Ensimmäinen katekismussaarna, § 34

§. 34.

Det andra, som tilkommer vår Skapare är en hjertelig tacksägelse för alla hans välgärningar. Oss förekomma väl i den andra och tredje Artikelen, rätt så stora som i denna, för hvilka vår Gud är likaså berättigad til tacksägelse, som för de i denna Artikel upräknade; och tacksamheten är så beskaffad, at då hjertat är upfylt af erkänsla för den ena välgärningen, förgäter den ej heller de andra, utan samlar dem likasom alla tilsammans, at i betraktan af dem frambära et så mycket mera brinnande rökoffer Herranom. Men vi upmuntra oss i dag förnämligast til tacksamhet af de Guds välgärningar, som nu äro af denna Artikel oss lagda för ögonen. Vi kunna aldrig neka til denna förbindelse at tacka vår Gud för hans många och stora välgärningar; ty han har uttryckeligen befalt oss det och säger til Israëls barn: när tu hafver ätit och är mätt, at tu låfvar Herran tin Gud, det189 är hjerteligen tackar honom, för thet goda land, som han tig gifvit hafver, 5 Mos. B: 8:10. och genom David: Tacker Herranom och prediker hans namn: Förkunner hans värk, det är hans välgärningar ibland folken, Ps. 105:1. här gäller således icke den otacksammas ursägter, Gud behöfver intet sådant, och vi kunna ändock icke tacka honom som vi borde: det är nog han hafver befalt det, han luktar en söt lukt däraf, och förtörnas öfver den otacksamma; ty så säger Herren: Then ther tack offrar, han prisar mig, Ps. 50:23. och på andra sidan, om otacksamheten säger han til Israels barn: Tackar tu så Herranom tinom Gud, tu galna och ovisa folk? Är han icke tin Fader och tin Herre? hafver han icke allena gjordt och beredt tig, 5 Mos. B. 32:6. Men lät oss komma närmare til saken, at se hvaruti denna tacksamheten egenteligen består. Hit hörer först et noga betraktande af Guds stora och margfaldiga välgärningar. De äro, välsignade Åhörare! i det föregående något öpnade för edor ögon, men en tacksägande själ utbreder dem ännu långt mera i sitt hjerta, han går in i de minsta omständigheter; han betraktar sina kropps lemmar och deras bruk, han granskar sin själs värkningar och ser af alt huru visligen Herren alt ting gjordt både godt och nyt190tigt: han går in uti Försynens vägar och underliga ledande, huru han fört honom alt ifrån moderlifvet til närvarande stund, huru han födt, klädt och försörgt oss, och huru många farligheter han rätt underligen och nådigt afbögt; han ser et botnlöst djup af Guds kärlek i det han gifvit sin enda Son til vår frälsning, med mera sådant. Dessa stora välgärningar betraktar han icke allenast en gång och sedan glömmer bort dem med den otacksamma, utan han uplifvar minnet af dem hos sig dageligen. För det andra hörer hit en uprigtig erkänsla af sin egen ovärdighet, sitt intet, sina många och stora fel, sina oräkneliga svagheter, dem han med största blygd jämförer med Guds stora välgärningar emot sig, och utropar med Patriarchen Jacob: Jag är för ringa til all then barmhertighet och all then trohet, som tu med tinom tjenare gjordt hafver, 1 Mos. B. 32:10. Det tredje som hörer hit är sjelfva tackoffret, som häraf upkommer, och består först i det af kärlek och vördnad upeldade hjertats öpnande för Gud, som intet annat är, än et tacksägelse-rop i själen, däruti man upräknar hans välgärningar, uprepar sin egen ovärdighet och beledsagar den med tusende tacksägelses suckar. Et sådant hjerta är det altare, hvarifrån et rätt191 Gudi behageligt och varmt tackoffer upgår til högden; hvaraf Herren luktar en söt lukt. Et af tacksamhet således upvärmt hjerta kan ock ingalunda dölja denna eld innom sig, den tränger sig fram, så at glädje och ärkänsla framlyser i alla hans företaganden; men i synnerhet utbrister denna lågan genom munnen, som börjar at tacka och låfva. Då blifver det et kosteligit ting, at tacka Herranom och låfsjunga Herrans namn den aldra Högstas: om morgonen förkunna hans nåd och om aftonen hans sanning. Ps. 92:2,3. Då upmuntrar han sig med David och säger: Låfva Herran min själ, och förgät icke hvad godt han mig gjordt hafver. Then tig alla tina synder förlåter och helar alla tina brister. Then titt lif förlöser ifrån förderf, och kröner tig med nåd och barmhertighet. Ps. 103:2,3,4.

§ 34

Toiseksi Luojallemme kuuluu sydämellinen kiitos kaikista hänen hyvistä teoistaan. Yhtä suuria hyviä töitä tulee osaksemme myös toisessa ja kolmannessa uskonkohdassa. Jumala on niiden vuoksi yhtä lailla oikeutettu kiitokseemme kuin tässäkin pääkohdassa luettelemistamme syistä, ja kiitollisuus on sen luontoista, että kun sydän on täynnä kiitosta yhdestä hyvästä työstä, se ei unohda myöskään toisia, vaan ikään kuin kokoaa ne kaikki yhteen ja niitä tarkastellessa lähettää sitä palavamman suitsutuksen Jumalalle. Mutta me rohkaisemme tänään itseämme ennen muuta kiittämään niistä Jumalan hyvistä töistä, jotka tässä pääkappaleessa on asetettu silmiemme eteen. Emme voi milloinkaan kieltää velvollisuuttamme kiittää Jumalaamme hänen monista ja suurista hyvistä teoistaan, sillä hän on siitä nimenomaan määrännyt ja sanonut Israelin lapsille: Kun syötte itsenne kylläisiksi, kiittäkää Herraa, Jumalaanne,189 mikä tarkoittaa, että kiität häntä sydämestäsi siitä hyvästä maasta, jonka hän on teille antanut. 5. Moos. 8:10. Ja kun Daavid sanoo: Kiittäkää Herraa, huutakaa avuksi hänen nimeään, kertokaa kansoille hänen suurista teoistaan, siis hänen hyvistä töistään Ps. 105:1, niin tässä eivät kelpaa kiittämättömän anteeksipyytelyt, Jumala ei sellaisia tarvitse. Emmekä me silti osaa kiittää häntä niin kuin pitäisi, riittää että hän sen määrännyt. Hän haistaa siinä makean tuoksun ja vihastuu kiittämättömille, sillä näin sanoo Herra: Joka uhraa kiitosta, se kunnioittaa minua Ps. 50:23, ja toisaalta kiittämättömyydestä hän sanoo Israelin lapsille: Näinkö sinä palkitset Herran, sinä tyhmä ja ymmärtämätön kansa? Eikö hän ole sinun isäsi ja luojasi? Hän sinut teki ja rakensi 5. Moos. 32:6. Mutta käykäämme tarkemmin asiaan nähdäksemme, mitä tämä kiitollisuus varsinaisesti on. Siihen kuuluu ensinnäkin Jumalan suurten ja moninaisten hyvien tekojen huolellinen tarkasteleminen. Niitä on, oi rakkaat kuulijat, edellä jonkin verran avattu teidän silmienne eteen, mutta kiitollinen sielu laventaa niitä vielä sydämessään paljon. Se menee pienimpiin yksityiskohtiin, tarkastelee ruumiinsa jäseniä ja niiden käyttöä, sielunsa toimintaa, ja näkee kaikesta, miten viisaasti Herra on kaiken tehnyt sekä hyväksi että hyödylliseksi.190 Hän etenee kaitselmuksen teille ja ihmeelliseen johdatukseen, miten Jumala on antanut hänelle kaiken äidinkohdusta nykyhetkeen saakka, miten hän on ruokkinut ja vaatettanut meidät ja huolehtinut meistä. Ja kuinka monesta vaarasta hän on meidät varsin ihmeellisesti pelastanut ja armostaan ne torjunut. Jumalan rakkauden pohjattoman syvyyden hän näkee siinä, että hän on antanut ainoan Poikansa meidän vapahtamiseksemme, ja paljon muuta. Hän ei vain kerran tarkastele näitä suuria hyviä tekoja ja jätä niitä sitten kiittämättömän tavoin sivuun, vaan hän virkistää niiden muistoa joka päivä. Toiseksi tähän kuuluu se, että hän tunnustaa vilpittömästi oman arvottomuutensa, oman mitättömyytensä, monet suuret virheensä, lukemattomat heikkoutensa, joita hän suuresti häveten vertaa Jumalan hyviin tekoihin itseään kohtaan ja huudahtaa patriarkka Jaakobin tavoin: Minä en ole ansainnut sitä suurta armoa ja uskollisuutta, jota olet osoittanut minulle, palvelijallesi.11992/muokattu 1. Moos. 32:10. Kolmanneksi tähän kuuluu itse kiitosuhri, joka tästä nousee ja joka muodostuu ensinnäkin rakkauden ja kunnioituksen innostaman sydämen avautumisesta Jumalalle, eikä se ole muuta kuin sielun kiitoshuuto, jossa luettelemme hänen hyvät tekonsa, toistamme omaa arvottomuuttamme ja vahvistamme sitä tuhansilla kiitollisilla huokauksilla. Sellainen sydän on alttari, josta oikea,191 Jumalalle mieluinen ja lämmin kiitosuhri kohoaa korkeuksiin; Herra tuntee sen mieluisan tuoksun. Tällainen kiitollisuuden lämmittämä sydän ei voi mitenkään kätkeä tätä tulta sisäänsä, se tulee esiin niin, että ilo ja tunnustus näkyvät kaikissa sen toimissa, mutta aivan erityisesti tämä liekki purkautuu suusta, joka ryhtyy kiittämään ja ylistämään. Herran kiittämisestä ja Herran, kaikista korkeimman nimen ylistämisestä tulee kallisarvoinen asia: aamuisin julistaa hänen armoaan ja iltaisin hänen totuuttaan Ps. 92:2–3. Näin voi hän rohkaista itseään Daavidin tavoin ja sanoa: Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt. Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni. Hän päästää minut kuoleman otteesta ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella Ps. 103:2–4.

1. 1992/muokattu

Unfortunately this content isn't available in English