[1/16]
Swar uppå Herr Lagman Antonssons jämte Dagligt Allehanda utdelte Anmärkningar, emot min Skrift, rörande Husbönders och Tjänstehjons naturliga rätt.1
Sjelfwa Rubriken til dessa Anmärkningar är så anstötelig, at den ofelbart skulle wanpryda hwar och en hyfsad Auctor, utom Herr Lagman sjelf. Critici, ehuru häftige de ock äro emot de criticerade Piecer, pläga dock så mycket hejda sin penna, at de nämna i titeln den Afhandling de tänka häkla, men Herr Lagman doppade straxt sin penna i galla, glömde Bokens namn, och skref i det ställe: Chydenii, för Lösdrifware och Lättingar antagna Fullmägtigskap. Herr Lagman har wäl rätt däruti, at den wärkeligen är et Fullmägtigskap, som jag sjelf kallar den i min underdåniga Dedication til Kongl. Maj:t; Men at den war Fullmägtigskap för Lösdrifware och Lättingar det war et misstag, som Herr Lagman inför Domstolen kunde råka illa ut före; Men som jag icke känner Processen wil jag underkasta mig en härwid, af en Lagfaren Man, antagen ny Lag-maxime, at först blifwa dömd, och sedan för mitt fel ställas under ransakning. Det är för Rikets Tjänstehjon, och ej för Lättingar, som jag antagit Fullmägtigskapet, och det blygs jag ej före. At tala för den wärnlösa, at nitälska för Mänsklighetens och Medborgares rätt til Rikets tilwäxt och förkofran, gifwer en långt större, en ädlare belöning, än den förmånligaste Entreprenade och fetaste Process för en penninge-tilbedjare. Men nog af, til swar på Rubriken. Nu til sjelfwa Anmärkningarne. Dock, hwad skall man swara på dem? Skulle jag följa dem, så borde jag blifwa en tavtologist,2 som Herr Lagman, och det wil jag icke. Hölle jag mig åter til skälen allena, så hade jag icke stort at swara på. Jag skall bjuda til at ställa Herr Lagmans Anmärkningar i någon slags ordning, ehuru swårligen det låter göra sig.
I Anmärkningarna förekomma först många sådana ställen, som icke ens hänga ihop, eller göra någon rätt Swensk mening, såsom då det heter, at en felaktig Slagklocka skall wisa på sin tafla rätta timman, som andra Urwerk. Hwad är det? Intet har klockan någon tafla, et Urwerk har tafla och wisare, men Slagklockan, det är den som i Urwerk brukas at slå timmarna, har ingendera.
När han litet nedanföre wil bewisa, at det gifwes 80 000 Lösdrifware och Lättingar, så säger han: Lät oss medgifwa, at på hwarje helt Hemman gifwes en Lätting. Hwem är det Herr Lagman medgifwer åt denna sats? Man medgifwer någon sats, wid wissa tilfällen åt sin Contrapart, men jag har aldrig påstått den eller begärt at den skulle medgifwas. Åt hwem medgifwer han då den? åt ingen annan, än sig sjelf. Men at straxt i början medgifwa den sats man borde bewisa, och då taga den för bewist, är et sätt at argumentera, som ingalunda passar för någon annan, än Herr Lagman Antonsson, och werkar öfwertygelse, ingalunda för bewisets utan för hans egen Persons skul. Således fick nu Herr Lagman, utan stor bewisnings-möda, 80 000 Lättingar; men huru han fick ihop dem i hast til en stående Armee, som nyss woro spridda omkring hela Riket, går öfwer alt mitt begrep, då han säger, och med detsamma, nämligen när han medgaf en dagtjuf3 gifwas på hwart Hemman, finner man NB. en stående Armee af 80 000 Lösdrifware. Stående kan en Armee icke wara så länge hwar Soldat ligger hemma, men Herr Lagman har den stående, jag wet ej hwarest. Ingalunda här i Stockholm, ty den är långt större än alla lefwande Människors antal i hela Staden.
Straxt nedanföre säger han, at wår allernådigste Konung ej lärer tillåta den arbetande hopen förwandlas ifrån människor til djur. Menar han därmed en naturlig förwandling, så blifwer den icke mindre för någon Regent i werlden omöjelig, än den är wår milda Konung owärdig. Men menar han därmed en Moralisk förwandling, at ifrån arbetande människor blifwa lata såsom djuren, så contradicerar4 han helt tydeligen sig sjelf, då han på andra sidan säger om djuren: ser man på foglarna under Himmelen, fiskarna i watnet och djuren på marken, så röras de alla efter sina naturliga lagar; hwarföre skall då människan ifrån arbete wara frikänd? At igenom lättjan blifwa et djur, och med djurens flit bewisa wår skyldighet at arbeta, måste wara en contradiction, som åter blir Herr Lagmans egen.
Til samma class hör äfwen den utlåtelse på andra sidan: At Konungen under fribref - - skulle låta plantera Lösdrifware och Lättingar, af hwilken hop, sedan i en hast skulle utspridas i alla Rikets winklar och wrår, et odygdigt partie, som skulle hugga sig fäste til bohlstäder, än här, än där. Stanna nu min Läsare, och se på sammanhanget i denna mening: Konungen skulle först plantera Lösdrifware och Lättingar i en hop. Månne de med fribrefwet ej skulle planteras omkring hela Riket? Herr Lagman säger nej, utan at de wore i en hop; och sedan han således fått dem i en hop, påstår han,[2/16] at de skulle utspridas i alla Rikets winklar och wrår, och denna utspridning, säger han, skulle ske i en hast. Jag för min del, och utan twifwel hela Allmänheten, längtade at få weta först, hwarest denna hop, utan twifwel af 80 000 man, blefwe planterad? och sedan huruledes den i en hast blefwe utspridd i hela Riket? Det blefwe formidable och forcerade marcher för Lättingar, då de skulle hinna i en hast til alla Rikets winklar och wrår. Änteligen heter det i samma mening, at detta odygdiga partie skulle hugga sig fäste til bohlstäder. Jag frågar min Läsare: är det Swenska? At hugga sig fast wid en ting, kan förstås och tålas; men at hugga sig fäste til bohlstäder är ingen idee, hwarken i Lag- eller Kammar-styl,5 i Witterlek eller enfaldig Swenska. Hwad är det då? Jo! rent af ingen ting; men det låter ändock stort.
Men det är ej nog härmed, min Läsare. Här finnes ännu mera af samma slags sladder, fast det ej hörer til saken. På tredje sidan heter det: så snart skriket uphörde, nämligen om Wäxelcours, Penninge-wärde och Mynt, ändade sig alt gräl med en helig tystnad. Det är så mycket sagt: när skriket uphör, så blifwer det tyst. Det är i sig sjelf en alt för swag tanka: när barnet wänder igen6 at skrika så är det tyst; eller ännu kortare: nihil dicere multis verbis.7 Men lät oss ännu uprepa denna märkeliga mening, i sammanhang med det följande. Så snart skriket uphörde, ändade sig alt gräl med en helig tystnad. Riksdalern kom, Coursen satte sig, etc. Han säger först at skrik och alt gräl uphörde, sedan kom Riksdalern och därpå satte sig Coursen; men det war icke sant, ty grälet hörde icke förr up och allmänna missnöjet, förr än specie Myntet kom; då först, men ej förr kom den heliga tystnaden som Herr Lagman omtalar. Han säger ock, at Coursen satte sig; därwid stadnade han åter för osanning. Den stod åtminstone par år för realisation redan wid 72 mark, och då Riksdalern wid 1776 års slut kom ut, satte sig Coursen icke en enda mark, utan stod på sitt förra och rätta ställe.8 Hwad är det då Herr Lagman grälar uti?
Dock, jag hinner ej följa honom i alla orimmeligheter på spåren; ty i Anmärkningarna finnes icke stort annat. Allenast en profbit af detta slaget måste jag än anföra. Han säger mot slutet af sin Afhandling, at jag ej walt text efter ämne, då jag lämpat Grund-Lagens ord, om allmän frid och säkerhet, til Tjänstehjonen, såsom Rikets undersåtare, med den alfwarsamma tilsats, at om sådana förklaringar äro antageliga, då är ock hwarje Religion för sig sjelf särskilt lätt bewist wara den rätta. Härwid måste jag först göra någon halt wid orden. Hwad är det för en underlig pleonasmus:9 hwarje Religion för sig sjelf särskilt? Hade det ej warit nog, at säga hwarje Religion? Men om man än wille säga hwarje Religion för sig, hwad skulle ordet sjelf göra där? och än mindre sjelf särskilt; det blir helt löjeligit. Dock stor sak om orden. Huru hänger sjelfwa saken ihop? Han säger: Om sådana förklaringar, at Tjänstehjonen äfwen äga skygd under Grund-Lagen äro antagelige, då är ock hwarje Religion lätt bewist wara den rätta. Hwad är för sammanhang emellan dessa bägge ideer? Huru skall indifferentismus10 däraf bewisas? Herr Lagman säger det är lätt at bewisa, men hwarken upgifwer han bewisnings-grunderna eller sjelfwa sättet. På Herr Lagmans bewisnings-sätt, nämligen, at först medgifwa det som bör bewisas, går det an, men ingalunda för andra.[1/17]
För11 det andra förekomma i dessa Anmärkningar flera satser, som i sig sjelf äro grundfalska, såsom då han på 3:dje sidan säger, at ingen af Rikets Med-lemmar kan nu eller wid förra Riksdagar då frågan warit om Tjänstehjons-Stadgan, hafwa warit utan laga Fullmägtig eller därwid icke hörd. Hwem har då warit Fullmägtig för Tjänstehjonen? hwem har hört dem? Husbönder och Tjänstehjon äro ju, när det kommer an på deras frihet, en wiss städsel och årslön, af stridiga intressen mot hwarandra. Alla, som äro Ledamöter af Riksens Ständer, äro Husbönder, men icke en enda är Tjänstehjon. Huru, och genom hwem äro de då hörde? Den möjeligheten, at Ständers Fullmägtigas barn kunna blifwa Tjänstehjon är så långwäga, at den ej kan werka emot några hundrade Dalers årliga besparing i Tjänstehjons-löner. Därföre har det aldrig skedt; och likwäl wågar Herr Lagman sig fram med en osanning, at för Allmänheten öka sin egen trowärdighet i alt det öfriga.
Straxt därefter kommer han fram med en ännu nästan gröfre, som skall wara en slutsats af hela hans föregående argumentation, som lyder så: Beslutet af alt detta blifwer, at det må wara en willosats, at någon kan sägas trängd på jordklotet, som kommit i werlden med friska lemmar och mänskligt förnuft. Är denna grymma satsen san, så måste alla Christna slafwar i Marocco icke heller wara trängda; Swenska fångarna i början af detta åra hundrade i Siberien, och den Pigan, som af sin Husbonde inlåstes med wilja i et Contoir,12 at swälta och frysa ihjäl, äfwen wara fria, emedan de med friska lemmar och förnuft kommit til werlden. Jag ryser wid sådana ohyggligheter.
Mot slutet af samma sida heter det åter: At tillämpa Konunga-Försäkran på Tjänstehjonen, då det heter: Konungen skall - - ingen afhända eller afhända låta något gods, löst eller fast etc., det är icke at wälja text efter ämne. Således menar Herr Lagman at denna text icke bör lämpas på Tjänstehjonen, efter den icke hörer dem til. Äro de då icke Människor? äro de icke Swenske Medborgare? Det är likwäl på deras skuldror, som Herr Lagman står så högt öfwer Menigheten. Hwi13 wil han då trampa så lågt sin egen fotapall? Om den faller undan, så blifwer han sjelf snart et så litet kräk, som det han nu trampar uppå.
För det tredje bör jag likwäl lämna Herr Lagman den justice14 at i hans Anmärkningar äfwen finnas några sanningar, ehuru ingendera af dem bewisa det de borde; såsom, då det i början heter; At Gud sjelf hafwer befalt at arbeta. Men antingen egna dageliga behofwer och winnings-lystnad, eller Husbondens och dess Dräng-Fogdes karbas15 äro, ibland fritt Folk, de bästa driffjädrar därtil, blifwer altid obewist af den satsen.
Den andra sanning, som Herr Lagman anfördt, är, at den som förstår rätt ställa et arbete, uträttar mera med et mindre antal Folk, än en annan med större. Men däraf följer icke, at den ringa Arbetaren, som öknämnes för Lösdrifware, skall af naturen hafwa fått mindre wett at ställa et arbete, än hans Aristocrate, åtminstone känner jag flere af dessa sednare, som begått fallissementer och spelt banquerout,16 med ägodelar til flere tusende Riksdalers wärde, än den fattige ägt slantar i hela sin lifstid, som sedan ligga sina Med-människor til last, och ändock ingalunda åtnöjas med öfwerlefworna17 som finnas i en annars gryta, som den fattiga Arbetaren gör. Huru wäl hafwa de då förstått at ställa arbetet?
Det är ock en sanning, som han säger: At det ena Länet är det andra icke likt, hwarken i aflöning, kosthåll eller arbete, och at det är omöjeligit få en Tjänstehjons-Stadga som kan tjäna för hela Riket. Men hwad hör det til saken om Lösdrifware? eller hwad tillämpning gör han däraf? Den hörer hwarken til det föregående eller efterföljande, ej heller til sjelfwa saken.
Men hwad det af Herr Lagman citerade Sam. 8. beträffar, det han hwarken til sammanhang eller uttolkning förstår, där Israels barn hotas at blifwa Konungens trälar, så bör man märka, at det war Aristocraternas, de odygdiga Samuels Söners tyrannie,18 som bragte dem at hälre wälja en än tio despoter, och detsamma har sedan ofta händt. Huru tror då Herr Lagman nu, at, då Sweriges Milda Konung wil regera öfwer et fritt Folk, Han då kunde tåla Sina trogna undersåtare träla under sina Medbröder?
När man roar barn wid en eldbrasa plägar man berätta för dem flere historier om busar, at hålla dem inne. Herr Lagman gör på samma sätt. Han målar för oss en Armee af 80 000 Lösdrifware, han formerar af dem en fri Corps, och säger, at ingen twiflar, at den icke skulle blifwa farlig för sielfwa Ko[2/17]nunga-Magten, än mera för Medborgares lif och egendom. Men han kommer för sent. Det är redan i hela werlden bekant, at det små Folket hafwa aldrig warit farligt för Konunga-Magten, om icke någon af de store stått i spetsen för dem, eller blåst därunder, för at skära sig sjelf breda remmar19 på Konunga-Magtens bekostnad. I de förra widskeppeliga åldrar hade det gått an at skräma med skuggor; men i wårt tidehwarf ler man åt så plumpa målningar.
Flera tusende Exemplar af dem, gratis utdelta, uplysa intet annat än Herr Lagmans Caracter, och förswinna som en hop swärmare med rök i luften.
Men jag wil blifwa alfwarsam til slut. Jag har pag. 57, i den criticerade Piecen, definierat Lösdrifware,20 at jag därmed förstår friska och arbetsföre tiggare, de äro Staten och Medborgare til last, de hafwa sönderslitit Samfunds-banden, och äro ej eller därföre berättigade at njuta Samfundets beskydd. Dessa äro de som snoka i andras grytor; för dem, af hwad omständigheter och wilkor de ock wara må, afsäger jag mig alt förmynderskap och lämnar dem gärna i Herr Lagmans näpsande21 händer, at twinga dem til års- och krigs-tjänst, til Spin- och Tuckthus arbete. Jag förswarar ock aldrig en lastfull människa, utan gifwer honom gärna til et rättmätigt offer för Missgärnings-balken. Jag nekar icke, at årstjänster i sin frihet, såsom de nu på flesta orter warit, äro förmånliga för Tjänstehjonen, och påstår22 icke deras afskaffande. Jag talar allenast för den obrottsliga Arbetaren, som wil lefwa med hustru och barn af sitt arbete, betala sin skatt och lyda sin Öfwerhet, at en sådan ej behöfde söka ibland fria Swenska Medborgare annat förswar än oskulden; och man må gräla om en Tjänstehjons-Stadga, så mycket man wil, skall dock den sanning snart upklarna, at om hon går därutöfwer, skall hon antingen blifwa chimere23 i wärkställigheten, eller förswaga Rikets möjeliga förkofring och styrka.
Anders Chydenius.
[1/16]
Vastaus herra laamanni Antonssonin Dagligt Allehandan liitteenä levittämiin Huomautuksiin, jotka kohdistuvat teokseeni Isäntien ja palkollisten luonnollisista oikeuksista.
Jo näiden huomautusten saama otsikko on niin loukkaava, että se olisi ehdottomasti epäedullinen jokaisen sivistyneesti esiintyvän kirjoittajan julkiselle maineelle herra laamannia itseään lukuun ottamatta. Vaikka arvostelijat vastustaisivat arvostelemiaan teoksia kuinka kiihkeästi tahansa, he tavallisesti kuitenkin hillitsevät kynäänsä sen verran, että he mainitsevat otsikossa sen tutkimuksen, jota he aikovat ruotia, mutta herra laamanni kastoi heti kynänsä sappeen, unohti kirjan nimen ja kirjoitti sen sijaan Chydeniuksen asettumisesta irtolaisten ja laiskurien valtuutetuksi. Herra laamanni on toki sikäli oikeassa, että kyseessä todellakin on valtuutetun tehtävä, kuten itsekin sen nimeän kuninkaalliselle majesteetille osoittamassani alamaisessa omistuskirjoituksessa. Sen nimeäminen irtolaisten ja laiskurien valtuutetun tehtäväksi oli kuitenkin erehdys, josta herra laamannille voisi koitua ikäviä seurauksia oikeuden edessä. Koska en kuitenkaan tunne prosessioikeutta, alistun laintuntijan tässä asiassa omaksuman uuden oikeusperiaatteen alaiseksi, siis siihen, että ensin minut tuomitaan ja sitten minun rikkomukseni tutkitaan. Olen ottanut ajaakseni valtakunnan palkollisväestön, en laiskurien asiaa, enkä häpeä tätä lainkaan. Puhuminen puolustuskyvyttömien puolesta, uurastus ihmisyyden ja kansalaisen oikeuksien puolesta valtakunnan kasvun ja vaurastumisen hyväksi tuottaa paljon suuremman ja jalomman palkkion kuin edullisinkin urakka ja tuottoisin oikeusprosessi rahanpalvojalle. Riittäköön tämä vastaukseksi otsikkoon. Siirtykäämme itse huomautuksiin. Mutta mitä niihin on vastattava? Jos noudattaisin niiden kulkua, minun olisi toistettava itseäni kuten herra laamanni tekee, enkä halua toimia sillä tavalla. Jos taas pitäytyisin pelkästään esitetyissä perusteluissa, minulla ei olisi paljonkaan vastattavaa. Yritän asetella herra laamannin huomautukset jonkinlaiseen järjestykseen, vaikka se on vaikeaa.
Huomautuksissa on ensinnäkin useita kohtia, joissa ei ole järkeä tai jotka eivät ole kunnollisella ruotsin kielellä ymmärrettävissä, esim. kun väitetään, että viallinen lyönneillään ajan ilmoittava kello näyttää numerotaulullaan oikean ajan muiden kellolaitteiden24 tapaan. Mitä hän tarkoittaa? Ei lyövällä kellolla ole numerotaulua. Kellokoneistolla25 on taulu ja viisarit, mutta kellolla, jonka lyönti kellolaitteessa ilmoittaa tasatunnit, ei ole kumpaakaan.26
Kun hän hieman myöhemmin haluaa osoittaa, että irtolaisia ja laiskureita on 80 000, hän sanoo: myöntäkäämme, että jokaista kokonaista manttaalia kohti on yksi laiskuri. Kenelle herra laamanni haluaa tässä lauseessa osoittaa myöntämisensä? Jokin vastapuolen väite myönnetään joissakin tilanteissa paikkansa pitäväksi, mutta en ole koskaan esittänyt tuollaista väitettä enkä pyytänyt, että se olisi myönnettävä paikkansa pitäväksi. Kenelle hän siis tekee myönnytyksensä? Ei kenellekään muulle kuin itselleen. Mutta kun heti aluksi myönnetään oikeaksi väite, joka olisi todistettava paikkansa pitäväksi, ja sitten pidetään sitä todistettuna, väitellään tavalla, joka ei sovi kenellekään muulle kuin herra laamanni Antonssonille, eikä väite saavuta vakuuttavuutta suinkaan todistelun, vaan hänen oman persoonansa nojalla. Niinpä herra laamanni löysi nyt ilman suurtakaan todistelun vaivaa 80 000 laiskuria, mutta en pysty käsittämään, miten hän yhtäkkiä sai heidät kootuksi vakinaiseksi armeijaksi, kun he vastikään olivat hajallaan kaikkialla valtakunnassa. Hänhän sanoo, myönnettyään, että jokaisella maatilalla on yksi tyhjäntoimittaja, että siinä samassa on koossa, (huom.) vakinainen 80 000 irtolaisen armeija. Armeijahan ei voi olla vakinaisesti koossa niin kauan kuin jokainen sotilas makailee kotona, mutta herra laamannilla se on koossa, en vain tiedä missä. Ei ainakaan täällä Tukholmassa, sillä se on paljon suurempi kuin kaikkien koko kaupungissa asuvien ihmisten määrä.
Heti seuraavaksi hän sanoo, ettei armollinen kuninkaamme voine sallia työtä tekevien joukon muuttuvan ihmisistä eläimiksi. Jos hän tarkoittaa luonnollista tietä tapahtuvaa muuttumista, se on sekä mahdotonta kenellekään maailman hallitsijalle että lempeän kuninkaamme arvolle sopimatonta. Mutta jos hän tarkoittaa tällä moraalista muuttumista, jolloin työtä tekevät ihmiset muuttuvat laiskoiksi kuin eläimet, hän selvästikin puhuu ristiin, kun hän toisaalta sanoo eläimistä: jos katsotaan taivaan alla lentäviä lintuja, veden kaloja ja maalla eläviä eläimiä, ne kaikki liikkuvat luonnon säätämien lakiensa mukaisesti, miksi sitten ihmisen pitäisi olla vapautettu työnteosta? Jos laiskuus muuttaa eläimeksi, mutta eläimiin vedotaan todisteeksi meidän velvollisuudestamme tehdä työtä, puheissa on selvä ristiriita, ja sen herra laamanni on taaskin itse saanut aikaan.
Samaan luokkaan kuuluu tämäkin mielenilmaus sivulla kaksi: Että kuningas vapaakirjeitä myöntämällä antaisi istuttaa – – – irtolaisia ja laiskureita, joiden keskuudesta levittäytyisi sitten tuota pikaa valtakunnan kaikkiin kolkkiin ja kulmakuntiin kelvoton joukko, joka tarrautuisi kiinni asuinpaikkoihin siellä täällä. Pysähdypä nyt, arvoisa lukija, katsomaan tämän virkkeen sisäistä johdonmukaisuutta. Kuningas ensinnäkin sijoittaisi irtolaiset ja laiskurit jonnekin yhtenäiseksi joukoksi. Eivätköhän he vapaakirjeen turvin levittäytyisi kaikkialle valtakuntaan? Laamannin mukaan ei suinkaan, vaan he olisivat yhtenä joukkona, ja sitten kun hän on saanut heidät kootuksi yhteen, hän väittää,[2/16] että he levittäytyisivät kaikkiin valtakunnan kolkkiin, ja tämä levittäytyminen tapahtuisi hänen sanojensa mukaan tuossa tuokiossa. Minä puolestani, samoin kuin epäilemättä koko yleisö, haluaisin ensin tietää, minne tämä joukko, epäilemättä 80 000 miestä, sijoitettaisiin? Ja miten se sitten tuossa tuokiossa levittäytyisi koko valtakuntaan? Siitäpä tulisi laiskureille hirmuisia ja pakkovauhtisia marsseja, kun heidän olisi tuossa tuokiossa ennätettävä valtakunnan kaikkiin kolkkiin. Lopuksi samassa virkkeessä sanotaan, että tämä kelvoton joukko tarrautuisi kiinni asuinpaikkoihin. Kysyn arvoisalta lukijalta: onko tuo oikeata äidinkieltä? Johonkin esineeseen kiinni iskeminen voidaan ymmärtää ja sietää; mutta iskeytyminen asuinpaikoille ei ole mielekäs ilmaisu, ei laki- eikä kameraalikielessä, ei kirjallisuudessa eikä tavallisessa arkipuheessa. Mitä se sitten on? No, ei yhtään mitään! Mahtavalta se kuitenkin kuulostaa.
Tämä ei vielä riitä, arvoisa lukija. Mukana on vieläkin enemmän samanlaista jaarittelua, vaikka se ei lainkaan kuulu asiaan. Kolmannella sivulla sanotaan: heti kun metelöinti loppui, nimittäin vaihtokurssista, rahan arvosta ja rahalajeista, kaikki riitely päättyi pyhään hiljaisuuteen. Sanotaan siis, että tulee hiljaista, kun metelöinti loppuu. Se on sinänsä kovin heiveröinen ajatus: kun lapsi lakkaa kiljumasta, tulee hiljaista; tai vielä lyhemmin: nihil dicere multis verbis.27 Mutta toistakaamme vielä tämä merkittävä lause ja yhdistäkäämme se seuraavaan: Heti kun metelöinti loppui, kaikki riitely päättyi pyhään hiljaisuuteen. Riikintaaleri tuli käyttöön, vaihtokurssi laski, jne. Hän sanoo ensin, että huuto ja kaikki riitely loppuivat, sitten tuli riikintaaleri ja sen jälkeen kurssi laski. Tämä ei kuitenkaan ole totta, sillä riitely ei loppunut eikä liioin yleinen tyytymättömyys ennen kuin hopearaha tuli käyttöön. Vasta silloin, mutta ei sitä ennen, tuli pyhä hiljaisuus, josta herra laamanni puhuu. Hän sanoo myös, että kurssi laski; tässä hän taas puhuu palturia. Kurssi oli jo ainakin kaksi vuotta ennen rahauudistusta 72 markassa, ja kun riikintaaleri tuli käyttöön vuoden 1776 lopussa, kurssi ei laskenut markankaan vertaa, vaan pysyi entisellä ja oikealla tasollaan.28 Mistä herra laamanni sitten oikein riitelee?
En kuitenkaan ehdi seurata kaikkien hänen järjettömyyksiensä jälkiä; eihän hänen huomautuksissaan juuri muuta ole. Vain yksi näyte tämmöisestä minun on vielä esitettävä. Hän sanoo tutkielmansa loppupuolella, etten ollut valinnut aiheeseen sopivaa saarnatekstiä, kun olin soveltanut perustuslain sanoja yleisestä oikeusturvasta ja turvallisuudesta palkollisiin valtakunnan alamaisina, ja lisää vakavissaan: jos tuollaiset selitykset voidaan hyväksyä, silloin voidaan myös jokainen uskonto itse sellaisenaan erikseen helposti todistaa ainoaksi oikeaksi. Tässä joudun aluksi hieman pysähtymään sanoihin. Mitä kummallista liikasanaisuutta: jokainen uskonto itse sellaisenaan erikseen? Eikö riittäisi: jokainen uskonto? Mutta jos haluttaisiin sanoa jokainen uskonto sellaisenaan, mitä tekemistä sanalla itse tässä on, puhumattakaan sanoista itse erikseen; tekstistähän tulee täysin naurettavaa. Tässä nyt on puhuttu paljon sanoista. Miten itse asiaa on käsitelty? Hän sanoo: Jos tuollaiset selitykset, että perustuslaki suojaa palkollisiakin, voidaan hyväksyä, silloin voidaan myös jokainen uskonto helposti todistaa ainoaksi oikeaksi. Mitä yhteyttä näillä ajatuksilla on toisiinsa? Miten välinpitämätön suhtautuminen uskonnollisiin eroavaisuuksiin voidaan todistaa tuolla perusteella? Herra laamannin mukaan sen todistaminen on helppoa, mutta hän ei kerro todistelun perusteita eikä itse todistelun menetelmää. Tämä käy päinsä herra laamannin todistelutavalla, siis myöntämällä alussa todeksi se, mikä pitää todistaa, mutta muille tämä ei kelpaa.[1/17]
Toiseksi29 näihin huomautuksiin sisältyy useita väitteitä, jotka ovat sinänsä perin pohjin virheellisiä, esim. kun hän sanoo 3. sivulla, ettei kukaan valtakunnan kansalaisista nyt eikä aiemmilla valtiopäivillä, joilla on käsitelty palkollissääntöä, ole jäänyt vaille lainmukaista edustajaa tai kuulemista. Kuka siis on ollut palkollisten valtuuttama edustaja? Kuka on kuullut heitä? Isäntien ja palkkalaisten välillähän on eturistiriita, kun kyseessä on näiden vapaus, pestiraha ja vuosipalkka. Kaikki valtakunnan säätyjen valtiopäivämiehet ovat isäntiä, yksikään ei ole palkollinen. Miten ja kenen välityksellä heitä siis kuullaan? Se mahdollisuus, että valtiopäivämiesten lapsista voi tulla palkollisia, on niin etäinen, ettei se voi merkitä mitään, kun vastassa on muutamien satojen taalereiden vuosittainen säästö palkollisten palkoissa. Tämän takia kuulemista ei ole koskaan tapahtunut, ja silti herra laamanni rohkenee esittää totuudenvastaisen väitteen lisätäkseen yleisön keskuudessa kaiken muun tekstinsä uskottavuutta.
Heti tämän jälkeen hän esittää melkeinpä vielä karkeamman väitteen, joka on tarkoitettu loppupäätelmäksi hänen koko edeltäneestä perustelujen sarjastaan ja joka kuuluu näin: Lopputulokseksi tästä kaikesta tulee vakaan käsitykseni mukaan, että harhaoppina on pidettävä sellaista uskonkappaletta, että kenenkään sellaisen voitaisiin sanoa olevan maapallolla pakon alaisena, joka on tullut maailmaan ruumiiltaan terveenä ja ihmisjärki päässään. Jos tämä julma lause on tosi, eivät siis Marokossa orjina pidetyt kristityt voi myöskään elää pakon alaisina, ja vapaita olisivat myös tämän vuosisadan alussa Siperiaan joutuneet ruotsalaiset vangit sekä isäntänsä tahallaan komeroon nälkään ja kylmään kuolemaan sulkema piika, koska he ovat tulleet maailmaan ruumiiltaan terveinä ja järki päässään. Moiset hirveydet kauhistuttavat minua.
Saman sivun lopussa sitten taas sanotaan: Kuninkaan hallitsijanvakuutuksen soveltaminen palkollisiin, kun siinä sanotaan: Kuningas älköön – – riistäkö tai salliko kenenkään muunkaan riistää, irtainta tai kiinteää omaisuutta jne., ei ole aiheen mukaisen saarnatekstin valitsemista. Herra laamanni on siis sitä mieltä, ettei tätä tekstiä pidä soveltaa palkollisiin, koska se ei koske heitä. Eivätkö he sitten ole ihmisiä? Eivätkö he ole Ruotsin kansalaisia? Heidän hartioillaan herra laamanni kuitenkin seisoo niin korkealla yhteisen kansan yläpuolella. Miksi hän sitten haluaa polkea rahin omien jalkojensa alta niin syvälle? Jos rahi kaatuu, hänestä itsestään tulee pian juuri samanlainen pieni mitättömyys, jota hän nyt polkee.
Kolmanneksi minun on tehtävä herra laamannille kuitenkin oikeutta sikäli, että hänen Huomautuksissaan on mukana muutamia totuuksiakin, vaikka niistä mikään ei todista sitä, mitä niillä on haluttu todistaa. Niinpä alussa sanotaan, että itse Jumala on antanut käskyn tehdä työtä. Sillä lauseella ei kuitenkaan koskaan saada todistetuksi, ovatko omat päivittäiset tarpeet ja voitonhimo vai isännän ja tämän renkivoudin piiska vapaan kansan keskuudessa parhaat kannustimet tähän.
Toinen herra laamannin esittämä totuus on, että se, joka osaa järjestää työn oikein, saa enemmän aikaan pienemmällä väkimäärällä kuin toinen suuremmalla. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että vähäpätöinen työläinen, jota nimitellään irtolaiseksi, on luonnostaan kyvyttömämpi järjestämään työtä oikein kuin häntä komentava aristokraatti. Ainakin minä tunnen useita näitä herroja, jotka ovat ajautuneet maksukyvyttömyyteen ja vararikkoon ja menettäneet useampia tuhansia riikintaalereita kuin köyhä ihminen omistaa lantteja koko elämänsä aikana, ja ovat sitten lähimmäistensä taakkana tyytymättä silti toisen padasta jäljelle jääneisiin tähteisiin köyhän työläisen tavoin. Miten hyvin he siis ovat osanneet järjestää työn?
Totuuden hän sanoo myös kirjoittaessaan, etteivät läänit ole keskenään samanlaisia palkkaolojensa, ruokatapojensa eivätkä töiden laadun kannalta ja että on mahdotonta saada aikaan palkollissääntöä, joka palvelee koko valtakuntaa. Mutta mitä tekemistä tällä on irtolaisista käytävässä keskustelussa? Tai miten hän soveltaa tätä tietoa? Se ei kuulu sen edellä eikä sen jäljessä olevan tekstin yhteyteen eikä myöskään itse asiaan.
Mitä sitten tulee herra laamannin siteeraamaan Samuelin kirjan 8. lukuun, jonka yhteyksiä ja tulkintaa hän ei ymmärrä ja jossa Israelin lasten uhataan joutuvan kuninkaan orjiksi, on huomattava, että aristokraattien, Samuelin kelvottomien poikien, hirmuvalta30 sai heidät valitsemaan mieluummin yhden hirmuvaltiaan kymmenen sijaan, ja samoin on myöhemminkin usein tapahtunut. Miten sitten herra laamanni nyt uskoo, että Ruotsin lempeä kuningas, joka haluaa hallita vapaata kansaa, voisi sietää uskollisten alamaistensa joutuvan raatamaan veljiensä orjina?
Kun lapsia viihdytetään takkatulen ääressä, tapana on kertoa heille tarinoita pahantekijöistä, jotta he pysyisivät sisällä. Herra laamanni menettelee samalla tavalla. Hän maalaa silmiemme eteen 80 000 irtolaisen armeijan, hän muodostaa heistä vapaajoukon ja sanoo että kukaan ei epäile, ettei se kävisi vaaralliseksi jopa kuninkaanvallalle[2/17] saati sitten kansalaisten hengelle ja omaisuudelle. Hänen varoituksensa on kuitenkin myöhästynyt. Koko maailma tietää jo, etteivät pieneläjät ole koskaan olleet vaaraksi kuninkaanvallalle, ellei heidän kärkeensä ole asettunut joku mahtimiehistä tai lietsonut heitä liikkeelle elääkseen leveästi kuninkaanvallan kustannuksella. Entisinä taikauskoisina aikoina olisi haamuilla voitu pelotella; meidän aikakaudellamme noin kömpelöt maalailut herättävät kuitenkin hymyilyä.
Näiden maalailujen31 tuhannet ilmaiseksi jaellut kappaleet eivät valista muusta kuin herra laamannin luonteesta ja katoavat savuna ilmaan parveilevien itikoiden tavoin.
Haluan kuitenkin sanoa lopuksi vakavan sanan. Olen arvostellun teoksen sivulla 5732 määritellyt irtolaiseksi terveet ja työkykyiset kerjäläiset, jotka ovat taakkana valtiolle ja kansalaisille. He ovat katkoneet yhteiskunnan siteet eivätkä sen takia ansaitse yhteiskunnan suomaa turvaa. He pyrkivät toisten ihmisten patojen ääreen. Heidän edusmiehenään, olkootpa he millaisissa oloissa tai tilanteissa tahansa, en missään tapauksessa esiinny, vaan jätän heidät mielihyvin herra laamannin tuomitseviin käsiin, jotta heidät pakotettaisiin vuosi- ja sotapalvelukseen, töihin kehruu- ja kuritushuoneisiin. En myöskään koskaan puolusta paheellista ihmistä, vaan luovutan hänet mielelläni rikoslain määräämän oikeudenmukaisen kohtalon uhriksi. En kiistä sitä, että vapaasti sovittu vuosipalvelus, joka on nyttemmin ollut käytäntönä useimmilla seuduilla, on edullinen palkollisille, enkä vaadi vuosipalveluksen poistamista. Puhun vain nuhteettoman työläisen puolesta, miehen, joka haluaa elää työllään vaimonsa ja lastensa kanssa, maksaa veronsa ja totella esivaltaansa, jotta sellaisen miehen ei tarvitsisi etsiä Ruotsin vapaiden kansalaisten keskuudessa muuta puolustusta viattoman rehellisyytensä lisäksi. Riideltäköön palkollissäännöstä miten paljon tahansa, pian kuitenkin kirkastuu se totuus, että jos sääntö viedään pitemmälle, se joko jää toteutumattomaksi tuulentuvaksi tai vaikuttaa heikentävästi valtakunnan vaurastumisen ja voimistumisen mahdollisuuksiin.
Anders Chydenius.
Suom. Heikki Eskelinen
Unfortunately this content isn't available in English