Previous Section: A Remedy for the Country, § 30
Next Section: A Remedy for the Country, § 32
§ 31
There has been much talk recently of the utility and necessity of loans of silver by the Bank for the conversion of the banknotes, so that before I present my own proposal for remedying our finances, I should also comment on this matter.
To purchase silver for the minting of riksdaler in exchange for the fund of plåtar deposited in the Bank or any other negotiable commodity that is held by or will in future be paid into the Bank would, in my opinion, be quite effective in getting the silver currency into circulation, provided (N.B.) that the banknotes are given a fixed value that will remain unchanged against silver, for otherwise it will be of no benefit, but to borrow silver is directly contrary to the aim, which is the reduction and conversion of the stock of banknotes.
The borrowing of silver can be carried out in three ways.
The first is to raise a foreign loan against the bonds of the Bank, to which annual interest has to be transferred; for example: if the Bank had raised a loan of 400,000 riksdaler from a foreign bank, at 4 per cent, for the conversion of the banknotes, that loan would cost our Bank 16,000 riksdaler in annual interest or, at a 72-mark rate, 288,000 daler kmt, that is, almost 1 tunna guld. Against that the Bank has issued its note or debenture to the same number of riksdaler that is regarded by the Bank as equivalent to the aforementioned sum of riksdaler.
Should that foreign loan remain unpaid for 12½ years, the interest will already amount to 200,000 riksdaler, or half the capital, but if the kingdom should be unable to pay it off until after 25 years, even if the loan in the meantime were to be moved from one bank to another, the foreigners will have doubled their amount of riksdaler by such a loan, at Sweden’s expense.
Whether such things increase or reduce the stock of silver in Sweden, help or hinder conversion and consequently benefit or harm the finances of the country does not appear to require further proof. One may in40 other respects adduce whatever considerations one wishes and accuse those who dislike the loans of either ignorance or ill will, yet plain truths can never be disputed or change their nature, for they are immutable.
Note further, dear reader! What has the Bank in such a case given foreigners as a surety for this stock of silver? Nothing but its note or promissory note for a certain term of repayment, based on the credit of the Realm and the guarantee of the Estates of the Realm. What are our bank deposit-receipts other than the bonds of the Bank? If the Bank has now been able to provide some new bonds, which had not previously possessed any value, with a security equal to that of silver or riksdaler, then it is obvious that the Bank could by the same means far more easily have maintained its old bonds at the same value that they had already more or less possessed previously. What, then, is the advantage of such a measure?
First, the stock of banknotes is thereby increased by 400,000 riksdaler, that is, at a 72-mark rate, by 24 tunnor guld, until that can be converted into an equivalent sum of banknotes.
Second, the Bank and the finances of the Realm lose thereby annually quite unnecessarily 16,000 riksdaler in interest, which could have been entirely avoided if the Bank had stabilized the value of its old promissory notes in the same way as it has done with that of the new one; for whereas it has to pay for the new one, it annually receives interest from the borrowers of the old ones, in consequence of which it has had to use these 16,000 riksdaler every year to redeem more banknotes, which must now disappear.
Third, once the conversion of these 24 tunnor guld has taken place, the stock of banknotes is just as large, and the Bank is just as much at risk at the expiry date of its promissory note of being descended upon by foreigners as it otherwise would have had to fear being descended upon by Swedes.
Fourth, if the Bank expects by the expiry date of its large bond to be in possession of such a large amount of silver as needs to be paid out to redeem it, why are Swedish subjects not immediately assured of that? I am sure that they are not in any way more mistrustful than foreigners, as long as they are offered the same security.
The second way is that the silver loan can also be provided by native merchants or capitalists, if they are tempted by advantageous terms to accumulate silver41 and, in exchange for bonds, to make deposits of it in the Bank.
Exactly the same applies to this loan as to the former one, for what are these bonds other than new banknotes, which, whoever possesses them, always retain the same value against silver, provided that the Bank does not refuse payment at the prescribed time?
The loss to the Bank will in both cases be precisely the same, the only difference being that in the former a foreigner but in the latter a Swede draws assets from the Bank.
If these bonds have an equivalent value against silver, which they necessarily must have before anyone will risk his silver for them, then I ask again: why, then, can the other bonds of the Bank, for the redemption of which such a loan is regarded as necessary, not be given the same form and security as the new ones? Would it not then have been possible to dispense with the loan altogether and save the interest?
The third way to obtain silver for the Bank for the conversion of the banknotes is to buy up silver for the minting of riksdaler with the banknotes that come into the Bank.
When one knows what a banknote is, namely the Bank’s bond for the sum that the possessor of the note can claim in the Bank, one will readily understand that when the Bank, in whatever manner, has redeemed its promissory note but immediately issues it again or a new one for an equivalent sum, that is in itself nothing but a new loan, with the difference from the two preceding methods of borrowing that the Bank in this case avoids paying the interest for the borrowed sum of silver, which in the two previous cases it has to acknowledge.
Nor is the stock of banknotes diminished in this case. Here the banknote loses its value; that is to say, the silver lod comes to represent a larger number of daler as soon as the Bank begins to purchase large amounts of silver with notes. In short: turn the matter over any way you like, it is still much ado about nothing.
§. 31.
Man har denna tiden hört mycket talas om nyttan och nödwändigheten af Silfwer-lån i Banken, til Sedlarnas realisation; innan jag altså framgifwer mitt egit förslag til uphjelpande af wåra Financer, bör jag äfwen i denna delen yttra mig.
At för det i Banken liggande Plåt-Capital, eller annan i Banken befintelig eller framdeles inflytande redbar Wara, upköpa Silfwer til Riksdaler-myntningen, är efter min tanka ej otjänligt, at därigenom sätta Silfwer-myntet i rörelse, NB. allenast Sedlarna få et wisst och emot Silfwer oförändradt wärde; ty annars gagnar det icke; men at låna Silfwer, strider snör-rätt emot ändamålet, som är Sedelstockens minskning och realisering.
Silfwer-lånet kan i synnerhet werkställas på trenne sätt.
Det första är, at upbringa et utländskt lån emot Bankens förskrifningar, hwarpå årliga räntor måste öfwerstyras, til exempel: om Banquen, til Sedlarnas realiserande hade af en utländsk Banque upbringat et lån af 400 000 R:daler, à 4 proCent, skulle detta lån kosta wår Banque 16 000 R:daler i årligit interesse, eller efter 72 marks Cours, 288 000 daler K:mt, det är, inemot en tunna Guld. Hwaremot Banken afgifwit sin Sedel eller Obligation på samma R:dalers Summa, hwilken af Banken, anses för æquivalent,1 emot förenämde R:dalers Capital.
Skulle samma utländska lån stå i 12 ½ år obetalt, gå Räntorna allaredan up til 200 000 R:daler eller halfwa Capitalet; men wore Riket ej i stånd, at betala det förrän efter 25 år, ehuru lånet imedlertid flyttades från den ena Banken til en annan, har utlänningen fördubbladt sitt R:daler-tal, genom et sådant lån, på Sweriges kostnad.
Om sådant ökar eller minskar Sweriges Silfwer-stock, lättar eller beswärar Realiseringen, och i följe däraf gagnar eller skadar Rikets Financer, tyckes ej behöfwa ytterligare bewis. Man må i40 öfrigt anföra hwad Considerationer2 man wil, och beskylla dem som ogilla lånen, antingen för okunnoghet eller illwilja, kunna dock middags-sanningar3 aldrig bestridas eller ändra sin natur; ty de äro oföränderliga.
Märk widare, min Läsare! hwad det är som Banken i en sådan händelse har lämnat utlänningen i säkerhet för denna Silfwer-stock? icke annat, än sin sedel eller förskrifning på en wiss betalnings tid, grundad på Rikets Credit och Riksens Ständers Guarantie. Hwad äro wäl wåra Banco Transport-Sedlar annat än Bankens förskrifningar? Har nu Banken kunnat gifwa några nya förskrifningar, som förut aldeles intet wärde ägt, en æquivalent säkerhet emot Silfwer eller R:dalrar, så är handgripeligt, at Banken långt lättare genom samma medel kunnat bibehålla sina gamla förskrifningar i lika wärdighet, som de redan förut i det närmaste ägt. Hwad gagnar då en sådan operation?
Först ökas därigenom Sedel-stocken på 400 000 R:daler, det är, efter 72 marks Cours, på 24 tunnor Guld, tils en lika stor Summa af Banco-Sedlar hunnit därmed realiseras.
För det andra äro i ränta 16 000 R:daler årligen därigenom helt onödigt i Banken och Rikets Financer förlorade, hwilket man aldeles kunnat undwika, i fall Banken på lika sätt stadgadt wärdet på sina gamla förskrifningar, som det skedt på den nya: ty i det stället han måste för den nya erlägga, drager han för de gamla årligen in räntor af lån-tagare, och i följe däraf fått årligen anwända dessa 16 000 R:daler til flera Sedlars inlösen, som nu måste förswinna.
För det Tredje, sedan realisation med dessa 24 tunnor Guld blifwit werkstäld, är Sedel-stocken lika stor och står Banken wid förfallo-dagen af sin förskrifning, i lika äfwentyr, at hemsökas af utlänningen, som han annars hade at befara af Swenske Män.
För det Fjerde: om Banken nu förut finner sig wid förfallo-dagen af sin stora förskrifning blifwa ägare af en så stor Silfwer-post, som utgår til dess inlösen, hwarföre försäkras icke Swenske undersåtare straxt därom? Jag är wiss därpå, at de ingalunda äro mera misstrogne, än utlänningar, allenast de få lika säkerhet.
2:o. Kan Silfwer-lånet äfwen ske af inländska Köpmän eller Capitalister, då de genom fördelaktiga wilkor låckas at skjuta Silfwer41 tilsamman och emot förskrifningar, göra i Banken insättningar däraf.
Med detta lån är aldeles på lika sätt beskaffadt, som det förra; ty hwad äro wäl dessa förskrifningar annat, än nya Banco-Sedlar, som i hwars hand de ock finnas, behålla altid et lika wärde emot Silfwer, allenast Banken på föreskrefwen tid icke bestrider betalningen.
Bankens förlust i båda fallen blifwer aldeles lika, och skilnaden består enbart däruti, at i det förra drager utlänningen, men i det senare en Swensk Man redbarheter utur Banken.
Äga nu desse förskrifningar en emot Silfwer æquivalent wärdighet, som de nödwändigt måste äga, innan någon på dem wågar sitt Silfwer, så frågar jag å nyo: hwarföre kunna icke då de öfriga Bankens förskrifningar, til hwilkas inlösen et sådant lån anses nödigt, ställas i lika form och säkerhet, som de nya? Hade icke lånet då aldeles kunnat umbäras, och räntan blifwa en behållning?
Det tredje sättet, at skaffa Silfwer in uti Banken til Sedlarnas realisation är, at för de i Banken inlöpande Sedlar köpa up Silfwer til Riksdaler-myntningen.
När man wet, hwad en Banco-Sedel är, nämligen Bankens förskrifning på det Capital Sedelhafwaren i Banken har at fordra, finner man lätteligen, at då Banken, på hwad sätt som hälst, löst in sin Revers, men gifwer ut honom straxt igen eller en ny på lika stor summa, är det i sig sjelf intet annat, än et nytt lån, med den skilnad från de twenne förutgående lånings-sätt, at Banken härwid slipper at betala räntan för det lånta Silfwer-Capitalet, som han i båda förra fallen får kännas wid.
Här minskas icke eller Sedel-stocken. Här förlorar Sedeln sitt wärde, det är: Silfwer-lodet stiger i daler-tal, så snart Banken börjar at med Sedlar upköpa stora Silfwer-poster. Med få ord: man må wända saken huru man wil, så är det, at genom stora anstalter slätt af göra ingenting.
§ 31
Nykyään on kuultu paljon puhetta pankille otettavan hopealainan hyödyllisyydestä ja välttämättömyydestä seteleiden realisaation aikaansaamiseksi. Ennen kuin esitän oman ehdotukseni rahajärjestelmämme saamiseksi raiteilleen, minun on siis ilmaistava kantani tähänkin asiaan.
Mielestäni pankin hallussa olevan plootupääoman tai muun sen hallussa olevan tai sinne tulevaisuudessa virtaavan käyvän tavaran käyttäminen hopean ostamiseen riikintaalereiden lyömistä varten ei olisi vahingoksi, jotta siten saataisiin hopearaha kiertoon. On kuitenkin huomattava, että siitä on hyötyä vain, jos setelit saavat tietyn ja suhteessa hopeaan muuttumattoman arvon. Sen sijaan hopealainan ottaminen on täysin tavoitteen vastaista, tavoitteenahan on setelistön supistaminen ja realisointi.
Hopealaina voidaan toteuttaa ensisijaisesti kolmella tavalla.
Ensimmäinen vaihtoehto on hankkia pankin velkasitoumuksia vastaan ulkomainen laina, johon on lisättävä vuotuiset korot. Esimerkiksi: jos pankki olisi setelien realisointia varten lainannut ulkomaiselta pankilta 400 000 riikintaalerin summan 4 prosentin korolla, tämä laina maksaisi pankillemme vuotuisina korkoina 16 000 riikintaaleria eli 72 markan kurssin mukaan 288 000 taaleria kuparirahaa eli lähes tynnyrin kultaa. Tämän vastineeksi pankki olisi antanut maksusitoumuksensa eli obligaationsa samalle riikintaalerisummalle, jonka pankki katsoo vastaavan edellä mainittua riikintaaleripääomaa.
Jos tällaista ulkomailta otettua lainaa ei maksettaisi 12 ½ vuoteen, korkosumma kasvaa jo 200 000 riikintaaleriin eli pääoman puolikkaan kokoiseksi; mutta jos valtakunta ei kykenisi maksamaan sitä ennen kuin 25 vuoden kuluttua, vaikka lainaajapankki sinä aikana vaihtuisikin, ulkomaalainen olisi tuon lainan avulla kaksinkertaistanut riikintaalerisummansa Ruotsin kustannuksella.
Kasvattaako vai vähentääkö tuollainen menettely Ruotsin hopeavarantoa, helpottaako vai vaikeuttaako se realisointia ja hyödyttääkö se tämän takia valtakunnan taloudellista asemaa vai ei, tätä ei tarvinne pitemmälti todistella. Muuten40 voidaan esittää mitä näkökohtia halutaan ja syyttää lainahankkeen vastustajia joko tietämättömyydestä tai pahantahtoisuudesta, mutta päivänselviä tosiasioita ei voida koskaan kiistää eikä niiden luonne muutu, sillä ne ovat muuttumattomia.
Hyvä lukija! Kiinnitäpä lisäksi huomiota siihen, mitä pankki on tuollaisessa tapauksessa luovuttanut ulkomaalaiselle vakuudeksi tästä hopeavarannosta. Ei muuta kuin setelinsä eli velkakirjansa, jonka lunastamisen takeena tietyn maksuajan tullessa ovat valtakunnan luottokelpoisuus ja valtakunnan säätyjen takaus. Mitä muuta meidän pankkimme setelit ovat kuin pankin velkakirjoja? Jos siis pankki on voinut antaa uusia velkakirjoja, joilla ei aiemmin ole ollut mitään arvoa, riittäväksi vakuudeksi hopeasta tai riikintaalereista, on täysin selvää, että pankki olisi voinut paljon helpommin pitää samalla keinolla vanhat velkakirjansa kutakuinkin niiden entisessä arvossa. Mitä hyötyä tuollainen operaatio näin ollen tuottaa?
Ensimmäiseksi setelistö kasvaa 400 000 riikintaalerilla eli 72 markan kurssilla laskettuna 24 kultatynnyrin verran, kunnes pankin seteleitä on tuon summan arvosta ehditty noilla varoilla lunastaa.
Toiseksi pankki ja valtakunnan talous menettävät 16 000 riikintaaleria vuotuisina korkomenoina aivan turhaan, mikä olisi voitu täysin välttää, jos pankki olisi samalla tavalla taannut vanhojen velkakirjojensa nimellisarvon kuin uusienkin. Uusien liikkeelle laskemisesta maksamiensa korkojen sijasta se olisi saanut vanhoista vuotuista korkoa lainanottajilta ja olisi tämän takia voinut vuosittain lunastaa tuolla nyt väistämättä katoavalla summalla 16 000 riikintaalerin edestä enemmän seteleitä.
Kolmanneksi sen jälkeen, kun realisaatio on toteutettu noiden 24 kultatynnyrin avulla, setelistö on yhtä suuri, ja pankki on velkakirjansa erääntymispäivänä yhtä uhatussa asemassa ulkomaalaisten edessä kuin se olisi muussa tapauksessa ollut Ruotsin miesten vaatimukset kohdatessaan.
Neljänneksi: jos pankki nyt ennakolta pitää varmana, että se omistaa suuren velkakirjansa erääntymispäivänä niin suuren hopeamäärän kuin sen lunastamiseen tarvitaan, miksi tätä ei heti vakuuteta Ruotsin alamaisille? Olen varma siitä, etteivät he suinkaan ole epäluuloisempia kuin ulkomaalaiset, kunhan heille luvataan vastaava varmuus.
2) Hopealaina voidaan ottaa myös kotimaisilta kauppiailta tai kapitalisteilta, kun heidät houkutellaan edullisin ehdoin keräämään hopeaa41 kokoon ja tallettamaan se pankkiin tämän velkakirjoja vastaan.
Tämä laina on luonteeltaan aivan samanlainen kuin ensiksi mainittukin, sillä mitäpä muuta nämä velkakirjat ovat kuin pankin uusia seteleitä, jotka säilyttävät aina saman arvonsa hopeaan verrattuna, olivat ne kenen käsissä tahansa, kunhan pankki ei kiistä lunastusvelvollisuuttaan sovittuna aikana.
Pankki menettää kummassakin tapauksessa yhtä suuren summan, ja erona on vain se, että ensiksi mainitussa tapauksessa ulkomaalaiset, jälkimmäisessä taas Ruotsin miehet vievät pankista käypää rahaa.
Jos nämä velkakirjat vastaavat nimellisarvonsa mukaista hopeamäärää kuten niiden väistämättä on vastattava, ennen kuin kukaan tohtii luovuttaa hopeaansa niitä vastaan, kysyn uudelleen: miksi ei sitten pankin muille velkakirjoille, joiden lunastamiseksi tuollaista lainaa pidetään tarpeellisena, anneta samaa muotoa ja vakuutta kuin uusille? Eikö lainan ottamista olisi silloin voitu kokonaan välttää, jolloin korkosumma olisi jäänyt pankin varoiksi?
Kolmas tapa hankkia hopeaa pankille setelien realisointia varten on ostaa pankkiin tulevilla seteleillä hopeaa riikintaalereiden lyömiseen.
Kun tiedetään, mitä pankin seteli on, siis pankin velkakirja pääomasta, joka setelin haltijalla on oikeus siltä vaatia, havaitaan helposti, että kun pankki on millä tavalla tahansa lunastanut velkakirjansa mutta luovuttaa sen tai uuden samalle summalle kirjoitetun setelin heti uudelleen, tämä ei ole muuta kuin uusi laina, kuitenkin sillä erotuksella kahdesta edellä mainitusta lainaamistavasta, että tällöin pankki välttyy maksamasta korkoa lainatusta hopeapääomasta, toisin kuin kummassakin edellä mainitussa tapauksessa.
Tällä tavalla ei myöskään supisteta setelistöä. Tätä keinoa käytettäessä seteli menettää arvoaan eli hopealuodin taalereissa laskettu arvo kohoaa heti, kun pankki alkaa ostaa seteleillä suuria hopeaeriä. Lyhyesti: käännelläänpä asiaa miten tahansa, tuloksena on, että suurilla järjestelyillä ei saada aikaan mitään.
§ 31
There has been much talk recently of the utility and necessity of loans of silver by the Bank for the conversion of the banknotes, so that before I present my own proposal for remedying our finances, I should also comment on this matter.
To purchase silver for the minting of riksdaler in exchange for the fund of plåtar deposited in the Bank or any other negotiable commodity that is held by or will in future be paid into the Bank would, in my opinion, be quite effective in getting the silver currency into circulation, provided (N.B.) that the banknotes are given a fixed value that will remain unchanged against silver, for otherwise it will be of no benefit, but to borrow silver is directly contrary to the aim, which is the reduction and conversion of the stock of banknotes.
The borrowing of silver can be carried out in three ways.
The first is to raise a foreign loan against the bonds of the Bank, to which annual interest has to be transferred; for example: if the Bank had raised a loan of 400,000 riksdaler from a foreign bank, at 4 per cent, for the conversion of the banknotes, that loan would cost our Bank 16,000 riksdaler in annual interest or, at a 72-mark rate, 288,000 daler kmt, that is, almost 1 tunna guld. Against that the Bank has issued its note or debenture to the same number of riksdaler that is regarded by the Bank as equivalent to the aforementioned sum of riksdaler.
Should that foreign loan remain unpaid for 12½ years, the interest will already amount to 200,000 riksdaler, or half the capital, but if the kingdom should be unable to pay it off until after 25 years, even if the loan in the meantime were to be moved from one bank to another, the foreigners will have doubled their amount of riksdaler by such a loan, at Sweden’s expense.
Whether such things increase or reduce the stock of silver in Sweden, help or hinder conversion and consequently benefit or harm the finances of the country does not appear to require further proof. One may in40 other respects adduce whatever considerations one wishes and accuse those who dislike the loans of either ignorance or ill will, yet plain truths can never be disputed or change their nature, for they are immutable.
Note further, dear reader! What has the Bank in such a case given foreigners as a surety for this stock of silver? Nothing but its note or promissory note for a certain term of repayment, based on the credit of the Realm and the guarantee of the Estates of the Realm. What are our bank deposit-receipts other than the bonds of the Bank? If the Bank has now been able to provide some new bonds, which had not previously possessed any value, with a security equal to that of silver or riksdaler, then it is obvious that the Bank could by the same means far more easily have maintained its old bonds at the same value that they had already more or less possessed previously. What, then, is the advantage of such a measure?
First, the stock of banknotes is thereby increased by 400,000 riksdaler, that is, at a 72-mark rate, by 24 tunnor guld, until that can be converted into an equivalent sum of banknotes.
Second, the Bank and the finances of the Realm lose thereby annually quite unnecessarily 16,000 riksdaler in interest, which could have been entirely avoided if the Bank had stabilized the value of its old promissory notes in the same way as it has done with that of the new one; for whereas it has to pay for the new one, it annually receives interest from the borrowers of the old ones, in consequence of which it has had to use these 16,000 riksdaler every year to redeem more banknotes, which must now disappear.
Third, once the conversion of these 24 tunnor guld has taken place, the stock of banknotes is just as large, and the Bank is just as much at risk at the expiry date of its promissory note of being descended upon by foreigners as it otherwise would have had to fear being descended upon by Swedes.
Fourth, if the Bank expects by the expiry date of its large bond to be in possession of such a large amount of silver as needs to be paid out to redeem it, why are Swedish subjects not immediately assured of that? I am sure that they are not in any way more mistrustful than foreigners, as long as they are offered the same security.
The second way is that the silver loan can also be provided by native merchants or capitalists, if they are tempted by advantageous terms to accumulate silver41 and, in exchange for bonds, to make deposits of it in the Bank.
Exactly the same applies to this loan as to the former one, for what are these bonds other than new banknotes, which, whoever possesses them, always retain the same value against silver, provided that the Bank does not refuse payment at the prescribed time?
The loss to the Bank will in both cases be precisely the same, the only difference being that in the former a foreigner but in the latter a Swede draws assets from the Bank.
If these bonds have an equivalent value against silver, which they necessarily must have before anyone will risk his silver for them, then I ask again: why, then, can the other bonds of the Bank, for the redemption of which such a loan is regarded as necessary, not be given the same form and security as the new ones? Would it not then have been possible to dispense with the loan altogether and save the interest?
The third way to obtain silver for the Bank for the conversion of the banknotes is to buy up silver for the minting of riksdaler with the banknotes that come into the Bank.
When one knows what a banknote is, namely the Bank’s bond for the sum that the possessor of the note can claim in the Bank, one will readily understand that when the Bank, in whatever manner, has redeemed its promissory note but immediately issues it again or a new one for an equivalent sum, that is in itself nothing but a new loan, with the difference from the two preceding methods of borrowing that the Bank in this case avoids paying the interest for the borrowed sum of silver, which in the two previous cases it has to acknowledge.
Nor is the stock of banknotes diminished in this case. Here the banknote loses its value; that is to say, the silver lod comes to represent a larger number of daler as soon as the Bank begins to purchase large amounts of silver with notes. In short: turn the matter over any way you like, it is still much ado about nothing.
§. 31.
Man har denna tiden hört mycket talas om nyttan och nödwändigheten af Silfwer-lån i Banken, til Sedlarnas realisation; innan jag altså framgifwer mitt egit förslag til uphjelpande af wåra Financer, bör jag äfwen i denna delen yttra mig.
At för det i Banken liggande Plåt-Capital, eller annan i Banken befintelig eller framdeles inflytande redbar Wara, upköpa Silfwer til Riksdaler-myntningen, är efter min tanka ej otjänligt, at därigenom sätta Silfwer-myntet i rörelse, NB. allenast Sedlarna få et wisst och emot Silfwer oförändradt wärde; ty annars gagnar det icke; men at låna Silfwer, strider snör-rätt emot ändamålet, som är Sedelstockens minskning och realisering.
Silfwer-lånet kan i synnerhet werkställas på trenne sätt.
Det första är, at upbringa et utländskt lån emot Bankens förskrifningar, hwarpå årliga räntor måste öfwerstyras, til exempel: om Banquen, til Sedlarnas realiserande hade af en utländsk Banque upbringat et lån af 400 000 R:daler, à 4 proCent, skulle detta lån kosta wår Banque 16 000 R:daler i årligit interesse, eller efter 72 marks Cours, 288 000 daler K:mt, det är, inemot en tunna Guld. Hwaremot Banken afgifwit sin Sedel eller Obligation på samma R:dalers Summa, hwilken af Banken, anses för æquivalent,4 emot förenämde R:dalers Capital.
Skulle samma utländska lån stå i 12 ½ år obetalt, gå Räntorna allaredan up til 200 000 R:daler eller halfwa Capitalet; men wore Riket ej i stånd, at betala det förrän efter 25 år, ehuru lånet imedlertid flyttades från den ena Banken til en annan, har utlänningen fördubbladt sitt R:daler-tal, genom et sådant lån, på Sweriges kostnad.
Om sådant ökar eller minskar Sweriges Silfwer-stock, lättar eller beswärar Realiseringen, och i följe däraf gagnar eller skadar Rikets Financer, tyckes ej behöfwa ytterligare bewis. Man må i40 öfrigt anföra hwad Considerationer5 man wil, och beskylla dem som ogilla lånen, antingen för okunnoghet eller illwilja, kunna dock middags-sanningar6 aldrig bestridas eller ändra sin natur; ty de äro oföränderliga.
Märk widare, min Läsare! hwad det är som Banken i en sådan händelse har lämnat utlänningen i säkerhet för denna Silfwer-stock? icke annat, än sin sedel eller förskrifning på en wiss betalnings tid, grundad på Rikets Credit och Riksens Ständers Guarantie. Hwad äro wäl wåra Banco Transport-Sedlar annat än Bankens förskrifningar? Har nu Banken kunnat gifwa några nya förskrifningar, som förut aldeles intet wärde ägt, en æquivalent säkerhet emot Silfwer eller R:dalrar, så är handgripeligt, at Banken långt lättare genom samma medel kunnat bibehålla sina gamla förskrifningar i lika wärdighet, som de redan förut i det närmaste ägt. Hwad gagnar då en sådan operation?
Först ökas därigenom Sedel-stocken på 400 000 R:daler, det är, efter 72 marks Cours, på 24 tunnor Guld, tils en lika stor Summa af Banco-Sedlar hunnit därmed realiseras.
För det andra äro i ränta 16 000 R:daler årligen därigenom helt onödigt i Banken och Rikets Financer förlorade, hwilket man aldeles kunnat undwika, i fall Banken på lika sätt stadgadt wärdet på sina gamla förskrifningar, som det skedt på den nya: ty i det stället han måste för den nya erlägga, drager han för de gamla årligen in räntor af lån-tagare, och i följe däraf fått årligen anwända dessa 16 000 R:daler til flera Sedlars inlösen, som nu måste förswinna.
För det Tredje, sedan realisation med dessa 24 tunnor Guld blifwit werkstäld, är Sedel-stocken lika stor och står Banken wid förfallo-dagen af sin förskrifning, i lika äfwentyr, at hemsökas af utlänningen, som han annars hade at befara af Swenske Män.
För det Fjerde: om Banken nu förut finner sig wid förfallo-dagen af sin stora förskrifning blifwa ägare af en så stor Silfwer-post, som utgår til dess inlösen, hwarföre försäkras icke Swenske undersåtare straxt därom? Jag är wiss därpå, at de ingalunda äro mera misstrogne, än utlänningar, allenast de få lika säkerhet.
2:o. Kan Silfwer-lånet äfwen ske af inländska Köpmän eller Capitalister, då de genom fördelaktiga wilkor låckas at skjuta Silfwer41 tilsamman och emot förskrifningar, göra i Banken insättningar däraf.
Med detta lån är aldeles på lika sätt beskaffadt, som det förra; ty hwad äro wäl dessa förskrifningar annat, än nya Banco-Sedlar, som i hwars hand de ock finnas, behålla altid et lika wärde emot Silfwer, allenast Banken på föreskrefwen tid icke bestrider betalningen.
Bankens förlust i båda fallen blifwer aldeles lika, och skilnaden består enbart däruti, at i det förra drager utlänningen, men i det senare en Swensk Man redbarheter utur Banken.
Äga nu desse förskrifningar en emot Silfwer æquivalent wärdighet, som de nödwändigt måste äga, innan någon på dem wågar sitt Silfwer, så frågar jag å nyo: hwarföre kunna icke då de öfriga Bankens förskrifningar, til hwilkas inlösen et sådant lån anses nödigt, ställas i lika form och säkerhet, som de nya? Hade icke lånet då aldeles kunnat umbäras, och räntan blifwa en behållning?
Det tredje sättet, at skaffa Silfwer in uti Banken til Sedlarnas realisation är, at för de i Banken inlöpande Sedlar köpa up Silfwer til Riksdaler-myntningen.
När man wet, hwad en Banco-Sedel är, nämligen Bankens förskrifning på det Capital Sedelhafwaren i Banken har at fordra, finner man lätteligen, at då Banken, på hwad sätt som hälst, löst in sin Revers, men gifwer ut honom straxt igen eller en ny på lika stor summa, är det i sig sjelf intet annat, än et nytt lån, med den skilnad från de twenne förutgående lånings-sätt, at Banken härwid slipper at betala räntan för det lånta Silfwer-Capitalet, som han i båda förra fallen får kännas wid.
Här minskas icke eller Sedel-stocken. Här förlorar Sedeln sitt wärde, det är: Silfwer-lodet stiger i daler-tal, så snart Banken börjar at med Sedlar upköpa stora Silfwer-poster. Med få ord: man må wända saken huru man wil, så är det, at genom stora anstalter slätt af göra ingenting.
§ 31
Nykyään on kuultu paljon puhetta pankille otettavan hopealainan hyödyllisyydestä ja välttämättömyydestä seteleiden realisaation aikaansaamiseksi. Ennen kuin esitän oman ehdotukseni rahajärjestelmämme saamiseksi raiteilleen, minun on siis ilmaistava kantani tähänkin asiaan.
Mielestäni pankin hallussa olevan plootupääoman tai muun sen hallussa olevan tai sinne tulevaisuudessa virtaavan käyvän tavaran käyttäminen hopean ostamiseen riikintaalereiden lyömistä varten ei olisi vahingoksi, jotta siten saataisiin hopearaha kiertoon. On kuitenkin huomattava, että siitä on hyötyä vain, jos setelit saavat tietyn ja suhteessa hopeaan muuttumattoman arvon. Sen sijaan hopealainan ottaminen on täysin tavoitteen vastaista, tavoitteenahan on setelistön supistaminen ja realisointi.
Hopealaina voidaan toteuttaa ensisijaisesti kolmella tavalla.
Ensimmäinen vaihtoehto on hankkia pankin velkasitoumuksia vastaan ulkomainen laina, johon on lisättävä vuotuiset korot. Esimerkiksi: jos pankki olisi setelien realisointia varten lainannut ulkomaiselta pankilta 400 000 riikintaalerin summan 4 prosentin korolla, tämä laina maksaisi pankillemme vuotuisina korkoina 16 000 riikintaaleria eli 72 markan kurssin mukaan 288 000 taaleria kuparirahaa eli lähes tynnyrin kultaa. Tämän vastineeksi pankki olisi antanut maksusitoumuksensa eli obligaationsa samalle riikintaalerisummalle, jonka pankki katsoo vastaavan edellä mainittua riikintaaleripääomaa.
Jos tällaista ulkomailta otettua lainaa ei maksettaisi 12 ½ vuoteen, korkosumma kasvaa jo 200 000 riikintaaleriin eli pääoman puolikkaan kokoiseksi; mutta jos valtakunta ei kykenisi maksamaan sitä ennen kuin 25 vuoden kuluttua, vaikka lainaajapankki sinä aikana vaihtuisikin, ulkomaalainen olisi tuon lainan avulla kaksinkertaistanut riikintaalerisummansa Ruotsin kustannuksella.
Kasvattaako vai vähentääkö tuollainen menettely Ruotsin hopeavarantoa, helpottaako vai vaikeuttaako se realisointia ja hyödyttääkö se tämän takia valtakunnan taloudellista asemaa vai ei, tätä ei tarvinne pitemmälti todistella. Muuten40 voidaan esittää mitä näkökohtia halutaan ja syyttää lainahankkeen vastustajia joko tietämättömyydestä tai pahantahtoisuudesta, mutta päivänselviä tosiasioita ei voida koskaan kiistää eikä niiden luonne muutu, sillä ne ovat muuttumattomia.
Hyvä lukija! Kiinnitäpä lisäksi huomiota siihen, mitä pankki on tuollaisessa tapauksessa luovuttanut ulkomaalaiselle vakuudeksi tästä hopeavarannosta. Ei muuta kuin setelinsä eli velkakirjansa, jonka lunastamisen takeena tietyn maksuajan tullessa ovat valtakunnan luottokelpoisuus ja valtakunnan säätyjen takaus. Mitä muuta meidän pankkimme setelit ovat kuin pankin velkakirjoja? Jos siis pankki on voinut antaa uusia velkakirjoja, joilla ei aiemmin ole ollut mitään arvoa, riittäväksi vakuudeksi hopeasta tai riikintaalereista, on täysin selvää, että pankki olisi voinut paljon helpommin pitää samalla keinolla vanhat velkakirjansa kutakuinkin niiden entisessä arvossa. Mitä hyötyä tuollainen operaatio näin ollen tuottaa?
Ensimmäiseksi setelistö kasvaa 400 000 riikintaalerilla eli 72 markan kurssilla laskettuna 24 kultatynnyrin verran, kunnes pankin seteleitä on tuon summan arvosta ehditty noilla varoilla lunastaa.
Toiseksi pankki ja valtakunnan talous menettävät 16 000 riikintaaleria vuotuisina korkomenoina aivan turhaan, mikä olisi voitu täysin välttää, jos pankki olisi samalla tavalla taannut vanhojen velkakirjojensa nimellisarvon kuin uusienkin. Uusien liikkeelle laskemisesta maksamiensa korkojen sijasta se olisi saanut vanhoista vuotuista korkoa lainanottajilta ja olisi tämän takia voinut vuosittain lunastaa tuolla nyt väistämättä katoavalla summalla 16 000 riikintaalerin edestä enemmän seteleitä.
Kolmanneksi sen jälkeen, kun realisaatio on toteutettu noiden 24 kultatynnyrin avulla, setelistö on yhtä suuri, ja pankki on velkakirjansa erääntymispäivänä yhtä uhatussa asemassa ulkomaalaisten edessä kuin se olisi muussa tapauksessa ollut Ruotsin miesten vaatimukset kohdatessaan.
Neljänneksi: jos pankki nyt ennakolta pitää varmana, että se omistaa suuren velkakirjansa erääntymispäivänä niin suuren hopeamäärän kuin sen lunastamiseen tarvitaan, miksi tätä ei heti vakuuteta Ruotsin alamaisille? Olen varma siitä, etteivät he suinkaan ole epäluuloisempia kuin ulkomaalaiset, kunhan heille luvataan vastaava varmuus.
2) Hopealaina voidaan ottaa myös kotimaisilta kauppiailta tai kapitalisteilta, kun heidät houkutellaan edullisin ehdoin keräämään hopeaa41 kokoon ja tallettamaan se pankkiin tämän velkakirjoja vastaan.
Tämä laina on luonteeltaan aivan samanlainen kuin ensiksi mainittukin, sillä mitäpä muuta nämä velkakirjat ovat kuin pankin uusia seteleitä, jotka säilyttävät aina saman arvonsa hopeaan verrattuna, olivat ne kenen käsissä tahansa, kunhan pankki ei kiistä lunastusvelvollisuuttaan sovittuna aikana.
Pankki menettää kummassakin tapauksessa yhtä suuren summan, ja erona on vain se, että ensiksi mainitussa tapauksessa ulkomaalaiset, jälkimmäisessä taas Ruotsin miehet vievät pankista käypää rahaa.
Jos nämä velkakirjat vastaavat nimellisarvonsa mukaista hopeamäärää kuten niiden väistämättä on vastattava, ennen kuin kukaan tohtii luovuttaa hopeaansa niitä vastaan, kysyn uudelleen: miksi ei sitten pankin muille velkakirjoille, joiden lunastamiseksi tuollaista lainaa pidetään tarpeellisena, anneta samaa muotoa ja vakuutta kuin uusille? Eikö lainan ottamista olisi silloin voitu kokonaan välttää, jolloin korkosumma olisi jäänyt pankin varoiksi?
Kolmas tapa hankkia hopeaa pankille setelien realisointia varten on ostaa pankkiin tulevilla seteleillä hopeaa riikintaalereiden lyömiseen.
Kun tiedetään, mitä pankin seteli on, siis pankin velkakirja pääomasta, joka setelin haltijalla on oikeus siltä vaatia, havaitaan helposti, että kun pankki on millä tavalla tahansa lunastanut velkakirjansa mutta luovuttaa sen tai uuden samalle summalle kirjoitetun setelin heti uudelleen, tämä ei ole muuta kuin uusi laina, kuitenkin sillä erotuksella kahdesta edellä mainitusta lainaamistavasta, että tällöin pankki välttyy maksamasta korkoa lainatusta hopeapääomasta, toisin kuin kummassakin edellä mainitussa tapauksessa.
Tällä tavalla ei myöskään supisteta setelistöä. Tätä keinoa käytettäessä seteli menettää arvoaan eli hopealuodin taalereissa laskettu arvo kohoaa heti, kun pankki alkaa ostaa seteleillä suuria hopeaeriä. Lyhyesti: käännelläänpä asiaa miten tahansa, tuloksena on, että suurilla järjestelyillä ei saada aikaan mitään.
§ 31
There has been much talk recently of the utility and necessity of loans of silver by the Bank for the conversion of the banknotes, so that before I present my own proposal for remedying our finances, I should also comment on this matter.
To purchase silver for the minting of riksdaler in exchange for the fund of plåtar deposited in the Bank or any other negotiable commodity that is held by or will in future be paid into the Bank would, in my opinion, be quite effective in getting the silver currency into circulation, provided (N.B.) that the banknotes are given a fixed value that will remain unchanged against silver, for otherwise it will be of no benefit, but to borrow silver is directly contrary to the aim, which is the reduction and conversion of the stock of banknotes.
The borrowing of silver can be carried out in three ways.
The first is to raise a foreign loan against the bonds of the Bank, to which annual interest has to be transferred; for example: if the Bank had raised a loan of 400,000 riksdaler from a foreign bank, at 4 per cent, for the conversion of the banknotes, that loan would cost our Bank 16,000 riksdaler in annual interest or, at a 72-mark rate, 288,000 daler kmt, that is, almost 1 tunna guld. Against that the Bank has issued its note or debenture to the same number of riksdaler that is regarded by the Bank as equivalent to the aforementioned sum of riksdaler.
Should that foreign loan remain unpaid for 12½ years, the interest will already amount to 200,000 riksdaler, or half the capital, but if the kingdom should be unable to pay it off until after 25 years, even if the loan in the meantime were to be moved from one bank to another, the foreigners will have doubled their amount of riksdaler by such a loan, at Sweden’s expense.
Whether such things increase or reduce the stock of silver in Sweden, help or hinder conversion and consequently benefit or harm the finances of the country does not appear to require further proof. One may in40 other respects adduce whatever considerations one wishes and accuse those who dislike the loans of either ignorance or ill will, yet plain truths can never be disputed or change their nature, for they are immutable.
Note further, dear reader! What has the Bank in such a case given foreigners as a surety for this stock of silver? Nothing but its note or promissory note for a certain term of repayment, based on the credit of the Realm and the guarantee of the Estates of the Realm. What are our bank deposit-receipts other than the bonds of the Bank? If the Bank has now been able to provide some new bonds, which had not previously possessed any value, with a security equal to that of silver or riksdaler, then it is obvious that the Bank could by the same means far more easily have maintained its old bonds at the same value that they had already more or less possessed previously. What, then, is the advantage of such a measure?
First, the stock of banknotes is thereby increased by 400,000 riksdaler, that is, at a 72-mark rate, by 24 tunnor guld, until that can be converted into an equivalent sum of banknotes.
Second, the Bank and the finances of the Realm lose thereby annually quite unnecessarily 16,000 riksdaler in interest, which could have been entirely avoided if the Bank had stabilized the value of its old promissory notes in the same way as it has done with that of the new one; for whereas it has to pay for the new one, it annually receives interest from the borrowers of the old ones, in consequence of which it has had to use these 16,000 riksdaler every year to redeem more banknotes, which must now disappear.
Third, once the conversion of these 24 tunnor guld has taken place, the stock of banknotes is just as large, and the Bank is just as much at risk at the expiry date of its promissory note of being descended upon by foreigners as it otherwise would have had to fear being descended upon by Swedes.
Fourth, if the Bank expects by the expiry date of its large bond to be in possession of such a large amount of silver as needs to be paid out to redeem it, why are Swedish subjects not immediately assured of that? I am sure that they are not in any way more mistrustful than foreigners, as long as they are offered the same security.
The second way is that the silver loan can also be provided by native merchants or capitalists, if they are tempted by advantageous terms to accumulate silver41 and, in exchange for bonds, to make deposits of it in the Bank.
Exactly the same applies to this loan as to the former one, for what are these bonds other than new banknotes, which, whoever possesses them, always retain the same value against silver, provided that the Bank does not refuse payment at the prescribed time?
The loss to the Bank will in both cases be precisely the same, the only difference being that in the former a foreigner but in the latter a Swede draws assets from the Bank.
If these bonds have an equivalent value against silver, which they necessarily must have before anyone will risk his silver for them, then I ask again: why, then, can the other bonds of the Bank, for the redemption of which such a loan is regarded as necessary, not be given the same form and security as the new ones? Would it not then have been possible to dispense with the loan altogether and save the interest?
The third way to obtain silver for the Bank for the conversion of the banknotes is to buy up silver for the minting of riksdaler with the banknotes that come into the Bank.
When one knows what a banknote is, namely the Bank’s bond for the sum that the possessor of the note can claim in the Bank, one will readily understand that when the Bank, in whatever manner, has redeemed its promissory note but immediately issues it again or a new one for an equivalent sum, that is in itself nothing but a new loan, with the difference from the two preceding methods of borrowing that the Bank in this case avoids paying the interest for the borrowed sum of silver, which in the two previous cases it has to acknowledge.
Nor is the stock of banknotes diminished in this case. Here the banknote loses its value; that is to say, the silver lod comes to represent a larger number of daler as soon as the Bank begins to purchase large amounts of silver with notes. In short: turn the matter over any way you like, it is still much ado about nothing.
Previous Section: A Remedy for the Country, § 30
Next Section: A Remedy for the Country, § 32
Places: Sweden
Names:
Biblical references:
Subjects: