Previous Section: Toinen katekismussaarna, § 12
Next Section: Toinen katekismussaarna, § 14
§. 13.
Nu hinne vi ändteligen til det femte, som hörer til läran om tvänne naturer i Christo, nemligen at utreda orsaken, hvarföre vår Medlare således måste vara Gud och människa? Så litet den i synd fallna människan viste at söka någon hjelp emot alt det onda hon genom fallet råkat uti, så litet och än mindre hade hon varit i stånd at upfin285na några medel och utvägar därtil. Gud af sitt eviga förbarmande allena beslöt at rädda oss, och hans eviga vishet uptänkte sättet huru det borde ske; Han har ock sitt stora namn til ära aldeles utan vår åtgärd så utfört och fullkomnat det, at oss ej annat återstår än emottaga och vörda denna så visa som fullkomliga frälsning, hvarom han i sitt heliga ord gifvit oss så tydelig underrättelse; men när vi med vårt trånga förnuft se in uti denna djupa hemlighet och betragte hvad Evangelisten Johannes säger oss härom Cap. 1:14. at det eviga ordet vardt kött, det är, blef människa, eller som vi nu hört i det föregående, antog mandom och förenade sig sjelf med den människliga naturen, upkommer hos oss naturligt vis den fråga: Hvarföre skedde det så? Hvad månde varit orsaken hvarföre vår Frälsare tillika hafver varit både Gud och människa? Hade då den allvise och alsmägtige Guden icke kunnat uträtta detta sitt kärleks värf til vår salighet med mindre omgångar än dessa? Til hvilket alt vi med skäl må svara, at detta är oss altför högt, vi kunne ej begripa det, och säga: nog af at det är af Herranom så skedt och är underligt för vår ögon. Men när vi likväl, sedan alt är fullbordadt, se tilbaka på dessa Herrans286 under, tyckas Guds orsaker lika som utur en skymning upklarna för oss. Vi se vår Medlare vara Gud, vi se honom vara människa, och vi hafve nyligen blifvit erhindrade därom, at dessa båda blifvit med hvarandra på det aldranärmaste förenade. I anledning däraf uplöser sig denna fråga rätteligen genom svar på trenne serskildta frågor, af hvilka den första blifver: Hvarföre måste vår Frälsare vara en sann Gud? Hvilken Konung David nog tydeligen besvarar, då han säger: kan dock en broder ingen förlösa, eller Gudi någon försona? Ty det kostar för mycket at förlösa deras själ, så at han måste låta det bestå evinnerliga, Ps. 49:8,9. och vil så mycket säga: Så omöjeligit som det är för en människa at igenlösa sig sjelf eller betala sin synda skuld, så omöjeligit och platt omöjeligare för den ena brodren, den ena människan at igenlösa eller med Gud försona den andra; men hvarföre då det? ty han är sjelf en stor syndare och står i lika stor skuld, som den hvilken han skall igenlösa; men om han ock sjelf vore skuldfri, kan han dock ej mera med alt sitt bemödande än bibehålla sin egen själ, och ej det aldraringaste bidraga til igenlösande af sin broders själ; ty det kostar för mycket och blifver en ren omöjelighet.287 Huru mångfalt omöjeligare måste det då icke blifva för någon blott människa at igenlösa millioner lika djupt i synd och under förbannelse dränkta människor, som han sjelf är. Skulden är otalig, et evigt väsende är förtörnadt, huru skulle et ändeligit kreatur kunna försona alt detta? Nej det kostar vist för mycket eller hvad kan människan gifva, där hon kan igenlösa sin eller andras själ med? lyda Frälsarens egna ord, Matth. 16:26. Derföre hafver ock Gud til utförande af detta storvärk utsett och sändt sin egen enfödda Son, det eviga och menlösa Guds lamb, som tillika är begåfvad med Guddomelig allmagt, at kunna uträtta hvad för människor är omöjeligit. En sådan Frälsare behöfde vi, som skulle heta Emmanuel eller Gud med oss, Es. 7:14. som med rätta kan bära namn af underlig, råd, Gud, hjelte, evig Fader och Fridförste, Cap. 9:6. därföre säger Apostelen Paulus, at en sådana Öfversta Prest höfdes oss hafva, then ther helig vore, oskyldig, obesmittad, skild ifrån syndare och högre än himmelen, thet är sann Gud, Ebr. 7:26.
Den andra frågan blifver den; efter vår Medlare således måste vara en sann Gud, hvarföre var han då tillika en sann människa? För Gud är ju ingen ting omöjeligit, sedan han en gång åta288git sig vår förlorade sak; människliga naturens förmåga synes i afseende på Guddomen vara af alt för liten betydelse. Vi finne äfven härtil nog vigtiga orsaker, nemligen först at vår Medlare och Löftesman såsom Gud allena ej hade kunnat undergå det straff som vi förtjent och oss i Paradiset blef ålagdt. Döden den lekamliga, andeliga och eviga blef vårt straff, när våra föräldrar öfverträdde den heliga Gudens befallning. Ingendera var möjelig för den andra Personen i Guddomen; Han kunde såsom sann Gud och et med Fadrenom och den Heliga Anda i väsendet aldrig falla i sin himmelske Faders onåd; han kunde såsom en helig och evig Ande aldrig dö en lekamlig död, som icke ägde någon lekamen och än mindre smaka i sin Guddom några afgrunds plågor, därtil fordrades en människa, sådan som Jesu mandom var, hvilken på korset måste klaga: min Gud, min Gud, hvi hafver du öfvergifvit mig.1 Han måste, som människor, bestå af tvänne delar själ och kropp, som med et nära band voro med hvarannan förenade, och ej utan svår smärta kunde skiljas från hvarandra, på det at detta band til fullbordan af Guds straffdom kunde genom många plågor och blods utgjutelse sönderslitas. Han måste öfverfal289las både til kropp och själ af alla Belials bäckar,2 och helvites eviga plågor, under en svår blodsvett i Getsemane och under de tre timmars mörker, då han öfvergifven af Gud och människor hängde på korset. Sådant alt kunde vår Medlare såsom en helig Gud icke lida, därföre måste han vara människa. Hvilken sanning Apostelen Paulus ganska tydeligen förklarar, Ebr. 2:14,15. då han säger: Efter barnen hafva kött och blod, är ock han thes delaktig vorden; på thet han skulle genom döden nederlägga honom, som döden i våld hade, thet är djäfvulen; och göra them fri, som i alt sitt lefverne genom dödsens räddhoga måste trälar vara. Men utom denna, som utan tvifvel var hufvud orsaken til hans mandoms anammelse, tyckas vi äfven finna några andra, såsom at Medlaren härigenom närmare ikläder sig den person, för hvilkens brott betalningen skulle erläggas. Guds rättfärdighet säger: hvilken själ som syndar, han skall dö. Hes. 18:20. Och hvar och en skall gifva Herranom försoning för sina själ, 2 Mos. B. 30:12. Adam och Eva hade, och med dem hela människo-slägtet, fallit i synd, människorna borde det derföre äfven umgälla. Men då Gud af sitt eviga förbarmande beslöt at frälsa människorna genom en medlare, borde den ock va290ra människa, at på samma sätt som Adam kastade synden och fördömelsen öfver hela människo-slägtet, åter borttaga synden och straffet af sitt eget slägte genom det at Gud kastade alles våra synder uppå honom, Es. 53:6. Hvarom Apostelen Paulus åter talar ganska härligen, då han säger: Om igenom ens människos synd äro många döde, så är mycket mer Guds nåd och gåfva mångom rikeliga vederfaren, genom Jesum Christum, som then ena människan var i nådene, Rom. 5:15. Ty såsom alle dö uti Adam, så skola ock alle i Christo varda lefvande gjorde, 1 Cor. 15:22. Härtil kommer ock at han måste vara människa på det han genom sin mandom skulle inträda uti et för oss ganska trösteligit broderskap. Guds Son, en helig och Majestätisk Gud var för hög för syndare at nalkas til, och nästan otilgängelig, men han steg ned ifrån sin höghet och antog aldeles vår människliga natur, i det han föddes af Fäderna på mandomsens vägnar,3 Rom. 9:5. at därigenom ej allenast träda i en mera jämnlikhet med dem, hvilkas medlare han var, utan ock at igenom sin mandom blifva vår frände och blodsförvant, hvilket åter vår så ofta nämnde store Apostel utreder förträffeligen således: Efter then som helgar, och the som helgade varda äro alle af enom; ther291före skämmes han ock icke at kalla them bröder; det är, efter som Christus til sin mandom aldeles härstammar ifrån Adam och är Evas säd, likasom vi alle, derföre skämmes han ej eller at kalla oss sina bröder; och än vidare säger han: Therföre måste han i all stycke vara bröderna lik; på thet han skulle vara barmhertig, och en trogen Öfversta Prest för Gudi, at försona folkens synder, Ebr. 2:11,17. Han har derföre satt sig så lågt, at han för oss syndare skulle blifva en nådastol, hvartil Gud satt honom, Rom. 3:25. til hvilken vi, såsom til vår broder och skyldeman, fast uphögd, kunde så mycket trösteligare framgå, med försäkran at där få barmhertighet, och finna nåd på then tid oss hjelp behöfves, Ebr. 4:15,16. Genom hvilket broderskap han ej allenast velat förvärfva oss barna-rätt hos sin fader, utan han är och blifver äfven i det samma vår trogne försvarare hos honom til vår obeskrifveliga hugnad.
Den tredje frågan blifver: Hvarföre äro då desse bägge naturerne så nära med hvarandra förenade til en person? Hvarpå korteligen svaras, at den människliga naturens utståndna plågor och död samt lagens fullbordande å våra vägnar skulle genom den nära förening som var emellan henne och den Guddomeliga, få hos Gud et högre och för292 alla människors synder fullkomligen och evigt gällande värde. Den människliga naturen skild ifrån den Guddomeliga, hade hvarken med sin oskuld eller lidande varit annat än en naturlig broder med oss, som ej förmått lösa millioner människor ifrån sin olycka. Men då all Guddomsens fullhet bodde uti den människliga naturen, Col. 2:9. och under lidandet äfven styrkte den samma, och uphögde värdet på den gifna lösepenningen, så heter det med rätta at Gud var i Christo och försonade verlden med sig sjelf, 2 Cor. 5:19. det är den Guddomeliga naturen hade uti Christi person på det aldranärmaste så förenat sig med den människliga, at hans försoning blifvit fullkomlig och tilfyllest görande för hela verldenes synder; och emedan han var tillika den försonande person och det förolämpande väsende, som skulle försonas, hände det at han försonade verlden med sig sjelf. Men må vi icke vid alt detta utbrista i en ganska djup förundran med Paulo och säga: O hvilken djuphet af then rikedom, som är icke allenast i hans eviga förbarmande, utan ock både i Guds visdom och kunskap, som så underligen och fullkomligen utfört detta för alt förnuft outgrundeliga salighetsämne, Rom. 11:33.
§ 13
Nyt pääsemme vihdoin viidenteen seikkaan, joka kuuluu oppiimme Kristuksen kahdesta luonnosta, nimittäin selvittämään syitä, miksi meidän Välittäjämme sitten täytyi olla Jumala ja ihminen? Yhtä vähän kuin syntiin langennut ihminen osasi etsiä mitään apua kaikkea sitä pahaa vastaan, johon hän syntiinlankeemuksen vuoksi oli joutunut, yhtä vähän ja vieläkin vähemmän hän kykeni keksimään285 mitään keinoja ja poispääsyteitä sen suhteen. Jumala ikuisessa armahtavaisuudessaan yksin päätti pelastaa meidät ja hänen ikuinen viisautensa löysi tavan miten se tapahtuisi. Hän on myös suuren nimensä kunniaksi toteuttanut ja täydellistänyt sen täysin ilman meidän toimenpiteitämme, niin että meidän ei tarvitse muuta kuin ottaa se vastaan ja kunnioittaa näin yhtä viisasta kuin täydellistäkin pelastusta, josta hän pyhässä sanassaan on antanut meille niin selvän tiedon; mutta kun me suppealla järjellämme näemme tämän syvän salaisuuden ja katsomme mitä evankelista Johannes siitä meille sanoo Joh. 1:14, että ikuinen sana on tullut lihaksi, siis tullut ihmiseksi, tai niin kuin edellä kuulimme, otti ihmisen hahmon ja yhdisti itsensä inhimilliseen luontoon, meissä luonnollisesti nousee kysymys: miksi se tapahtui näin? Mikä mahtoi olla syynä siihen, että Vapahtajamme on ollut samalla sekä Jumala että ihminen? Eikö kaikkitietävä ja kaikkivaltias Jumala olisi voinut suorittaa rakkauden työnsä meidän autuutemme hyväksi vähemmän mutkikkaasti kuin mitä tapahtui? Tähän kaikkeen voimme perustellusti vastata, että se on liian korkealla meidän ymmärryksemme yläpuolella, emme voi käsittää sitä, ja siksi sanomme: riittää että Herra on sen näin tehnyt ja se on meidän silmillemme ihmeellistä. Mutta kun me kuitenkin, sitten kun kaikki on täytetty, palautamme mieleemme nämä Herran286 ihmetyöt, niin Jumalan syyt näyttävät ikään kuin kirkastuvan hämärästä meille. Me näemme Välittäjämme olevan Jumala, näemme hänen olevan ihminen, ja juuri äsken meitä muistutettiin siitä, että nämä kaksi liittyivät mitä läheisimmin toisiinsa. Tästä syystä tämä kysymys purkautuu oikealla tavalla vastaamalla kolmeen eri kysymykseen, joista ensimmäinen kuuluu: miksi Vapahtajamme piti olla tosi Jumala? Kuningas Daavid vastaa tähän selkeästi sanoessaan, ettei kukaan voi veljeään lunastaa eikä hänestä Jumalalle sovitusta maksaa, sillä hänen sielunsa lunastus on aivan liian kallis, ja lunnaat jäävät iäksi maksamatta Ps. 49:8–9. Tämä tahtoo sanoa, että yhtä mahdotonta kuin ihmisen on lunastaa itseään tai maksaa syntivelkaansa, niin yhtä mahdotonta ja vieläkin mahdottomampaa on lunastaa veljeään tai maksaa Jumalalle sovitusta toisesta ihmisestä. Mutta miksi näin on? Koska hän itse on yhtä suuri syntinen ja siten yhtä suuressa velassa kuin se, joka hänen pitäisi lunastaa, ja jos hän itse olisikin velaton, hän ei kuitenkaan kaikilla pyrkimyksillään pystyisi enempään kuin säilyttämään oman sielunsa, eikä hän voisi vähääkään auttaa veljensä sielun lunastamisessa, sillä se maksaa liian paljon ja on täysin mahdotonta.287 Kuinka moninverroin mahdottomampaa olisikaan siis kenellekään pelkälle ihmiselle lunastaa miljoonia yhtä syvälle syntiin ja kiroukseen hukkuneita ihmisiä kuin mitä hän itse on. Velka on määrätön, ikuinen olemus on vihastutettu, miten jokin rajallinen olio voisi sovittaa kaiken tämän? Ei, se maksaa liian paljon, ja mitä voi ihminen antaa, jolla hän voi lunastaa omansa tai toisen sielun? Näin kuuluvat Vapahtajan omat sanat Matt. 16:26. Siksi Jumala onkin tämän suuren tehtävän suorittamiseksi valinnut ja lähettänyt ainoan poikansa, ikuisen ja viattoman Jumalan karitsan, jolle yhtälailla on suotu jumalallinen kaikkivalta, jotta tämä voisi suorittaa sen, mikä ihmiselle on mahdotonta. Tarvitsimme sellaista Vapahtajaa, joka olisi nimeltään Immanuel eli Jumala meidän kanssamme Jes. 7:14, joka oikeutetusti voisi kantaa sellaisia nimiä kuin ihmeellinen, neuvontuoja, Jumala, väkevä, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.4 9:6.5 Siksi apostoli Paavali sanookin: Juuri tällaisen ylipapin me tarvitsimme. Hän on pyhä, viaton ja tahraton, hänet on erotettu syntisistä ja korotettu taivaita korkeammalle, eli todellinen Jumala Hepr. 7:26.
Toinen kysymys on: kun Välittäjämme siis täytyi olla tosi Jumala, miksi hän samalla oli tosi ihminen? Jumalallehan ei mikään ole mahdotonta, kun hän kerran on ottanut288 meidän kadotetun asian hoitaakseen. Ihmisluonnon kyvyt näyttävät jumaluuteen nähden aivan liian vähäpätöisiltä. Löydämme myös tähän varsin painavia syitä: ensinnäkin se, että Välittäjämme ja Takuumiehemme ei yksin Jumalana olisi voinut kärsiä sitä rangaistusta, jonka me olimme ansainneet ja joka paratiisissa oli meille määrätty. Ruumiillinen, hengellinen ja ikuinen kuolema oli rangaistuksemme, kun vanhempamme rikkoivat pyhän Jumalan määräykset. Mikään näistä ei ollut mahdollista jumaluuden toiselle persoonalle. Todellisena Jumalana, joka on yhtä olemusta Isän ja Pyhän Hengen kanssa, hän ei olisi koskaan voinut joutua taivaallisen Isänsä epäsuosioon. Pyhänä ja ikuisena henkenä hän ei olisi voinut milloinkaan kohdata ruumiillista kuolemaa, koska hänellä ei ollut ruumista, ja vielä vähemmän hän olisi jumaluudessaan voinut kokea mitään helvetin tuskia. Siihen vaadittiin ihmistä, jollainen Jeesus ihmiseksitulemisessaan oli ja jonka täytyi ristillä valittaa: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut.6 Hänen täytyi ihmisten tavoin muodostua kahdesta osasta, ruumiista ja sielusta, jotka olivat yhdistyneet toisiinsa läheisesti ja joita ei voinut ilman suuria tuskia erottaa toisistaan, jotta tämä side voitiin Jumalan rangaistuksen täytäntöönpanemiseksi monin vaivoin ja verenvuodatuksella murtaa. Sekä hänen289 ruumiinsa että sielunsa täytyi joutua kaikkien Belialin purojen7 ja helvetin ikuisten vaivojen ahdistamaksi, hikoillessaan ankarasti verta Getsemanessa ja niiden kolmen tunnin aikana, jotka hän pimeydessä Jumalan ja ihmisten hylkäämänä riippui ristillä. Sellaista ei Välittäjämme pyhänä Jumalana olisi voinut kärsiä. Siksi hänen täytyi olla ihminen. Apostoli Paavali selittää tämän totuuden erittäin selvästi Hepr. 2:14–15 sanoessaan: Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä osalliseksi, että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on: perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat olleet orjuuden alaisia.8 Mutta tämän lisäksi, joka epäilemättä oli pääsyy hänen ihmiseksi tulemiseensa, voimme löytää myös muita syitä, kuten sen, että Välittäjä tällä tavoin sitoutuu syvemmin siihen henkilöön, jonka rikokset hänen maksullaan pitäisi hyvittää. Jumalan vanhurskaus sanoo: Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava9 Hes. 18:20,10 ja jokainen heistä suorittakoon hengestään sovitusmaksun Herralle 2. Moos. 30:12. Aadam ja Eeva, ja heidän mukanaan koko ihmissuku, olivat langenneet syntiin, ihmisten piti siksi se myös sovittaa. Mutta kun Jumala ikuisessa armahtavaisuudessaan päätti pelastaa ihmiset Välittäjän avulla, niin myös tämän piti290 olla ihminen. Samalla tavoin kuin Aadam veti synnin ja tuomion koko ihmissuvun päälle, niin tämä ottaisi jälleen pois synnin ja rangaistuksen sukukunnaltaan niin, että Jumala heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme11 Jes. 53:6. Apostoli Paavali puhuu tästä varsin kauniisti sanoessaan: Yhden ainoan ihmisen rikkomus on tosin tuottanut kaikille kuoleman, mutta vielä paljon runsaammin ovat Jumalan armo ja hänen lahjansa tulleet yhden ainoan ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, ansiosta kaikkien osaksi Room. 5:15. Sillä niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa12 1. Kor. 15:22. Lisäksi hänen täytyi olla ihminen siksi, että ihmiseksitulemisessaan hän pääsisi meille hyvin lohdulliseen veljeyteen kanssamme. Jumalan Poika, pyhä ja majesteettinen Jumala oli syntisille liian korkea lähestyttäväksi ja lähes saavuttamaton, mutta hän astui alas korkeudestaan ja otti täysin meidän inhimillisen luontomme, kun hän ihmisyytensä puolesta syntyi kantaisistä13 Room. 9:5, jolloin hän ei ainoastaan tullut tasaveroisemmaksi meidän kanssamme, joiden Välittäjä hän oli, vaan ihmiseksitulemisessaan hänestä tuli samalla veljemme ja heimolaisemme, mitä niin usein mainitsemamme suuri apostoli selvittää oivallisesti tällä tavoin: Sillä sekä hän, joka pyhittää, että ne jotka pyhitetään, ovat kaikki alkuisin yhdestä. Sentähden291 hän ei häpeä kutsua heitä veljiksi.14 Se tarkoittaa, että kun Jeesus ihmiseksitulleena polveutuu Aadamista ja on Eevan hedelmää, niin kuin me kaikki, niin hän ei myöskään häpeä sanoa meitä veljikseen. Hän jatkaa edelleen: Niinpä hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi armahtava ja uskollinen ylipappi ja hän voisi Jumalan edessä sovittaa kansansa synnit Hepr. 2:11,17. Siksi hän on asettanut itsensä niin alas, että hänestä tulisi meille syntisille armonistuin, joksi Jumala hänet asetti Room. 3:25, ja jonka luokse me voisimme mennä – vaikka hänet onkin korotettu – niin kuin veljemme ja sukulaismiehemme luo, ja sitäkin luottavaisemmin mielin, koska on vakuutettu, että saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme Hepr. 4:15–16. Tämän veljeyden kautta hän ei vain hankkinut meille lapsenoikeutta isältään, vaan sanoinkuvaamattomaksi helpotukseksemme hän myös on ja tulee olemaan meidän uskollinen tukijamme hänen15 luonaan.
Kolmas kysymys on: miksi nämä kaksi luontoa sitten ovat niin läheisesti yhdistyneet yhdeksi persoonaksi? Siihen vastataan lyhyesti, että ihmisluonnon sietämät kärsimykset ja kuolema sekä lain täyttäminen meidän puolestamme saisivat tämän inhimillisen ja jumalallisen luonnon läheisen yhteyden kautta Jumalalta korkeamman,292 kaikkien ihmisten syntien kannalta täydellisen ja ikuisesti voimassaolevan arvon. Ihmisluonto jumalallisesta erillisenä ei viattomuutensa tai kärsimisensä puolesta olisi ollut muuta kuin yksi meidän luonnollinen veljemme, joka ei olisi kyennyt pelastamaan miljoonia ihmisiä heidän onnettomuudestaan. Mutta koska inhimillisessä luonnossa asui jumaluuden koko täyteys16 Kol. 2:9, ja kärsimyksen aika vain vahvisti sitä, ja nosti maksetun lunastusmaksun arvoa niin että on paikallaan sanoa: Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa 2. Kor. 5:19. Tämä tarkoittaa, että jumalallinen luonto oli Kristuksen persoonassa kaikkein lähimmin yhdistynyt inhimilliseen, niin että hänen sovituksestaan tuli täydellinen, ja että se riitti hyvittämään kaikki maailman synnit. Ja koska hän samalla oli sovittava persoona ja loukattu olemus, johon sovitus kohdistuisi, tapahtui niin, että hän teki sovinnon itsensä ja maailman välillä. Eikö meidän tulekin kaiken tämän äärellä Paavalin tavoin puhjeta erittäin syvään ihailuun ja sanoa: Oi sitä rikkauden syvyyttä, joka ei ole vain hänen ikuisessa armahtavaisuudessaan, vaan Jumalan viisaudessa ja tiedossa, joka niin ihmeellisesti ja täydellisesti on järjestänyt tämän kaikelle järjelle käsittämättömän autuuden asian Room. 11:33.
Unfortunately this content isn't available in English
§. 13.
Nu hinne vi ändteligen til det femte, som hörer til läran om tvänne naturer i Christo, nemligen at utreda orsaken, hvarföre vår Medlare således måste vara Gud och människa? Så litet den i synd fallna människan viste at söka någon hjelp emot alt det onda hon genom fallet råkat uti, så litet och än mindre hade hon varit i stånd at upfin285na några medel och utvägar därtil. Gud af sitt eviga förbarmande allena beslöt at rädda oss, och hans eviga vishet uptänkte sättet huru det borde ske; Han har ock sitt stora namn til ära aldeles utan vår åtgärd så utfört och fullkomnat det, at oss ej annat återstår än emottaga och vörda denna så visa som fullkomliga frälsning, hvarom han i sitt heliga ord gifvit oss så tydelig underrättelse; men när vi med vårt trånga förnuft se in uti denna djupa hemlighet och betragte hvad Evangelisten Johannes säger oss härom Cap. 1:14. at det eviga ordet vardt kött, det är, blef människa, eller som vi nu hört i det föregående, antog mandom och förenade sig sjelf med den människliga naturen, upkommer hos oss naturligt vis den fråga: Hvarföre skedde det så? Hvad månde varit orsaken hvarföre vår Frälsare tillika hafver varit både Gud och människa? Hade då den allvise och alsmägtige Guden icke kunnat uträtta detta sitt kärleks värf til vår salighet med mindre omgångar än dessa? Til hvilket alt vi med skäl må svara, at detta är oss altför högt, vi kunne ej begripa det, och säga: nog af at det är af Herranom så skedt och är underligt för vår ögon. Men när vi likväl, sedan alt är fullbordadt, se tilbaka på dessa Herrans286 under, tyckas Guds orsaker lika som utur en skymning upklarna för oss. Vi se vår Medlare vara Gud, vi se honom vara människa, och vi hafve nyligen blifvit erhindrade därom, at dessa båda blifvit med hvarandra på det aldranärmaste förenade. I anledning däraf uplöser sig denna fråga rätteligen genom svar på trenne serskildta frågor, af hvilka den första blifver: Hvarföre måste vår Frälsare vara en sann Gud? Hvilken Konung David nog tydeligen besvarar, då han säger: kan dock en broder ingen förlösa, eller Gudi någon försona? Ty det kostar för mycket at förlösa deras själ, så at han måste låta det bestå evinnerliga, Ps. 49:8,9. och vil så mycket säga: Så omöjeligit som det är för en människa at igenlösa sig sjelf eller betala sin synda skuld, så omöjeligit och platt omöjeligare för den ena brodren, den ena människan at igenlösa eller med Gud försona den andra; men hvarföre då det? ty han är sjelf en stor syndare och står i lika stor skuld, som den hvilken han skall igenlösa; men om han ock sjelf vore skuldfri, kan han dock ej mera med alt sitt bemödande än bibehålla sin egen själ, och ej det aldraringaste bidraga til igenlösande af sin broders själ; ty det kostar för mycket och blifver en ren omöjelighet.287 Huru mångfalt omöjeligare måste det då icke blifva för någon blott människa at igenlösa millioner lika djupt i synd och under förbannelse dränkta människor, som han sjelf är. Skulden är otalig, et evigt väsende är förtörnadt, huru skulle et ändeligit kreatur kunna försona alt detta? Nej det kostar vist för mycket eller hvad kan människan gifva, där hon kan igenlösa sin eller andras själ med? lyda Frälsarens egna ord, Matth. 16:26. Derföre hafver ock Gud til utförande af detta storvärk utsett och sändt sin egen enfödda Son, det eviga och menlösa Guds lamb, som tillika är begåfvad med Guddomelig allmagt, at kunna uträtta hvad för människor är omöjeligit. En sådan Frälsare behöfde vi, som skulle heta Emmanuel eller Gud med oss, Es. 7:14. som med rätta kan bära namn af underlig, råd, Gud, hjelte, evig Fader och Fridförste, Cap. 9:6. därföre säger Apostelen Paulus, at en sådana Öfversta Prest höfdes oss hafva, then ther helig vore, oskyldig, obesmittad, skild ifrån syndare och högre än himmelen, thet är sann Gud, Ebr. 7:26.
Den andra frågan blifver den; efter vår Medlare således måste vara en sann Gud, hvarföre var han då tillika en sann människa? För Gud är ju ingen ting omöjeligit, sedan han en gång åta288git sig vår förlorade sak; människliga naturens förmåga synes i afseende på Guddomen vara af alt för liten betydelse. Vi finne äfven härtil nog vigtiga orsaker, nemligen först at vår Medlare och Löftesman såsom Gud allena ej hade kunnat undergå det straff som vi förtjent och oss i Paradiset blef ålagdt. Döden den lekamliga, andeliga och eviga blef vårt straff, när våra föräldrar öfverträdde den heliga Gudens befallning. Ingendera var möjelig för den andra Personen i Guddomen; Han kunde såsom sann Gud och et med Fadrenom och den Heliga Anda i väsendet aldrig falla i sin himmelske Faders onåd; han kunde såsom en helig och evig Ande aldrig dö en lekamlig död, som icke ägde någon lekamen och än mindre smaka i sin Guddom några afgrunds plågor, därtil fordrades en människa, sådan som Jesu mandom var, hvilken på korset måste klaga: min Gud, min Gud, hvi hafver du öfvergifvit mig.17 Han måste, som människor, bestå af tvänne delar själ och kropp, som med et nära band voro med hvarannan förenade, och ej utan svår smärta kunde skiljas från hvarandra, på det at detta band til fullbordan af Guds straffdom kunde genom många plågor och blods utgjutelse sönderslitas. Han måste öfverfal289las både til kropp och själ af alla Belials bäckar,18 och helvites eviga plågor, under en svår blodsvett i Getsemane och under de tre timmars mörker, då han öfvergifven af Gud och människor hängde på korset. Sådant alt kunde vår Medlare såsom en helig Gud icke lida, därföre måste han vara människa. Hvilken sanning Apostelen Paulus ganska tydeligen förklarar, Ebr. 2:14,15. då han säger: Efter barnen hafva kött och blod, är ock han thes delaktig vorden; på thet han skulle genom döden nederlägga honom, som döden i våld hade, thet är djäfvulen; och göra them fri, som i alt sitt lefverne genom dödsens räddhoga måste trälar vara. Men utom denna, som utan tvifvel var hufvud orsaken til hans mandoms anammelse, tyckas vi äfven finna några andra, såsom at Medlaren härigenom närmare ikläder sig den person, för hvilkens brott betalningen skulle erläggas. Guds rättfärdighet säger: hvilken själ som syndar, han skall dö. Hes. 18:20. Och hvar och en skall gifva Herranom försoning för sina själ, 2 Mos. B. 30:12. Adam och Eva hade, och med dem hela människo-slägtet, fallit i synd, människorna borde det derföre äfven umgälla. Men då Gud af sitt eviga förbarmande beslöt at frälsa människorna genom en medlare, borde den ock va290ra människa, at på samma sätt som Adam kastade synden och fördömelsen öfver hela människo-slägtet, åter borttaga synden och straffet af sitt eget slägte genom det at Gud kastade alles våra synder uppå honom, Es. 53:6. Hvarom Apostelen Paulus åter talar ganska härligen, då han säger: Om igenom ens människos synd äro många döde, så är mycket mer Guds nåd och gåfva mångom rikeliga vederfaren, genom Jesum Christum, som then ena människan var i nådene, Rom. 5:15. Ty såsom alle dö uti Adam, så skola ock alle i Christo varda lefvande gjorde, 1 Cor. 15:22. Härtil kommer ock at han måste vara människa på det han genom sin mandom skulle inträda uti et för oss ganska trösteligit broderskap. Guds Son, en helig och Majestätisk Gud var för hög för syndare at nalkas til, och nästan otilgängelig, men han steg ned ifrån sin höghet och antog aldeles vår människliga natur, i det han föddes af Fäderna på mandomsens vägnar,19 Rom. 9:5. at därigenom ej allenast träda i en mera jämnlikhet med dem, hvilkas medlare han var, utan ock at igenom sin mandom blifva vår frände och blodsförvant, hvilket åter vår så ofta nämnde store Apostel utreder förträffeligen således: Efter then som helgar, och the som helgade varda äro alle af enom; ther291före skämmes han ock icke at kalla them bröder; det är, efter som Christus til sin mandom aldeles härstammar ifrån Adam och är Evas säd, likasom vi alle, derföre skämmes han ej eller at kalla oss sina bröder; och än vidare säger han: Therföre måste han i all stycke vara bröderna lik; på thet han skulle vara barmhertig, och en trogen Öfversta Prest för Gudi, at försona folkens synder, Ebr. 2:11,17. Han har derföre satt sig så lågt, at han för oss syndare skulle blifva en nådastol, hvartil Gud satt honom, Rom. 3:25. til hvilken vi, såsom til vår broder och skyldeman, fast uphögd, kunde så mycket trösteligare framgå, med försäkran at där få barmhertighet, och finna nåd på then tid oss hjelp behöfves, Ebr. 4:15,16. Genom hvilket broderskap han ej allenast velat förvärfva oss barna-rätt hos sin fader, utan han är och blifver äfven i det samma vår trogne försvarare hos honom til vår obeskrifveliga hugnad.
Den tredje frågan blifver: Hvarföre äro då desse bägge naturerne så nära med hvarandra förenade til en person? Hvarpå korteligen svaras, at den människliga naturens utståndna plågor och död samt lagens fullbordande å våra vägnar skulle genom den nära förening som var emellan henne och den Guddomeliga, få hos Gud et högre och för292 alla människors synder fullkomligen och evigt gällande värde. Den människliga naturen skild ifrån den Guddomeliga, hade hvarken med sin oskuld eller lidande varit annat än en naturlig broder med oss, som ej förmått lösa millioner människor ifrån sin olycka. Men då all Guddomsens fullhet bodde uti den människliga naturen, Col. 2:9. och under lidandet äfven styrkte den samma, och uphögde värdet på den gifna lösepenningen, så heter det med rätta at Gud var i Christo och försonade verlden med sig sjelf, 2 Cor. 5:19. det är den Guddomeliga naturen hade uti Christi person på det aldranärmaste så förenat sig med den människliga, at hans försoning blifvit fullkomlig och tilfyllest görande för hela verldenes synder; och emedan han var tillika den försonande person och det förolämpande väsende, som skulle försonas, hände det at han försonade verlden med sig sjelf. Men må vi icke vid alt detta utbrista i en ganska djup förundran med Paulo och säga: O hvilken djuphet af then rikedom, som är icke allenast i hans eviga förbarmande, utan ock både i Guds visdom och kunskap, som så underligen och fullkomligen utfört detta för alt förnuft outgrundeliga salighetsämne, Rom. 11:33.
§ 13
Nyt pääsemme vihdoin viidenteen seikkaan, joka kuuluu oppiimme Kristuksen kahdesta luonnosta, nimittäin selvittämään syitä, miksi meidän Välittäjämme sitten täytyi olla Jumala ja ihminen? Yhtä vähän kuin syntiin langennut ihminen osasi etsiä mitään apua kaikkea sitä pahaa vastaan, johon hän syntiinlankeemuksen vuoksi oli joutunut, yhtä vähän ja vieläkin vähemmän hän kykeni keksimään285 mitään keinoja ja poispääsyteitä sen suhteen. Jumala ikuisessa armahtavaisuudessaan yksin päätti pelastaa meidät ja hänen ikuinen viisautensa löysi tavan miten se tapahtuisi. Hän on myös suuren nimensä kunniaksi toteuttanut ja täydellistänyt sen täysin ilman meidän toimenpiteitämme, niin että meidän ei tarvitse muuta kuin ottaa se vastaan ja kunnioittaa näin yhtä viisasta kuin täydellistäkin pelastusta, josta hän pyhässä sanassaan on antanut meille niin selvän tiedon; mutta kun me suppealla järjellämme näemme tämän syvän salaisuuden ja katsomme mitä evankelista Johannes siitä meille sanoo Joh. 1:14, että ikuinen sana on tullut lihaksi, siis tullut ihmiseksi, tai niin kuin edellä kuulimme, otti ihmisen hahmon ja yhdisti itsensä inhimilliseen luontoon, meissä luonnollisesti nousee kysymys: miksi se tapahtui näin? Mikä mahtoi olla syynä siihen, että Vapahtajamme on ollut samalla sekä Jumala että ihminen? Eikö kaikkitietävä ja kaikkivaltias Jumala olisi voinut suorittaa rakkauden työnsä meidän autuutemme hyväksi vähemmän mutkikkaasti kuin mitä tapahtui? Tähän kaikkeen voimme perustellusti vastata, että se on liian korkealla meidän ymmärryksemme yläpuolella, emme voi käsittää sitä, ja siksi sanomme: riittää että Herra on sen näin tehnyt ja se on meidän silmillemme ihmeellistä. Mutta kun me kuitenkin, sitten kun kaikki on täytetty, palautamme mieleemme nämä Herran286 ihmetyöt, niin Jumalan syyt näyttävät ikään kuin kirkastuvan hämärästä meille. Me näemme Välittäjämme olevan Jumala, näemme hänen olevan ihminen, ja juuri äsken meitä muistutettiin siitä, että nämä kaksi liittyivät mitä läheisimmin toisiinsa. Tästä syystä tämä kysymys purkautuu oikealla tavalla vastaamalla kolmeen eri kysymykseen, joista ensimmäinen kuuluu: miksi Vapahtajamme piti olla tosi Jumala? Kuningas Daavid vastaa tähän selkeästi sanoessaan, ettei kukaan voi veljeään lunastaa eikä hänestä Jumalalle sovitusta maksaa, sillä hänen sielunsa lunastus on aivan liian kallis, ja lunnaat jäävät iäksi maksamatta Ps. 49:8–9. Tämä tahtoo sanoa, että yhtä mahdotonta kuin ihmisen on lunastaa itseään tai maksaa syntivelkaansa, niin yhtä mahdotonta ja vieläkin mahdottomampaa on lunastaa veljeään tai maksaa Jumalalle sovitusta toisesta ihmisestä. Mutta miksi näin on? Koska hän itse on yhtä suuri syntinen ja siten yhtä suuressa velassa kuin se, joka hänen pitäisi lunastaa, ja jos hän itse olisikin velaton, hän ei kuitenkaan kaikilla pyrkimyksillään pystyisi enempään kuin säilyttämään oman sielunsa, eikä hän voisi vähääkään auttaa veljensä sielun lunastamisessa, sillä se maksaa liian paljon ja on täysin mahdotonta.287 Kuinka moninverroin mahdottomampaa olisikaan siis kenellekään pelkälle ihmiselle lunastaa miljoonia yhtä syvälle syntiin ja kiroukseen hukkuneita ihmisiä kuin mitä hän itse on. Velka on määrätön, ikuinen olemus on vihastutettu, miten jokin rajallinen olio voisi sovittaa kaiken tämän? Ei, se maksaa liian paljon, ja mitä voi ihminen antaa, jolla hän voi lunastaa omansa tai toisen sielun? Näin kuuluvat Vapahtajan omat sanat Matt. 16:26. Siksi Jumala onkin tämän suuren tehtävän suorittamiseksi valinnut ja lähettänyt ainoan poikansa, ikuisen ja viattoman Jumalan karitsan, jolle yhtälailla on suotu jumalallinen kaikkivalta, jotta tämä voisi suorittaa sen, mikä ihmiselle on mahdotonta. Tarvitsimme sellaista Vapahtajaa, joka olisi nimeltään Immanuel eli Jumala meidän kanssamme Jes. 7:14, joka oikeutetusti voisi kantaa sellaisia nimiä kuin ihmeellinen, neuvontuoja, Jumala, väkevä, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.20 9:6.21 Siksi apostoli Paavali sanookin: Juuri tällaisen ylipapin me tarvitsimme. Hän on pyhä, viaton ja tahraton, hänet on erotettu syntisistä ja korotettu taivaita korkeammalle, eli todellinen Jumala Hepr. 7:26.
Toinen kysymys on: kun Välittäjämme siis täytyi olla tosi Jumala, miksi hän samalla oli tosi ihminen? Jumalallehan ei mikään ole mahdotonta, kun hän kerran on ottanut288 meidän kadotetun asian hoitaakseen. Ihmisluonnon kyvyt näyttävät jumaluuteen nähden aivan liian vähäpätöisiltä. Löydämme myös tähän varsin painavia syitä: ensinnäkin se, että Välittäjämme ja Takuumiehemme ei yksin Jumalana olisi voinut kärsiä sitä rangaistusta, jonka me olimme ansainneet ja joka paratiisissa oli meille määrätty. Ruumiillinen, hengellinen ja ikuinen kuolema oli rangaistuksemme, kun vanhempamme rikkoivat pyhän Jumalan määräykset. Mikään näistä ei ollut mahdollista jumaluuden toiselle persoonalle. Todellisena Jumalana, joka on yhtä olemusta Isän ja Pyhän Hengen kanssa, hän ei olisi koskaan voinut joutua taivaallisen Isänsä epäsuosioon. Pyhänä ja ikuisena henkenä hän ei olisi voinut milloinkaan kohdata ruumiillista kuolemaa, koska hänellä ei ollut ruumista, ja vielä vähemmän hän olisi jumaluudessaan voinut kokea mitään helvetin tuskia. Siihen vaadittiin ihmistä, jollainen Jeesus ihmiseksitulemisessaan oli ja jonka täytyi ristillä valittaa: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut.22 Hänen täytyi ihmisten tavoin muodostua kahdesta osasta, ruumiista ja sielusta, jotka olivat yhdistyneet toisiinsa läheisesti ja joita ei voinut ilman suuria tuskia erottaa toisistaan, jotta tämä side voitiin Jumalan rangaistuksen täytäntöönpanemiseksi monin vaivoin ja verenvuodatuksella murtaa. Sekä hänen289 ruumiinsa että sielunsa täytyi joutua kaikkien Belialin purojen23 ja helvetin ikuisten vaivojen ahdistamaksi, hikoillessaan ankarasti verta Getsemanessa ja niiden kolmen tunnin aikana, jotka hän pimeydessä Jumalan ja ihmisten hylkäämänä riippui ristillä. Sellaista ei Välittäjämme pyhänä Jumalana olisi voinut kärsiä. Siksi hänen täytyi olla ihminen. Apostoli Paavali selittää tämän totuuden erittäin selvästi Hepr. 2:14–15 sanoessaan: Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä osalliseksi, että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on: perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat olleet orjuuden alaisia.24 Mutta tämän lisäksi, joka epäilemättä oli pääsyy hänen ihmiseksi tulemiseensa, voimme löytää myös muita syitä, kuten sen, että Välittäjä tällä tavoin sitoutuu syvemmin siihen henkilöön, jonka rikokset hänen maksullaan pitäisi hyvittää. Jumalan vanhurskaus sanoo: Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava25 Hes. 18:20,26 ja jokainen heistä suorittakoon hengestään sovitusmaksun Herralle 2. Moos. 30:12. Aadam ja Eeva, ja heidän mukanaan koko ihmissuku, olivat langenneet syntiin, ihmisten piti siksi se myös sovittaa. Mutta kun Jumala ikuisessa armahtavaisuudessaan päätti pelastaa ihmiset Välittäjän avulla, niin myös tämän piti290 olla ihminen. Samalla tavoin kuin Aadam veti synnin ja tuomion koko ihmissuvun päälle, niin tämä ottaisi jälleen pois synnin ja rangaistuksen sukukunnaltaan niin, että Jumala heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme27 Jes. 53:6. Apostoli Paavali puhuu tästä varsin kauniisti sanoessaan: Yhden ainoan ihmisen rikkomus on tosin tuottanut kaikille kuoleman, mutta vielä paljon runsaammin ovat Jumalan armo ja hänen lahjansa tulleet yhden ainoan ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, ansiosta kaikkien osaksi Room. 5:15. Sillä niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa28 1. Kor. 15:22. Lisäksi hänen täytyi olla ihminen siksi, että ihmiseksitulemisessaan hän pääsisi meille hyvin lohdulliseen veljeyteen kanssamme. Jumalan Poika, pyhä ja majesteettinen Jumala oli syntisille liian korkea lähestyttäväksi ja lähes saavuttamaton, mutta hän astui alas korkeudestaan ja otti täysin meidän inhimillisen luontomme, kun hän ihmisyytensä puolesta syntyi kantaisistä29 Room. 9:5, jolloin hän ei ainoastaan tullut tasaveroisemmaksi meidän kanssamme, joiden Välittäjä hän oli, vaan ihmiseksitulemisessaan hänestä tuli samalla veljemme ja heimolaisemme, mitä niin usein mainitsemamme suuri apostoli selvittää oivallisesti tällä tavoin: Sillä sekä hän, joka pyhittää, että ne jotka pyhitetään, ovat kaikki alkuisin yhdestä. Sentähden291 hän ei häpeä kutsua heitä veljiksi.30 Se tarkoittaa, että kun Jeesus ihmiseksitulleena polveutuu Aadamista ja on Eevan hedelmää, niin kuin me kaikki, niin hän ei myöskään häpeä sanoa meitä veljikseen. Hän jatkaa edelleen: Niinpä hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi armahtava ja uskollinen ylipappi ja hän voisi Jumalan edessä sovittaa kansansa synnit Hepr. 2:11,17. Siksi hän on asettanut itsensä niin alas, että hänestä tulisi meille syntisille armonistuin, joksi Jumala hänet asetti Room. 3:25, ja jonka luokse me voisimme mennä – vaikka hänet onkin korotettu – niin kuin veljemme ja sukulaismiehemme luo, ja sitäkin luottavaisemmin mielin, koska on vakuutettu, että saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme Hepr. 4:15–16. Tämän veljeyden kautta hän ei vain hankkinut meille lapsenoikeutta isältään, vaan sanoinkuvaamattomaksi helpotukseksemme hän myös on ja tulee olemaan meidän uskollinen tukijamme hänen31 luonaan.
Kolmas kysymys on: miksi nämä kaksi luontoa sitten ovat niin läheisesti yhdistyneet yhdeksi persoonaksi? Siihen vastataan lyhyesti, että ihmisluonnon sietämät kärsimykset ja kuolema sekä lain täyttäminen meidän puolestamme saisivat tämän inhimillisen ja jumalallisen luonnon läheisen yhteyden kautta Jumalalta korkeamman,292 kaikkien ihmisten syntien kannalta täydellisen ja ikuisesti voimassaolevan arvon. Ihmisluonto jumalallisesta erillisenä ei viattomuutensa tai kärsimisensä puolesta olisi ollut muuta kuin yksi meidän luonnollinen veljemme, joka ei olisi kyennyt pelastamaan miljoonia ihmisiä heidän onnettomuudestaan. Mutta koska inhimillisessä luonnossa asui jumaluuden koko täyteys32 Kol. 2:9, ja kärsimyksen aika vain vahvisti sitä, ja nosti maksetun lunastusmaksun arvoa niin että on paikallaan sanoa: Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa 2. Kor. 5:19. Tämä tarkoittaa, että jumalallinen luonto oli Kristuksen persoonassa kaikkein lähimmin yhdistynyt inhimilliseen, niin että hänen sovituksestaan tuli täydellinen, ja että se riitti hyvittämään kaikki maailman synnit. Ja koska hän samalla oli sovittava persoona ja loukattu olemus, johon sovitus kohdistuisi, tapahtui niin, että hän teki sovinnon itsensä ja maailman välillä. Eikö meidän tulekin kaiken tämän äärellä Paavalin tavoin puhjeta erittäin syvään ihailuun ja sanoa: Oi sitä rikkauden syvyyttä, joka ei ole vain hänen ikuisessa armahtavaisuudessaan, vaan Jumalan viisaudessa ja tiedossa, joka niin ihmeellisesti ja täydellisesti on järjestänyt tämän kaikelle järjelle käsittämättömän autuuden asian Room. 11:33.
Unfortunately this content isn't available in English
Previous Section: Toinen katekismussaarna, § 12
Next Section: Toinen katekismussaarna, § 14
Biblical references:
Subjects: