Kahdeksas saarna käskyistä, § 11

§. 11.

Men som oaktat dessa förbud och stränga befallningar det likväl beklageligen händt, och kan ännu framdeles hända, at någon försummat sina plikter, och dragit under sig sin nästas egendom, blifver här i synnerhet nödvändigt, at äfven föreskrifva dem huru de i en så125 beklagelig belägenhet böra förhålla sig. I tjufnaden är brott föröfvat emot Gud och nästan; därföre böra de ock båda försonas. At här är försoning nödig med Gud, därom tillåter detta heliga Budet oss icke at tvifla, som säger: Du skalt icke stjäla, ty då det är brutit, så är Guds rättfärdighet förolämpad, och det heter: Förbannad vare den som flytter sin nästas råmärke, 5 Mos. 27:17, och det göra alla tjufvar då de olagligen flytta ägande rätten af något ifrån nästan, på sig sjelf, och Apostelen Paulus betygar med en oändelig visshet, at hvarken tjufvar eller girige eller röfvare skola ärfva Guds rike, 1 Cor. 6:10. Men hvad försoning kan väl tilfredsställa en så hårdt förtörnad och helig Gud? Sådant kan väl den orättfärdige aldrig sjelf åstadkomma; utan beror saken derpå, om syndaren låter detta budets dunder och blixt i tid tränga sig til hjertat, at upväcka där en förskräckelse för Guds vrede och et hotande helfvete, at fatta en fasa för synden och all orättfärdighet, och om han låter Guds Anda och denna sin nöd drifva sig til det stora försonings offret Jesum, at där tigga om nåd och förbarmande för hans död, som äfven betalt för tjufnads synden, då han dog oskyldig på korset midt emellan röfvare; och fattar en innerlig och outplånlig afsky126 för tjufnad och all annan ogudaktighet. Men til försoningen med nästan hörer 1) en upriktig erkänsla af sit brott, at man icke längre fortfar at fördubbla tjufnads synden genom lögnaktigt nekande til et sådant brott; 2) At man afbeder det upriktigt och hjerteligen, hos den skadade och ofredade nästan; men hvad som härvid är det vigtigaste, fordras 3) det stulnas återbärande til sin ägare. Denna ordning ligger först i sjelfva sakens natur: nästan hafver förlorat mera eller mindre af sin lagfångna egendom, den han kunnat länge nyttja eller förvara; den har genom tjufnaden kommit i andras händer: hvad försoning kan då af nästan begäras utan all möjelig ärsättning af dess lidande? Eller om man ville uphäfva nödvändigheten af det stulnas återbärande, kunde ju en tjuf nyttja en fördömmelig väg til rikedomar och egodelar: nemligen, at först genom stora stölder förvärfva sig dem, och sedan blott genom en slags afbön försona hela sit brott, och oqvalt1ostört, utan att någon ställer några krav besitta dem, hvilket är orimmeligit. Därföre säger ock Herren Gud i sin lag: En tjuf skal igen betala: Hafver han intet så skal man sälja honom för hans tjufnad. Finner man tjufnaden när honom lefvande, det vare sig oxe åsne eller får, så skal han gifva dubbelt igen, 2 Mos. 22:3,4. och så vidare. Derföre127 förmante den fromme Tobias sin hustru, at taga sig til vara för det som stolet var, och få det rätta ägandenom igen; ty sade han, oss bör icke äta af stolet gods eller komma dervid, Tob. 2:21. Och Zacheus lofvade för sin dyra Frälsare, at gifva fyra dubbelt igen, om han hade bedragit någon, Luc. 19:8. Detta är et så nödvändigt vilkor, at utom en sådan återställelse af det stulna icke någon uprigtig ånger kan vara i hjertat, och i följe däraf ej heller någon försoning hos Gud, än mindre någon förlåtelse af nästan begäras. Hvarvid likväl kunna räknas flere frågor, såsom: Mån man ej finge lof at lämna et sådant stulit gods åt de fattiga? hvar til svaras: Nej ingalunda så länge någon åtkomst är til rätta ägaren, eller dess arfvingar, ty det vore, at förvalta nästans egendom efter egit godtycko, men stå de icke at igen fås, kan ångrens upriktighet betygas med det stulnas lämnande til de fattiga, dock icke som någon välvillig gåfva, utan med blygsel och skam, som en skyldighet. Man säger: tjufvar hafver intet at betala med? Jag svarar: desto mer må han blygas, at han således bortslöst sin nästas egendom; men därmed uphörer aldrig hans skyldighet, om ej den förolämpade nästan af nåde sådant tilgifver. Man frågar äfven: Skal det vara oum128gängeligit at en i sit samvete upväkt syndare skal uppenbara sig för den bestulna nästan? Sådant synes väl missgärningsmannens brott fordra, men då nästan ej tilförene vet hvilken dess förolämpare varit, och han får sin skada fulleligen ersatt och förklarar sig nögd, at förlåta den okända sit brott, synes mera icke hinder til en sådan syndares försoning hos Gud eller människor: hvarvid man synes böra vara så mycket mindre svår, som för mycken stränghet torde afhålla mången ifrån godvillig ärkänsla, men en sådan ömhets väg visligen nyttjad af lärare torde leda flera at upgifva och ångra sina brott, och at vända om ifrån sin förra styggelse.

1. ostört, utan att någon ställer några krav

§ 11

Mutta koska sellaista näistä kielloista ja ankarista määräyksistä huolimatta valitettavasti on tapahtunut ja voi tulevaisuudessakin tapahtua, että joku lyö laimin velvollisuutensa ja ottaa haltuunsa lähimmäisensä omaisuutta, niin tässä on erityisen tarpeellista määrätä myös siitä, miten heidän tulee suhtautua asiaan näin125 valitettavassa tilanteessa. Varastamisessa tehdään rikos Jumalaa ja lähimmäistä vastaan, molemmat on siksi myös sovitettava. Sovituksen tarpeellisuudesta Jumalan kanssa tämä pyhä käsky ei jätä meille pienintäkään epäilystä, kun siinä sanotaan: Älä varasta, sillä kun käskyä rikotaan, silloin loukataan Jumalan vanhurskautta. On myös sanottu: Kirottu on jokainen, joka siirtää rajamerkkejä 5. Moos. 27:17, ja sitä tekevät kaikki varkaat, kun he laittomasti siirtävät jonkin omistusoikeuden lähimmäiseltä itselleen. Apostoli Paavali vakuuttaa äärettömällä varmuudella, että varkaat, ahneet eivätkä ryöstäjät ole Jumalan valtakunnan perillisiä2 1992/muokattu 1. Kor. 6:10. Mutta millainen sovitus sitten voi tyydyttää näin syvästi suututetun ja pyhän Jumalan? Väärintekijä ei koskaan itse pysty saamaan sitä aikaan, vaan asia riippuu siitä, antaako syntinen tämän käskyn jyrinän ja salamoinnin ajoissa tunkeutua sydämeensä herättämään siinä kauhun Jumalan vihaa ja uhkaavaa helvettiä kohtaan, synnyttämään vastenmielisyyden syntiä ja kaikkea vääryyttä kohtaan, ja antaako hän Jumalan hengen ja tämän oman hätänsä johdattaa itsensä suuren sovitusuhrin, Jeesuksen, luo kerjäämään armoa ja armahdusta hänen kuolemansa vuoksi, hänen, joka on maksanut hinnan myös varkauden synnistä kuollessaan viattomana ristillä ryöväreiden välissä, ja alkaa syvästi ja pysyvästi inhoamaan126 varkautta ja kaikkea muuta jumalattomuutta. Mutta lähimmäisen kanssa tehtävään sovitukseen kuuluu 1) rikoksen vilpitön tunnustaminen, niin ettei enää kaksinkertaista varkauden syntiä tämän rikoksen valheellisella kieltämisellä, ja 2) vilpitön ja rehellinen anteeksipyyntö lähimmäiseltä, joka on joutunut vahingonteon ja hyökkäyksen kohteeksi ja jonka turvaa on näin loukattu. Tärkeintä tässä suhteessa on kuitenkin 3) varkauden kohteen palauttaminen takaisin omistajalleen. Tämä järjestys on jo itse asian luonnossa: lähimmäinen on menettänyt suuremman tai pienemmän määrän laillisesti hankittua omaisuuttaan, jota hän olisi voinut pitkään säilyttää tai käyttää hyödykseen. Se on varkauden seurauksensa joutunut toisen käsiin. Miten siis voisi pyytää lähimmäiseltä sovintoa, ilman että hänen kärsimänsä vahinko korvataan kaikin mahdollisin tavoin? Jos varastetun omaisuuden palauttamisen välttämättömyys haluttaisiin kumota, niin silloinhan varas voisi päästä tuomittavalla tavalla käsiksi rikkauksiin ja omaisuuksiin, nimittäin ensin hankkimalla ne suurten varkauksien avulla ja sitten sovittamalla koko rikoksensa vain jonkinlaisella anteeksipyynnöllä. Kuitenkin hän edelleen kenenkään häiritsemättä hallitsisi tuota omaisuutta, mikä olisi järjetöntä. Siksi Herra Jumala sanookin laissaan: Varkaudesta kiinni joutunut maksakoon täyden korvauksen, mutta jos hänellä ei ole millä maksaa, hänet myytäköön orjaksi varastetun omaisuuden korvaamiseksi. Jos varastettu eläin löydetään elävänä hänen hallustaan, oli se sitten härkä, aasi tai lammas, hän antakoon siitä kaksinkertaisen korvauksen 2. Moos. 22:2–33 alkutekstissä 2. Moos. 22:3–4 jne. Ja siksi127 hurskas Tobit kehotti vaimoaan: Vie se heti takaisin omistajalleen, emme me saa syödä mitään varastettua Tob. 2:13.4 alkutekstissä Tob. 2:21 Sakkeus taas lupasi kalliille Vapahtajalleen, että keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin Luuk. 19:8. Tämä on niin välttämätön ehto, että ilman tällaista varkauden kohteen palauttamista ei sydämessämme voi olla mitään todellista katumusta eikä siten myöskään mitään sovitusta Jumalan kanssa, puhumattakaan siitä, että voisi pyytää lähimmäiseltä anteeksiantoa. Tässä voidaan kuitenkin esittää monia kysymyksiä, kuten: eikö sitten voitaisi sallia, että tällainen varastettu omaisuus annetaan köyhille? Tähän vastataan: Ei niin kauan kuin oikea omistaja tai hänen perillisensä ovat jotenkin tavoitettavissa, sillä sehän olisi toisen omaisuuden mielivaltaista hallitsemista. Mutta jos heistä ketään ei ole löydettävissä, niin katumuksen vilpittömyyttä voi osoittaa antamalla varastetun omaisuuden köyhille, ei kuitenkaan minään hyväntahtoisena lahjana vaan kainosti ja häveten, kuin velvollisuutena. Entä jos varkaalla ei ole mitään mistä maksaa, sanotaan. Vastaan: sitä enemmän hänen tulee hävetä sitä, että hän on sillä tavoin tuhlannut lähimmäisen omaisuutta, mutta varattomuus ei koskaan poista hänen syyllisyyttään, ellei kaltoin kohdeltu lähimmäinen sitten armostaan anna hänelle anteeksi. Kysytään myös: onko128 omantuntonsa herättämän syntisen välttämättä annettava itsensä ilmi lähimmäiselle, jolta on varastanut? Pahantekijän rikkomus näyttäisi kyllä sitä vaativan, mutta jos lähimmäinen ei ennestään tiedä, kuka hänen loukkaajansa oli ja hän voi saada vahinkonsa täysin korvatuksi ja selittää tyytyvänsä siihen, että antaa rikoksen anteeksi tuntemattomalle, niin ei näyttäisi olevan estettä tällaisen syntisen sovitukselle Jumalan ja ihmisten kanssa. Näissä tilanteissa näyttäisi vähempi tiukkuus olevan paikallaan, koska liiallinen ankaruus estänee monia tunnustamasta vapaaehtoisesti, kun taas tällainen lempeyden tie pappien viisaasti käyttämänä voisi saada useammat ilmoittamaan ja katumaan rikoksiaan ja kääntymään pois aiemmasta iljetyksestään.

1. 1992/muokattu
2. alkutekstissä 2. Moos. 22:3–4
3. alkutekstissä Tob. 2:21

Unfortunately this content isn't available in English