Previous Section: Neljäs saarna käskyistä, § 4
Next Section: Neljäs saarna käskyistä, § 6
§. 5.
Vi böre ingalunda tro, at Sabbatens helgande först blef anbefalt vid Lagens utgifvande på Sinai berg, då verlden redan ifrån sin skapelse stått vid pass 2 500 år; eller at den för Israëls barn blott var en Ceremonialisk instiktelse1 i deras Gudstjenst. Nej, denna lagen var lika gammal med verlden, och hade sin grund uti den ordning Herren Gud brukade uti verldenes Skapelse, såsom Moses tydeligen förklarar den, då han säger: Uti sex dagar hafver Herren gjordt himmel och jord och hafvet och hvad ther inne är, och hvilade på sjunde dagenom. Therföre välsignade Herren Sabbatsdagen och helgade honom. 2 Mos. B. 20:11. Härmed instämmer äfven sjelfva Skapelsens historia, då det heter: På sjunde dagen hade Gud redan fulländat sit värk, som han gjordt, så at Han på sjunde dagen hvilade af all sin värk, som Han gjort hade: Therföre välsignade Gud then sjunde dagen och helgade honom, emedan Gud på then dagen hvilade af alt sit värk, som Han funnit godt at skapa. 1 Mos. B. 2:2,3. Nya Version.2351
At tydeligare fatta sanningen och sammanhanget häraf, märke vi följande, nämligen först, at ordet Sabbatsdag är Hebreiskt, och betyder intet annat än hvilodag, (ehuru Evangelisterna och Apostelen Paulus äfven i Nya Testamentsens Grekiska skrifter bibehållit det antagna Hebreiska ordet) och det i anledning däraf, at Gud, sedan Han i sex dagar syslosatt sig med hela verldenes skapelse, uphörde på den sjunde dagen, at skapa eller frambringa nya varelser; ty någon sådan hvila, som menniskor efter et träget och mödosamt arbete betarfva, hafver icke rum hos Gud; ej eller är meningen den, at Gud på denna dagen undandragit den skapade verlden sin alsmägtiga och styrande hand, utan at denna hvilan hos Gud måtte bestått i et slags nådigt välbehag i alla sina skapade värk, til sit stora Namns förhärligande, såsom Moses beskrifver det, då han säger: Och Gud såg på alt thet Han gjordt hade, och si thet var alt ganska3 godt. 1 Mos. B. 1:31. Vi märke vidare, at denne Guds heliga hvila på den sjunde dagen var nu grunden til dess verkeliga helgande, som likväl var i sig sjelf helt annat än Guds hvila, såsom den ock tydeligen af Mose urskiljes, och hvardera särskilt betraktas, då det först heter at Gud på sjunde352 dagen hvilade af all sin värk, och sedan i den följande versen: Therföre välsignade Gud then sjunde dagen och helgade honom; eller som det än bättre torde uttolkas, så at Han helgade honom; hvarigenom det senare förklarar det förra. Denna välsignelse kunde icke bestå uti något utvärtes företräde eller helighet, som den ena dagen kunde hafva fram för den andra; ty alla dagar äro i sin naturliga omgång lika, alla äro ock i sig sjelf af Gud, sin store Uphofsman välsignade; utan måste denna dagen blifvit genom denna välsignelsen på något synnerligit sätt af Gudi afsöndrad och urskild för menniskorna, at framför andra dagar i veckan användas til Guds dyrkan, och til en helig hvila för själen i Gud, sin enda rätta lycksalighetskälla; som äfven däraf kan slutas, at Herren vid detta budets utgifvande på Sinai berg, då Han befalte helga Sabbaten, just lägger det til orsak at Gud redan efter fulländad skapelse, välsignat och invigt honom til et sådant heligt nyttjande av menniskom; hvarföre ock detta budet ej utgafs såsom något nytt, utan Israëls barn anbefalles här, at allenast tänka därpå, det är, komma för all ting ihog det urgamla budet om Sabbatens helgande, som under den svåra träldomstiden i Egypten hade om ej353 aldeles, dock til någon del lämnat i förgätenhet.4 Och ehuru Moses uti sit korta sammandrag af 2 500 års historie icke förmäler något tydeligen därom, at Sabbaten eller hvilodagen i denna verldenes ålder blifvit helgad, hvarföre det ock af somlige vil dragas i tvifvelsmål, synes dock saken af följande grunder vara tämmeligen viss: Jag slutar det först däraf, at den sjunde dagen straxt i verldenes begynnelse blef af Gudi, såsom vi förut visat, välsignad och helgad, och med det samma anbefald menniskom, hvilken befallning, i anseende til de tiders höga ålder, hos vårt slägte lätteligen fortplantades til efterkommande. För det andra synes det tydeligen af 2 Mose Boks 16 förr än Lagen utgafs, at Sabbaten eller den sjunde dagen var Israëls barn noga bekant, så at Moses behöfde ej mera än ärhindra dem därom, och säga dem, huru de sig därvid förhålla skulle, då det heter: Thetta är thet som Herren sagt hafver: I morgon är Sabbat; then heliga hvilan Herranom, 2 Mos. B. 16:23. som ville han säga: Kommen I intet ihog det budet, som Gud gaf redan i verldenes begynnelse, at Sabbaten skulle helgas? Hvarföre tron I då ej Gud om godt och med en rätt hvila helgen den Herranom? För det tredje slutar jag354 det däraf, at hela Israël, oaktat sin svåra träldom i Egypten, ännu bibehållit sin dagaräkning och tidens indelning i veckor, af hvilka hvardera innehölt sju dagar. Hade den sjunde dagen intet på något sätt varit utmärkt framför andra dagarna i veckan, hade veckoräkningen af sig sjelf, hälst på en tid af flera tusende år, om ej förr, dock under det långvariga träldoms tidehvarfvet aldeles blifvit förlorad, och den naturliga tidens indelning efter solen eller månan allenast bibehållen, i hvilket fall hvarken Moses eller Israëls barn vetat, hvilkendera vore den sjunde dagen eller Sabbaten. För det fjerde bevisar äfven de fläste hedniske folkslags indelning af tiden i veckor, som bestå i sju dagar, icke litet, at den måste vara långt äldre, än Lagens utgifvande på Sinai berg åt Israels barn allena, och at någondera af dessa dagar måtte af ålder ibland dem hafva blifvit synnerligen anmärkt, så mycket hällre, som vecko-räkningen hvarken inträffar i solens eller månans omgång, af hvilket alt synes nog klart, at sjunde dagens helgande, måste hafva et långt äldre och allmännare bud än det som därom utgafs på Sinai berg. Men på andra sidan måste vi ock anmärka, at denna dagens firande blef i den Levitiska lagen5 förknippad med355 många Ceremonialiska omständigheter, dem tiden ej tillåter at här närmare anmärka, och hvilka vid den Levitiska lagens utgång6 äfven uphörde.
§ 5
Meidän ei suinkaan pidä uskoa, että sapatin pyhittämisestä säädettiin ensimmäisen kerran vasta Siinainvuorella lakia annettaessa, jolloin maailma oli luomisensa jälkeen ollut olemassa jo noin 2 500 vuotta, tai että se olisi ollut vain yksi Israelin lapsille annettu Jumalan palvelemista säätelevä seremoniallinen määräys. Ei, vaan tämä laki oli yhtä vanha kuin maailmakin, ja sen perusta oli siinä järjestyksessä, jota Herra Jumala maailman luomisessa noudatti. Mooses selvittää tämän selkeästi sanoessaan: Sillä kuutena päivänä Herra teki taivaan ja maan ja meren ja kaiken, mitä niissä on, mutta seitsemännen päivän hän lepäsi. Sen vuoksi Herra siunasi lepopäivän ja pyhitti sen 2. Moos. 20:11. Tämän kanssa sopii yhteen itse luomisen historia, jossa sanotaan: Jumala oli saanut työnsä päätökseen, ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään. Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstään 1. Moos. 2:2–3 (uusi versio7).351
Jotta me käsittäisimme tämän totuuden ja asiayhteyden selkeämmin, huomautamme ensinnäkin siitä, että sapatti-sana on hepreaa eikä se merkitse mitään muuta kuin lepopäivää (vaikkakin evankelistat ja apostoli Paavali ovat säilyttäneet myös Uuden testamentin kreikankielisissä kirjoituksissa tämän hepreasta omaksutun sanan), ja tämä siksi, että kun Jumala oli kuusi päivää tehnyt työtä koko maailman luomisessa, hän seitsemäntenä lakkasi luomasta tai synnyttämästä uusia olentoja. Mistään sellaisesta levosta, jota ihmiset raskaan ja vaivalloisen työn jälkeen tarvitsevat, ei Jumalan kohdalla ole kysymys. Eikä kysymys myöskään ole siitä, että Jumala tuona päivänä olisi päästänyt luodun maailman kaikkivaltiaasta ja ohjaavasta kädestään, vaan tämä Jumalan lepo perustui jonkinlaiseen armolliseen tyytyväisyyteen kaikkia hänen suuren nimensä kirkastamiseksi luotuja asioita kohtaan. Mooses sanoo asian näin: Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää 1. Moos. 1:31. Edelleen huomaamme, että tämä Jumalan pyhä lepo seitsemäntenä päivänä oli perusta sen todelliselle pyhittämiselle, mikä kuitenkin sinänsä oli aivan eri asia kuin Jumalan lepo. Myös Mooses erottaa selkeästi nämä asiat ja tarkastelee kumpaakin erikseen, kun ensin sanotaan, että seitsemäntenä352 päivänä Jumala lepäsi kaikesta työstään ja seuraavassa jakeessa, että Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, mikä lienee vielä paremmin tulkittavissa niin, että hän pyhitti sen, jolloin jälkimmäinen ilmaus selittää edellistä. Tämä siunaus ei voinut perustua mihinkään ulkoiseen etusijaan tai pyhyyteen, joka jollain päivällä muihin verrattuna olisi, sillä luonnolliselta kulultaan kaikki päivät ovat samanlaisia ja ne kaikki sinänsä ovat myös Jumalan, suuren Alkuunpanijansa siunaamia. Tämän päivän on täytynyt tämän siunauksen nojalla tulla jollain erityisellä tavalla Jumalan erottamaksi ja ihmisille osoittamaksi, niin että se on ennen muita viikonpäiviä käytettävä Jumalan palvomiseen, sielun pyhään lepoon Jumalassa, joka on sen ainoa oikea autuudenlähde. Tämä voidaan päätellä myös siitä, että kun Herra Siinainvuorella antoi tätä käskyä ja määräsi sapatin pyhitettäväksi, hän asettaa syyksi juuri sen, että Jumala jo luomisen päätyttyä siunasi ja vihki sen tällaiseen ihmisten pyhään käyttöön. Siksi tämän käskyn antamisessa ei ollut mitään uutta, vaan siinä määrätään Israelin lapsia vain ajattelemaan sitä eli ennen kaikkea muistamaan ikivanhan käskyn sapatin pyhittämisestä, joka Egyptin raskaan orjuuden aikana oli jollei353 kokonaan niin ainakin joiltakin osin unohtunut. Ja vaikkei Mooses lyhyessä 2 500 vuoden historian yhteenvedossaan missään kohdassa selvästi sano, että sapatti tai lepopäivä oli tuohon maailmanaikaan pyhitetty, minkä vuoksi jotkut ovatkin halunneet esittää tästä asiasta epäilyksiä, niin asia näyttäisi kuitenkin seuraavilla perusteilla olevan jokseenkin varma: Päättelen tämän asian ensinnäkin siitä, että Jumala heti maailman alussa, kuten olemme todenneet, siunasi ja pyhitti tämän päivän ja samalla määräsi sen ihmisille. Tämä käsky oli tuon ajan korkean eliniän huomioon ottaen meidän sukukunnassamme helppo siirtää jälkipolville. Toiseksi näyttää 2. Mooseksen kirjan 16. luvun pohjalta selvältä, että Israelin lapset jo ennen lain antamista hyvin tiesivät sapatin tai seitsemännen päivän, niin ettei Mooseksen tarvinnut muuta kuin muistuttaa heitä siitä ja sanoa heille, kuinka sen kanssa pitää toimia. Hän sanoo: Näin on Herra sanonut: Huomenna on lepopäivä, Herran pyhä sapatti 2. Moos. 16:23. On niin kuin hän tahtoisi tässä sanoa: Ettekö te muista tätä käskyä, jonka Jumala jo aikojen alussa antoi, että sapatti tule pyhittää? Miksi ette siis usko Jumalaa hyvällä ja oikein lepäämällä pyhitä sitä Herralle? Kolmanneksi päättelen354 tämän siitä, että koko Israel Egyptin raskaasta orjuudesta huolimatta oli siihen asti säilyttänyt ajanlaskunsa ja ajan jakamisen viikkoihin, jotka sisältävät seitsemän päivää. Jollei seitsemäs päivä olisi ollut mitenkään etusijalla muihin viikonpäiviin nähden, niin viikkokalenteri olisi itsestään vuosituhansien aikana hävinnyt, jollei aikaisemmin niin ainakin pitkäaikaisen orjuuden aikakaudella, ja vain aurinkoon sekä kuuhun perustuva luonnollinen ajanlasku olisi säilynyt. Tässä tapauksessa sen paremmin Mooses kuin Israelin lapsetkaan eivät olisi tienneet, mikä seitsemäs päivä tai sapatti oli. Neljänneksi se, että myös useimmat pakanakansat jakavat ajan seitsenpäiväisiin viikkoihin, todistaa vahvasti, että sen täytyy olla vanhempaa perua kuin lain antaminen Siinainvuorella pelkästään Israelin lapsille, ja että jonkin näistä päivistä täytyi näiden kansojen keskuudessa vanhastaan olla erityisen merkittävä. Tämä on vielä selvempää siksi, ettei viikkolasku sovi sen paremmin auringon kuin kuunkaan kiertoon, mikä kaikki osoittaa selvästi, että seitsemännen päivän pyhittämisen täytyi olla vanhempi ja yleisempi käsky kuin se, joka tästä asiasta Siinainvuorella annettiin. Mutta toisaalta meidän on myös huomattava, että tämän päivän viettoon liittyi leeviläisessä laissa8355 monia seremoniallisia seikkoja, joiden lähempään tarkasteluun aika ei anna myöden ja jotka leeviläisen lain lakatessa9 myös poistuivat.
Unfortunately this content isn't available in English
§. 5.
Vi böre ingalunda tro, at Sabbatens helgande först blef anbefalt vid Lagens utgifvande på Sinai berg, då verlden redan ifrån sin skapelse stått vid pass 2 500 år; eller at den för Israëls barn blott var en Ceremonialisk instiktelse10 i deras Gudstjenst. Nej, denna lagen var lika gammal med verlden, och hade sin grund uti den ordning Herren Gud brukade uti verldenes Skapelse, såsom Moses tydeligen förklarar den, då han säger: Uti sex dagar hafver Herren gjordt himmel och jord och hafvet och hvad ther inne är, och hvilade på sjunde dagenom. Therföre välsignade Herren Sabbatsdagen och helgade honom. 2 Mos. B. 20:11. Härmed instämmer äfven sjelfva Skapelsens historia, då det heter: På sjunde dagen hade Gud redan fulländat sit värk, som han gjordt, så at Han på sjunde dagen hvilade af all sin värk, som Han gjort hade: Therföre välsignade Gud then sjunde dagen och helgade honom, emedan Gud på then dagen hvilade af alt sit värk, som Han funnit godt at skapa. 1 Mos. B. 2:2,3. Nya Version.11351
At tydeligare fatta sanningen och sammanhanget häraf, märke vi följande, nämligen först, at ordet Sabbatsdag är Hebreiskt, och betyder intet annat än hvilodag, (ehuru Evangelisterna och Apostelen Paulus äfven i Nya Testamentsens Grekiska skrifter bibehållit det antagna Hebreiska ordet) och det i anledning däraf, at Gud, sedan Han i sex dagar syslosatt sig med hela verldenes skapelse, uphörde på den sjunde dagen, at skapa eller frambringa nya varelser; ty någon sådan hvila, som menniskor efter et träget och mödosamt arbete betarfva, hafver icke rum hos Gud; ej eller är meningen den, at Gud på denna dagen undandragit den skapade verlden sin alsmägtiga och styrande hand, utan at denna hvilan hos Gud måtte bestått i et slags nådigt välbehag i alla sina skapade värk, til sit stora Namns förhärligande, såsom Moses beskrifver det, då han säger: Och Gud såg på alt thet Han gjordt hade, och si thet var alt ganska12 godt. 1 Mos. B. 1:31. Vi märke vidare, at denne Guds heliga hvila på den sjunde dagen var nu grunden til dess verkeliga helgande, som likväl var i sig sjelf helt annat än Guds hvila, såsom den ock tydeligen af Mose urskiljes, och hvardera särskilt betraktas, då det först heter at Gud på sjunde352 dagen hvilade af all sin värk, och sedan i den följande versen: Therföre välsignade Gud then sjunde dagen och helgade honom; eller som det än bättre torde uttolkas, så at Han helgade honom; hvarigenom det senare förklarar det förra. Denna välsignelse kunde icke bestå uti något utvärtes företräde eller helighet, som den ena dagen kunde hafva fram för den andra; ty alla dagar äro i sin naturliga omgång lika, alla äro ock i sig sjelf af Gud, sin store Uphofsman välsignade; utan måste denna dagen blifvit genom denna välsignelsen på något synnerligit sätt af Gudi afsöndrad och urskild för menniskorna, at framför andra dagar i veckan användas til Guds dyrkan, och til en helig hvila för själen i Gud, sin enda rätta lycksalighetskälla; som äfven däraf kan slutas, at Herren vid detta budets utgifvande på Sinai berg, då Han befalte helga Sabbaten, just lägger det til orsak at Gud redan efter fulländad skapelse, välsignat och invigt honom til et sådant heligt nyttjande av menniskom; hvarföre ock detta budet ej utgafs såsom något nytt, utan Israëls barn anbefalles här, at allenast tänka därpå, det är, komma för all ting ihog det urgamla budet om Sabbatens helgande, som under den svåra träldomstiden i Egypten hade om ej353 aldeles, dock til någon del lämnat i förgätenhet.13 Och ehuru Moses uti sit korta sammandrag af 2 500 års historie icke förmäler något tydeligen därom, at Sabbaten eller hvilodagen i denna verldenes ålder blifvit helgad, hvarföre det ock af somlige vil dragas i tvifvelsmål, synes dock saken af följande grunder vara tämmeligen viss: Jag slutar det först däraf, at den sjunde dagen straxt i verldenes begynnelse blef af Gudi, såsom vi förut visat, välsignad och helgad, och med det samma anbefald menniskom, hvilken befallning, i anseende til de tiders höga ålder, hos vårt slägte lätteligen fortplantades til efterkommande. För det andra synes det tydeligen af 2 Mose Boks 16 förr än Lagen utgafs, at Sabbaten eller den sjunde dagen var Israëls barn noga bekant, så at Moses behöfde ej mera än ärhindra dem därom, och säga dem, huru de sig därvid förhålla skulle, då det heter: Thetta är thet som Herren sagt hafver: I morgon är Sabbat; then heliga hvilan Herranom, 2 Mos. B. 16:23. som ville han säga: Kommen I intet ihog det budet, som Gud gaf redan i verldenes begynnelse, at Sabbaten skulle helgas? Hvarföre tron I då ej Gud om godt och med en rätt hvila helgen den Herranom? För det tredje slutar jag354 det däraf, at hela Israël, oaktat sin svåra träldom i Egypten, ännu bibehållit sin dagaräkning och tidens indelning i veckor, af hvilka hvardera innehölt sju dagar. Hade den sjunde dagen intet på något sätt varit utmärkt framför andra dagarna i veckan, hade veckoräkningen af sig sjelf, hälst på en tid af flera tusende år, om ej förr, dock under det långvariga träldoms tidehvarfvet aldeles blifvit förlorad, och den naturliga tidens indelning efter solen eller månan allenast bibehållen, i hvilket fall hvarken Moses eller Israëls barn vetat, hvilkendera vore den sjunde dagen eller Sabbaten. För det fjerde bevisar äfven de fläste hedniske folkslags indelning af tiden i veckor, som bestå i sju dagar, icke litet, at den måste vara långt äldre, än Lagens utgifvande på Sinai berg åt Israels barn allena, och at någondera af dessa dagar måtte af ålder ibland dem hafva blifvit synnerligen anmärkt, så mycket hällre, som vecko-räkningen hvarken inträffar i solens eller månans omgång, af hvilket alt synes nog klart, at sjunde dagens helgande, måste hafva et långt äldre och allmännare bud än det som därom utgafs på Sinai berg. Men på andra sidan måste vi ock anmärka, at denna dagens firande blef i den Levitiska lagen14 förknippad med355 många Ceremonialiska omständigheter, dem tiden ej tillåter at här närmare anmärka, och hvilka vid den Levitiska lagens utgång15 äfven uphörde.
§ 5
Meidän ei suinkaan pidä uskoa, että sapatin pyhittämisestä säädettiin ensimmäisen kerran vasta Siinainvuorella lakia annettaessa, jolloin maailma oli luomisensa jälkeen ollut olemassa jo noin 2 500 vuotta, tai että se olisi ollut vain yksi Israelin lapsille annettu Jumalan palvelemista säätelevä seremoniallinen määräys. Ei, vaan tämä laki oli yhtä vanha kuin maailmakin, ja sen perusta oli siinä järjestyksessä, jota Herra Jumala maailman luomisessa noudatti. Mooses selvittää tämän selkeästi sanoessaan: Sillä kuutena päivänä Herra teki taivaan ja maan ja meren ja kaiken, mitä niissä on, mutta seitsemännen päivän hän lepäsi. Sen vuoksi Herra siunasi lepopäivän ja pyhitti sen 2. Moos. 20:11. Tämän kanssa sopii yhteen itse luomisen historia, jossa sanotaan: Jumala oli saanut työnsä päätökseen, ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään. Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstään 1. Moos. 2:2–3 (uusi versio16).351
Jotta me käsittäisimme tämän totuuden ja asiayhteyden selkeämmin, huomautamme ensinnäkin siitä, että sapatti-sana on hepreaa eikä se merkitse mitään muuta kuin lepopäivää (vaikkakin evankelistat ja apostoli Paavali ovat säilyttäneet myös Uuden testamentin kreikankielisissä kirjoituksissa tämän hepreasta omaksutun sanan), ja tämä siksi, että kun Jumala oli kuusi päivää tehnyt työtä koko maailman luomisessa, hän seitsemäntenä lakkasi luomasta tai synnyttämästä uusia olentoja. Mistään sellaisesta levosta, jota ihmiset raskaan ja vaivalloisen työn jälkeen tarvitsevat, ei Jumalan kohdalla ole kysymys. Eikä kysymys myöskään ole siitä, että Jumala tuona päivänä olisi päästänyt luodun maailman kaikkivaltiaasta ja ohjaavasta kädestään, vaan tämä Jumalan lepo perustui jonkinlaiseen armolliseen tyytyväisyyteen kaikkia hänen suuren nimensä kirkastamiseksi luotuja asioita kohtaan. Mooses sanoo asian näin: Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää 1. Moos. 1:31. Edelleen huomaamme, että tämä Jumalan pyhä lepo seitsemäntenä päivänä oli perusta sen todelliselle pyhittämiselle, mikä kuitenkin sinänsä oli aivan eri asia kuin Jumalan lepo. Myös Mooses erottaa selkeästi nämä asiat ja tarkastelee kumpaakin erikseen, kun ensin sanotaan, että seitsemäntenä352 päivänä Jumala lepäsi kaikesta työstään ja seuraavassa jakeessa, että Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, mikä lienee vielä paremmin tulkittavissa niin, että hän pyhitti sen, jolloin jälkimmäinen ilmaus selittää edellistä. Tämä siunaus ei voinut perustua mihinkään ulkoiseen etusijaan tai pyhyyteen, joka jollain päivällä muihin verrattuna olisi, sillä luonnolliselta kulultaan kaikki päivät ovat samanlaisia ja ne kaikki sinänsä ovat myös Jumalan, suuren Alkuunpanijansa siunaamia. Tämän päivän on täytynyt tämän siunauksen nojalla tulla jollain erityisellä tavalla Jumalan erottamaksi ja ihmisille osoittamaksi, niin että se on ennen muita viikonpäiviä käytettävä Jumalan palvomiseen, sielun pyhään lepoon Jumalassa, joka on sen ainoa oikea autuudenlähde. Tämä voidaan päätellä myös siitä, että kun Herra Siinainvuorella antoi tätä käskyä ja määräsi sapatin pyhitettäväksi, hän asettaa syyksi juuri sen, että Jumala jo luomisen päätyttyä siunasi ja vihki sen tällaiseen ihmisten pyhään käyttöön. Siksi tämän käskyn antamisessa ei ollut mitään uutta, vaan siinä määrätään Israelin lapsia vain ajattelemaan sitä eli ennen kaikkea muistamaan ikivanhan käskyn sapatin pyhittämisestä, joka Egyptin raskaan orjuuden aikana oli jollei353 kokonaan niin ainakin joiltakin osin unohtunut. Ja vaikkei Mooses lyhyessä 2 500 vuoden historian yhteenvedossaan missään kohdassa selvästi sano, että sapatti tai lepopäivä oli tuohon maailmanaikaan pyhitetty, minkä vuoksi jotkut ovatkin halunneet esittää tästä asiasta epäilyksiä, niin asia näyttäisi kuitenkin seuraavilla perusteilla olevan jokseenkin varma: Päättelen tämän asian ensinnäkin siitä, että Jumala heti maailman alussa, kuten olemme todenneet, siunasi ja pyhitti tämän päivän ja samalla määräsi sen ihmisille. Tämä käsky oli tuon ajan korkean eliniän huomioon ottaen meidän sukukunnassamme helppo siirtää jälkipolville. Toiseksi näyttää 2. Mooseksen kirjan 16. luvun pohjalta selvältä, että Israelin lapset jo ennen lain antamista hyvin tiesivät sapatin tai seitsemännen päivän, niin ettei Mooseksen tarvinnut muuta kuin muistuttaa heitä siitä ja sanoa heille, kuinka sen kanssa pitää toimia. Hän sanoo: Näin on Herra sanonut: Huomenna on lepopäivä, Herran pyhä sapatti 2. Moos. 16:23. On niin kuin hän tahtoisi tässä sanoa: Ettekö te muista tätä käskyä, jonka Jumala jo aikojen alussa antoi, että sapatti tule pyhittää? Miksi ette siis usko Jumalaa hyvällä ja oikein lepäämällä pyhitä sitä Herralle? Kolmanneksi päättelen354 tämän siitä, että koko Israel Egyptin raskaasta orjuudesta huolimatta oli siihen asti säilyttänyt ajanlaskunsa ja ajan jakamisen viikkoihin, jotka sisältävät seitsemän päivää. Jollei seitsemäs päivä olisi ollut mitenkään etusijalla muihin viikonpäiviin nähden, niin viikkokalenteri olisi itsestään vuosituhansien aikana hävinnyt, jollei aikaisemmin niin ainakin pitkäaikaisen orjuuden aikakaudella, ja vain aurinkoon sekä kuuhun perustuva luonnollinen ajanlasku olisi säilynyt. Tässä tapauksessa sen paremmin Mooses kuin Israelin lapsetkaan eivät olisi tienneet, mikä seitsemäs päivä tai sapatti oli. Neljänneksi se, että myös useimmat pakanakansat jakavat ajan seitsenpäiväisiin viikkoihin, todistaa vahvasti, että sen täytyy olla vanhempaa perua kuin lain antaminen Siinainvuorella pelkästään Israelin lapsille, ja että jonkin näistä päivistä täytyi näiden kansojen keskuudessa vanhastaan olla erityisen merkittävä. Tämä on vielä selvempää siksi, ettei viikkolasku sovi sen paremmin auringon kuin kuunkaan kiertoon, mikä kaikki osoittaa selvästi, että seitsemännen päivän pyhittämisen täytyi olla vanhempi ja yleisempi käsky kuin se, joka tästä asiasta Siinainvuorella annettiin. Mutta toisaalta meidän on myös huomattava, että tämän päivän viettoon liittyi leeviläisessä laissa17355 monia seremoniallisia seikkoja, joiden lähempään tarkasteluun aika ei anna myöden ja jotka leeviläisen lain lakatessa18 myös poistuivat.
Unfortunately this content isn't available in English
Previous Section: Neljäs saarna käskyistä, § 4
Next Section: Neljäs saarna käskyistä, § 6
Places: Egypt
Names: Paul
Biblical references:
Subjects: