Previous Section: A Remedy for the Country, § 20
Next Section: A Remedy for the Country, § 22
§ 21
When, second, one considers the manner in which our immense stock of banknotes has come into general circulation, namely by loans, partly to the Crown and partly also to private individuals, and as no one can say that either of them actually received larger loans from the Bank than what they could immediately have exchanged its notes for sums of riksdaler or valid bills of exchange, then it would also seem to be contrary to equity and common practice in all commerce and lending were they to be obliged, in the event that they did not possess promissory notes of the same Bank with which to repay the loan, which by the way they had not been obliged to do, and, against the laws of humankind or of nature, to repay their loans with a larger quantity of silver or commodities than they would have been able to obtain with those promissory notes of the Bank.
Third, if the Bank is held to be duty bound to apply such a level of redemption at a par rate, then the borrowers similarly are entitled to repay their loans at the same rate.
If that is denied, it is obvious that the funds of the Bank must become an innocent victim of the profit of a few, unless it is able to call its customers to account, in the same way as it is itself called to account by note-holders. But if that is conceded, then borrowers are likely to provide the clearest evidence to the general public of what kind of fairness they are dealt in this respect.
And as the Crown is the very greatest among them, having obtained most of the loans at a high rate for the war and having had to use them to purchase expensive bills of exchange on the Stock Exchange for the needs of the army, the nation itself should one day be entitled to ask how the Bank can demand in payment for the principal it has lent out more riksdaler than the Crown would have been able to purchase for its notes.
If the Estates have established an annually falling exchange rate – that is, an annual rise in the value of the circulating banknotes – then the borrower is entitled,27 in the same way as everyone else, to benefit from the rise in their value and can therefore in no way be obliged in the meantime to repay his loan in banknotes. It is only fair that the Bank should be content to receive payment in silver or riksdaler at the present high rate. For example, if my debt to the Bank were 10,000 daler kmt and I actually possessed such a large sum in banknotes, who could deny me the right, along with others, to wait for a par rate for these notes and instead repay my debt this year at a rate of 70 mark with 571 3/7 riksdaler? If I hold the banknotes until the rate reaches 36 mark a few years later, I shall be able to receive 1,111 1/9 riksdaler from the Bank for the same sum of banknotes for which I have paid it 571 3/7 riksdaler. The unfairness of this thus appears to be obvious.
§. 21.
När man 2:o eftersinnar sättet, huruledes wår ofanteliga Sedel-stock kommit i allmänna rörelsen; nämligen genom lån, dels til Kronan, dels ock til Privata, och ingen lärer kunna säga, at någondera af dem fått werkeligen större lån utur Banken, än de för dess Sedlar då straxt kunnat tilwäxla sig Riksdalers Capitaler, eller goda Wäxlar; så lärer det ock strida emot billigheten och öfligt bruk1 i all handel och lån, at i händelse de ej ägde samma Bankens förskrifningar, at återbetala lånet med, hwartil de ej eller warit förbundne, de då emot folks, eller Naturens Lagar kunna förpliktas, at med större Silfwer- eller waru-massa återbetala sina lån, än de för dessa Bankens Reverser warit i stånd at förskaffa sig.
3:o. Ärkännes nu Banken skyldig til et sådant inlösnings-sätt efter al pari Cours, så blifwer det likaledes låntagarenas, at efter samma Cours betala sina lån.
Nekas detta, så är klart, at Bankens Cassa måste blifwa et oskyldigt offer för någras winst, utan at på lika sätt få söka sin man,2 som han sjelf blifwer sökt af Sedelhafware. Men medgifwes det, så lära låntagare lemna det säkraste bewis för allmänheten, hwad billighet dem härutinnan wederfares.
Och emedan Kronan bland dem är den aldrastörsta, som til kriget fått under hög Cours de mästa Lån, och för dem til Arméens behof måste köpa dyra Wäxlar på Börsen; så lärer sjelfwa Nationen en gång blifwa berättigad, at efterfråga: huru Banken i hufwud-stol kan för sina lån fordra in flera Riksdalrar, än Kronan för dess Sedlar kunnat upköpa?
Om Ständer faststäldt en årligen fallande Cours, där är, en årlig förbättring på Sedel-Capitalerne, så är låntagaren berättigad,27 at på samma sätt, som alla andra, njuta denna förbättring til godo, och kan därföre ingalunda förpliktas, at imedlertid i Sedlar ärlägga sitt lån, utan fordrar billigheten, at Banken måste åtnöjas, efter nuwarande hög Cours, emottaga det i Silfwer eller R:daler: Til ex. om min skuld i Banken wore 10 000 dal. Kopp:mt, och jag ägde werkeligen så stort Sedel-Capital, hwem kunde neka mig, at jämte andra, med dessa Sedlar wänta på al pari Cours, och efter 70 markers Cours i det stället i år betala min skuld i Banken med 571 3/7 R:daler? Om Sedlarna imedlertid ligga tils Coursen efter några år blir 36 mark, får jag för samma Sedel-Capital, som jag betalt i Banken med 571 3/7 R:daler, lyfta ut därifrån 1 111 1/9. Riksdaler. Således lärer obilligheten wara handgripelig.
§ 21
Kun 2) mietitään tapaa, jolla valtava setelistömme on tullut yleiseen kiertoon, nimittäin osaksi kruunulle, osaksi yksityisillekin myönnettyjen lainojen kautta, sekä sitä, ettei kukaan voine väittää, että kumpikaan taho olisi todellakaan saanut pankista enemmän lainaa kuin mitä he olisivat voineet heti saada itselleen vaihtamalla sen antamat setelit riikintaaleripääomiksi tai luotettaviksi vekseleiksi, niin sotinee myös kohtuutta sekä yleistä kauppa- ja lainakäytäntöä vastaan myös se, että lainanottajat velvoitettaisiin mainittujen pankin maksusitoumusten puuttuessa maksamaan laina takaisin tavalla, johon he eivät myöskään olleet sitoutuneet, nimittäin kansojen ja luonnon lakien vastaisesti maksamaan lainansa takaisin suuremmalla hopea- tai tavaramäärällä kuin he olisivat kyenneet noilla pankin velkakirjoilla hankkimaan.
3) Jos pankin arvioidaan olevan velvollinen tuollaiseen parikurssilla tapahtuvaan lunastukseen, on lainanottajat velvoitettava maksamaan lainansa saman kurssin mukaan.
Jos tämä kiistetään, on selvää, että pankin kassa jää syyttömäksi uhriksi, jonka kustannuksella muutamat saavat voittoa, koska se ei saa samalla tavalla vaatia saamisiaan asiakkaaltaan kuin setelin haltija vaatii siltä omia saamisiaan. Jos taas tämä hyväksytään, lienee lainanottajien kohtelu yleisölle paras todiste siitä kohtuudesta, joka tässä asiassa tulee heidän osakseen.
Ja koska kruunu on lainanottajista suurin, kun se on sotaa varten saanut useimmat lainoistaan korkeaan kurssiin ja joutunut niillä ostamaan armeijan tarpeita varten kalliita vekseleitä pörssistä, lienee koko kansakunnalla jossakin vaiheessa oikeus kysyä: miten pankki voi vaatia lainapääoman takaisinmaksuksi enemmän riikintaalereita kuin kruunu on pystynyt sen seteleillä ostamaan?
Jos säädyt ovat säätäneet kurssin vuosittain alenevaksi eli myöntäneet setelipääomille vuosittaisen arvonnousun, on lainanottajalla oikeus27 samoin kuin kaikilla muillakin saada laskea tämä parannus hyväkseen, eikä heitä voida näin ollen suinkaan velvoittaa maksamaan lainaansa parannuksen tapahtumisen aikana setelirahalla, vaan kohtuus edellyttää, että pankin on tyydyttävä ottamaan suoritus vastaan hopeana tai riikintaalereina vallitsevan korkean vaihtokurssin mukaisesti. Jos esim. velkani pankille olisi 10 000 taaleria kuparirahaa ja minulla olisi todellakin noin suuri setelipääoma, kuka voisi kieltää minua muiden tavoin odottamassa nämä setelit hallussani päätymistä parikurssiin ja maksaa lainani pankille sen sijaan 70 markan kurssin mukaan 571 3/7 riikintaalerilla? Jos setelit kuitenkin jäävät haltuuni, kunnes kurssi muutaman vuoden kuluttua päätyy 36 markkaan, saan samalla setelipääomalla, josta olen maksanut pankille 571 3/7 riikintaaleria, nostaa sieltä 1 111 1/9 riikintaaleria. Niinpä siis kohtuuttomuus lienee sangen selvästi nähtävissä.
§ 21
When, second, one considers the manner in which our immense stock of banknotes has come into general circulation, namely by loans, partly to the Crown and partly also to private individuals, and as no one can say that either of them actually received larger loans from the Bank than what they could immediately have exchanged its notes for sums of riksdaler or valid bills of exchange, then it would also seem to be contrary to equity and common practice in all commerce and lending were they to be obliged, in the event that they did not possess promissory notes of the same Bank with which to repay the loan, which by the way they had not been obliged to do, and, against the laws of humankind or of nature, to repay their loans with a larger quantity of silver or commodities than they would have been able to obtain with those promissory notes of the Bank.
Third, if the Bank is held to be duty bound to apply such a level of redemption at a par rate, then the borrowers similarly are entitled to repay their loans at the same rate.
If that is denied, it is obvious that the funds of the Bank must become an innocent victim of the profit of a few, unless it is able to call its customers to account, in the same way as it is itself called to account by note-holders. But if that is conceded, then borrowers are likely to provide the clearest evidence to the general public of what kind of fairness they are dealt in this respect.
And as the Crown is the very greatest among them, having obtained most of the loans at a high rate for the war and having had to use them to purchase expensive bills of exchange on the Stock Exchange for the needs of the army, the nation itself should one day be entitled to ask how the Bank can demand in payment for the principal it has lent out more riksdaler than the Crown would have been able to purchase for its notes.
If the Estates have established an annually falling exchange rate – that is, an annual rise in the value of the circulating banknotes – then the borrower is entitled,27 in the same way as everyone else, to benefit from the rise in their value and can therefore in no way be obliged in the meantime to repay his loan in banknotes. It is only fair that the Bank should be content to receive payment in silver or riksdaler at the present high rate. For example, if my debt to the Bank were 10,000 daler kmt and I actually possessed such a large sum in banknotes, who could deny me the right, along with others, to wait for a par rate for these notes and instead repay my debt this year at a rate of 70 mark with 571 3/7 riksdaler? If I hold the banknotes until the rate reaches 36 mark a few years later, I shall be able to receive 1,111 1/9 riksdaler from the Bank for the same sum of banknotes for which I have paid it 571 3/7 riksdaler. The unfairness of this thus appears to be obvious.
§. 21.
När man 2:o eftersinnar sättet, huruledes wår ofanteliga Sedel-stock kommit i allmänna rörelsen; nämligen genom lån, dels til Kronan, dels ock til Privata, och ingen lärer kunna säga, at någondera af dem fått werkeligen större lån utur Banken, än de för dess Sedlar då straxt kunnat tilwäxla sig Riksdalers Capitaler, eller goda Wäxlar; så lärer det ock strida emot billigheten och öfligt bruk3 i all handel och lån, at i händelse de ej ägde samma Bankens förskrifningar, at återbetala lånet med, hwartil de ej eller warit förbundne, de då emot folks, eller Naturens Lagar kunna förpliktas, at med större Silfwer- eller waru-massa återbetala sina lån, än de för dessa Bankens Reverser warit i stånd at förskaffa sig.
3:o. Ärkännes nu Banken skyldig til et sådant inlösnings-sätt efter al pari Cours, så blifwer det likaledes låntagarenas, at efter samma Cours betala sina lån.
Nekas detta, så är klart, at Bankens Cassa måste blifwa et oskyldigt offer för någras winst, utan at på lika sätt få söka sin man,4 som han sjelf blifwer sökt af Sedelhafware. Men medgifwes det, så lära låntagare lemna det säkraste bewis för allmänheten, hwad billighet dem härutinnan wederfares.
Och emedan Kronan bland dem är den aldrastörsta, som til kriget fått under hög Cours de mästa Lån, och för dem til Arméens behof måste köpa dyra Wäxlar på Börsen; så lärer sjelfwa Nationen en gång blifwa berättigad, at efterfråga: huru Banken i hufwud-stol kan för sina lån fordra in flera Riksdalrar, än Kronan för dess Sedlar kunnat upköpa?
Om Ständer faststäldt en årligen fallande Cours, där är, en årlig förbättring på Sedel-Capitalerne, så är låntagaren berättigad,27 at på samma sätt, som alla andra, njuta denna förbättring til godo, och kan därföre ingalunda förpliktas, at imedlertid i Sedlar ärlägga sitt lån, utan fordrar billigheten, at Banken måste åtnöjas, efter nuwarande hög Cours, emottaga det i Silfwer eller R:daler: Til ex. om min skuld i Banken wore 10 000 dal. Kopp:mt, och jag ägde werkeligen så stort Sedel-Capital, hwem kunde neka mig, at jämte andra, med dessa Sedlar wänta på al pari Cours, och efter 70 markers Cours i det stället i år betala min skuld i Banken med 571 3/7 R:daler? Om Sedlarna imedlertid ligga tils Coursen efter några år blir 36 mark, får jag för samma Sedel-Capital, som jag betalt i Banken med 571 3/7 R:daler, lyfta ut därifrån 1 111 1/9. Riksdaler. Således lärer obilligheten wara handgripelig.
§ 21
Kun 2) mietitään tapaa, jolla valtava setelistömme on tullut yleiseen kiertoon, nimittäin osaksi kruunulle, osaksi yksityisillekin myönnettyjen lainojen kautta, sekä sitä, ettei kukaan voine väittää, että kumpikaan taho olisi todellakaan saanut pankista enemmän lainaa kuin mitä he olisivat voineet heti saada itselleen vaihtamalla sen antamat setelit riikintaaleripääomiksi tai luotettaviksi vekseleiksi, niin sotinee myös kohtuutta sekä yleistä kauppa- ja lainakäytäntöä vastaan myös se, että lainanottajat velvoitettaisiin mainittujen pankin maksusitoumusten puuttuessa maksamaan laina takaisin tavalla, johon he eivät myöskään olleet sitoutuneet, nimittäin kansojen ja luonnon lakien vastaisesti maksamaan lainansa takaisin suuremmalla hopea- tai tavaramäärällä kuin he olisivat kyenneet noilla pankin velkakirjoilla hankkimaan.
3) Jos pankin arvioidaan olevan velvollinen tuollaiseen parikurssilla tapahtuvaan lunastukseen, on lainanottajat velvoitettava maksamaan lainansa saman kurssin mukaan.
Jos tämä kiistetään, on selvää, että pankin kassa jää syyttömäksi uhriksi, jonka kustannuksella muutamat saavat voittoa, koska se ei saa samalla tavalla vaatia saamisiaan asiakkaaltaan kuin setelin haltija vaatii siltä omia saamisiaan. Jos taas tämä hyväksytään, lienee lainanottajien kohtelu yleisölle paras todiste siitä kohtuudesta, joka tässä asiassa tulee heidän osakseen.
Ja koska kruunu on lainanottajista suurin, kun se on sotaa varten saanut useimmat lainoistaan korkeaan kurssiin ja joutunut niillä ostamaan armeijan tarpeita varten kalliita vekseleitä pörssistä, lienee koko kansakunnalla jossakin vaiheessa oikeus kysyä: miten pankki voi vaatia lainapääoman takaisinmaksuksi enemmän riikintaalereita kuin kruunu on pystynyt sen seteleillä ostamaan?
Jos säädyt ovat säätäneet kurssin vuosittain alenevaksi eli myöntäneet setelipääomille vuosittaisen arvonnousun, on lainanottajalla oikeus27 samoin kuin kaikilla muillakin saada laskea tämä parannus hyväkseen, eikä heitä voida näin ollen suinkaan velvoittaa maksamaan lainaansa parannuksen tapahtumisen aikana setelirahalla, vaan kohtuus edellyttää, että pankin on tyydyttävä ottamaan suoritus vastaan hopeana tai riikintaalereina vallitsevan korkean vaihtokurssin mukaisesti. Jos esim. velkani pankille olisi 10 000 taaleria kuparirahaa ja minulla olisi todellakin noin suuri setelipääoma, kuka voisi kieltää minua muiden tavoin odottamassa nämä setelit hallussani päätymistä parikurssiin ja maksaa lainani pankille sen sijaan 70 markan kurssin mukaan 571 3/7 riikintaalerilla? Jos setelit kuitenkin jäävät haltuuni, kunnes kurssi muutaman vuoden kuluttua päätyy 36 markkaan, saan samalla setelipääomalla, josta olen maksanut pankille 571 3/7 riikintaaleria, nostaa sieltä 1 111 1/9 riikintaaleria. Niinpä siis kohtuuttomuus lienee sangen selvästi nähtävissä.
§ 21
When, second, one considers the manner in which our immense stock of banknotes has come into general circulation, namely by loans, partly to the Crown and partly also to private individuals, and as no one can say that either of them actually received larger loans from the Bank than what they could immediately have exchanged its notes for sums of riksdaler or valid bills of exchange, then it would also seem to be contrary to equity and common practice in all commerce and lending were they to be obliged, in the event that they did not possess promissory notes of the same Bank with which to repay the loan, which by the way they had not been obliged to do, and, against the laws of humankind or of nature, to repay their loans with a larger quantity of silver or commodities than they would have been able to obtain with those promissory notes of the Bank.
Third, if the Bank is held to be duty bound to apply such a level of redemption at a par rate, then the borrowers similarly are entitled to repay their loans at the same rate.
If that is denied, it is obvious that the funds of the Bank must become an innocent victim of the profit of a few, unless it is able to call its customers to account, in the same way as it is itself called to account by note-holders. But if that is conceded, then borrowers are likely to provide the clearest evidence to the general public of what kind of fairness they are dealt in this respect.
And as the Crown is the very greatest among them, having obtained most of the loans at a high rate for the war and having had to use them to purchase expensive bills of exchange on the Stock Exchange for the needs of the army, the nation itself should one day be entitled to ask how the Bank can demand in payment for the principal it has lent out more riksdaler than the Crown would have been able to purchase for its notes.
If the Estates have established an annually falling exchange rate – that is, an annual rise in the value of the circulating banknotes – then the borrower is entitled,27 in the same way as everyone else, to benefit from the rise in their value and can therefore in no way be obliged in the meantime to repay his loan in banknotes. It is only fair that the Bank should be content to receive payment in silver or riksdaler at the present high rate. For example, if my debt to the Bank were 10,000 daler kmt and I actually possessed such a large sum in banknotes, who could deny me the right, along with others, to wait for a par rate for these notes and instead repay my debt this year at a rate of 70 mark with 571 3/7 riksdaler? If I hold the banknotes until the rate reaches 36 mark a few years later, I shall be able to receive 1,111 1/9 riksdaler from the Bank for the same sum of banknotes for which I have paid it 571 3/7 riksdaler. The unfairness of this thus appears to be obvious.
Previous Section: A Remedy for the Country, § 20
Next Section: A Remedy for the Country, § 22
Places:
Names:
Biblical references:
Subjects: