Previous Section: A Remedy for the Country, § 37
Next Section: A Remedy for the Country, § 39
§ 38
In case the reader should hear this scheme denounced as threatening a bankruptcy that would unsettle the kingdom’s credit and be dishonourable for a country, he should not allow himself to be intimidated by that but quietly reflect on the matter. I merely wish to state with regard to this:
First, that it has already been demonstrated above, with arguments, that the denominations daler, mark and öre have not for several centuries past, either for copper or silver coins, denoted any specific quantity of silver or copper that one would now fully accept as finite, but have undergone the very greatest transformations, to the harm of the nation.
There cannot thus be any demonstrable danger of a bankruptcy here, as the daler in slantar and the paper daler will, at a 72-mark rate, remain virtually identical, unless one wishes to similarly describe the minting of slantar as a four-ninths bankruptcy, which is nonetheless authorized by our monetary regulations.
Second, if this were a case of bankruptcy, then it has already been shown that it is by no means the first one in Sweden but that such cases have occurred50 from as far back as the ninth century to the present time, when a mark in coin has been devalued from 16 lod of fine silver, at the exchange rate now stabilized at 70 mark, to approximately 1/35th of a lod, and the daler in the same proportion. If bankruptcy is to be avoided and the credit of the country to be maintained by lowering the tale-value, the question will be when one ought to begin: in the year 800, 1600, 1670, 1715 or 1760? Unless we start with the first-mentioned year, I shall, with precisely the same arguments that are used now, prove the bankruptcy. People may respond to me: we are not responsible for what happened before, as long as we take care that it does not happen in our time; and I intend to give the same reply to those who would accuse us of causing a bankruptcy, because that is something for which the Estates of the Realm now assembled are not responsible and have no part in, for already long ago and before the Diet of 1761 the tale-value had been raised in all commerce, while riksdaler specie were not purchased for less than 18 daler but well above that during the following years.
For whatever reason this may have happened, in accordance with or against the law, owing to the Government’s own regulations, as was shown above, or to usurers, it is nonetheless known throughout Europe that it really did happen and that all commodity prices have already adjusted themselves to it and, if that were disturbed, would fall into a similar but more painful confusion than that in which they had been during the rising exchange rate, when a high daler denomination encouraged producers to work hard, whereas its fall will on the contrary have a stifling effect on every kind of trade.
The nation undoubtedly desires to escape from the chaos once and for all by means of the prudent and well-judged measure of the Government, with the least possible impact on the country, but by no means necessarily to restore the financial system, by a long and hazardous process, to the same condition in which it was established in 1715, as it has not been determined whether that particular change was the best one or whether lowering the tale-value, which had often been attempted before but had always upset the productive occupations and never before proved feasible, could now be implemented.
Third, no one will now suffer more from this except those who have for 20-odd years allowed their holdings of banknotes to lie idle. He who has saved some assets of value retains their full value, and those who now hold the largest sums of banknotes are certainly those least entitled to have51 them converted at 36 mark, as they themselves have after all obtained them for half or a third of their value from others when the rate was high, and I do not understand by what kind of patriotism one can defend the practice of paying foreigners, after the passage of a few years, for all banknotes, debentures of the Paymaster General’s Office and all promissory notes of private individuals, which were issued at a high rate of exchange and made payable in daler kmt, two or three times as many riksdaler as those foreigners had obtained them for, all of which would largely be avoided if the banknote were once and for all made payable by a certain quantity of silver. Fourth, borrowers are presumably more numerous in this country than lenders, or at least it is essentially the productive occupations that make use of loans but capitalists and usurers who provide them. Which of these does the reader think deserve more sympathy?
During a falling exchange rate the indigent borrower will lose all he has, but at a stabilized rate neither of them, and if capitalists have indeed lost something, that has happened before and they are also those best able to bear it. How can such manifest truths be denied?
Fifth, if the Bank, due to this bankruptcy, if one is to call it that, should gain some additional strength as the loans are repaid, that would by no means be a bad thing; the Crown owes a debt to the Bank of several hundred tunnor guld, and the nation is weighed down merely by the payment of interest on it. The more wealthy the Bank were to become, therefore, the sooner would it be able on that basis to redeem its notes and its credit be restored, and the more easily could the Bank rescind its claim on the Crown, to the relief of all subjects, which will otherwise exhaust us and our children and always make matters related to our votes of supply awkward for the Sovereign Power and odious to the nation.
Sixth, such kinds of bankruptcy and far larger and more far-reaching ones are not uncommon in Sweden or other countries, without their losing credit on that account. I merely wish to cite two examples.
The token coins1 that were stamped as 1 daler smt did lose a considerable amount of their stamped value in trading, so that the commodities purchased with token coins rose in price by 200 or 300 per cent,52 but the Government itself forced them down in one year by more than 1,000 per cent and at a stroke turned many capitalists into beggars. But at the same time and by so doing, the kingdom recovered its credit.
But nothing is now said about lowering or in the slightest debasing the value of the banknote but only about maintaining the value that it already in fact possesses, as almost the only currency in the country now acceptable in commerce and among producers. At that time the token coins were instantly reduced to one ninety-sixth of their stamped value but the banknote, even in comparison to our best daler in the monetary table of 1715, to no more than half of what it originally represented, although it has been demonstrated above that it had not at the outset possessed any specific fixed value, and yet such things are said to be unprecedented.
The Bank in France2 closed down its operations at about the same time as Sweden devalued its token coins, but in what manner? Well, with a bankruptcy of 3,000 million livres or, by the Swedish method of reckoning, 20,000 tunnor guld, which amounts to about 50 times the amount of our entire stock of banknotes, whereby the Crown at once escaped from its debt.
Did France after this bankruptcy not have more solid credit than before? Or why does one decry the safest means of restoring a true credit, based on solid assets, as being the most dangerous to it?
The Swedish paper currency loses nothing of its present value by this arrangement; all its losses were incurred earlier. And those of us must be excessively naive and gullible who allow themselves to be persuaded that a foreigner or native who at present possesses sums of banknotes has actually given one riksdaler specie or a 9-daler plåt for each 9-daler banknote, or commodities to their value, and yet they are not ashamed to demand that of the Bank.
It is by no means only the rights of those who now possess banknotes that are taken away by a settled exchange rate, but those of the whole nation. To restore the nation’s rights now by lowering the exchange rate and thereby discouraging the productive occupations will, in my view, be the most hazardous measure of all.
§. 38.
I fall Läsaren skulle få höra detta förslag utropas för en farlig Banquerout, som skulle störa Rikets credit och wara wanhederligt för et Rike, bör han ej låta däraf skräma sig, utan i stillhet öfwerwäga saken. Jag wil därwid allenast ärhindra
1:mo. At här ofwanföre är allaredan med skäl bewist, at Daler- Mark- och Öre-namnen hwarken i Koppar- eller Silfwer-mynt på flera hundrade år tilbaka, utmärkt någon wiss quantitet af Silfwer eller Koppar, som man nu wil aldeles antaga för afgjordt, utan at de undergått de aldrastörsta förwandlingar til Nations skada.
Här kan således ingen bewislig Banquerout wara at befara, då Slant-dalern och Sedel-dalern blifwer efter 72 marks Cours i det närmaste lika, om man icke på samma sätt wil kalla Slant-myntningen en 4/9 dels Banquerout, som likwäl är auctoriserad i wåra Mynt-författningar.
2:do. Men om detta wore en Banqueroutte, så är det först wist, at den ingalunda är den första i Swerige, utan hafwa sådana skedt50 alt ifrån 800 talet och til närwarande tid, under hwilken en mark penningar är banquerouterad3 ifrån 16 lod fint Silfwer, enligit den nu til 70 mark stadgade Cours, ungefärligen til 1/35 dels lod, och dalern altid i samma proportion. Skal nu Banquerouten undwikas och Rikets Credit underhållas, genom nedsättandet af räkne-wärdet, blifwer frågan, när man skal börja: år 800, 1600, 1670, 1715 eller 1760? sker det ej ifrån förstnämnda åra-talet, wil jag med aldeles samma skäl, som nu brukas, bewisa Banquerouten. Man kan swara mig: hwad förr skedt, rå wi intet före, allenast wi taga oss til wara, at det ej sker i wår tid; och just samma swar tänker jag gifwa dem, som wilja skylla oss för Banquerout; ty det är sådant, som Riksens nu församlade Ständer icke äro wållande til, eller hafwa någon del uti; ty redan långt förut och för 1761 års Riksdag war räkne-wärdet i all Handel förhögdt, och Riksdaler specie köptes ej under 18 daler, men wäl därutöfwer de följande åren.
Detta måtte nu hafwa skedt af hwad orsak, som hälst, med eller mot Lag, i grund af Högsta Magtens egna författningar, som förut är wist, eller af penninge-okrare; så är det likwäl öfwer hela Europa bekant, at så werkeligen händt, och at alla waru-prisen redan rättat sig därefter, och wid rubbningen däraf måste stanna i likadan, men mera smärtande oreda, än de warit under den stigande Coursen då et högt Dalertal retade4 närings-idkare at arbeta, men dess fall blifwer twärtom qwäljande5 för all slags handtering.
Nations åtrå6 är ofelbart, at genom Högsta Magtens försigtiga och mogna åtgärd en gång för alla komma från denna willerwallan, med minsta känning, som är möjelig för Riket; men ingalunda, at nödwändigt bringa Finance-werket, genom en lång och äfwentyrlig operation i samma ställning, som det blef satt 1715, emedan det icke är afgjort, om just den förändringen war den bästa, eller om nedsättningen af räknewärdet, som ofta blifwit tilförene försökt, men altid stött näringarna, och aldrig förr blifwit möjelig, nu skulle kunna werkställas.
3:o. Blifwer ingen annan härigenom nu mera lidande, än den som på några och tjugu år låtit sina Sedel-Capitaler ligga döda. Den som spart redbarheter, har alt i behåll, och de som nu sitta med största Sedel-Capitaler, äro ofelbart aldraminst berättigade, at få51 dem efter 36 mark realiserade, då de likwäl sjelfwe fått dem för halfwa och tredjedels wärdet af andra under en hög Cours, och jag begriper icke, under hwad slags Patriotisme man kan förswara det, at efter några års förlopp betala til utlänningen för alla Banco-Sedlar, Stats-Contoirets obligationer, och alla privatorum förskrifningar, som äro under en hög Cours utgifne och stälde på Daler Kopp:mynt, twå eller tre gånger så många R:daler, som utlänningen emottagit dem före, hwilket alt til större delen aldeles undwikes, om Sedeln en gång för alla ställes på en wiss Silfwer-massa.
4:o. Låntagare äro förmodeligen flera i Staten, än långifware, åtminstone är det egenteligen näringarna, som nyttja förlag; men Capitalister och Procentenhielmar,7 som gifwa dem. Hwilkendera tror Läsaren bör mäst ömmas?
Under fallande Cours får den fattiga låntagaren sätta håret til,8 men wid stadgad Cours ingendera, och om Capitalister werkeligen förlorat något, så är det skedt förut, och de hafwa äfwen bästa styrkan därtil. Huru kunna så handgripeliga sanningar nekas?
5:o. Om Banken genom denna Banquerout, om den ändteligen skal så heta, skulle hwarefter lånen inflyta, winna någon mera styrka än annars, wore sådant ingalunda af wägen: Kronan står i några hundrade Tunnor Gulds skuld uti Banken, och Nation dignar under blotta ärläggandet af räntor därföre. Ju förmögnare Banken altså blefwe, ju snarare kunde han på en sådan grund realisera sina Sedlar, och Crediten återställas, och ju lättare kunde Banken eftergifwa sin fordran hos Kronan, til samteliga undersåtarenas lisa,9 som i annor händelse utmärglar oss och wåra barn, gör altid wåra Bewillnings-frågor swåra för Högsta Magten, och förhateliga för Nation.
6:o. Äro sådane slags Banquerouter och långt större och wåldsammare icke owanlige i Swerige eller andra Riken, utan at därföre förlora sin Credit. Jag wil blott anföra twänne exempel.
Mynte-tecknen, som woro stämplade til 1 Dal. Silf:mt, förlorade wäl i handel och wandel ansenligen af sitt stämplade wärde, så at warorna, som köptes med Mynt-tekn, blefwo 2 a 300 proCent52 i dalertal upstegrade; men Högsta Magten slog sjelf dem öfwer 1 000 proCent10 neder på et år, och gjorde med det samma på en gång många Capitalister til tiggare. Men just då, och därigenom want Riket sin credit.
Däremot talas nu intet om Sedelens nedslående eller aldraminsta försämrande, utan endast om bibehållandet af det wärde, som den redan werkeligen, såsom nästan enda Rikets nu gångbara Mynt, i handel och näringar äger. Då slogs Myntetecknen på en gång ned til 1/96 wärde af sin prägel, men Sedeln om man ock jämförde den emot wår bästa Daler efter 1715 års Myntställning, ej öfwer hälften af sin primitiva betydelse; ehuru det är förut bewist, at den från början ingen wisst utstakad betydelse haft; och likwäl säger man sådant wara oärhördt.
Banken i Frankrike, lyktade11 wid pass samma tid sina operationer, som Swerige slog ned sina Myntetecken; men på hwad sätt? Jo, med en Banquerout af 3 000 Millioner Livres eller, efter Swenskt räknings-sätt 20 000 Tunnor Guld, som utgör wid pass 50 gånger så stor Summa, som hela wår Sedel-stock är in alles: hwarigenom Kronan slapp på en gång sin skuld.
Mån Frankrike efter denna Banquerout icke haft säkrare credit än förr? Eller hwarföre utropar man det säkraste medel til härställande af en rätt credit, som grundar sig på soliditeter,12 såsom det farligaste för den samma?
Swenska Sedelmyntet förlorar genom denna författning ingen ting af sitt nu warande wärde: alt hwad det förlorat, är förr skedt. Och den måste af oss wara alt för enfaldig och lätt trogen, som låter inbilla sig, at ut- eller inländsk man, som nu innehafwer Sedel-Capitaler, har werkeligen gifwit 1 R:daler Specie eller en 9 Dalers Plåt för hwar 9 Dalers Sedel, eller waror til deras wärde; likwäl blygas de ej, at påstå13 sådant af Banken.
Det är ingalunda deras rätt, hwilka nu innehafwa Sedlar, som genom en stadgad Cours blifwer beröfwad, utan hela Nations. At nu genom nedsättande af Coursen skaffa Nation sin rätt, och där igenom decouragera14 näringarna, blifwer efter min tanka det äfwentyrligaste af alt.
§ 38
Mikäli lukija saisi kuulla syytöksiä, että tämä ehdotus johtaa vaaralliseen vararikkoon, joka haittaisi valtakunnan luottokelpoisuutta ja loukkaisi valtakunnan kunniaa, älköön hän siitä pelästykö, vaan miettiköön asiaa hiljaa itsekseen. Tätä silmälläpitäen haluan vain muistuttaa
1) että edellä on jo hyvin perustein osoitettu, että niin kupari- kuin hopearahoihinkaan lyödyt taaleri-, markka- ja äyrileimat eivät ole enää satoihin vuosiin merkinneet mitään tiettyä hopea- tai kuparimäärää, kuten nyt halutaan pitää aivan varmana asiana, vaan nämä määrät ovat kansakunnan vahingoksi vaihdelleet tavattoman laajasti.
Tässä yhteydessä ei siis todistetusti tarvitse pelätä vararikkoa, kun taaleri tulee 72 markan kurssilla kutakuinkin samanarvoiseksi sekä kolikkoina että seteleinä, ellei sitten samalla tavalla haluta väittää, että kolikkojen lyöttämisessä on jo saatu aikaan 4/9 täydestä vararikosta, vaikka tuommoisen rahan lyönti on raha-asetustemme mukaista.
2) Mutta jos tämä olisi vararikko, alussa on osoitettu, ettei se ole suinkaan ensimmäinen Ruotsissa, vaan sellaisia on sattunut50 800-luvulta lähtien nykyaikaan saakka, ja tänä aikana rahamarkka on menettänyt arvoaan nykyisin 70 markaksi säädetyn kurssin mukaan 16 luodista puhdasta hopeaa 1/35 luotiin ja taaleri aina samassa suhteessa. Jos nyt halutaan välttää vararikko ja pitää yllä valtakunnan luottokelpoisuutta alentamalla laskuarvoa, on kysyttävä, mistä ajankohdasta aloitetaan, vuodesta 800, 1600, 1670, 1715 vai 1760? Ellei lähtökohdaksi oteta ensiksi mainittua vuosilukua, todistan vararikon todeksi aivan samoilla perusteilla, joita nyt käytetään. Minulle voidaan vastata: emme mahda mitään sille, mitä ennen on tapahtunut, meidän on vain huolehdittava siitä, että samoin ei käy meidän aikanamme. Juuri saman vastauksen aion antaa niille, jotka haluavat syyttää meitä vararikon aikaansaajiksi: eiväthän tätä tilannetta ole saaneet aikaan valtakunnan nyt koolla olevat säädyt eikä niillä ole sen syntymiseen mitään osuutta, sillä jo kauan sitten ja ennen vuoden 1761 valtiopäiviä laskenta-arvo oli kaikessa kaupassa noussut, eikä hopeariikintaaleria saanut ostetuksi 18 taaleria pienemmällä summalla, vaan seuraavina vuosina hinta nousi tätäkin korkeammaksi.
Tapahtuipa tämä mistä syystä tahansa, lainmukaisesti tai lainvastaisesti, korkeimman vallan omien säädösten perusteella, kuten edellä on osoitettu, tai koronkiskurien toimien takia, koko Euroopassa kuitenkin tiedetään, että tällaista on todella tapahtunut ja että kaikkien tavaroiden hinnat ovat mukautuneet tähän ja että tilanteen järkyttäminen johtaisi samanlaiseen, mutta vielä kivuliaampaan sekasortoon kuin kurssin kohotessa, jolloin korkea taaleriluku kannusti elinkeinonharjoittajia tekemään töitä, mutta kurssin heikkeneminen sitä vastoin tukahduttaa toiminnan kaikilla aloilla.
Kiistattomasti kansakunta haluaa päästä kerralla eroon tästä sekamelskasta korkeimman vallan varovaisen ja kypsästi harkitun ratkaisun avulla, niin että valtakunta kärsisi asiasta mahdollisimman vähän. Sen sijaan kansakunta ei suinkaan usko, että on välttämöntä palauttaa rahalaitos pitkän ja uhkarohkean operaation kautta samaan tilaan, johon se asetettiin 1715, koska ei ole selvää, että juuri silloinen muutos oli paras ja että laskenta-arvon alentaminen, jota on usein ennen yritetty, jolloin se on aina haitannut elinkeinotoimintaa eikä ole koskaan aikaisemmin ollut aikaan saatavissa, voitaisiin nyt toteuttaa.
3) Kukaan muu ei kärsi tästä nyt enemmän kuin henkilö, joka on pitänyt setelipääomaansa käyttämättömänä runsaat 20 vuotta. Sillä, joka on säästänyt arvonsa säilyttävää rahaa tai omaisuutta, on kaikki tallella, ja niillä, joilla nyt on suurimmat setelipääomat, on kiistattomasti vähiten oikeutta saada51 ne lunastetuksi 36 markan kurssiin, kun he itse ovat saaneet ne muilta haltuunsa puolella tai kolmasosalla niiden arvosta kurssin ollessa korkea. En myöskään käsitä, millaisen isänmaallisuuden perusteella voidaan puolustaa sitä, että muutaman vuoden kuluttua maksettaisiin ulkomaalaisille kaikista korkean kurssin aikana annetuista ja kuparitaalerimääräisiksi kirjoitetuista pankin seteleistä, valtiokonttorin obligaatioista ja kaikista yksityisten velkakirjoista kaksin- tai kolminkertainen määrä riikintaalereita verrattuna siihen määrään, jonka vastineeksi ulkomaalaiset ovat ottaneet ne aiemmin vastaan. Tämä kaikki vältettäisiin suurimmaksi osaksi, jos seteli vakiinnutettaisiin kerralla tiettyä hopeamäärää vastaavaksi.
4) Valtiossa on luultavasti enemmän lainanottajia kuin lainanantajia; joka tapauksessa lainoja käytetään etupäässä elinkeinotoiminnassa, mutta niitä myöntävät kapitalistit ja koronkiskurit. Kumpaa tahoa pitää lukijan mielestä kohdella hellävaraisemmin?
Kurssin alentuessa köyhä lainanottaja keritään kuin lammas, mutta kurssin pysyessä vakaana kumpikaan osapuoli ei kärsi vahinkoa, ja jos kapitalistit todellakin ovat menettäneet jonkin verran, sellaista on tapahtunut ennenkin, ja he myös kestävät menetykset parhaiten. Miten näin selviä tosiasioita voidaan kiistää?
5) Tuollainen kehitys ei olisi suinkaan pahaksi, mikäli pankki tämän vararikon kautta, jos tästä nyt lopulta on kysymys, vahvistuisi sitä mukaa kuin lainoja lyhennetään hieman paremmin kuin muussa tapauksessa. Kruunu on pankille velkaa muutamia satoja kultatynnyreitä, ja kansakunta nääntyy pelkästään tämän velan korkojen maksamisen taakan alla. Mitä vauraammaksi pankki siis tulisi, sitä nopeammin se voisi tällaisen järjestelyn avulla lunastaa setelinsä ja saada maksuvalmiutensa palautetuksi ennalleen, ja sitä helpommin pankki voisi joustaa saataviensa perimisessä kruunulta kaikkien alamaisten helpotukseksi, kun ne taas muussa tapauksessa näännyttävät meidät ja lapsemme ja tekevät kysymykset verosuostunnoistamme aina hankaliksi korkeimmalle vallalle ja saavat kansakunnan vihaamaan niitä.
6) Tämänkaltaiset vararikot sekä paljon suuremmat ja rajummatkaan eivät ole epätavallisia Ruotsissa eivätkä muissa valtakunnissa, eivätkä ne silti menetä uskottavuuttaan. Esitän ainoastaan kaksi esimerkkiä.
Yhden hopeataalerin arvoisiksi leimatut hätärahat menettivät toki kaupassa ja liiketoimissa tuntuvasti arvoaan, niin että hätärahoilla ostettaessa tavaroiden hinnat olivat taalereissa kaksin- tai kolminkertaisia,52 mutta korkein valta itse pudotti hätärahojen arvon vuodessa hieman runsaaseen sadasosaan15 ja muutti samalla yhtäkkiä useita kapitalisteja kerjäläisiksi. Mutta juuri silloin ja tuon toimenpiteen kautta valtakunta sai takaisin uskottavuutensa.
Nyt ei sen sijaan puhuta lainkaan setelirahan arvon riistämisestä eikä sen vähäisimmästä huonontamisestakaan, vaan ainoastaan sen arvon vakiinnuttamisesta, joka tällä lähes ainoalla valtakunnassa nykyisin kiertävällä rahalla jo nyt todellisuudessa on kaupankäynnissä ja elinkeinotoiminnassa. Aikanaan hätärahojen arvo pudotettiin yhdellä iskulla 1/96:aan nimellisarvostaan, mutta vaikka vertauskohdaksi otettaisiin paras taalerimme vuoden 1715 rahasäädöksemme jälkeen, seteliraha ei ole menettänyt yli puoltakaan alkuperäisestä arvostaan siitä huolimatta, ettei sillä alkuaankaan ole ollut vakiintunutta arvoa, kuten edellä on osoitettu; ja silti tuota kehitystä sanotaan ennen kuulumattomaksi.
Ranskan pankki lopetti toimintansa suunnilleen samaan aikaan, kun Ruotsi vei hätärahoiltaan arvon, mutta miten se tapahtui? No, siellä tehtiin 3 000 miljoonan livren vararikko, minkä summan vastine Ruotsin laskutavan mukaan oli 20 000 kultatynnyriä eli suunnilleen 50-kertaisesti koko setelistömme; silloin kruunu pääsi kerralla irti velastaan.
Eiköhän Ranskan uskottavuus ole tuon jälkeen ollut entistä vankempi? Toisin sanottuna: miksi intetään, että se keino, jolla varmimmin palautetaan reaaliseen omaisuuteen perustuva luottamus, on tuon luottamuksen kannalta vaarallisin?
Ruotsin seteliraha ei menetä tällaisen säädöksen takia mitään nykyisestä arvostaan; kaiken, minkä se on menettänyt, se on menettänyt jo aikaisemmin. Ja se meistä on varmasti liian yksinkertainen ja hyväuskoinen, joka antaa uskotella itselleen, että nykyisin setelipääomia omistava ulkomaalainen tai maanmies on todellakin maksanut 1 hopeariikintaalerin tai 9 taalerin plootun jokaisesta 9 taalerin setelistä tai tuon arvon mukaisen tavaramäärän; silti he ujostelematta vaativat saada tämän summan pankista.
Kurssin määräämisellä kiinteäksi ei loukata setelien tämänhetkisten omistajien, vaan koko kansakunnan oikeuksia. Jos nyt hankitaan kansakunnalle oikeutta alentamalla kurssia ja aiheutetaan siten elinkeinotoiminnan lamaantumista, se on mielestäni kaikkein riskialtein valinta.
§ 38
In case the reader should hear this scheme denounced as threatening a bankruptcy that would unsettle the kingdom’s credit and be dishonourable for a country, he should not allow himself to be intimidated by that but quietly reflect on the matter. I merely wish to state with regard to this:
First, that it has already been demonstrated above, with arguments, that the denominations daler, mark and öre have not for several centuries past, either for copper or silver coins, denoted any specific quantity of silver or copper that one would now fully accept as finite, but have undergone the very greatest transformations, to the harm of the nation.
There cannot thus be any demonstrable danger of a bankruptcy here, as the daler in slantar and the paper daler will, at a 72-mark rate, remain virtually identical, unless one wishes to similarly describe the minting of slantar as a four-ninths bankruptcy, which is nonetheless authorized by our monetary regulations.
Second, if this were a case of bankruptcy, then it has already been shown that it is by no means the first one in Sweden but that such cases have occurred50 from as far back as the ninth century to the present time, when a mark in coin has been devalued from 16 lod of fine silver, at the exchange rate now stabilized at 70 mark, to approximately 1/35th of a lod, and the daler in the same proportion. If bankruptcy is to be avoided and the credit of the country to be maintained by lowering the tale-value, the question will be when one ought to begin: in the year 800, 1600, 1670, 1715 or 1760? Unless we start with the first-mentioned year, I shall, with precisely the same arguments that are used now, prove the bankruptcy. People may respond to me: we are not responsible for what happened before, as long as we take care that it does not happen in our time; and I intend to give the same reply to those who would accuse us of causing a bankruptcy, because that is something for which the Estates of the Realm now assembled are not responsible and have no part in, for already long ago and before the Diet of 1761 the tale-value had been raised in all commerce, while riksdaler specie were not purchased for less than 18 daler but well above that during the following years.
For whatever reason this may have happened, in accordance with or against the law, owing to the Government’s own regulations, as was shown above, or to usurers, it is nonetheless known throughout Europe that it really did happen and that all commodity prices have already adjusted themselves to it and, if that were disturbed, would fall into a similar but more painful confusion than that in which they had been during the rising exchange rate, when a high daler denomination encouraged producers to work hard, whereas its fall will on the contrary have a stifling effect on every kind of trade.
The nation undoubtedly desires to escape from the chaos once and for all by means of the prudent and well-judged measure of the Government, with the least possible impact on the country, but by no means necessarily to restore the financial system, by a long and hazardous process, to the same condition in which it was established in 1715, as it has not been determined whether that particular change was the best one or whether lowering the tale-value, which had often been attempted before but had always upset the productive occupations and never before proved feasible, could now be implemented.
Third, no one will now suffer more from this except those who have for 20-odd years allowed their holdings of banknotes to lie idle. He who has saved some assets of value retains their full value, and those who now hold the largest sums of banknotes are certainly those least entitled to have51 them converted at 36 mark, as they themselves have after all obtained them for half or a third of their value from others when the rate was high, and I do not understand by what kind of patriotism one can defend the practice of paying foreigners, after the passage of a few years, for all banknotes, debentures of the Paymaster General’s Office and all promissory notes of private individuals, which were issued at a high rate of exchange and made payable in daler kmt, two or three times as many riksdaler as those foreigners had obtained them for, all of which would largely be avoided if the banknote were once and for all made payable by a certain quantity of silver. Fourth, borrowers are presumably more numerous in this country than lenders, or at least it is essentially the productive occupations that make use of loans but capitalists and usurers who provide them. Which of these does the reader think deserve more sympathy?
During a falling exchange rate the indigent borrower will lose all he has, but at a stabilized rate neither of them, and if capitalists have indeed lost something, that has happened before and they are also those best able to bear it. How can such manifest truths be denied?
Fifth, if the Bank, due to this bankruptcy, if one is to call it that, should gain some additional strength as the loans are repaid, that would by no means be a bad thing; the Crown owes a debt to the Bank of several hundred tunnor guld, and the nation is weighed down merely by the payment of interest on it. The more wealthy the Bank were to become, therefore, the sooner would it be able on that basis to redeem its notes and its credit be restored, and the more easily could the Bank rescind its claim on the Crown, to the relief of all subjects, which will otherwise exhaust us and our children and always make matters related to our votes of supply awkward for the Sovereign Power and odious to the nation.
Sixth, such kinds of bankruptcy and far larger and more far-reaching ones are not uncommon in Sweden or other countries, without their losing credit on that account. I merely wish to cite two examples.
The token coins16 that were stamped as 1 daler smt did lose a considerable amount of their stamped value in trading, so that the commodities purchased with token coins rose in price by 200 or 300 per cent,52 but the Government itself forced them down in one year by more than 1,000 per cent and at a stroke turned many capitalists into beggars. But at the same time and by so doing, the kingdom recovered its credit.
But nothing is now said about lowering or in the slightest debasing the value of the banknote but only about maintaining the value that it already in fact possesses, as almost the only currency in the country now acceptable in commerce and among producers. At that time the token coins were instantly reduced to one ninety-sixth of their stamped value but the banknote, even in comparison to our best daler in the monetary table of 1715, to no more than half of what it originally represented, although it has been demonstrated above that it had not at the outset possessed any specific fixed value, and yet such things are said to be unprecedented.
The Bank in France17 closed down its operations at about the same time as Sweden devalued its token coins, but in what manner? Well, with a bankruptcy of 3,000 million livres or, by the Swedish method of reckoning, 20,000 tunnor guld, which amounts to about 50 times the amount of our entire stock of banknotes, whereby the Crown at once escaped from its debt.
Did France after this bankruptcy not have more solid credit than before? Or why does one decry the safest means of restoring a true credit, based on solid assets, as being the most dangerous to it?
The Swedish paper currency loses nothing of its present value by this arrangement; all its losses were incurred earlier. And those of us must be excessively naive and gullible who allow themselves to be persuaded that a foreigner or native who at present possesses sums of banknotes has actually given one riksdaler specie or a 9-daler plåt for each 9-daler banknote, or commodities to their value, and yet they are not ashamed to demand that of the Bank.
It is by no means only the rights of those who now possess banknotes that are taken away by a settled exchange rate, but those of the whole nation. To restore the nation’s rights now by lowering the exchange rate and thereby discouraging the productive occupations will, in my view, be the most hazardous measure of all.
Previous Section: A Remedy for the Country, § 37
Next Section: A Remedy for the Country, § 39
Names:
Biblical references:
Subjects: