Toinen katekismussaarna, § 15

§. 15.

Lät oss då Välsignade Åhörare i denna ordning först bevisa och förklara vår Frälsares försonings ämbete, som oförnekeligen för oss syndare blifver det vigtigaste och största. At innefatta det hufvudsakeligaste som härtil hörer, måste vi vända vår upmärksamhet til trenne omständigheter, så at vi först bevise, at den försoning, som vi bekänne vara gifven af vår Frälsare för hela människoslägtet, icke är stridande emot Guds egenskaper, förnuftet och en rätt sedolära? För det andra, at Christus värkeligen gifvit den samma? Och för det tredje, hvad förrättningar rätteligen höra dertil?

Hvad nu altså det första angår, så gifvas nog månge i vår tid, hälst sådane, hvilke genom förnuft och lärdom vilja lysa öfver andra, och med förakt trampa vår dyra salighets lära, hvilke påstå, at en sådan försoning för andra297 icke vore öfverensstämmande med Guds höga rättfärdighet, at en oskyldig utstår straff för den skyldiga, ej eller med en förnuftig sedolära, emedan lasterna genom en sådan frisägelse för sina brott måste märkeligen befordras, hvilka likväl genom straff böra hämmas; hvilka skäl för en verldslig Domstol människor emellan ingalunda äro utan vigt, och hvarmed vår Christeliga Sedolära äfven instämmer, då det heter: Hvilken själ som syndar han skall dö Hes. 18:20. Ty först kunde ingen med minsta sken af rättvisa tvingas at åtaga sig straff för en annans brott. Sedan kunde ock ej förmodas, at någon godvilligt, om ej uti någon slags yrsla eller raseri, ville utstå straff för någon annan, och ändteligen kunde en sådan straff-frihet, som genom andra kunde åstadkommas, hälst då en rik altid kunde hoppas, at för sina pengar köpa sig någon, som ville undergå det honom ådömda straffet, leda til ett friare utbrått af lasterna, hvilket at hämma likväl är hufvudsyftemålet med straffen. Men då hela vår försonings sak genom Jesum har ingen gemenskap med verldsliga Domstolar och deras straff, eller lägger dem något hinder i vägen at genom alfvarsam näpst uppå missdådare, hålla missgerningar tilbaka, förfaller dessa skäls298 styrcka med det samma. Men lät oss granska saken något närmare. Ett sundt förnuft öfvertygar oss 1:o at om någon skall kunna åtaga sig borgen och betalningen för en annan, bör en sådan sjelf vara skuldfri. Det var således emot Guds rättfärdighet, at den ene syndaren skulle betala för den andra; men om vår Frälsare, utan synd, helig och rättfärdig åtager sig de orättfärdigas sak och gör den til sin egen, däremot har den strängaste rättfärdighet intet at påminna. 2:o At oskulden blifver pålagd at lida för öfverträdare strider tydeligen emot all billighet, men om löftesmannen godvilligt med berådt mod och godt betänkande åtager sig skulden, stöter det aldrig den strängaste rättfärdighet. Hvad hugnad för oss syndare at se det menlösa Guds lamb, ej allenast villigt åtaga sig vårt svåra straff, hvilken då han måtte haft glädje, led korsset och acktade intet smäleken6 hånet, föraktet, skammen Ebr. 12:2. utan ock, at se den brinnande kärlek och innerliga åtrå, hvarmed han skyndade sig at lida alt för vår skuld, huru han under de smärtefullaste plågor hölt sin rygg til dem, som honom slogo, och sin kindben dem som honom ryckte Es. 50:6. Men hvad våra motsägare här mäst stöta sig vid, är 3:o at Läran om försoning måste öka öfverträdelser, då nödvändighe299ten at sjelf omgälla sitt brott afhåller den onda ifrån det ondas utöfning. Hvaremot vi få anmärka först, at ett större bevis aldrig kan gifvas för syndare om Guds hämnande rättfärdighet, än det grymma straff han utkrafde til yttersta skärfven af vår dyre Löftesman, hvilket såsom en fasa altid må stå för öfverträdarenas ögon. För det andra måste en så stor Löftesmans olideliga smärtor, hån och spott för våra synder, göra dem så stygga och leda i våra ögon som möjeligit är, och i våra hjertan upväcka en fasa för det som förorsakat vår dyraste Älskare och Medlare så svåra plågor. För det tredje lemnar Jesu försoning ingen tröst eller tilgift för framhärdande syndare, utan allenast åt dem, som med fasa se sina villovägar och vända om ifrån det onda, fly til sin Frälsare om nåd, och icke vetande eller viljande samtycka til något ondt; men så snart de öfvergifva sin fromhet och göra det ondt är, hafva de ingen tröst i försoningen. Härvid förtjenar at med upmärksamhet läsa Hes. 18: v. 21– til 24. För det fjerde gifver ingen Sedolära i verlden så stark drift til dygden som denna, hvilken framför alla andra uptänder dygdens rätta drifkraft, jag menar kärleken i hjertat, och gifver ett oryggeligit löfte om större lycksalig300het, än någon annan Sedolära. Jesu outgrundeliga kärlek emot syndare, bevisad med de svåraste marter7 lidande, tortyr, pina och plågor, som han utstått för oss, är den eld, som det vrångaste hjerta ofta måste smälta före, at älska sin förlossare och följa hans fotspår. För det femte kan ingen ting i verlden leda vårt sinne i en så lyckelig förbättrings ordning, som denna försoning, då den på ena sidan aldeles motar en förtviflad hårdhet, på den andra nedslår det öfverdådiga hjertat til erkänsla och skam och leder det sedan en ganska öm väg genom försäkran om tilgift på dygde banen. För det sjette meddelar försoningen, då den rätteligen anammas, förmåga och krafter at utöfva dygden, då straffet sällan förbättrar men ofta förhärdar, och ändteligen för det sjunde renar Jesu öfversvinneliga kärlek emot oss, bevisad i försoningen, sjelfva vårt hjerta, och uptänder där en brinnande genkärlek, så at vi vinlägge oss om at behaga denna vår välgörare och hjertans ransakare, hvaremot straff och hot endast hindra utbrotten, göra menniskor til skrymtare,8 hycklare och icke döda lasternas frö de onda begärelserna, som ligga i hjertat. Seen då Välsignade Åhörare! at vår Christeliga Lära om försoningen så mycket mindre kan beskyllas öka laster, som ingen lära i hela301 verlden kan upgifvas, hvilken så snörrätt befrämjar all rättskaffens dygd. Blotta förnuftet kan väl ingalunda af sig sjelf äga minsta kunskap om denna slags försoning, men noga underrättadt om den samma, kan det ej eller undgå at gilla den. Lät oss då med tröst fortfara och söka i den Heliga Skrift, om det sig ock så hafver, och om Jesus värkeligen är vår Öfverste-Prest efter Skrifterna.

1. hånet, föraktet, skammen
2. lidande, tortyr, pina
3. hycklare

§ 15

Käykäämme sitten, siunatut kuulijat, tässä järjestyksessä ensin todistamaan ja selittämään Vapahtajamme sovitustyön virkaa, joka epäilemättä meille syntisille on tärkein ja suurin asia. Jotta ymmärtäisimme, mikä tässä asiassa on tärkeintä, meidän on kiinnitettävä huomiomme kolmeen seikkaan. Ensiksi osoitamme, ettei se sovitus, jonka me tunnustamme Vapahtajamme koko ihmissuvun puolesta antaneen, ole ristiriidassa Jumalan ominaisuuksien, järjen ja oikean moraaliopin kanssa. Toiseksi, että Kristus on todella sen antanut. Ja kolmanneksi, mitä tekoja siihen oikeastaan kuuluu.

Mitä nyt sitten ensimmäiseen tulee, niin meidän aikanamme on varsin paljon etenkin sellaisia, jotka haluavat järjellään ja oppineisuudellaan loistaa muiden yläpuolella ja halveksuvasti polkea meidän kallista autuuden oppiamme. He väittävät, että sellainen sovittaminen muiden puolesta297 ei sopisi yhteen Jumalan korkean oikeamielisyyden kanssa, eikä se, että syytön kärsii rangaistuksen syyllisen puolesta, sopisi yhteen myöskään järjellisen moraaliopin kanssa, koska tällaisen rikkomuksista vapaaksi julistamisen täytyy merkittävästi lisätä paheita, joita rangaistuksen avulla pitäisi kuitenkin estää. Nämä perusteet eivät maallisessa tuomioistuimessa ihmisten kesken ole suinkaan vailla merkitystä, ja myös meidän kristillinen moraalioppimme on niiden kanssa samalla linjalla, kun siinä sanotaan sen, joka tekee syntiä, on kuoltava Hes. 18:20. Sillä ensinnäkään ketään ei minkäänlaisen oikeudenmukaisuuden varjolla voida pakottaa ottamaan päälleen rangaistusta jonkun toisen rikoksesta. Eikä toiseksi voida myöskään olettaa, että kukaan vapaaehtoisesti, ellei sitten jonkinlaisessa hulluudessa tai vimmassa, haluaisi kärsiä rangaistusta kenenkään toisen puolesta. Ja lopuksi tällainen rangaistuksen välttäminen, joka voitaisiin toteuttaa jonkun toisen avulla, johtaisi paheiden vapaampaan harjoittamiseen, varsinkin kun rikas voisi aina toivoa voivansa ostaa rahalla jonkun kärsimään hänelle itselleen määrättyä rangaistusta. Ja rangaistuksen päätarkoitus on kuitenkin paheiden estäminen. Mutta koska koko meidän Jeesuksen kautta tapahtuneella sovituksen asiallamme ei ole mitään tekemistä maallisten tuomioistuinten ja niiden rangaistusten kanssa, eikä se mitenkään estä niitä rankaisemasta ankarasti pahantekijöitä ja siten torjumasta vääryyttä, murenee näiden perusteiden298 todistusvoima kertaheitolla. Mutta tarkastelkaamme asiaa hieman lähemmin. Terve järki vakuuttaa meille, että 1) jotta joku voisi maksaa toisen velan, niin hänen täytyy itse olla ilman synninvelkaa. Siksi oli myös Jumalan oikeamielisyyden vastaista, että yksi syntinen maksaisi toisen puolesta. Mutta jos meidän synnitön, pyhä ja vanhurskas Vapahtajamme ottaa kantaakseen jumalattomien asian ja tekee siitä oman asiansa, niin ankarimmallakaan oikeamielisyydellä ei ole siihen mitään huomautettavaa. 2) Jos viatonta vaaditaan kärsimään rikkomuksentekijän puolesta, se on selvästikin vastoin kaikkea kohtuutta, mutta jos lupautuja vapaaehtoisesti, vakain tuumin ja asiaa perusteellisesti harkittuaan ottaa velan kantaakseen, tämä ei loukkaa ankarintakaan oikeamielisyyttä. Mikä lohdutus meille syntisille onkaan nähdä viattoman Jumalan Karitsan, ei vain vapaaehtoisesti ottavan kantaakseen meidän ankaran rangaistuksemme, niin että hän tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä9 1938 Hepr. 12:2, vaan myös nähdä se palava rakkaus ja harras halu, jolla hän kiirehtii kärsimään kaiken meidän syntiemme vuoksi, kuinka hän tuskallisimmissa piinoissa tarjosi selkänsä lyötäväksi, poskien parran revittäväksi10 1992/muokattu Jes. 50:6. Mutta eniten vastustajamme ovat tässä kuohuksissaan siitä, 3) että sovitusopin täytyy lisätä rikkomuksia, kun taas se, että välttämättä299 joutuu itse vastaamaan rikoksestaan, estää pahantekijää toteuttamasta tekoaan. Tätä vastaan me huomautamme ensiksi, että syntiselle ei milloinkaan voi antaa suurempaa todistusta Jumalan kostavasta oikeamielisyydestä kuin on se julma rangaistus, jonka suorittamista hän viimeistä piirtoa myöten vaati kallisarvoiselta Takuumieheltämme, minkä kauhukuvan täytyy alituiseen olla rikkomuksentekijöiden silmien edessä. Toiseksi niin suuren Takuumiehen sanomattomien tuskien, ivan ja pilkan, joita hän on kärsinyt meidän syntiemme tähden, täytyy tehdä ne meidän silmissämme mahdollisimman inhottaviksi ja vastenmielisiksi ja herättää sydämessämme kauhua sitä kohtaan, joka on tuottanut meidän kalleimmalle Rakkaallemme ja Sovittajallemme nämä ankarat tuskat. Kolmanneksi Jeesuksen sovitus ei tarjoa mitään lohtua ja anteeksiantoa paatuneille syntisille vaan ainoastaan niille, jotka kauhistuneina katsovat omia harhateitään ja kääntyvät pois pahasta, pakenevat Vapahtajan turviin armoa pyytäen eivätkä tietoisesti tai tahtoen suostu mihinkään pahaan. Mutta heti kun he luopuvat hurskaudestaan ja tekevät sitä mikä on pahaa, heillä ei ole sovituksessa mitään lohtua. Tässä kannattaa lukea tarkoin Hes. 18:21–24. Neljänneksi mikään moraalioppi maailmassa ei yhtä vahvasti kannusta hyveeseen kuin tämä, joka kaikkia muita paremmin sytyttää hyveen oikean käyttövoiman, millä tarkoitan sydämen rakkautta, ja antaa horjumattoman lupauksen suuremmasta onnesta300 kuin mikään muu moraalioppi. Jeesuksen käsittämätön rakkaus syntistä kohtaan, mistä hänen meidän puolestamme kärsimät vaikeimmat piinat ja kivut todistavat, on se tuli, jonka täytyy sulattaa nurjinkin sydän rakastamaan vapahtajaansa ja seuraamaan hänen jalanjälkiään. Viidenneksi ei mikään maailmassa voi johdattaa mieltämme yhtä onnellisessa parannuksen järjestyksessä kuin tämä sovitus, kun se toisaalta torjuu täysin epätoivoisen kovuuden, toisaalta lannistaa ylimielisen sydämen tunnustamaan ja häpeämään ja johtaa sen sitten anteeksiantoa luvaten hyvin kipeää tietä hyveen polulle. Kuudenneksi sovitus oikein vastaanotettuna antaa kyvyn ja voiman harjoittaa hyvettä, kun taas rangaistus harvoin parantaa mutta usein kovettaa. Ja lopulta seitsemänneksi Jeesuksen sovituksen osoittama ylitsevuotava rakkaus meitä kohtaan puhdistaa sydämemme ja sytyttää meissä palavan vastarakkauden, niin että me haluamme miellyttää hyväntekijäämme ja sydämen tarkastajaa, kun taas rangaistus ja uhkailu vain ehkäisevät purkauksia ja tekevät ihmisistä kerskailijoita, mutta eivät hävitä sydämessämme olevia paheiden siemeniä, pahoja taipumuksia. Nähkää siis oi siunatut kuulijat, että meidän kristillistä sovitusoppiamme voi sitäkin vähemmän moittia paheiden lisäämisestä, sillä koko301 maailmasta ei voida osoittaa ainoatakaan oppia, joka niin suoralla tavalla edistää kaikkea oikeudenmukaisuuden hyvettä. Pelkkä järki ei voi sinänsä omata vähäisintäkään tietoa tämänkaltaisesta sovituksesta, mutta kun siitä sille oikein kerrotaan, se ei myöskään voi olla tätä hyväksymättä. Jatkakaamme siis lohdullisesti ja etsikäämme Pyhästä kirjasta, onko asia todella näin ja onko Jeesus todella kirjoitusten mukainen ylipappimme.

1. 1938
2. 1992/muokattu

Unfortunately this content isn't available in English