Kautta vapauden ajan vilkkainta keskustelua herättäneiden aiheiden joukkoon kuului kysymys, miten valtion virkamiehet pitäisi valita. Asiasta oli väitelty pitkään, ja se sai merkittävän poliittisen latauksen 1760-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa. Näiden ongelmien aiheuttaman keskustelun kiihkeys johtui ensi sijassa siitä, että virat soivat haltijoilleen arvostetun aseman yhteiskunnassa ja vakaan toimeentulon, mutta virkojen määrä oli rajallinen. Niinpä kilpailu oli ankaraa ja hakijoita oli runsaasti. Valtion virkoja oli ennen muuta kolmella sektorilla, asevoimissa, siviilihallinnossa niin paikallisella kuin keskushallinnonkin tasolla sekä kirkon piirissä. Useimmat valtion virkamiehet olivat siis upseereita, keskus- tai paikallishallinnon virkamiehiä tai pappeja.
Pappien viroista ja niiden täyttämisen menettelytavoista esitti mielipiteensä mm. turkulainen professori Jacob Gadolin, joka julkaisi 1762 pamfletin Välment fråga: Om icke förslag til ledige präste-syslor, likasom de civile- och militariske-ämbeten, efter visse utstakade reglor kunde och borde uprättas? 1 Kirjasessaan Gadolin korosti, miten tärkeää olisi, että valtiovalta laatisi selvemmät säännöt papinvirkojen täyttämisestä ja että vain taitavia ja ansioituneita pappeja ylennettäisiin ylempiin virka-asemiin. Hänen mielestään vallitseva järjestelmä ei sisältänyt selkeitä normeja, mikä aiheutti suurta epävarmuutta ja antoi tilaa mielivallalle. Gadolin halusi ratkaista ongelmat siten, että valtio antaisi etusijan akateemisissa väitöksissä taitonsa osoittaneille papeille eli henkilöille, jotka olivat julkisesti puolustaneet teologista väitöskirjaa jossakin valtakunnan yliopistoista. Tätä sääntöä hän halusi sovellettavan ylempiin pappisvirkoihin, mm. kirkkoherran tehtävään. Siten osoitettaisiin selvästi, millaista kokemusta ja millaisia valmiuksia halutaan suosia, ja samalla kirkko saisi taitavia pappeja.
Gadolinin ajatuksiin vastattiin 1765 pamfletilla, jolla oli hyvin samankaltainen nimi: Hyväntahtoinen vastaus hyväntahtoiseen kysymykseen: voisiko ja pitäisikö ehdokkaat vapautuneisiin papinvirkoihin asettaa samalla tavalla kuin siviili- ja sotilasvirkoihin, tiettyjen ennalta sovittujen sääntöjen mukaan? Kirjanen julkaistiin ilman tekijän nimeä, mutta mm. Georg Schauman ja Pentti Virrankoski ovat arvioineet sen lähteneen Anders Chydeniuksen kynästä. Varhaisempi tutkija Ernst Gustaf Palmén oli suhtautunut epäilevästi tällaiseen olettamukseen. Schaumanin mukaan monet seikat puhuvat Chydeniuksen kirjoittajuuden puolesta. Ensinnäkin Chydenius mainitaan kirjoittajaksi useissa käsin kirjoitetuissa tuon ajan julkaisujen luetteloissa. Schaumanin mielestä kirjasen sisällössäkään ei ole mitään, mikä ei soveltuisi Chydeniuksen kirjoittamaksi. Palmén puolestaan perustelee käsitystään ennen muuta todistelemalla, että kirjasessa esitetyt näkökannat ovat päinvastaisia kuin Chydeniuksen samoihin aikoihin muista aiheista ilmaisemat mielipiteet.
Kun tarkastellaan Chydeniuksen muuta kirjallista tuotantoa vuosien 1765–1766 valtiopäivien ajalta, mainittu kirjanen poikkeaa niistä selvästi monessakin suhteessa. Siinä tarkastellaan papinvirkojen täyttömenettelyn yksityiskohtia. Chydenius sen sijaan keskittyy muissa julkaistuissa kirjoituksissaan yleisiin kysymyksiin eikä jonkin erityisen yhteiskuntaryhmän etuihin. Toisin sanottuna hän käsittelee kysymyksiä, joilla oli merkitystä paitsi papeille myös vaikkapa talonpojille ja porvareille. Tosin Schauman on sitä mieltä, että Chydenius oli kiinnittänyt huomiota virkamiesten asemaan jo maastamuuttoa koskevassa kirjasessaan ja että hän siis piti tätä kysymystä tärkeänä. Käsittelytavoissa havaitaan kuitenkin selkeä ero, kun tarkastellaan, miten Chydenius maastamuuttoa tarkastelevassa kirjasessaan kuvaa virkamiesten urakehitystä, ja miten toisaalta asiaa käsitellään papinvirkojen täyttöä koskevassa tekstissä. Edellisessä hän ilmaisee käsityksensä virkaylennyksistä hyvin yleisluonteisesti syventymättä erityisiin sääntöihin ja tilanteisiin, kun jälkimmäisessä tekstissä taas huomio kohdistetaan moniin pelkästään pappissäätyä kiinnostaviin yksityiskohtiin.
Näiden tekstien välillä on siis selviä rakenteellisia ja sisällöllisiä eroja. Kun tutkitaan lähemmin, mitä Hyväntahtoisen vastauksen kirjoittanut henkilö haluaa saada tekstillään aikaan, käy ilmi, että hän haluaa ennen kaikkea esittää kommenttinsa Gadolinin kolmen vuoden takaisiin kannanottoihin. Niinpä kirjasessa vilisee viitteitä tuohon vanhempaan tekstiin. Alkukin on aivan samanlainen kuin Gadolinilla: viitataan vuonna 1756 valmistuneeseen mietintöön valtion viroista sekä siihen tosiasiaan, ettei siinä mainita papinvirkoja. Tärkein syy pappisvirkojen sivuuttamiseen ko. mietinnössä oli sille asetettu tavoite: sillä pyrittiin ensisijaisesti ratkaisemaan kysymys aatelismiesten ja aatelittomien oikeuksista virkanimityksissä. Aatelittomien pyrkimys päästä kohoaman ylempiin upseerin- ja siviilivirkoihin ei koskenut papinvirkoja, joten pappien virkanimitysten säätely oli valtion kannalta vähemmän tärkeää. Kummassakin tekstissä kirjoittaja pitää valitettavana päätöstä, joka jätti papinvirat säätelyn ulkopuolelle, ja painottaa pappien virkanimityksiä koskevien selkeiden sääntöjen tärkeyttä.
Hyväntahtoisen vastauksen kirjoittaja ryhtyy polemiikkiin Gadolinia vastaan kiistämällä väitteen, ettei pappissäädyn alempien virkojen täyttämistä tarvitse säädellä. Kirjoittaja pitää tärkeänä noidenkin virkojen täyttämistä selkeän lainsäädännön asettamissa puitteissa, koska virat ovat tärkeitä noihin tehtäviin pyrkiville henkilöille ja koska alempiin virkoihin valituille näin tarjoutuisi mahdollisuus pätevöityä korkeampiin tehtäviin. Tämä alemmalle papistolle osoitettu tuki sopii hyvin yhteen niiden ajatusten kanssa, jotka Chydenius esitti valtiopäivämuistiossaan jäävittömien edustajien valitsemisesta valiokuntiin. Siinähän hän mm. puoltaa ajatusta tasa-arvoisesta pappissäädystä, jonka kaikilla jäsenillä on yhtäläiset poliittiset oikeudet.
Kirjoittaja arvostelee myös Gadolinin ehdotusta seurakuntien ryhmittämisestä kussakin hiippakunnassa kolmeen yhtä suureen ryhmään. Tällä Gadolin oli halunnut edistää virkanimitysten saattamista muodollisten sääntöjen pohjalle. Kirjoittaja pitää tuollaista luokitusta mahdottomana, koska seurakunnat ovat palkanmaksukyvyltään ja maantieteellisiltä oloiltaan hyvin erilaisia. Pappien palkka koostui 1700-luvulla osaksi pitäjän asukkaiden papille maksamista korvauksista ja maksuista, osaksi pappilan maiden tuotosta. Seurakuntien erot olivat suuria: viljavissa ja runsasväestöisissä pitäjissä kokonaispalkka saattoi olla suuri, mutta jäi pieneksi vaikkapa Lapissa, jossa maaperä tuotti kehnosti ja asukkaita oli vähän. Toinen ero juontui maantieteestä: joissakin seurakunnissa pappi joutui tekemään päiväkausien matkan käydäkseen etäisimmissä taloissa, mutta toisaalla virkaveli saattoi kiertää hevoskyydillä koko pitäjän yhdessä päivässä. Etenkin laajoissa hiippakunnissa, jollaisia olivat mm. Härnösandin ja Turun hiippakunnat, oli useita pinta-alaltaan suuria seurakuntia.
Arvioituaan luokituksen toteuttamisen mahdottomaksi Hyväntahtoisen vastauksen kirjoittaja pelkää myös, että se johtaisi kirkkoherrojen keskinäisen arvojärjestyksen syntymiseen sen perusteella, minkä tyyppisessä seurakunnassa kukin virkaansa hoitaa, mikä ei olisi pappissäädylle hyväksi. Nämä perustelut liittyvät 1700-luvulla käytyyn keskusteluun virallisen arvoaseman merkityksestä ja vaikutuksista. Arvoasteet ja arvoasteiden järjestys (”rankijärjestelmä”) olivat tärkeä keino henkilön suhteellisen aseman ja hänen yhteiskunnassa nauttimansa arvostuksen osoittamiseksi. Etenkin yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa se oli keskeisen tärkeää. Useinkin juuri aseman tavoittelu kannusti pyrkimään upseerin tai virkamiehen uralle. Aikakaudelle ominaista oli myös kritiikki, jonka mukaan virkamiehiä kiinnosti enemmän ylempiin asemiin kohoaminen kuin väestön palveleminen. Näin ollen he tavoittelivat vain omaa etuaan ja tuottivat vahinkoa yhteiskunnalle. Chydenius esitti tämäntapaista arvostelua muissa teksteissään, joissa hän väitti virkamiesten olevan yhteiskunnan aikaansaamaa tuotantoa pelkästään kuluttava ryhmä. Tässä asiassa Chydeniuksen muualla esittämät ajatukset ja Hyväntahtoisessa vastauksessa esitetyt mielipiteet siis ovat samoilla linjoilla.
Viimeiseksi tekstissä arvostellaan Gadolinin ehdotuksen kohtaa, jonka ajatusten mukaan akateemiset väitökset ovat paras tapa mitata henkilön taitavuutta ja kelvollisuutta papin virkaan. Väitökset olivat 1700-luvulla lähinnä opiskelijoiden harjaannuttamista tieteellisen väitteen, teesin, perustelemiseen. Väitöskirja saattoi olla tekstin esittäjän itsensä laatima, mutta useinkin opiskelijan professorilla oli ollut suuri osuus väitöskirjan laadinnassa. Tärkeintä ei ollut, toiko väitöskirja tieteeseen jotakin uutta, vaan se, että väittelijä kykeni puolustamaan sitä kaunopuheisesti ja johdonmukaisesti. Opiskelijat harjoittelivatkin puhujankykyjään toimimalla väitöstilaisuuksissa vastaväittäjinä eli osoittamalla tekstin puutteita yleisön edessä.
Hyväntahtoisen vastauksen kirjoittaja esittää perusteita käsitykselleen, että retorisen taidokkuuden sijasta virka-ansioiden ja taidon pitää olla ratkaisevia näkökohtia virkoja täytettäessä. Hänen mielestään virkavuosien määrä on ensisijainen peruste ansioiden määrittelyssä, mutta näytesuorituksia, joissa hakija saa osoittaa tietämyksensä, voidaan käyttää hyväksi taidon arvioinnissa. Näin hän selkeästi nojautuu virkojen täyttöä koskeneessa 1756 valmistuneessa mietinnössä esitettyyn keskeiseen periaatteeseen. Kun virka vapautuu, on siis ensimmäiseksi todettava, että hakijat ovat suorittaneet pappistutkinnon, ja sitten laskettava heidän virkavuosiensa määrä. Ne kolme pappia, joilla on eniten virkavuosia ja jotka täyttävät muodolliset kelpoisuusehdot, asetetaan sitten ehdolle. Kirjoittaja suosittelee arvontamenettelyä viran saajan valitsemiseksi heidän joukostaan. Tämän ratkaisun myötä katoaa seurakunnan kiinteistönomistajien vakiintunut oikeus äänestää ehdokkaista. Näin paikallisyhteisöltä vietäisiin valta vaikuttaa paikalliseen pappiin. Tässä kirjoittaja taas hylkää vuoden 1739 papinvaaliasetuksen, jossa säädettiin, miten seurakuntalaisten mielipiteet oli otettava huomioon.
Ajatusta arvonnan käyttämisestä äänestyksen sijasta on pidetty vastakkaisena Chydeniuksen muissa yhteyksissä esittämille ajatuksille, jotka painottavat ihmisten valtaa oman arkielämänsä asioihin. Pentti Virrankoski on kuitenkin päätellyt, että kyseessä on maallisten ja hengellisten asioiden erilaisuus. Ratkaisun jättämistä arvan varaan voidaan tässä pitää vastuun siirtämisenä Jumalalle, samalla kun pienennetään yksityisten tahojen mahdollisuuksia vaikuttaa sopimattomilla tavoilla valintoihin. Tämän tulkinnan ongelmana on se seikka, ettei Chydeniuksella kuten useimmilla muillakaan 1700-luvun ihmisillä ollut kahdenlaisia normeja, toisia maallisia asioita ja toisia kirkkoa koskevia kysymyksiä varten. Pikemminkin kaikki asiat kuuluivat yhteen, kuten Carola Nordbäck on painottanut. Niinpä on vaikeaa ajatella hänen esittäneen toisaalta, että ihmisten vaikutusvaltaa omaan elämäänsä talouden asioissa olisi lisättävä, ja toisaalta halunneen poistaa heidän vaikutusmahdollisuutensa papinvirkojen täyttämiseen. Mikäli Chydenius on kirjoittanut tekstin, hän on katsonut papinvirkojen täyttämisessä ilmenevien väärinkäytösten olevan niin vakavia ja toisaalta Raamatun kehotuksen arvan käyttämisestä olevan niin selkeä, että hän on kaikesta huolimatta kallistunut arvonnan kannalle.
Näin kirjasen sisältö on siis toisaalta vastakkainen Chydeniuksen vuonna 1765 esittämille ajatuksille, mutta toisaalta on niiden kanssa samalla linjalla. Alemmalle papistolle osoitettu tuki ja arvoasteikon vahvan painottamisen pitäminen uhkana sopivat hänen ajatusmaailmaansa, mutta ehdotus arvontamenettelyn käyttämisestä virantäytössä taas ei sovi yhteen sen kanssa, että hän toisaalla haluaa ihmisten voivan vaikuttaa tärkeisiin päätöksiin ja saavan tietoa niistä. Toisaalta arvonta sopii yhteen sen kanssa, että Chydenius pyrkii epävarmoissa tapauksissa seuraamaan Raamatun selkeitä ohjeita. Niinpä tekstin sisällön perusteella ei voida päästä varmuuteen sen kirjoittajasta. Georg Schauman ja Pentti Virrankoski esittävät kylläkin vahvat perusteet käsitykselleen, että Chydenius on ollut osallisena kirjasen julkaisemiseen, mutta tämä ei ilman muuta merkitse sitä, että hän on itse kirjoittanut sen. Varsin tavallista oli, että muistion valtiopäiville jättänyt tai pamfletin kirjapainoon toimittanut henkilö ei itse ollut ko. tekstin laatija. Tämän takia on jokseenkin mahdotonta selvittää täysin varmasti, kuka kirjasen on kirjoittanut. Selvästikin tämä henkilö on kuitenkin halunnut sanoa sanansa kysymyksestä, joka kuului vapauden ajan kiihkeimpien kiistojen aiheisiin ja vaikutti tuhansien pappien elämään kaikkialla Ruotsin valtakunnassa. Selvää myös on, että ehdotettu ratkaisu – jos se olisi toteutettu – olisi muuttanut dramaattisesti sitä poliittista kulttuuria, joka 1700-luvulla varsin tiukasti vaikutti paikallisyhteisöissä papinvirkojen täyttämiseen.
PW
Suom. HE
Kirjallisuus
Cavallin, Maria, I kungens och folkets tjänst. Synen på den svenske ämbetsmannen 1750–1780, Göteborg 2003.
Lindström, Peter, Prästval och politisk kultur 1650–1800, Umeå 2003.
Nordbäck, Carola, Lycksalighetens källa. Kontextuella närläsningar av Anders Chydenius budordspredikningar, 1781–82, Åbo 2009.
Suolahti, Gunnar, Finlands prästerskap på 1600- och 1700-talen, Stockholm 1927.