Edellinen jakso:
Seuraava jakso:
[1]
Vastaus herra Sincere & Moderaten isäntien ja palkollisten luonnollisia oikeuksia koskevien ajatusteni arvosteluun, joka on julkaistu Dagligt Allehandan numeroissa 9, 10 ja 11.
Muiden huolten aiheuttamien puuhien rasittamana olin ennen pääkaupungista lähtöäni1 vähällä lyödä laimin vastaamisen parhaalle, rehellisimmälle arvostelijalleni, joka kuitenkin on ennen muita niin yleisön kuin minunkin kannaltani ansainnut vastauksen. Kansalaisten on valistettava toisiaan, ja kun tämä tapahtuu niin sopuisasti kuin herra Sincere & Moderate sen tekee, hän voittaa osakseen yleisön ja etenkin minun kunnioitukseni. Älköön kynäni tahratko herra arvostelijan kunniaa, hän on suhtautunut minuun sangen kohteliaasti ja menetellyt nimimerkkinsä mukaisesti. Ei, asiasta meidän on keskusteltava ja etsittävä totuutta. Yhdessä päivälehdessä on kuitenkin liian niukasti tilaa toistemme näkökantojen seuraamiseen, ja koti-ikävä sekä useat siellä odottavat kiireelliset tehtävät riistävät minulta tällä kertaa ajan jatkokirjoitteluun.
Herra arvostelija on kokonaan ohittanut pakollisen vuosipalvelun vastaisen todisteluni, joka tiivistettynä on tällainen: kuningas vakuuttaa kaikille alamaisilleen, ettei hän riistä eikä salli muiden riistävän kenenkään omaisuutta.2 Köyhän omaisuutena on hänen työnsä, sitä ei siis saa riistää häneltä. Tähän varmaankin vastataan: sitähän ei riistetä häneltä, kun hän saa ruokaa ja palkan vastineeksi siitä. Mutta mitäpä ajattelet siitä, jos tiukan käskyn perusteella talostasi viedään kirjoituspöytäsi, kaikki tuolisi jne. ja käteesi annetaan niiden vastineeksi taksan mukainen rahasumma. Otetaan kauppiaan puodista ilman sopimusta pois tuo villakangaspakka, tämä silkkikangas ym. ja maksetaan niistä taksan mukaan. Miltä tämä tuntuu? Onko omistusoikeus hyvin suojattu, silloin kun kaikkea tällaista tapahtuu? Meillä saattaa ehkä olla jotakin menetettävää tavaraa, mutta työ on köyhän ainoa omaisuus. Herra Sincere! Te vastaatte minulle: hän saa tavarastaan hyvän maksun, kun vuosipalkka kaksinkertaistuu laskenta-arvon myötä3 ja kun se ympärivuotisen ruokahuollon, pestirahan ja työvaatteiden kera voi kohota merkittäväksi summaksi. Vastaan: se voi olla sekä liian paljon että liian vähän, nimittäin nälänhädän vallitessa, jolloin työtä on tehtävä vain ruoan saadakseen, se on liian paljon, ja silloin kun isäntä voi ansaita 50 prosentin voiton renkinsä työstä se on liian vähän, ja luvattu omistuksen turva puuttuu kummassakin tapauksessa. Ensiksi mainitussa tapauksessa isäntä jää tappiolle, vaikka hän oppinee varomaan taksan noudattamista saadessaan palvelijan edullisemmin, ja jälkimmäisessä tapauksessa tappion kärsii palvelija, ja kummassakin tapauksessa kiinteä vuosipalkka horjuttaa omistusoikeutta. Näin minä päättelen, arvoisa herra, ja kun lähtökohtani, joita pidän todenmukaisina, johtavat tällaiseen lopputulokseen, minun on vaikeata sivuuttaa niitä.
En suinkaan vastusta alistussuhdetta, arvoisa herra, ilman sitä ei mikään yhteiskunta voi säilyä. Kuningas on alamaistensa herra, isä lastensa ja isäntä väkensä herra, ja heidät sitoo toisiinsa joko nimenomaisesti laadittu tai suhteen luonteeseen sisältyvä sopimus. Ja laiskurit, tämän maailman pohjasakan, olen jo lopettaessani vastaukseni herra laamanni Antonssonille luovuttanut hänen käsiinsä;4 huomattakoon kuitenkin, etteivät tähän kuulu kaikki, jotka eivät ole ryhtyneet vuosipalvelukseen, vaan ne, jotka ovat laiskottelunsa takia taakkana muille ihmisille. Toivon, että hän pystyy tekemään heistä kunnon väkeä. En halua nyt kiistellä hallitsijoiden oikeudesta säätää elinkeinolakeja, vaikka Ranskan kuningas5 pari vuotta sitten hyväntahtoisesti luopui niistä6 ja Toscanan suurherttua Peter Leopold7 ja Venäjän suuri hallitsijatar Katariina ovat täysin luopuneet niistä kaikkien alamaistensa päätäntävallan hyväksi ja suuri osa Euroopan hallitsevista ruhtinaista saa alamaisensa tukkanuottasille pitäessään näistä laeista kiinni. Myönnän mielelläni, että olemme vastineeksi esivaltamme meille suomasta suojeluksesta ulkomaista väkivaltaa ja kotimaista sortoa vastaan sitoutuneet rajoituksitta uhraamaan niin paljon omaisuudestamme kuin tähän kulloinkin voidaan tarvita. Mutta kun jokainen alamainen suorittaa osuutensa tässä asiassa kykynsä mukaan, päädyn väistämättä siihen tulokseen, että muiden velvollisuuksiemme kansalaisina pitää olla yhtäläiset voidaksemme palvella toisiamme keskinäisissä suhteissamme, niin että isäntä renkiä tarvitessaan ottaa tämän palvelukseensa ja työläinen hakeutuu palveluspaikkaan tarvitessaan vaatteita ja ylläpitoa. Ensiksi mainitussa asiassa minulla on velvollisuuteni esivaltaamme kohtaan, mutta kansalaisia kohtaan minulla ei ole muita velvoitteita kuin mainitut, ja silloin on kyse vilpittömästä ja pakottomasta kaupankäynnistä alamaisten kesken.
Arvoisa herra esittänee vastaväitteen, että silloin kukaan ei ryhdy palvelukseen. Vastaan, että ihmisten on pakko. Kaikissa valtioissa syntyy runsaasti köyhiä, joiden on ansaittava ruokansa tekemällä työtä muiden palveluksessa, koska kerjäämisestä ja varastamisesta rangaistaan. Mutta sanotaan: silloin hän voi vaatia niin suuren palkan kuin haluaa ja laiskotella palveluskausiensa välissä, ellei palkka ole sidottu taksaan. Eipä suinkaan, arvoisa herra! Hän on köyhä ja tarvitsee joka päivä kipeästi ruokaa, hänellä ei ole varastoja. Se on ankara ajurin piiska. Sanotaan, että nähdäänhän toki, että he laiskottelevat mieluummin kuin tekevät työtä. Voihan näin joidenkin kohdalla käydä, mutta eikö sitten ole laiskoja virkamiehiä ja isäntiä? Kukaan ei voine pakottaa heitä siitä syystä vuosipalvelukseen muiden alaisiksi, miksi sitten jotakuta kansalaista voitaisiin pakottaa enemmän kuin toista? Ellei niin tapahdu, sanotaan maatalouden ja muiden elinkeinojen väistämättä romahtavan. Voin kuitenkin vakuuttaa arvoisalle herralle, ettei sellaista vaaraa ole.
Jos arvoisa herra olisi sensuurin poistamista suunniteltaessa 17668 kuullut, mitä puhuttiin painovapaudesta ja sen vaarallisista seurauksista, miten silloinen sensori9 maalaili hankkeen vaaralliseksi, ja lukenut herra paroni ja laamanni Reuterholmin eriävän mielipiteen10 tätä säädöstä vastaan, jonka armollisin kuninkaamme on kuitenkin nyt sangen juhlallisesti vahvistanut yhdeksi valtakunnan ja vapauden kalleimmista[2] silmäteristä, niin arvoisa herra havaitsisi, ettei metelöinti palvelusväen vapauden vaarallisuudesta voi nyt olla suinkaan suurempaa kuin silloin painovapautta vastaan nostettu, ja lempeän hallitsijamme terävänäköisyys havainnee tästä tuoreemmasta asiasta valtakunnalle koituvan hyödyn yhtä helposti kuin useimmat ovat jo nyt valmiit tämän myöntämään edellisen tapauksen osalta.
Tällaiset luonteeltaan yleiset pohdiskelut vastaavat suurimpaan osaan siitä, mitä arvoisa herra esittää. Mutta arvoisa herra Sincere! Miksi meidän pitäisi vastustaa toisiamme toimiessamme mitä vilpittömimmin isänmaan ja kansalaisten hyväksi? Vapaasta vuosipalkkojen sopimisesta ei ole aiheutunut oikeudenkäyntejä, ja kokemus on osoittanut, että se, joka kerran pettää palvelijaansa, ei tee sitä yhtä kevyesti toista kertaa, sellainen kyllä yleensä muistetaan. Pohjanmaalla ja monilla muilla seuduilla tehdään sopimuksia, harvoin todistajien läsnä ollessa ja tuskin koskaan kirjallisesti, mutta oikeudenkäynnit niistä ovat exempla rarissima.
Arvoisa herra sanoo aivan oikein, että ahkeran palkollisen hyvä palkitseminen lisää uutteruutta. Mutta kun vuoden 1739 palkollissääntö nimenomaisesti kieltää tuollaisen palkinnon antamisen ja vastaanottamisen, säännön vaikutus onkin väistämättä päinvastainen, se johtaa kelvottomuuteen ja laiskuuteen. Miten me siis voisimme puolustaa tuollaista säädöstä tai laatia uutta samankaltaista, kun 5. artiklan 3. pykälässä sanotaan: jos isäntä rohkenee (huom.) millä perusteella tahansa antaa tai palkollinen ottaa vastaan pestirahaa ja palkkaa säädettyä enemmän, maksakoon sakkoa 20 hopeataaleria?11 Mutta jos taas tämä ankara kohta poistetaan, koko taksa jää tuulentuvaksi ja olkinukeksi, jolla halutaan pelottaa variksia, mutta jonka päällä ne muutaman päivän kuluttua istuvat.
Rohkenen sanoa, että on perusteetonta odottaa sellaista hankaluutta, ettei palkollisia saataisi lainkaan, ellei ketään velvoitettaisi vuosipalvelukseen. Kokemus kumoaa tämän luulon kaikkialla. Minulla itselläni on ollut vuosipalveluksessa useita piikoja ja renkejä, jotka ovat olleet vakituisesti paikkakunnalla asuvia talonpoikien lapsia oloista, joissa ei ole ollut puutetta eikä hätää, joten tuollaista vaaraa ei kerta kaikkiaan ole, mutta mitä enemmän heitä ahdistetaan pakkomääräyksillä ja takaa-ajolla, sitä haluttomampia he ovat ryhtymään palvelukseen ja sitä herkemmin he karkaavat omille teilleen. Näin käy Pohjanmaalla, näin käy Gävleborgin läänissä ja näin käy kaikkialla maailmassa, eikä korjausta saada karkulaisten luovutusta koskevilla valtiollisilla sopimuksilla eikä säädöksillä, vaan vain vapauden myöntämisellä.
Mutta arvoisa herra Sincere! Teidän todistelunne, jonka mukaan mäkitupalaisten ja loisten lapsista ei saada väestönlisäystä, koska he eivät pysty ruokkimaan heitä jne., ei aina pidä paikkaansa. Minulla itselläni on ollut palveluksessani useita tuollaisia lapsia, näen ilokseni usein heidän kopperoissaan kasvavan paljon useampia terveitä ja reippaita lapsia kuin eräissä rikkaissa herraskartanoissa, joissa makeat herkut heikentävät lapsia enemmän kuin laiha ravinto ensiksi mainituissa paikoissa.
Tunnen Gävleborgin läänissä toteutetut järjestelyt jokseenkin tarkoin. Nyt niitä sanotaan pelkiksi ehdotuksiksi, kun ne on korkealla taholla hylätty kohtuuttomina; monet toki vastustivat niitä lääninkokouksessakin. Nyt olemme kuitenkin päässeet niistä. Kuninkaallinen majesteetti voi nyt päättää millaisista tahansa palveluskuntaa koskevista säännöistä, mutta sen verran pystyn arvaamaan, että tuskinpa päätökseksi tulee arpominen tai muukaan väen jakaminen numeroperusteilla. Useimmat isännätkin kavahtavat tällaisia keinoja. Tässä eivät toden totta auta mitkään temput. Mitä yksinkertaisemmin luontoa seurataan, sen parempi.
Miksi ihmeessä kaikkialla pidetään melua väittämällä, että palkollinen voi määritellä vuosipalkkansa niin suureksi kuin haluaa ja panna minut isäntänä pakkotilanteeseen? Väitehän on järjetön. Jos minä tarvitsen häntä, hänkin tarvitsee minua. Jos hän saa toisen isännän, voin minäkin saada toisen palkollisen. Jos hän pyytää paljon, minä voin tarjota vähän. Jos hän tietää minut hyväksi isännäksi, hän varmaan alentaa palkkapyyntöään, ennen kuin hän lähtee huonomman puheille. Mutta varmaa on, että nurjamielinen saa maksaa lystinsä kalliisti, ja se on kerta kaikkiaan aivan oikein.
Mutta nyt minun on laskettava kynä kädestäni ja ajateltava edessä olevaa matkaani. Arvoisan herran suuri kohteliaisuus on saanut minut hämmennyksiin, ja hänen henkilökohtainen nuhteettomuutensa, josta olen lisäksi tullut vakuuttuneeksi, on herättänyt kunnioitukseni. Vaikka me emme kansalaisina ajattele aivan samalla tavalla, voimme kuitenkin turvallisesti luottaa siihen, että viisas hallitsija näkee paremmin asioiden keskinäiset yhteydet ja valitsee parhaan ratkaisun, siten hän nousee Suureksi ja me tulemme onnellisiksi. Tukholmassa 30.1.1779.
Anders Chydenius.
Suom. Heikki Eskelinen
[1]
Swar på Herr Cincere och Moderati Critique wid mina tankar rörande Husbönders och Tjenstehjons Naturliga Rätt, införd i Dagligt Allehanda N:o 9, 10 och 11.12
Syslosatt med andra bekymmer, hade jag så när försummat, at, innan min afresa från Hufwudstaden13 lämna min bästa, min hederligaste Criticus något swar, som dock framför andra gjordt sig så wäl af Allmänheten som mig därtil berättigad. Det tilkommer Medborgare at uplysa hwarandra, och när det sker med så stor foglighet, som Herr Cincere & Moderate gör det, tilwinner han sig Allmänhetens och i synnerhet min högaktning. Min penna befläcke icke Herr Critici heder, som bemött mig med så mycken höflighet, och gjordt skäl för sitt namn. Nej, saken må wi talas wid om, och söka sanningen. Men et Dagblad är för trångt at kunna följa hwarandra, och hemsjukan14 med flera påträngande göromål hemma, afbryta tiden för mig at denna gång skrifwa något mera.
Herr Criticus har gått aldeles förbi mitt bewis emot twungna års-tjenster, som sammandraget lyder så: Konungen försäkrar alla undersåtare, at ej afhända eller afhända låta någons egendom.15 Den fattigas egendom är hans arbete, ergo bör det ej afhändas. Därtil swaras wäl: det afhändes ej, då han får mat och lön därföre. Men hwad tycker du därom, om man genom promt befallning tager utur ditt hus din Bireau,16 dina Stolar etc. och efter taxa gifwer dig därföre pengar i handen. Man borttager utur en Köpmansbod utan accord,17 den Klädes-packa, det Sidentyg med mera, och betalar dem efter taxa. Huru är det då? Är ägande rätten under alt detta wäl förwarad? Wi kunna til äfwentyrs hafwa något at mista, men arbetet är den fattigas endaste egendom. Herr Cincere! I swaren mig: Han får sin Wara wäl betald, då årslönen efter räkne-wärdet fördubblas,18 som med kost året omkring, städsel19 och slit-plagg kan göra en betydelig summa. Jag swarar: det kan wara både för mycket och för litet, nemligen i hungers-nöd, då man får arbeta för maten allena är det för mycket, och då Husbonden kan förtjena 50 proCent på sin Drängs arbete är det för litet, och den utlofwade säkerheten är i båda fallen borta. Förlusten blifwer i förra fallet på Husbondens sida, fast han lärer akta sig, at hålla taxan när han får en tjenare för bättre köp,20 och i det senare på tjenarens, och i båda händelserna är ägande rätten rubbad genom faststäld årslön. Så sluter jag Min Herre, och när mina prämisser, dem jag håller för sanna, leda til en sådan slutsats, har jag swårt at gå ifrån dem.
Intet är jag, Min Herre, emot subordination,21 utom den kan intet samhälle bestå. En Konung är Herre öfwer sina undersåtare, en Fader för sina barn, en Husbonde för sitt folk, och det är et pactum antingen expressum eller supponerat,22 som förbinder dem inbördes. Och lättingarne, detta werldenes afskrap,23 NB. intet alla de, som ej antagit års-tjenst, utan de, som ligga genom lättjan andra menniskor til last, dem har jag redan i slutet af mitt swar til Herr Lagman Antonsson24 öfwerlämnat i hans händer, och jag hoppas at han kan göra dem til folk. Jag wil nu icke twista om Regenters rättigheter at stifta Näringslagar, fast Konungen i Frankrike25 för par år sedan godwilligt frånkände sig dem,26 Stor-Hertigen af Toscana Petter Leopold,27 och Rysslands Stora Regentinna Catharina aldeles bortgifwit dem åt alla sina undersåtare, och en stor del Europeiske Förstar genom deras bibehållande sätta sina undersåtare i håret på hwarandra.28 Jag medgifwer gärna wår oinskränkta förbindelse, at för det skygd wi njuta af wår Öfwerhet emot utwärtes wåld, och inwärtes förtryck upoffra så mycket af wår egendom, som i alla fall därtil kan betarfwas.29 Men när det sker af hwarje undersåtare efter dess förmåga, så kan jag ej annat finna, än at wåra skyldigheter såsom Medborgare skola i det öfriga wara enahanda, at inbördes tjena hwarandra, så at när Husbonde behöfwer Dräng han då betingar sig den,30 och när arbetaren behöfwer kläder och uppehälle han då må söka sig tjenst. Det förra är jag skyldig Öfwerheten, men efter mitt begrep ej mera än detta senare åt Medborgare, och då är det en ren och otwungen handel Med-undersåtare emellan.
Min Herre torde inwända, då tjenar ingen. Jag swarar, han får wäl låf: I alla Stater födas många fattiga, som då de tigga och stjäla straffas, måste med arbete hos andra förtjena födan. Men, säger man: Då kan han stegra up lönen så högt han wil och lättjas däremellan, om ej taxa förelägges. Ack nej! Min Herre. Han är fattig och hwar dag trängd om födan, utan förlag.31 Det är en swår påkörares staf.32 Man ser ju, heter det, huru de lättjas hällre än arbeta. Det kan wäl hända med några, men gifwas inga lata Ämbetsmän eller Husbönder? Därföre lärer ingen få twinga dem i års-tjenst hos andra, hwarföre då den ena Medborgaren mera än den andra? Sker det icke säger man, så måste Landtbruk och andra Näringar gå under. Men jag kan försäkra Min Herre det har ingen fara.
Om Min Herre hade hört 1766 om Skrif-friheten när Censuren skulle uphäfwas,33 hwad farliga fölgder däraf skulle blifwa, huru då warande Censor34 afmålade den saken farlig och läst Herr Bar. och Lagman Reuterholms särskilta votum däremot,35 den wår Allernådigste Konung likwäl såsom en Rikets och Frihetens ög[2]nasten nu så högtideligen bekräftat, så skulle Min Herre finna, at ropet om Tjenstefolkets farliga frihet nu ingalunda kan wara större, än det då war emot Skrif-friheten, och wår milda Regents skarpsinnighet lärer så lätt inse nyttan för Riket af detta senare, som de flästa nu redan medgifwa den förra.
Sådana allmänna reflexioner äro swar på det mästa som min Herre anförer. Men min Herr Cincere! Hwarföre skola wi wara under redeligaste nit för Fosterland och Medborgare i contradiction med hwarandra? Intet hafwa fria beting36 om års-löner åstadkommit några rättegångar, det strider emot förfarenheten, den som en gång bedrager sin tjenare gör det ej andra gången så lätt, sådant osar gärna efteråt. I Österbotten och mång annorstädes nyttjas accorder, sällan med wittnen och nästan aldrig skrifteligen och rättegångar därom äro exempla rarissima.37
Min Herre säger rätt, at då Husbonde hugnar38 et flitigt Tjenstehjon, wärkar det idoghet. Men då 1739 års Stadga förbjuder uttryckeligen at gifwa eller taga sådan hugnad, måste den ock hafwa en contraire39 wärkan, som är dålighet och lättja; huru skola wi då förswara en sådan Stadga, eller smida på en ny som är desto lik, då det i Art. 5 §. 3 heter: dristar sig Husbonde NB. under hwad sken ock wara må mera i städsel och lön gifwa eller Legohjon taga, böte 20 Daler Silf:mt?40 Men går åter denna hårda knuten ut, så är hela taxan chimerique,41 och en halmgubbe42 at skräma Kråkor med, den de efter några dagar sätta sig uppå.
Den swårigheten, at om ingen blefwe förpligtad til års-tjenst blefwe man utan Tjenstehjon, wågar jag säga wara ogrundad. Erfarenheten wederlägger den allestädes. Jag har haft sjelf många Pigor och Drängar i års-tjenst, som warit bofaste Bondebarn, utan trångsmål och nöd, så at den saken är aldeles utan fara, men ju mera de twingas och efterjagas ju trögare gå de i tjenst, och ju häldre rymma sin kos, så är det i Österbotten, så är det i Gefleborgs Län och så är det i hela werlden, och hjelpes hwarken genom Cartel43 eller Förordning, utan endast genom frihet.
Men min Herr Cincere! Edert bewis, at af Backstuguhjons och inhysingars barn ej kan blifwa någon folkökning emedan de ej förmå föda up dem etc., håller ej altid stick. Jag har sjelf haft många sådana barn i min tjenst, jag ser med glädje ofta i deras kojor långt flera frodigare barn upwäxa än i wissa rika Herrehus, där klifs44 förswagar dem långt mera än mager föda på de förra ställen.
Hwad anstalterna beträffar i Gefleborgs Län, känner jag dem tämmeligen noga, de heta nu blotta förslager sedan de å hög ort afslogos såsom obilliga, de motsades ock af många wid Landt-Tingen, men wi äro nu ifrån dem. Kongl. Maj:t må nu widtaga hwad Stadgar som hälst med Tjenstefolket, men så mycket kan jag gissa, at knapt blifwer det lottning, eller annan utdelning efter Nummer: flästa Husbönder rysa äfwen för dessa utwägar. Sanfärdeligen, här hjelpa inga konster. Ju enfaldigare man följer naturen ju bättre.
Hwad är det man ropar öfwer alt, at Tjenstehjonet får sätta up sin års-lön så högt han wil och twinga mig såsom Husbonde? Det är ju orimmeligit. Ty om jag behöfwer honom, så behöfwer han ock mig, får han en annan Husbonde, så kan ock jag få et annat Tjenstehjon. Begärer han mycket, så kan jag bjuda litet. Känner han mig för god Husbonde, så gifwer han wäl köp,45 innan han går til en wärre. Men det är wist, at den wrångsinta får betala kalaset dyrt, och alt detta med rätta.
Nej, jag måste kasta bort pennan och tänka på min resa. Min Herres myckna höflighet har gjordt mig flat,46 och den personliga dygd jag utomdess fått blifwa öfwertygad om, har upwäkt min högaktning. Tänka wi som Medborgare icke aldeles lika, så kunna wi trygga oss därwid, at en wis Regent ser bättre alt i sammanhang och wäljer det bästa, därigenom blifwer Han Stor och wi lyckeliga. Stockholm den 30 Jan. 1779.
Anders Chydenius.
[1]
Vastaus herra Sincere & Moderaten isäntien ja palkollisten luonnollisia oikeuksia koskevien ajatusteni arvosteluun, joka on julkaistu Dagligt Allehandan numeroissa 9, 10 ja 11.
Muiden huolten aiheuttamien puuhien rasittamana olin ennen pääkaupungista lähtöäni47 vähällä lyödä laimin vastaamisen parhaalle, rehellisimmälle arvostelijalleni, joka kuitenkin on ennen muita niin yleisön kuin minunkin kannaltani ansainnut vastauksen. Kansalaisten on valistettava toisiaan, ja kun tämä tapahtuu niin sopuisasti kuin herra Sincere & Moderate sen tekee, hän voittaa osakseen yleisön ja etenkin minun kunnioitukseni. Älköön kynäni tahratko herra arvostelijan kunniaa, hän on suhtautunut minuun sangen kohteliaasti ja menetellyt nimimerkkinsä mukaisesti. Ei, asiasta meidän on keskusteltava ja etsittävä totuutta. Yhdessä päivälehdessä on kuitenkin liian niukasti tilaa toistemme näkökantojen seuraamiseen, ja koti-ikävä sekä useat siellä odottavat kiireelliset tehtävät riistävät minulta tällä kertaa ajan jatkokirjoitteluun.
Herra arvostelija on kokonaan ohittanut pakollisen vuosipalvelun vastaisen todisteluni, joka tiivistettynä on tällainen: kuningas vakuuttaa kaikille alamaisilleen, ettei hän riistä eikä salli muiden riistävän kenenkään omaisuutta.48 Köyhän omaisuutena on hänen työnsä, sitä ei siis saa riistää häneltä. Tähän varmaankin vastataan: sitähän ei riistetä häneltä, kun hän saa ruokaa ja palkan vastineeksi siitä. Mutta mitäpä ajattelet siitä, jos tiukan käskyn perusteella talostasi viedään kirjoituspöytäsi, kaikki tuolisi jne. ja käteesi annetaan niiden vastineeksi taksan mukainen rahasumma. Otetaan kauppiaan puodista ilman sopimusta pois tuo villakangaspakka, tämä silkkikangas ym. ja maksetaan niistä taksan mukaan. Miltä tämä tuntuu? Onko omistusoikeus hyvin suojattu, silloin kun kaikkea tällaista tapahtuu? Meillä saattaa ehkä olla jotakin menetettävää tavaraa, mutta työ on köyhän ainoa omaisuus. Herra Sincere! Te vastaatte minulle: hän saa tavarastaan hyvän maksun, kun vuosipalkka kaksinkertaistuu laskenta-arvon myötä49 ja kun se ympärivuotisen ruokahuollon, pestirahan ja työvaatteiden kera voi kohota merkittäväksi summaksi. Vastaan: se voi olla sekä liian paljon että liian vähän, nimittäin nälänhädän vallitessa, jolloin työtä on tehtävä vain ruoan saadakseen, se on liian paljon, ja silloin kun isäntä voi ansaita 50 prosentin voiton renkinsä työstä se on liian vähän, ja luvattu omistuksen turva puuttuu kummassakin tapauksessa. Ensiksi mainitussa tapauksessa isäntä jää tappiolle, vaikka hän oppinee varomaan taksan noudattamista saadessaan palvelijan edullisemmin, ja jälkimmäisessä tapauksessa tappion kärsii palvelija, ja kummassakin tapauksessa kiinteä vuosipalkka horjuttaa omistusoikeutta. Näin minä päättelen, arvoisa herra, ja kun lähtökohtani, joita pidän todenmukaisina, johtavat tällaiseen lopputulokseen, minun on vaikeata sivuuttaa niitä.
En suinkaan vastusta alistussuhdetta, arvoisa herra, ilman sitä ei mikään yhteiskunta voi säilyä. Kuningas on alamaistensa herra, isä lastensa ja isäntä väkensä herra, ja heidät sitoo toisiinsa joko nimenomaisesti laadittu tai suhteen luonteeseen sisältyvä sopimus. Ja laiskurit, tämän maailman pohjasakan, olen jo lopettaessani vastaukseni herra laamanni Antonssonille luovuttanut hänen käsiinsä;50 huomattakoon kuitenkin, etteivät tähän kuulu kaikki, jotka eivät ole ryhtyneet vuosipalvelukseen, vaan ne, jotka ovat laiskottelunsa takia taakkana muille ihmisille. Toivon, että hän pystyy tekemään heistä kunnon väkeä. En halua nyt kiistellä hallitsijoiden oikeudesta säätää elinkeinolakeja, vaikka Ranskan kuningas51 pari vuotta sitten hyväntahtoisesti luopui niistä52 ja Toscanan suurherttua Peter Leopold53 ja Venäjän suuri hallitsijatar Katariina ovat täysin luopuneet niistä kaikkien alamaistensa päätäntävallan hyväksi ja suuri osa Euroopan hallitsevista ruhtinaista saa alamaisensa tukkanuottasille pitäessään näistä laeista kiinni. Myönnän mielelläni, että olemme vastineeksi esivaltamme meille suomasta suojeluksesta ulkomaista väkivaltaa ja kotimaista sortoa vastaan sitoutuneet rajoituksitta uhraamaan niin paljon omaisuudestamme kuin tähän kulloinkin voidaan tarvita. Mutta kun jokainen alamainen suorittaa osuutensa tässä asiassa kykynsä mukaan, päädyn väistämättä siihen tulokseen, että muiden velvollisuuksiemme kansalaisina pitää olla yhtäläiset voidaksemme palvella toisiamme keskinäisissä suhteissamme, niin että isäntä renkiä tarvitessaan ottaa tämän palvelukseensa ja työläinen hakeutuu palveluspaikkaan tarvitessaan vaatteita ja ylläpitoa. Ensiksi mainitussa asiassa minulla on velvollisuuteni esivaltaamme kohtaan, mutta kansalaisia kohtaan minulla ei ole muita velvoitteita kuin mainitut, ja silloin on kyse vilpittömästä ja pakottomasta kaupankäynnistä alamaisten kesken.
Arvoisa herra esittänee vastaväitteen, että silloin kukaan ei ryhdy palvelukseen. Vastaan, että ihmisten on pakko. Kaikissa valtioissa syntyy runsaasti köyhiä, joiden on ansaittava ruokansa tekemällä työtä muiden palveluksessa, koska kerjäämisestä ja varastamisesta rangaistaan. Mutta sanotaan: silloin hän voi vaatia niin suuren palkan kuin haluaa ja laiskotella palveluskausiensa välissä, ellei palkka ole sidottu taksaan. Eipä suinkaan, arvoisa herra! Hän on köyhä ja tarvitsee joka päivä kipeästi ruokaa, hänellä ei ole varastoja. Se on ankara ajurin piiska. Sanotaan, että nähdäänhän toki, että he laiskottelevat mieluummin kuin tekevät työtä. Voihan näin joidenkin kohdalla käydä, mutta eikö sitten ole laiskoja virkamiehiä ja isäntiä? Kukaan ei voine pakottaa heitä siitä syystä vuosipalvelukseen muiden alaisiksi, miksi sitten jotakuta kansalaista voitaisiin pakottaa enemmän kuin toista? Ellei niin tapahdu, sanotaan maatalouden ja muiden elinkeinojen väistämättä romahtavan. Voin kuitenkin vakuuttaa arvoisalle herralle, ettei sellaista vaaraa ole.
Jos arvoisa herra olisi sensuurin poistamista suunniteltaessa 176654 kuullut, mitä puhuttiin painovapaudesta ja sen vaarallisista seurauksista, miten silloinen sensori55 maalaili hankkeen vaaralliseksi, ja lukenut herra paroni ja laamanni Reuterholmin eriävän mielipiteen56 tätä säädöstä vastaan, jonka armollisin kuninkaamme on kuitenkin nyt sangen juhlallisesti vahvistanut yhdeksi valtakunnan ja vapauden kalleimmista[2] silmäteristä, niin arvoisa herra havaitsisi, ettei metelöinti palvelusväen vapauden vaarallisuudesta voi nyt olla suinkaan suurempaa kuin silloin painovapautta vastaan nostettu, ja lempeän hallitsijamme terävänäköisyys havainnee tästä tuoreemmasta asiasta valtakunnalle koituvan hyödyn yhtä helposti kuin useimmat ovat jo nyt valmiit tämän myöntämään edellisen tapauksen osalta.
Tällaiset luonteeltaan yleiset pohdiskelut vastaavat suurimpaan osaan siitä, mitä arvoisa herra esittää. Mutta arvoisa herra Sincere! Miksi meidän pitäisi vastustaa toisiamme toimiessamme mitä vilpittömimmin isänmaan ja kansalaisten hyväksi? Vapaasta vuosipalkkojen sopimisesta ei ole aiheutunut oikeudenkäyntejä, ja kokemus on osoittanut, että se, joka kerran pettää palvelijaansa, ei tee sitä yhtä kevyesti toista kertaa, sellainen kyllä yleensä muistetaan. Pohjanmaalla ja monilla muilla seuduilla tehdään sopimuksia, harvoin todistajien läsnä ollessa ja tuskin koskaan kirjallisesti, mutta oikeudenkäynnit niistä ovat exempla rarissima.
Arvoisa herra sanoo aivan oikein, että ahkeran palkollisen hyvä palkitseminen lisää uutteruutta. Mutta kun vuoden 1739 palkollissääntö nimenomaisesti kieltää tuollaisen palkinnon antamisen ja vastaanottamisen, säännön vaikutus onkin väistämättä päinvastainen, se johtaa kelvottomuuteen ja laiskuuteen. Miten me siis voisimme puolustaa tuollaista säädöstä tai laatia uutta samankaltaista, kun 5. artiklan 3. pykälässä sanotaan: jos isäntä rohkenee (huom.) millä perusteella tahansa antaa tai palkollinen ottaa vastaan pestirahaa ja palkkaa säädettyä enemmän, maksakoon sakkoa 20 hopeataaleria?57 Mutta jos taas tämä ankara kohta poistetaan, koko taksa jää tuulentuvaksi ja olkinukeksi, jolla halutaan pelottaa variksia, mutta jonka päällä ne muutaman päivän kuluttua istuvat.
Rohkenen sanoa, että on perusteetonta odottaa sellaista hankaluutta, ettei palkollisia saataisi lainkaan, ellei ketään velvoitettaisi vuosipalvelukseen. Kokemus kumoaa tämän luulon kaikkialla. Minulla itselläni on ollut vuosipalveluksessa useita piikoja ja renkejä, jotka ovat olleet vakituisesti paikkakunnalla asuvia talonpoikien lapsia oloista, joissa ei ole ollut puutetta eikä hätää, joten tuollaista vaaraa ei kerta kaikkiaan ole, mutta mitä enemmän heitä ahdistetaan pakkomääräyksillä ja takaa-ajolla, sitä haluttomampia he ovat ryhtymään palvelukseen ja sitä herkemmin he karkaavat omille teilleen. Näin käy Pohjanmaalla, näin käy Gävleborgin läänissä ja näin käy kaikkialla maailmassa, eikä korjausta saada karkulaisten luovutusta koskevilla valtiollisilla sopimuksilla eikä säädöksillä, vaan vain vapauden myöntämisellä.
Mutta arvoisa herra Sincere! Teidän todistelunne, jonka mukaan mäkitupalaisten ja loisten lapsista ei saada väestönlisäystä, koska he eivät pysty ruokkimaan heitä jne., ei aina pidä paikkaansa. Minulla itselläni on ollut palveluksessani useita tuollaisia lapsia, näen ilokseni usein heidän kopperoissaan kasvavan paljon useampia terveitä ja reippaita lapsia kuin eräissä rikkaissa herraskartanoissa, joissa makeat herkut heikentävät lapsia enemmän kuin laiha ravinto ensiksi mainituissa paikoissa.
Tunnen Gävleborgin läänissä toteutetut järjestelyt jokseenkin tarkoin. Nyt niitä sanotaan pelkiksi ehdotuksiksi, kun ne on korkealla taholla hylätty kohtuuttomina; monet toki vastustivat niitä lääninkokouksessakin. Nyt olemme kuitenkin päässeet niistä. Kuninkaallinen majesteetti voi nyt päättää millaisista tahansa palveluskuntaa koskevista säännöistä, mutta sen verran pystyn arvaamaan, että tuskinpa päätökseksi tulee arpominen tai muukaan väen jakaminen numeroperusteilla. Useimmat isännätkin kavahtavat tällaisia keinoja. Tässä eivät toden totta auta mitkään temput. Mitä yksinkertaisemmin luontoa seurataan, sen parempi.
Miksi ihmeessä kaikkialla pidetään melua väittämällä, että palkollinen voi määritellä vuosipalkkansa niin suureksi kuin haluaa ja panna minut isäntänä pakkotilanteeseen? Väitehän on järjetön. Jos minä tarvitsen häntä, hänkin tarvitsee minua. Jos hän saa toisen isännän, voin minäkin saada toisen palkollisen. Jos hän pyytää paljon, minä voin tarjota vähän. Jos hän tietää minut hyväksi isännäksi, hän varmaan alentaa palkkapyyntöään, ennen kuin hän lähtee huonomman puheille. Mutta varmaa on, että nurjamielinen saa maksaa lystinsä kalliisti, ja se on kerta kaikkiaan aivan oikein.
Mutta nyt minun on laskettava kynä kädestäni ja ajateltava edessä olevaa matkaani. Arvoisan herran suuri kohteliaisuus on saanut minut hämmennyksiin, ja hänen henkilökohtainen nuhteettomuutensa, josta olen lisäksi tullut vakuuttuneeksi, on herättänyt kunnioitukseni. Vaikka me emme kansalaisina ajattele aivan samalla tavalla, voimme kuitenkin turvallisesti luottaa siihen, että viisas hallitsija näkee paremmin asioiden keskinäiset yhteydet ja valitsee parhaan ratkaisun, siten hän nousee Suureksi ja me tulemme onnellisiksi. Tukholmassa 30.1.1779.
Anders Chydenius.
Suom. Heikki Eskelinen
Unfortunately this content isn't available in English
Edellinen jakso:
Seuraava jakso:
paikat: Eurooppa Gävleborgin lääni Pohjanmaa Ranska Toscana Tukholma Venäjä
Henkilöt: Antonsson, Reinhold Katariina II Leopold I (Peter Leopold) Ludvig XVI Oelreich, Niclas von Reuterholm, Gustaf Gottfrid Turgot, Anne Robert Jacques
Raamatunkohdat:
Aiheet: