Yhdestoista saarna käskyistä, § 13

§. 13.

Detta befalles nu på förståndets sida; men därjämte befalles ock på viljans, 1) en rättskaffens Gudsfruktan, kärlek och förtröstan på Gud. I lustgården förenade de första människors kärlek dem på det närmaste med sin Gud; en barnslig fruktan gjorde denna kärleken mera vördnadsfull, och en barnslig tilförsigt til honom gjorde dem redan här på jorden fullkomligen lycksaliga; då nu det beklageliga syndafallet aldeles sönderslet denna förening, och förvandlade kärleken till en afvoghet och fiendskap emot Gud och fruktan til en trälaktig räddhoga, och den olyckeliga människan i sit naturliga högmod skulle blifva sin egen hjelpare, hvarmed dess eviga olycka och undergång var förknippad, befaller Gud, at alla dessa förlorade stycken skulle åter uprättas. Hit hörer visserligen Herrans allmänna befallning: 5 Mos. B. 6:5. Tu skalt älska Herren tin Gud af allo hjerta, af allo själ och af allo förmåga. 2) Anbefalles här både vilja och förmåga at befordra eget och nästans sanskyldiga317 väl. Båda egde Adam och Eva uti Guds beläte; de kände icke allenast den sanna lycksaligheten, utan deras vilja var äfven af Gud bestämd at genom rätta medel söka den samma, hvarjämte de hade en kropps och själs förmåga at nyttja medlen, som ledde til detta stora ändamålet; ty annars hade Gud ingalunda kunnat anse detta sina händers värk för godt; men detta alt förlorades genom det beklageliga syndafallet, såsom vi tilförene anmärkt, och Herren sjelf klagar 1 Mos. B. 6:3. och säger: at människiorna intet mera ville låta Guds Anda straffa, det är, leda och rätta sig, och det i grund af syndafallet, hvilket Herren betecknar därmed, då han säger: ty the äro kött, och uttryckeligen betygar, at all deras hjertans upsåt och tanke var altid benägen til thet ondt var. v. 5. Och hvilket viljans förderf Apostelen Paulus visligen indelar uti 2:ne särskildta stycken, nämligen sjelfva viljan och förmågan at värkställa det goda, då han säger om sig sjelf: Jag vet at uti mig, thet är i mitt kött, bor intet godt; viljan hafver jag, men förmågan at göra godt, thet finner jag icke. Rom. 7:18. Hvarvid vi böra anmärka, at Apostelen i sitt naturliga tilstånd icke hade någondera, fast han genom sin öfvergång til nåden blifvit förbättrad, så at han fattadt et318 godt upsåt; men klagar däröfver, at ehuru han äfven fått krafter och förmåga af högden til et nytt lefverne, kände han dock genom arfsynden hos sig en högst bedröfvelig trög- och orkelöshet til at fullkomligen göra det goda. Älskade Åhörare! denna förlorade vilja til det goda, och förmågan at värkställa det samma, blifver således här alfvarligen anbefalt; såsom Herren ock gör det på flere ställen i den heliga Skrift, af hvilka jag allenast må anföra et enda, då Herren säger genom Mose til Israëls barn: Görer edra själar icke til styggelse, besmitter eder icke, - - - så at i blifven orene; ty jag är Herren eder Gud, therföre skolen i helga Eder, at i blifven helige, ty jag är helig. 3 Mos. B. 11:43,44.

Af detta, som således allenast lika som i kort sammandrag är visat, nämligen, hvad Herren i detta budet förbjuder och befaller, ville mine välsignade Åhörare intaga, huru det samma sträcker sig til hela Guds lag, och alla förbud och befallningar, som däruti förekomma, fast icke så egenteligen til utvärtes utöfningen, dock så mycket nogare, til hela det onda hjertats fullkomliga förändring. Guds lag är ju Guds eviga rättvisa och stränga viljas förklaring, huru vi oss skole ställa med tankar, ord och gärningar emot Gud och vår nästa. Guds319 beläte bestod ju i et fullkomligt värkställande af alt detta, hvilket, då det genom fallet gick förloradt, befaller Herren här, i grund af sin oföränderliga rättfärdighet, dess fullkomliga åter uprättande, och det ingalunda såsom allenast et godt råd, utan som en alfvarlig Gudomelig befallning, hvilkens minsta utur akt låtande, ej beröfvade oss mindre, än all lycksalighet, och gjorde oss sakre1skyldiga, förfallna til en grufvelig förbannelse och straff. 5 Mos. B. 27:26.

1. skyldiga, förfallna

§ 13

Tämä määrätään nyt siis ymmärryksen suhteen mutta samalla määrätään myös tahdon suhteen 1) oikeanlainen jumalanpelko, rakkaus ja luottamus Jumalaan. Paratiisissa ensimmäisten ihmisten rakkaus yhdisti heidät läheisesti Jumalaan, lapsenomainen pelko teki tästä rakkaudesta kunnioittavamman ja lapsenomainen luottamus häneen teki heidät jo täällä maan päällä täydellisen onnellisiksi. Kun valitettava syntiinlankeemus rikkoi täysin tämän yhteyden ja muutti rakkauden nurjamielisyydeksi ja vihamielisydeksi Jumalaa kohtaan sekä pelon orjamaiseksi pelokkuudeksi, ja onneton ihminen luonnollisessa ylpeydessä jäisi omaksi auttajakseen, mihin yhdistyy hänen ikuinen onnettomuutensa ja perikatonsa, niin Jumala määrää että kaikki nämä menetetyt asiat tulee jälleen saattaa voimaan. Tähän kuuluu tietenkin Herran yleinen käsky Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi 5. Moos. 6:5. 2) Tässä määrätään, että tahdon ja kyvyn tulee edistää omaa ja lähimmäisen todellista317 hyvää. Aadamilla ja Eevalla oli Jumalan kaltaisuudessaan nämä molemmat. He eivät vain tunteneet todellista onnellisuutta, vaan Jumala oli myös määrännyt heidän tahtonsa oikealla tavalla etsimään sitä. Heillä oli myös sekä ruumiin että sielun kyvyt käyttää niitä keinoja, jotka johtivat tähän suureen päämäärään. Muutenhan Jumala ei mitenkään olisi voinut pitää kättensä työtä hyvänä, mutta valitettavassa syntiinlankeemuksessa tämä kaikki menetettiin, kuten edellä jo totesimme, ja Herra itse valittaa, etteivät ihmiset enää anna Jumalan Hengen rangaista2 kääntäjän suomennos 1. Moos. 6:3, siis johdattaa ja oikaista itseään. Tämä johtuu syntiinlankeemuksesta, jota Herra tässä kuvaa sanomalla: ihminen on lihaa ja nimenomaisesti toteaa, että ihmisten sydämestä kumpuavat ajatukset ja pyrkimykset ovat kauttaaltaan pahat3 1992/muokattu 1. Moos. 6:5. Tämän tahdon turmeluksen apostoli Paavali viisaasti jakaa kahteen eri osaan, nimittäin itse tahtoon ja kykyyn toteuttaa hyvää, kun hän sanoo itsestään: Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun lihassani, ole mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta kykyä hyvän toteuttamiseen ei4 1938/muokattu Room. 7:18. Tässä on huomattava, että apostolilla ei luonnollisessa tilassaan ollut kumpaakaan, vaikka hän armoon siirtyessään olikin tullut parannetuksi niin että hän asetti318 hyvän päämääräkseen. Mutta hän valittaa sitä, että vaikka hän olikin saanut ylhäältä voiman ja kyvyn uudenlaiseen elämään hän silti tunsi itsessään perisynnin vuoksi erittäin turmiollista haluttomuutta ja voimattomuutta tehdä täydellisesti hyvää. Rakkaat kuulijani! Tämä kadotettu tahto hyvään ja kyky sen toteuttamiseen ovat siis tässä ankaria määräyksiä, ja Herra määrää niistä useassa Pyhän kirjan kohdissa, joista esitän vain yhden. Herra sanoo Mooseksen kautta Israelin lapsille: Älkää saattako itseänne epäpuhtaiksi – – – Minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä, ja siksi teidän tulee pitää itsenne puhtaina ja pyhinä 3. Moos. 11:43–44.

Tässä on ainoastaan lyhyen yhteenvedon tapaan osoitettu, mitä Herra tässä käskyssä kieltää ja määrää, ja tästä siunatut kuulijani voivat oivaltaa, miten se sama koskee kaikkea Jumalan lakia ja siihen sisältyviä kieltoja ja käskyjä, vaikkei ehkä varsinaisesti ulkonaisen harjoittamisen suhteen, mutta sitäkin enemmän pahan sydämen täydelliseksi muutokseksi. Jumalan lakihan on Jumalan ikuisen oikeudenmukaisuuden ja ankaran tahdon selvitys siitä, miten meidän tulee ajatuksissamme, sanoissamme ja teoissamme Jumalaa ja lähimmäistämme kohtaan suhtautua. Jumalan319 kaltaisuus tarkoitti kaiken tämän täydellistä toteuttamista, minkä Herran sen jälkeen kun se syntiinlankeemuksessa menetettiin, muuttumattoman vanhurskautensa nojalla tässä vaatii täydellisesti jälleen palauttamaan. Eikä se ole vain jokin hyvä neuvo vaan ankara jumalallinen määräys, jonka vähäinenkin laiminlyönti vie meiltä ei sen vähempää kuin kaiken onnellisuuden ja tekee meidät vikapääksi kauhistuttavaan rangaistukseen ja kiroukseen 5. Moos. 27:26.

1. kääntäjän suomennos
2. 1992/muokattu
3. 1938/muokattu

Unfortunately this content isn't available in English