Previous Section: A Remedy for the Country, § 22
Next Section: A Remedy for the Country, § 24
§ 23
With regard to the productive enterprises, which constitute the soul of a society, it is common knowledge that wherever commerce and enterprise are at all free, not only have they in every respect adapted themselves to the present high tale-value but also, in view both of the even higher one to which the daler rose for a time and of the insecurity that every producer has experienced during the daily fluctuations between a higher and lower rate, the prices of most manufactures have risen far above that.
In this respect it is thus all the more uncalled for, with regard to the productive enterprises, to reduce the tale-value of the banknote still further, especially as they already suffer perceptibly from its present one.
And as far as the rights of the Crown to money are concerned, the shortfall that has arisen in that respect has probably already been met by appropriations or under other headings, or will, if urgently required, in a free state, be met in future by the subjects. In the same way, the public officials of the realm, who depend on money-salaries, are entitled to receive a remuneration corresponding to their original salaries but certainly not through the lowering of the tale-value, as that affects the productive occupations, which are the apple of the kingdom’s eye.29
I have tried to inform myself from older documents as to how such disadvantages were formerly remedied when the tale-value was raised.
To the same extent that the tale-value and the prices of commodities have been raised from time to time, the revenues of the Crown have also increased, sometimes under the same and sometimes under new headings, so that it has never been possible to regard that as a valid reason to lower the tale-value.
In 1695, King Charles XI asked this very question and requested a report thereon from the Public Finance Board, which on 13 March, among other things, stated the following with regard to it: “Nor is it really probable that His Majesty or the general public will suffer any loss in future even if also 1 daler smt will not be revalued at ⅔ of a riksdaler, as His Majesty will always have a free hand to increase taxes, customs duties, excise duties and other such things, when conditions and circumstances allow and permit it.”
The same matter arose again in 1720 and the following years, on account of the raising of the tale-value that occurred in 1715.
The anonymous author whom I cited above says with particular reference to those who are on money-salaries: “Those who receive their remuneration in the form of grain etc. can benefit reasonably well from the increase, but not the others, as everything consumed as food and maintenance has to be paid for at the raised tale-value, for which it would be fair to compensate them by a salary increase proportionate to the raising of the tale-value. And while that disadvantage can be remedied, it would, on the other hand, be just as unfair to disregard the general and private welfare of the whole country in order to restore the value of the wages of the kingdom’s officials, and no more fair than paying them the same wage in debased as in improved coin.”
It has been proved above that when a financial system is simply based on realities, the matter is resolved, enterprise flourishes and neither native nor foreigner can make an undue profit from the other. It has also been proved that the tale-value of the paper daler is too high, as are, in accord therewith, the prices of all commodities. What, then, is the point of the hazardous measure of reducing the value1 of this daler, disrupting the productive occupations and deliberately repeating all the disorders into which we happen, from carelessness, to have fallen?
§. 23.
Hwad nu näringarna beträffar, som utgöra själen i et samhälle, så är allom bekant,2 at de ej allenast til alla delar, hwarest handelen och rörelsen aldrig så litet warit fri, rättat sig efter nuwarande höga räkne-wärde, utan ock, så i anseende til et ännu högre, hwartil Dalern en tid war upstigen, som ock, den osäkerhet, hwaruti hwarje närings-idkare warit under de dageliga ombyten af högre och lägre Cours, de flästa tilwerkningar stigit långt därutöfwer.
I anseende härtil, blifwer således för näringarnas skul, så mycket onödigare at fälla räkne-wärdet på Sedeln något lägre, som de fast mera genom det närwarande allaredan på et känbart sätt blifwa lidande.
Och hwad Kronans rättigheter i penningar beträffar, så torde den därutinnan skedde afsaknad, antingen genom bewillningar eller under andra titlar allaredan wara ärsatt, eller i en fri Stat wid trängande behof af undersåtarena komma at framdeles ärsättas. Äfwen som Rikets Ämbetsmän, de där sittja med penninge-löner, äro berättigade, at få en emot deras primitiva löner swarande wedergällning; men ingalunda genom räkne-wärdets nedsättande, emedan det drabbar på näringarna, Rikets ögnasten.29
Jag har af äldre Handlingar sökt göra mig underrättad, huru slika olägenheter fordom wid förhögningarna af Myntet blifwit afhulpne.3
I samma mån räkne-wärdet och warornas pris tid efter annan hafwa blifwit upstegrade, hafwa äfwen Kronans inkomster, ibland under samma, ibland under nya titlar, blifwit förökte, så at det aldrig kunnat anses för giltigt skäl til räkne-wärdets fällande.
År 1695 upkom hos Konung Carl XI just denna fråga, hwaröfwer han af Kammar-Collegio infordrade dess utlåtande, som under den 13 Martii, bland annat, yttrade sig därom sålunda: ”Icke eller kan man så egenteligen finna, at Kongl. Maj:t eller Publico4 något jämwäl härefter skal därigenom ske til kårta,5 at 1 Dal. Silf:mt icke äfwen valveras til 2/3 parter af en R:daler, emedan Kongl. Maj:t altid hafwer fria händer, at öka på utlagor, Tullar, Acciser och mera sådant, när tilståndet och wilkoren det tåla och tillåta.”6
Samma sak kom åter 1720, och de följande åren i fråga, i anseende til den 1715 skedde förhögningen.
Den här ofwanföre af mig citerade Anonymen säger i synnerhet om penninge-löntagare. ”De som undfå sin betalning i säd etc. kunna någorlunda njuta förhögningen til godo; men de andre däremot icke; emedan alt hwad til näring och underhåll åtgår, efter uphögningen betalas måste; hwilket billigt är, at dem ärsättes, med en tilökning i lönen, i proportion til Myntets förhögning. Och som denna olägenhet står at ändras, så wore däremot, så wäl obilligt, at sätta hela Rikets allmänna och privata wälfärd å sido, til at återwinna för landets betjenter en bättre valeur7 i deras lön, som ock ej mera billigt, än at förnöja dem med samma belöning i förhögdt, som i förnedrat Mynt.8” 9
Det är tilförene bewist, at när en Finance-System enfaldigt grundar sig på realiteter, så är saken hulpen,10 rörelsen får sin gång, och hwarken in- eller utlänning kan då ockra på den andra. Det är äfwen bewist, at räkne-wärdet på Sedel-Dalern är för högt, och på alla waror priset därefter. Hwartil tjenar då den halsbrytande operation, at fälla denna Dalerns wärde, rubba näringarna och med flit gå genom alla de oredor tilbaka, som man tilfälligt-wis af oförsigtighet råkat uti?
§ 23
Mitä tulee yhteiskunnan sielun muodostaviin elinkeinoihin, niin kaikki tietävät, että ne siellä, missä kauppa ja liiketoiminta ovat olleet vähänkin vapaita, eivät ainoastaan ole kaikin puolin sopeutuneet nykyiseen korkeaan laskenta-arvoon, vaan myös, että useimpien tuotteiden hinnat, johtuen sekä taalerin nousemisesta joksikin aikaa vielä korkeampaan arvoon, että siitä epävarmuudesta, jonka vallassa jokainen elinkeinonharjoittaja on joutunut toimimaan kurssin vaihdellessa ylös ja alas päivästä päivään, ovat nousseet paljon sitäkin enemmän.
Kun tämä otetaan huomioon, on siis elinkeinojen kannalta täysin turhaa alentaa seteleiden laskenta-arvoa, etenkin kun ne jo nykyisen takia joutuvat kärsimään tuntuvia tappioita.
Ja mitä tulee kruunun rahansaantioikeuksiin, lienee niihin ilmaantunut vajaus jo korvattu suostuntaveroilla tai muilla nimikkeillä perityillä maksuilla, tai sitten vapaan valtion alamaiset korvaavat sen tulevina aikoina välttämättömien tarpeiden niin vaatiessa. Samoin valtakunnan virkamiehillä, jotka istuvat virkapalkkaa nauttien, on oikeus saada aikoinaan määrättyjä palkkojaan vastaava korvaus, mutta ei suinkaan laskenta-arvoa alentamalla, koska se vaikuttaa haitallisesti elinkeinoihin, jotka ovat valtakunnan silmäterä.29
Olen yrittänyt vanhoista asiakirjoista selvittää, miten tämäntapaiset hankaluudet on entisaikoina saatu laskenta-arvon noustessa voitetuksi.
Sitä mukaa kuin laskenta-arvo ja tavaroiden hinnat ovat aikojen kuluessa nousseet, ovat myös kruunun tulot kasvaneet toisinaan entisillä, toisinaan uusilla nimikkeillä, niin että niiden tilaa ei ole voitu koskaan pitää pätevänä syynä laskenta-arvon alentamiselle.
Kuningas Kaarle XI:n eteen tuli vuonna 1695 juuri tämä ongelma, ja hän pyysi siitä kamarikollegion lausunnon, ja tämä esitti 13. maaliskuuta mielipiteenään mm.: ”Ei voida varsinaisesti havaita, että kuninkaallinen majesteetti ja julkinen valta mitenkään kärsivät tuonnempana jotakin vahinkoa siitä, että 1 hopeataalerin arvoa ei myöskään muuteta kahdeksi kolmasosaksi riikintaalerista, koska kuninkaallisella majesteetilla on aina mahdollisuus vapaasti lisätä kruunulle tulevia maksuja, tulleja, valmisteveroja ym., kun asiaintila ja edellytykset tämän mahdollistavat ja sallivat.”11
Sama asia tuli uudelleen pohdittavaksi 1720 ja seuraavina vuosina, jolloin taustana oli 1715 tapahtunut laskenta-arvon nostaminen.
Tuntematon kirjoittaja, jonka tekstiä edellä lainasin, sanoo erityisesti niistä, jotka saavat palkkansa rahana: ”Ne, jotka saavat maksun työstään viljana jne., voivat kutakuinkin käyttää laskenta-arvon nostamisen hyödykseen, mutta toiset sen sijaan eivät, koska kaikki mikä elämiseen ja toimeentuloon kuluu on maksettava nousseen laskenta-arvon mukaisesti. Niinpä on kohtuullista, että he saavat korvaukseksi laskenta-arvon nostoa vastaavan palkankorotuksen. Ja kun tämä epäkohta on korjattavissa, olisi sen sijaan kohtuutonta syrjäyttää koko valtakunnan yleinen ja yksityinen hyvinvointi paremman vastineen tarjoamiseksi maan palveluskunnan palkoille, eikä se olisi yhtään kohtuullisempaa kuin että heille maksettaisiin samaa nimellispalkkaa niin arvoltaan huonontuneena kuin parempanakin rahana”12
Edellä on osoitettu, että kun rahajärjestelmä perustuu yksinkertaisesti reaaliarvoihin, asiat on saatu hyvälle kannalle: liiketoiminta sujuu omaa rataansa, eikä oman maan asukas saati ulkomaalainen voi harjoittaa vastapuolensa kiskontaa. On myös osoitettu, että setelitaalerin laskenta-arvo on liian korkea, ja sen myötä kaikki hinnat. Mitä hyötyä näissä oloissa on tästä hurjapäisestä taalerin arvon pudotushankkeesta, joka horjuttaa elinkeinoja ja jonka myötä joudutaan ehdoin tahdoin takaisin kaikkiin niihin hankaluuksiin, joihin oli varomattoman toiminnan takia tilapäisesti ajauduttu?
§ 23
With regard to the productive enterprises, which constitute the soul of a society, it is common knowledge that wherever commerce and enterprise are at all free, not only have they in every respect adapted themselves to the present high tale-value but also, in view both of the even higher one to which the daler rose for a time and of the insecurity that every producer has experienced during the daily fluctuations between a higher and lower rate, the prices of most manufactures have risen far above that.
In this respect it is thus all the more uncalled for, with regard to the productive enterprises, to reduce the tale-value of the banknote still further, especially as they already suffer perceptibly from its present one.
And as far as the rights of the Crown to money are concerned, the shortfall that has arisen in that respect has probably already been met by appropriations or under other headings, or will, if urgently required, in a free state, be met in future by the subjects. In the same way, the public officials of the realm, who depend on money-salaries, are entitled to receive a remuneration corresponding to their original salaries but certainly not through the lowering of the tale-value, as that affects the productive occupations, which are the apple of the kingdom’s eye.29
I have tried to inform myself from older documents as to how such disadvantages were formerly remedied when the tale-value was raised.
To the same extent that the tale-value and the prices of commodities have been raised from time to time, the revenues of the Crown have also increased, sometimes under the same and sometimes under new headings, so that it has never been possible to regard that as a valid reason to lower the tale-value.
In 1695, King Charles XI asked this very question and requested a report thereon from the Public Finance Board, which on 13 March, among other things, stated the following with regard to it: “Nor is it really probable that His Majesty or the general public will suffer any loss in future even if also 1 daler smt will not be revalued at ⅔ of a riksdaler, as His Majesty will always have a free hand to increase taxes, customs duties, excise duties and other such things, when conditions and circumstances allow and permit it.”
The same matter arose again in 1720 and the following years, on account of the raising of the tale-value that occurred in 1715.
The anonymous author whom I cited above says with particular reference to those who are on money-salaries: “Those who receive their remuneration in the form of grain etc. can benefit reasonably well from the increase, but not the others, as everything consumed as food and maintenance has to be paid for at the raised tale-value, for which it would be fair to compensate them by a salary increase proportionate to the raising of the tale-value. And while that disadvantage can be remedied, it would, on the other hand, be just as unfair to disregard the general and private welfare of the whole country in order to restore the value of the wages of the kingdom’s officials, and no more fair than paying them the same wage in debased as in improved coin.”
It has been proved above that when a financial system is simply based on realities, the matter is resolved, enterprise flourishes and neither native nor foreigner can make an undue profit from the other. It has also been proved that the tale-value of the paper daler is too high, as are, in accord therewith, the prices of all commodities. What, then, is the point of the hazardous measure of reducing the value13 of this daler, disrupting the productive occupations and deliberately repeating all the disorders into which we happen, from carelessness, to have fallen?
§. 23.
Hwad nu näringarna beträffar, som utgöra själen i et samhälle, så är allom bekant,14 at de ej allenast til alla delar, hwarest handelen och rörelsen aldrig så litet warit fri, rättat sig efter nuwarande höga räkne-wärde, utan ock, så i anseende til et ännu högre, hwartil Dalern en tid war upstigen, som ock, den osäkerhet, hwaruti hwarje närings-idkare warit under de dageliga ombyten af högre och lägre Cours, de flästa tilwerkningar stigit långt därutöfwer.
I anseende härtil, blifwer således för näringarnas skul, så mycket onödigare at fälla räkne-wärdet på Sedeln något lägre, som de fast mera genom det närwarande allaredan på et känbart sätt blifwa lidande.
Och hwad Kronans rättigheter i penningar beträffar, så torde den därutinnan skedde afsaknad, antingen genom bewillningar eller under andra titlar allaredan wara ärsatt, eller i en fri Stat wid trängande behof af undersåtarena komma at framdeles ärsättas. Äfwen som Rikets Ämbetsmän, de där sittja med penninge-löner, äro berättigade, at få en emot deras primitiva löner swarande wedergällning; men ingalunda genom räkne-wärdets nedsättande, emedan det drabbar på näringarna, Rikets ögnasten.29
Jag har af äldre Handlingar sökt göra mig underrättad, huru slika olägenheter fordom wid förhögningarna af Myntet blifwit afhulpne.15
I samma mån räkne-wärdet och warornas pris tid efter annan hafwa blifwit upstegrade, hafwa äfwen Kronans inkomster, ibland under samma, ibland under nya titlar, blifwit förökte, så at det aldrig kunnat anses för giltigt skäl til räkne-wärdets fällande.
År 1695 upkom hos Konung Carl XI just denna fråga, hwaröfwer han af Kammar-Collegio infordrade dess utlåtande, som under den 13 Martii, bland annat, yttrade sig därom sålunda: ”Icke eller kan man så egenteligen finna, at Kongl. Maj:t eller Publico16 något jämwäl härefter skal därigenom ske til kårta,17 at 1 Dal. Silf:mt icke äfwen valveras til 2/3 parter af en R:daler, emedan Kongl. Maj:t altid hafwer fria händer, at öka på utlagor, Tullar, Acciser och mera sådant, när tilståndet och wilkoren det tåla och tillåta.”18
Samma sak kom åter 1720, och de följande åren i fråga, i anseende til den 1715 skedde förhögningen.
Den här ofwanföre af mig citerade Anonymen säger i synnerhet om penninge-löntagare. ”De som undfå sin betalning i säd etc. kunna någorlunda njuta förhögningen til godo; men de andre däremot icke; emedan alt hwad til näring och underhåll åtgår, efter uphögningen betalas måste; hwilket billigt är, at dem ärsättes, med en tilökning i lönen, i proportion til Myntets förhögning. Och som denna olägenhet står at ändras, så wore däremot, så wäl obilligt, at sätta hela Rikets allmänna och privata wälfärd å sido, til at återwinna för landets betjenter en bättre valeur19 i deras lön, som ock ej mera billigt, än at förnöja dem med samma belöning i förhögdt, som i förnedrat Mynt.20” 21
Det är tilförene bewist, at när en Finance-System enfaldigt grundar sig på realiteter, så är saken hulpen,22 rörelsen får sin gång, och hwarken in- eller utlänning kan då ockra på den andra. Det är äfwen bewist, at räkne-wärdet på Sedel-Dalern är för högt, och på alla waror priset därefter. Hwartil tjenar då den halsbrytande operation, at fälla denna Dalerns wärde, rubba näringarna och med flit gå genom alla de oredor tilbaka, som man tilfälligt-wis af oförsigtighet råkat uti?
§ 23
Mitä tulee yhteiskunnan sielun muodostaviin elinkeinoihin, niin kaikki tietävät, että ne siellä, missä kauppa ja liiketoiminta ovat olleet vähänkin vapaita, eivät ainoastaan ole kaikin puolin sopeutuneet nykyiseen korkeaan laskenta-arvoon, vaan myös, että useimpien tuotteiden hinnat, johtuen sekä taalerin nousemisesta joksikin aikaa vielä korkeampaan arvoon, että siitä epävarmuudesta, jonka vallassa jokainen elinkeinonharjoittaja on joutunut toimimaan kurssin vaihdellessa ylös ja alas päivästä päivään, ovat nousseet paljon sitäkin enemmän.
Kun tämä otetaan huomioon, on siis elinkeinojen kannalta täysin turhaa alentaa seteleiden laskenta-arvoa, etenkin kun ne jo nykyisen takia joutuvat kärsimään tuntuvia tappioita.
Ja mitä tulee kruunun rahansaantioikeuksiin, lienee niihin ilmaantunut vajaus jo korvattu suostuntaveroilla tai muilla nimikkeillä perityillä maksuilla, tai sitten vapaan valtion alamaiset korvaavat sen tulevina aikoina välttämättömien tarpeiden niin vaatiessa. Samoin valtakunnan virkamiehillä, jotka istuvat virkapalkkaa nauttien, on oikeus saada aikoinaan määrättyjä palkkojaan vastaava korvaus, mutta ei suinkaan laskenta-arvoa alentamalla, koska se vaikuttaa haitallisesti elinkeinoihin, jotka ovat valtakunnan silmäterä.29
Olen yrittänyt vanhoista asiakirjoista selvittää, miten tämäntapaiset hankaluudet on entisaikoina saatu laskenta-arvon noustessa voitetuksi.
Sitä mukaa kuin laskenta-arvo ja tavaroiden hinnat ovat aikojen kuluessa nousseet, ovat myös kruunun tulot kasvaneet toisinaan entisillä, toisinaan uusilla nimikkeillä, niin että niiden tilaa ei ole voitu koskaan pitää pätevänä syynä laskenta-arvon alentamiselle.
Kuningas Kaarle XI:n eteen tuli vuonna 1695 juuri tämä ongelma, ja hän pyysi siitä kamarikollegion lausunnon, ja tämä esitti 13. maaliskuuta mielipiteenään mm.: ”Ei voida varsinaisesti havaita, että kuninkaallinen majesteetti ja julkinen valta mitenkään kärsivät tuonnempana jotakin vahinkoa siitä, että 1 hopeataalerin arvoa ei myöskään muuteta kahdeksi kolmasosaksi riikintaalerista, koska kuninkaallisella majesteetilla on aina mahdollisuus vapaasti lisätä kruunulle tulevia maksuja, tulleja, valmisteveroja ym., kun asiaintila ja edellytykset tämän mahdollistavat ja sallivat.”23
Sama asia tuli uudelleen pohdittavaksi 1720 ja seuraavina vuosina, jolloin taustana oli 1715 tapahtunut laskenta-arvon nostaminen.
Tuntematon kirjoittaja, jonka tekstiä edellä lainasin, sanoo erityisesti niistä, jotka saavat palkkansa rahana: ”Ne, jotka saavat maksun työstään viljana jne., voivat kutakuinkin käyttää laskenta-arvon nostamisen hyödykseen, mutta toiset sen sijaan eivät, koska kaikki mikä elämiseen ja toimeentuloon kuluu on maksettava nousseen laskenta-arvon mukaisesti. Niinpä on kohtuullista, että he saavat korvaukseksi laskenta-arvon nostoa vastaavan palkankorotuksen. Ja kun tämä epäkohta on korjattavissa, olisi sen sijaan kohtuutonta syrjäyttää koko valtakunnan yleinen ja yksityinen hyvinvointi paremman vastineen tarjoamiseksi maan palveluskunnan palkoille, eikä se olisi yhtään kohtuullisempaa kuin että heille maksettaisiin samaa nimellispalkkaa niin arvoltaan huonontuneena kuin parempanakin rahana”24
Edellä on osoitettu, että kun rahajärjestelmä perustuu yksinkertaisesti reaaliarvoihin, asiat on saatu hyvälle kannalle: liiketoiminta sujuu omaa rataansa, eikä oman maan asukas saati ulkomaalainen voi harjoittaa vastapuolensa kiskontaa. On myös osoitettu, että setelitaalerin laskenta-arvo on liian korkea, ja sen myötä kaikki hinnat. Mitä hyötyä näissä oloissa on tästä hurjapäisestä taalerin arvon pudotushankkeesta, joka horjuttaa elinkeinoja ja jonka myötä joudutaan ehdoin tahdoin takaisin kaikkiin niihin hankaluuksiin, joihin oli varomattoman toiminnan takia tilapäisesti ajauduttu?
§ 23
With regard to the productive enterprises, which constitute the soul of a society, it is common knowledge that wherever commerce and enterprise are at all free, not only have they in every respect adapted themselves to the present high tale-value but also, in view both of the even higher one to which the daler rose for a time and of the insecurity that every producer has experienced during the daily fluctuations between a higher and lower rate, the prices of most manufactures have risen far above that.
In this respect it is thus all the more uncalled for, with regard to the productive enterprises, to reduce the tale-value of the banknote still further, especially as they already suffer perceptibly from its present one.
And as far as the rights of the Crown to money are concerned, the shortfall that has arisen in that respect has probably already been met by appropriations or under other headings, or will, if urgently required, in a free state, be met in future by the subjects. In the same way, the public officials of the realm, who depend on money-salaries, are entitled to receive a remuneration corresponding to their original salaries but certainly not through the lowering of the tale-value, as that affects the productive occupations, which are the apple of the kingdom’s eye.29
I have tried to inform myself from older documents as to how such disadvantages were formerly remedied when the tale-value was raised.
To the same extent that the tale-value and the prices of commodities have been raised from time to time, the revenues of the Crown have also increased, sometimes under the same and sometimes under new headings, so that it has never been possible to regard that as a valid reason to lower the tale-value.
In 1695, King Charles XI asked this very question and requested a report thereon from the Public Finance Board, which on 13 March, among other things, stated the following with regard to it: “Nor is it really probable that His Majesty or the general public will suffer any loss in future even if also 1 daler smt will not be revalued at ⅔ of a riksdaler, as His Majesty will always have a free hand to increase taxes, customs duties, excise duties and other such things, when conditions and circumstances allow and permit it.”
The same matter arose again in 1720 and the following years, on account of the raising of the tale-value that occurred in 1715.
The anonymous author whom I cited above says with particular reference to those who are on money-salaries: “Those who receive their remuneration in the form of grain etc. can benefit reasonably well from the increase, but not the others, as everything consumed as food and maintenance has to be paid for at the raised tale-value, for which it would be fair to compensate them by a salary increase proportionate to the raising of the tale-value. And while that disadvantage can be remedied, it would, on the other hand, be just as unfair to disregard the general and private welfare of the whole country in order to restore the value of the wages of the kingdom’s officials, and no more fair than paying them the same wage in debased as in improved coin.”
It has been proved above that when a financial system is simply based on realities, the matter is resolved, enterprise flourishes and neither native nor foreigner can make an undue profit from the other. It has also been proved that the tale-value of the paper daler is too high, as are, in accord therewith, the prices of all commodities. What, then, is the point of the hazardous measure of reducing the value25 of this daler, disrupting the productive occupations and deliberately repeating all the disorders into which we happen, from carelessness, to have fallen?
Previous Section: A Remedy for the Country, § 22
Next Section: A Remedy for the Country, § 24
Places:
Names: Charles XI Swedenborg, Emanuel
Biblical references:
Subjects: