but if it is well-founded, the opposite is likely to be found to be the case. It is therefore necessary to examine the matter and, as the author of the above treatise was also able, with the same thoroughness as in other respects, to prove the prosperity of Sweden in this regard, I intend to suggest the opposite by presenting some evidence to the contrary.
That there is distrust among the public for representative money no one can deny who does not wish to close his eyes and ears in the company of his fellow-citizens or else, while keeping both open, would swear that he neither sees nor hears a thing. That distrust creates the grounds for a general discontent, and the discontent gives rise to much noise and unrest in the body politic, which can never be fully at ease unless each individual member is comfortable.
The representative money is nothing but an acknowledgement offered by the Bank of the Estates that its possessor has499 deposited there so and so many daler in specie or money, which he agrees, for his own convenience and that of others, to leave for safe-keeping in the bank until he finds it useful and necessary to withdraw his money from there. The representative money is thus not actual money but the Bank’s promissory notes for money. The cash that has been handed over in exchange for such certificates is therefore not the property of the Bank, nor that of the Crown, nor public funds, but belongs to each private individual who holds any of the Bank’s certificates.
The Bank is thus referred to as that of the Estates, not because the deputies of the Estates assembled in Stockholm are its proprietors but because the majority of them, hoc est three estates, have guaranteed its security, so that each private individual who may venture to deposit his money there should be certain that it will be kept there to his benefit as long as he so wishes and will be issued on demand without the slightest difficulty. Those deputies are therefore all the less free to regard the Bank as theirs and to keep its administration secret as they should rather, in view of their guarantee, be accountable to each private individual for the depositing of his money and why it is not paid out and also, as guarantors in such an important matter, pay damages in full to each private individual, who should in this case be regarded as the principal, or at least refer a wronged citizen to a court where he may recover the cash that he has deposited in the Bank.
The promissory notes were at first suspected by the general population on the same grounds as the mint-tokens and government bonds before then. For the basis of the institution itself was unknown to them. Was it then unreasonable to suspect a currency that they could clearly recognise as having no intrinsic value, when they still remembered the substantial losses they had previously incurred from such currencies possessing little or no value. Nor could any public announcement convince anyone, against their own experience, that specie would always be available on demand. It was that experience which, shortly after the introduction of the banknotes, increased the preference for representative money so much that there was little demand for specie, except from those who were able to accumulate some capital, who not unreasonably regarded the representative money as less suitable for that purpose than specie, as it500 could more easily be damaged by fire and water and often more easily be carried off by thieves. Nevertheless a large amount of small change was needed to sustain commerce, as well as free access, at the convenience of each individual, to other cash, which, it should be noted, is their own, that they have earned by their labour and commodities. If there is a shortage of the former it brings to a halt the regular circulation of commerce in a body politic, which is just as necessary as that of blood in our own. If the latter is restricted, it deprives an economically active citizen of the income that he has been promised for his commodity when he wishes to have it, and he is obliged to be satisfied with promissory notes as pre-payment for specie. If the vendor, for his own convenience, prefers to ask for representative money rather than specie, it is very useful to him. However, should he ask for payment in specie and be forced to accept the representative money, it will simply be a loan that the Bank is either unable or unwilling to honour, although it does pledge itself by the certification to do so unconditionally at some future date.
Now if a vendor is unable to insist on payment in specie for a saleable commodity but is obliged, against his will, to accept a bond, that in itself truly constitutes a great constraint and, should he be conducting business with someone who calls into question the reliability of the guarantor, he has to be regarded as moneyless and instantly rendered incapable of doing any business with a foreigner for lack of commodities, unless he is willing to exchange the bill for some currency, at a cost inflated by one hundred and fifty per cent, from those who have gained possession of all that the public has lost and are consequently entirely free, without any interference from others, to arbitrarily increase the value of the specie. Should he take the bond to the Bank a year or more later and demand that it be redeemed with cash and he is refused, and the bond will only be renewed if it has been worn out, the constraint is unquestionably increased still further; but if he does so 5, 6, 8 or up to 20 times without getting it redeemed for cash, apart from being compensated from time to time with a little small change, and he also hears all around him that the experience of others has been the same as his, then he is bound to become utterly bewildered.
Is it then groundless for him to distrust the bond, which no one will redeem nor anyone assume responsibility for in respect of him? 501
Such bonds must then also decline in value against the specie or, which is the same thing, the price of commodities that can be purchased for them will rise, as they appear to possess little or no security, which, be it noted, consists in nothing but their prompt and unconditional redemption.
And as the Bank is not a person, although it is administered by persons, but is a fund, consisting of the money belonging to those who for reasons of convenience have preferred to use banknotes, established for the use of everyone, so the credit of that fund also depends on everyone having perfect knowledge of the whole institution, the overall size of the fund, the number and value of the bonds issued by it and whether they are secured by money, properties, houses or shares; by whom, in what manner and for what remuneration it is administered; its profit or balance and so forth. Such information should be made available to the public in a brief and intelligible form, which in itself, however, would not yet be significant, for all of that can easily be written up, whether it actually corresponds to the truth or otherwise. Instead every honest citizen who can prove that he has 10 to 12,000 daler on deposit there should be granted free access to see with his own eyes the real condition of everything.
Nor is it by any means sufficient that certain deputies occasionally give some attention to this fund during sessions of the Diet. There are few of them and they are so overburdened with other business that they do not have time to check the relevant account books, and they are moreover exposed to the danger of being suborned. For it is certainly too delicate a matter to entrust the private means of millions of people to the supervision or audit of a few individuals from each estate, all the more so as the public has never yet been informed by its deputies of the real situation, the difficulty of which is also increased for the members of the Diet by the fact that far too few of them thoroughly understand the actual institution, with its practices and malpractices, and are therefore obliged to accept what they are told by the Administrators.
It should therefore not come as a surprise to anyone that the dissatisfaction of the public becomes implacable when the citizen is deprived of his money and commodities without being told where they are being placed, how they are being managed and whether they will ever be made available to him again, while for fear of being regarded as an agitator he is obliged to accept, in return for all the specie that he may possess, a few sheets of paper502 bearing undertakings that have not been honoured and to trust that they are equivalent to everything that he has lost.
These are the thoughts that have occurred to me on this matter. I am by no means convinced by them myself, but I am unable to refute them.
- representative money: Paper money as opposed to metal coins; the paper money has no intrinsic value, but it “represents” or bears the value that one assigns to it.
- a treatise on the present condition of Sweden with regard to wealth and well-being: This probably refers to C. F. Scheffer’s publication Tankar om Sweriges närwarande tilstånd, i anseende, til wälmåga och rikedom, which appeared in April 1761 and was reviewed in Lärda Tidningar 9.4.1761. This work gave rise during the course of the year to three polemical works or replies, of which Anders Nordencrantz wrote two.
- the mint-tokens and government bonds: The mint-tokens were coins of which the nominal value exceeded the metal value and which were not redeemed by the state according to their nominal value; here Chydenius refers to the token money issued 1715-1719. By government bonds Chydenius probably refers here to the bonds issued 1716-1717, which lost more of their value than the money tokens. From 1719 onward both were redeemed for half their nominal value.
