[1]
Til Herr Peripatheticus.1
Nu på stunden fick jag först läsa min Herres skrifwelse til mig i Dagligt Allehanda N:o 66 af d. 22 Martii, och bör straxt, ehuru trångt jag ock hafwer om tid, beswara den. Det drager ändå nog långt ut på tiden innan min Herre genom Tidningarne kan få läsa swaret; ty jag bor för långt borta från Hufwud-Staden.
Hwarken min Herre eller Sincerus Moderatus är belåten med mina complimenter, därföre bör jag ej heller beswära dem därmed; Men sanningen at säga, är min Herre långt raisonablare i sjelfwa saken än Sincerus war, och det salt min Herre brukar kan wäl tålas, hälst af den, som saltar för andra i mer laget.2
Jag är glad då jag träffar en Criticus, som talar ren Swenska, at man förstår hwad han wil säga, men då jag råkar för Herr Lagman Antonson är hans språk så högt och imponerande, at jag ej wet hwarest jag är hemma, och nyligen fick jag N:o 60 af Stockholms Posten,3 (den jag ej annars äger) där hans Fullmägtig är lika obegripelig med sin Principal;4 Jag blef af en okänd anmodad at beswara honom, men det är swårt, ty han är, i synnerhet i början, helt obegripelig, och behöfde samma grammaticaliska skrapa,5 som Herr Lagman sjelf, om ej wärre. Sådana Papper pryda ej wårt wittra Tidehwarf.
Men det hörer ej hit. Min Herres grundsanning, at wi måste förlora af wår naturliga frihet, då wi träda i Samfund, medgifwer jag gärna. Jag har medgifwit den i den criticerade Piecen pag. 37,6 och förklarat saken närmare uti swaren på mina förra Herrar Motsägare, i synnerhet i det som min första Criticus fick;7 Men med denna principe få wi icke blindtwis fuska bort så många, så nyttiga Medborgares naturliga rätt, under namn af Samfundets bästa, efter det hwar Husbonde kan uträkna sin enskilta winst. De öfrige Classificationer i Samhället, min Herre omnämner, går jag aldeles förbi, de höra icke hit, och kan af deras warelse8 i et Samfund icke slutas hwarken til deras nytta eller skada för det Allmänna.
Det blefwe ofelbart för widlöftigt at anställa här en Philosophisk granskning, om gräntsorne af wår naturliga rätts inskränkning: wi råka här på en obanad wäg, wåra Moralister9 hafwa ej gått up för oss dessa stigar, utom Oeconomisterna i Frankrike,10 som åter winna ganska litet gehör i Swerige. Lät oss därföre, min Herre, för denna gången gå ifrån hela den abstracta twisten, och antaga gemensamt min Herres slutsats, at det Allmännas bästa blifwer högsta Lagen. Däraf argumenterar min Herre, at efter Tjänstehjon nödwändigt behöfwas i Staten måste de, i brist af god wilja, genom Lagar twingas därtil. Jag swarar, nej; Ty i alla Stater där Politiska twång ej äro, där Giftermål efter Naturens och Christendomens Lagar ej hindras, finnes altid en myckenhet fattige Arbetare, som för mat och lön måste sjelfwa söka arbete och tjänst hos dem som behöfwa betjäning; äro de få och behofwen stora, stiga deras löner, såsom alla andra waru-pris, och om de inhemska Arbetare ej räcka til, låckas Utlänningar in genom höga löner, at ärsätta bristen; Men finnas de ömnogt, faller wärdet af deras arbete. I förra fallet stiga ock tilwerkningarna i pris, men falla i det sednare.
Man inwänder wäl, at Arbetare utan twång, antingen af Frihets-principe eller lättja, afhålla sig ifrån tjänst, men jag wågar säga, detta är en skugga at skräma Lagstiftare med, då, som jag förr sagt, tiggeri hämmas med wåld; Ty den fattige Arbetaren har, i allmänhet at tala, mindre förskott11 at hålla sig ifrån förtjänst, än Hushållaren at låta arbeta. Och skulle jag i denna delen icke tros på skäl och mina ord, så trotsar jag på förfarenheten, som intet swiktar; ty i flere Provincer i Swerige har Tjänstehjons-Ordningens band på Lösdrifware wisst i 20 a 30 år hwilat til sin werkställighet, men ändock fåts och funnits Tjänstehjon; Men du säger: De hafwa dock warit dyrlegda. Jag swarar kort: Köpare säga altid at waran är dyr, men köpa ändock och måste komma ut därmed.
När nu härtil kommer, at wåldsam insättning i årstjänst, som tillika betager Arbetaren sin naturliga frihet, werkar immediate12 på utflyttningar, så at 1739 års Lagstiftare nödgades tillägga en särskilt artikel i sin Stadga emot förrymmande utur Riket,13 och Giftermål därigenom hindras, som §. 6 är bewist,14 så frågar jag min Herre, huru kunde en hög och wis Lagstiftare förmås, at genom twång för små enskilta olägenheter lägga hinder i wägen för sitt Rikes tilwäxt och styrka?
Detta argument är tagit af min Herres egen principe, och lärer därföre medgifwas.
Min argumentation af Grund-Lagen är hel simpel, näml. jag bewisar först at den fattigas arbete är hans egendom, mån det kan nekas? Sedan wisar jag at alla Undersåtares egendom är fridlyst i Grund-Lagen,[2] då lärer slutsatsen göra sig sjelf, at ock Arbetarens arbete är därunder begripit. Hwarest ligger då felet? in materia vel forma argumentationis?15 Min Herre kallar denna slutsats den sällsammaste, den kan så wara; Men därföre har jag ej antagit den, at den är sällsam, utan därföre at den är naturlig, då jag ej wågade utestänga Tjänstehjon och deras egendom ifrån Grund-Lagens hägn.
Ännu några ord om lönerna. Min Herre är dock den raisonablaste16 af mina Criticis i denna delen. Jag argumenterar aldeles utur wår gemensamma principe, Salus Reipublicæ suprema lex esto,17 och frågar först: Är det billigt18 at i et swårt hunger-år, då födan är tredubbelt dyrare än i goda år, betala lika lön, som wid den ömnogaste bärgning?19 båda kunna ju infalla under en wäntad Förordnings bestånd.20 Swarar min Herre ja, så är det icke af hjärtat, utan för at komma utur knuten, ty då Tjänstehjon bjudas flera för blotta maten än min Herre behöfwer, så lärer han, om han skall wara hushållare, spara Tjänstefolks-lönerna det året til andra behof. Säger åter min Herre nej, så har min Herre redan i upsåt at betala mindre än Förordningen dicterar, allenast han kan, h. e.21 öfwerträda Lagen; Hwi22 skola wi då plaidera23 för en Lag, den wi ej tänka hålla längre än han instämmer med wårt intresse?
Men än widare frågar jag: Tror min Herre, at en sådan Taxa i Lagen winner någon allmän werkställighet, där brist på Legohjon existerar? Så enfaldig kan jag ej anse min Herre wara. Jag har wäl ingen spådoms-anda, men det wågar jag säga, at den på flesta ställen blifwer utan efterlefnad, och det ömmar mig at se i wår tid en sådan Lag tilskapas. Men skulle den ock efterlefwas, som dock blifwer omöjeligit, werkar den på olika tider mycket ondt i Samhället genom missnöjen och utflyttningar.
Min Herre säger rätt, efter min tanka, at gratificationer24 äro för trogen tjänst billiga,25 men hwad betyder då Taxan? Jo, at Husbonden får gifwa mera om han wil, men ej Tjänstehjonet begära; på hwilkens sida wäger då rätten? Men om stor brist wore på Tjänare, mån icke min Herre, för den wälgärningen at få Tjänstehjon i sin tjänst, gärna låfwade förut någon påstådd26 gratification, häldre än wore utan? Hwad är då den påstådde lönens fastställande? En liten skrämsel för Legohjon i början, den de dock snart wågade at trampa under fötterne, tillika med sina Husbönder.
Intet äro fria beting27 nya, de hafwa warit länge i bruk på flesta ställen, och blifwa det framgent hos andra än dem som årligen måste recrutera Tjänstehjon genom Krono-Betjänten, och de äro Gudi lof ej så många, at de få hedern at utgöra Samhället, ej heller hafwa dessa beting haft den afmålade wärkan. Det är säljarens sak at rosa sin wara, därmed gör han ej synnerligen orätt, men det är köparens, at känna waran, eller wara betrodd på öppet köp efter warans wärde och gångbart pris. En god tjänst kappas28 Tjänstehjonen om på lika sätt som Husbönderne om et godt Legohjon, så at därwid är fullkomlig reciprocitet,29 och om bristen på Tjänstehjon har wändt någon förmån åt deras sida, så bör orsaken, som är twånget, häfwas, men för alt hwad heligt är ingalunda, för en liten smickrande winst, på nytt införas, at öka olycksfölgderna däraf för Samhället.
Känner min Herre icke Kongl. Råd-Kammarens Project til en förnyad Tjänstehjons-Stadga?30 Det är upsatt i anledning af Kammar-Oeconomie Deputations tankar i detta ämne, och Kongl. Kammar-Collegii därpå fotade yttrande. Det är författat med all den mogenhet och granskning, af Rikets yppersta Män, som är möjelig, och det stadgar i första §. at hwar och en må taga sig Tjänstehjon så många han wil, och i den andra § heter det, at Husbonde må med Tjänstehjon öfwerenskomma, så wäl om tjänste-tid som om lön bäst han gitter. Jag är då, ser min Herre, icke absurd allena.
Nej min Herr Peripatheticus, då en ny Tjänstehjons-Ordning skall föreslås, få wi icke rådfråga wår pung hwilken för den wore hälsosammast, eller rätta den efter Fruarnas visite-discurser31 om sina Pigor. Därtil fordras mera systematiska begrep, mera känslor af Människo-rätten, mera insigt i fölgderna af altsammans för et Samhälle, än en stor del Lagmakare kunna föreställa sig. Jag har äran at wara
Min Herres
Ödmjuke Tjenare
Anders Chydenius.
GamleCarleby den 14 April 1779.
[1]
Herra Peripatheticukselle.
Vasta juuri nyt sain lukeakseni arvoisan herran minulle osoittaman 22.3. Dagligt Allehandan numerossa 66 julkaistun kirjoituksen, ja minun on vastattava siihen heti, vaikka olen hyvin kiireinen. Silti kestää varsin kauan, ennen kuin arvoisa herra voi saada vastauksen luettavakseen sanomalehdestä, sillä asun kovin kaukana pääkaupungista.
Sen paremmin arvoisa herra kuin Sincerus Moderatuskaan ei ole tyytyväinen lausumiini kohteliaisuuksiin, joten minun ei pidä myöskään vaivata heitä niillä. Totuuden sanoakseni arvoisa herra kirjoittaa itse asiasta paljon järkevämmin kuin Sincerus kirjoitti, ja arvoisan herran sirottelema suola on toki kestettävä, etenkin sellaisen, joka syytää suolaa toisille runsaanlaisesti.
Olen iloinen kohdatessani arvostelijan, joka puhuu selvää ruotsia, niin että hänen tarkoituksensa on ymmärrettävissä, mutta kun joudun vastakkain herra laamanni Antonssonin kanssa, hänen kielensä on niin juhlallista ja vaikuttavaa, etten oikein tiedä, mihin olen joutunut, ja äskettäin sain Stockholms-Postenin numeron 6032 (lehti ei tule minulle säännöllisesti), jossa hänen edustajansa kirjoittaa yhtä käsittämättömästi kuin päämiehensäkin.33 Tuntematon henkilö pyysi minulta vastausta, mutta vastaaminen on vaikeaa, koska kirjoitus on etenkin alussa täysin käsittämätön ja kirjoittaja tarvitsisi samaa kieliopillista kuritusta kuin herra laamanni itse, ellei jopa ankarampaakin. Sellaiset kirjoitukset eivät kaunista kirjallisesti sivistynyttä aikakauttamme.
Se ei kuitenkaan kuulu tähän yhteyteen. Myönnän mielelläni paikkansa pitäväksi arvoisan herran esittämän perustotuuden, että tullessamme yhteiskunnan jäseniksi menetämme väistämättä osan luonnollisesta vapaudestamme. Olen myöntänyt tämän asian arvostellun teoksen sivulla 3734 ja selittänyt sitä lähemmin vastauksissani edellisille herroille vastaväittäjilleni, etenkin siinä vastauksessa, jonka ensimmäinen arvostelijani sai.35 Tämän periaatteen nojalla emme kuitenkaan saa yhteiskunnan edun nimissä sokeasti turmella monien perin hyödyllisten kansalaisten luonnollisia oikeuksia sen mukaisesti, mistä kukin isäntä laskee saavansa yksityistä voittoa. Ohitan täysin arvoisan herran mainitsemat muut yhteiskunnan sisäiset luokittelut, koska ne eivät liity tähän asiaan eikä niiden olemassaolosta yhteiskunnassa voida päätellä niiden yhteiselle hyvälle tuottamaa hyötyä eikä haittaa.
Tässä ei missään tapauksessa olisi tilaa ryhtyä luonnollisten oikeuksiemme rajoittamisen ehtojen filosofiseen selvittelyyn. Joudumme tässä asiassa raivaamattomalle polulle, moraaliset oppaamme Ranskan ekonomisteja36 lukuun ottamatta eivät ole avanneet meille näitä polkuja, eikä heidän mielipiteitään juuri arvosteta Ruotsissa. Jättäkäämme siis, arvoisa herra, tällä kertaa tämän takia syrjään koko tämä abstraktinen kiista ja hyväksykäämme yhdessä arvoisan herran päätelmä, että yhteisen hyvän on oltava ylin laki. Tällä perusteella arvoisa herra väittää, että kun palkolliset ovat valtakunnassa välttämättömiä, heidät on lakien voimalla pakotettava palvelukseen, ellei heillä ole hyvää tahtoa työhön. Minä vastaan: eihän toki, sillä kaikissa valtioissa, joissa valtiovalta ei harjoita pakottamista ja joissa ei estetä luonnon ja kristinuskon lakien mukaisia avioliittoja, on aina runsaasti köyhiä työläisiä, joiden on ruokaa ja palkkaa saadakseen itse etsittävä työtä ja palveluspaikkaa niiden luona, jotka palveluksia tarvitsevat. Jos heitä on vähän ja tarve on suuri, heidän palkkansa nousee kuten kaikkien muidenkin tavaroiden hinnat, ja ellei kotimaisia työläisiä ole riittävästi, maahan houkutellaan ulkomaalaisia korkeilla palkoilla puutteen poistamiseksi. Mutta jos heitä on yllin kyllin, heidän työnsä arvo vähenee. Ensiksi mainitussa tapauksessa nousevat myös valmistettujen tavaroiden hinnat, mutta jälkimmäisessä laskevat.
Esitetään varmaan se vastaväite, että ilman pakkoa työläiset eivät tule palvelukseen joko vapauden periaatteen takia tai laiskuuttaan, mutta uskallan sanoa, että tuo on kummitus, jota käytetään lainsäätäjien säikyttelemiseksi silloin, kun kerjääminen estetään voimakeinoilla, kuten olen sanonut. Onhan nimittäin köyhällä työläisellä yleensä vähemmän varaa työstä poissa pysymiseen kuin työnantajalla työn teettämiseen. Ja ellei tässä asiassa uskottaisi perustelujani ja sanojani, uskallan vedota kokemukseen, joka ei petä; ovathan palkollissäännön irtolaisuutta ehkäisevät säädökset jääneet 20–30 vuoden ajan kuolleeksi kirjaimeksi monissa Ruotsin maakunnissa, mutta niissä on silti saatu ja niissä on ollut tarjolla palkollisia. Sinä taas vastaat: he ovat kuitenkin olleet kallispalkkaista väkeä. Vastaan lyhyesti: ostajat sanovat aina tavaraa kalliiksi, mutta ostavat sitä kuitenkin, ja heidän on sopeuduttava tilanteeseen.
Kun tähän nyt lisätään, että vuosipalvelukseen pakottaminen voimakeinoilla, joka saman tien riistää työläiseltä hänen luonnollisen vapautensa, vaikuttaa heti maastamuuttoon, niin että vuoden 1739 lainsäätäjien oli lisättävä sääntöönsä erityinen pykälä valtakunnasta karkaamisen ehkäisemisestä.37 Ja kun sääntö myös estää avioitumisen, kuten 6. pykälässä on osoitettu,38 kysyn arvoisalta herralta, miten korkea-arvoinen ja viisas lainsäätäjä voitaisiin saada joidenkin vähäisten yksityisten epämukavuuksien takia käyttämään pakkoa ja pystyttämään esteitä valtakuntansa vaurastumisen ja voimistumisen tielle?
Tämä perustelu juontuu arvoisan herran itse esittämästä periaatteesta ja lienee sen takia hyväksyttävissä.
Perustuslakiin nojautuva perustelulinjani on aivan yksinkertainen, osoitan nimittäin ensin, että köyhän työ on hänen omaisuutensa, voitaneenko tätä kiistää? Sitten osoitan, että perustuslaki suojaa kaikkien alamaisten omistusoikeutta,[2] jolloin päädyttäneen itsestään päätelmään, että tämä suoja koskee myös työläisen työtä. Missä tässä on virhe? In materia vel forma argumentationis?39 Arvoisa herra sanoo tätä päätelmää mitä merkillisimmäksi, ja olkoon niin. En ole kuitenkaan päätynyt siihen sen kummallisuuden takia, vaan siitä syystä, että se seuraa luonnostaan, kun en rohjennut sulkea palkollisia enkä heidän omaisuuttaan perustuslakien suojan ulkopuolelle.
Vielä muutama sana palkoista. Arvoisa herra on toki järkevin arvostelijoistani tämän asian osalta. Esitän omat perusteluni täysin yhteisen periaatteemme pohjalta, salus reipublicae suprema lex esto,40 ja kysyn ensiksi: onko kohtuullista, että vaikeana nälkävuotena, jolloin ravinnon hinta on kolminkertainen verrattuna hyvien vuosien tasoon, maksetaan samoja palkkoja kuin hyvinä satovuosina? Kumpikin tilanne saattaa ilmetä odotetun palkollissäännön voimassaoloaikana. Jos arvoisa herra vastaa myöntävästi, vastaus ei tule sydämestä, vaan ongelman väistämiseksi, sillä kun palkollisia on tarjolla pelkästään ruokapalkalla enemmän kuin arvoisa herra tarvitsee, hän varmaankin, jos hän on hyvä taloudenpitäjä, säästänee sinä vuonna palkollisille varatut palkkarahat muihin tarpeisiin. Jos arvoisa herra taas vastaa kieltävästi, arvoisan herran aikomuksena on jo maksaa vähemmän kuin palkollissääntö määrää, kunhan hän vain pystyy sivuuttamaan lain määräykset. Miten meidän sitten pitäisi puolustaa lakia, jota emme aio noudattaa kauemmin kuin se vastaa omaa etuamme?
Mutta kysyn vielä jatkoksi: uskooko arvoisa herra, että tuollaista laissa säädettyä taksaa voidaan mitenkään yleisesti noudattaa siellä, missä on puutetta palkollisista? En voi olettaa arvoisaa herraa niin yksinkertaiseksi. Minulla ei varmaankaan ole ennustajanlahjoja, mutta rohkenen sanoa, että se jää useimmilla seuduilla noudattamatta, ja minusta on säälittävää nähdä, että meidän aikanamme laaditaan tuollaista lakia. Mutta vaikka säädöstä noudatettaisiinkin, mikä on kuitenkin mahdotonta, se aiheuttaa erilaisina aikoina paljon pahaa yhteiskunnassa tyytymättömyyden ja maastamuuton yleistyessä.
Arvoisa herra sanoo mielestäni aivan oikein, että palkkioiden maksaminen uskollisesta palveluksesta on kohtuullista, mutta mitä merkitystä taksalla silloin on? No sen verran, että isäntä saa halutessaan antaa enemmän, mutta palkollinen ei voi pyytää enempää; kumman puolelle oikeus silloin kallistuu? Mutta jos palvelijoista olisi pahasti puutetta, eiköhän arvoisa herra lupaisi siitä hyvästä, että saa palkollisen palvelukseensa, mielihyvin etukäteen jonkin kiitospalkkioksi pyydetyn summan mieluummin kuin jäisi ilman palvelijaa? Mitä merkitystä silloin on vaaditulla kiinteällä palkalla? Se on palkollisille aluksi pienenä pelotteena, jonka he kuitenkin uskaltaisivat pian polkea jalkoihinsa kuten heidän isäntänsäkin tekevät.
Vapaasti solmitut sopimukset eivät ole uusi asia, niitä on käytetty useimmilla seuduilla kauan ja käytetään vastaisuudessakin; poikkeuksena ovat ne, joiden on vuosittain pestattava palkollisia kruunun virkamiehen välityksellä, eikä heitä Jumalan kiitos ole niin paljon, että he saavat kunnian edustaa koko yhteiskuntaa, eikä noilla sopimuksilla ole myöskään ollut sellaisia vaikutuksia kuin on maalailtu. Myyjän on kehuttava tavaraansa, siinä hän ei todellakaan toimi erityisen väärin, mutta ostajan on tunnettava tavara tai vakuututtava avoimessa kaupanteossa tavaran arvosta ja käyvästä hinnasta. Palkolliset kilpailevat hyvästä palveluspaikasta aivan samoin kuin isännät hyvästä palvelijasta, joten asiassa vallitsee täydellinen vastavuoroisuus. Jos pula palkollisista on antanut heidän puolelleen hieman etua, on poistettava sen syyeli pakkokeinot. Kaiken pyhän nimessä pakkoa ei suinkaan pidä saattaa pienen houkuttelevan voiton takia uudelleen voimaan, mikä kasvattaisi siitä yhteiskunnalle aiheutuvia onnettomia seurauksia.
Eikö arvoisa herra tunne kuninkaallisen valtaneuvoston ehdotusta uudistetuksi palkollissäännöksi?41 Se pohjautuu kamari- ja talousdeputaation asiasta esittämiin ajatuksiin ja kuninkaallisen kamarikollegion niiden johdosta esittämään lausuntoon. Se on laadittu valtakunnan parhaiden miesten kaikella mahdollisella kypsyydellä ja tarkkuudella ja säätää ensimmäisessä pykälässä, että jokainen saa ottaa palvelukseensa niin monta palkollista kuin haluaa, ja toisessa pykälässä sanotaan, että isäntä saa sopia palkollisen kanssa sekä palveluksen aikamäärästä että palkasta mielensä mukaan. En siis, arvoisa herra, ole järjettömissä ajatuksissani yksin.
Ei, arvoisa herra Peripatheticus, kun palkollisasiain uudesta järjestyksestä tehdään ehdotuksia, emme saa kysyä omalta kukkaroltamme, mikä sille olisi suotuisinta, emmekä säätää sitä rouvien piioistaan käymien kahvipöytäkeskustelujen perusteella. Sen aikaansaamiseen tarvitaan järjestelmällisempiä käsityksiä, parempaa ihmisoikeuksien tuntemusta, enemmän tietoa kaikesta tästä yhteiskunnalle aiheutuvista seurauksista kuin suuri osa lainlaatijoista kykenee kuvittelemaan. Minulla on kunnia olla
arvoisan herran nöyrä palvelija.
Kokkolassa 14. huhtikuuta 1779.
Anders Chydenius.
Suom. Heikki Eskelinen
Unfortunately this content isn't available in English