1
Paimenlaulu
Kirjoittanut edesmennyt rovasti ja Kokkolan seurakunnan kirkkoherra, teologian tohtori ja ritarikunnan jäsen Andreas Chydenius
Isäni oli paimen,1 ja olin lapsuudessani usein hänen mukanaan paimenessa, ja siitä saakka olen aivan erityisesti pitänyt paimenpillistä ja paimensauvasta. Aina kun näin karitsojen2 kerääntyvän isäni ympärille, nuori vereni nosti ilon punan kasvoilleni; juoksin niiden kanssa ja olin tavattoman iloinen saadessani seistä niiden joukossa.
Hän oli vanha ja vakava mies, mutta lauma rakasti häntä siitä huolimatta. Huolet ja uurastus olivat jo muuttaneet hänen hiuksensa hopeaisiksi, ja vanhuuden syksy oli kyntänyt vakoja hänen otsaansa ja sirotellut huurretta kulmakarvoihin. Silti hän puuhaili niin hilpeänä karitsoidensa kanssa, että hänen koko olemuksensa hymyili ja kyyneleet valuivat poskille, kun hän jutteli niiden kanssa.
Kun hän ei lopulta enää jaksanut itse kulkea lampaiden mukana, hän kertoi muille sen, mitä pitkä kokemus oli hänelle opettanut, ja käytti muun aikansa keskusteluihin Ylipaimenen kanssa. Sydän oli kuten silmätkin enimmäkseen suunnattuna taivaaseen, ja hänen esirukouksensa saivat siunauksen kastepisarat tipahtelemaan sieltä alas maahan. Paimen sairastui ja lampaat kaipasivat johdattajaansa; niin kauan kuin he tiesivät hänen olevan elossa, asiat sujuivat, ja he saivat toki muutaman kerran nähdä hänet. Mutta kun hän sulki silmänsä, kuultiin huuto, lauma vaipui lohduttomaan suruun ja kerääntyi järkyttyneenä katsomaan, kun hänet haudattiin sen majan alle, jossa he olivat tottuneet usein kuulemaan hänen puhuvan.
On helposti ymmärrettävissä, millaista huolenpitoa sain tuollaiselta hellältä isältä. Siitä päivästä saakka, jolloin opin arvostamaan hyviä tekoja, olen tuhansia kertoja kiittänyt2 Jumalaa hyvästä isästäni, mutta joudun myös moittimaan itseäni kiittämättömyydestä ja pahoittelen yhä sitä, etten koskaan kyennyt kyllin hyvin osoittamaan, miten palavasti sydämeni häntä rakasti hänen hyvyytensä tähden.
Mutta voi! Hyvä isäni on kuollut! Sellainen isä! – Nyt kosketin kipeätä haavaa, joka ei ole vielä parantunut. Siitä valuu jälleen verta, ja vain Luoja tietää, voiko se koskaan parantua. Kuka on nyt minua vastassa, kun minua vastaan tavallisesti rientäneet jalat ovat jäykistyneet? Kuka nyt avaa sylinsä, kun se käsi on kylmennyt, joka painoi minut rakastavaa isänsydäntä vasten? Kuka nyt antaa kokemuksen sanelemia neuvoja, kun olen neuvoton? Kuka rohkaisee minua, kun mieleni on maassa? Kuka auttaa, kun tarvitsen apua? Kenelle voin avata sydämeni? Kuka – ? En voi pidätellä itseäni. Antakaa – antakaa minun vain itkeä! – – –
Lapsuudessani hän asui etäällä syrjäisessä erämaassa, kaukana maailman melusta, johon hän oli jo nuoruudessaan väsynyt. Olin kymmenvuotias nähdessäni kaupungin ensimmäisen kerran. Hän tunsi sen viehätysvoiman, jolla kaupunki vetoaa nuorukaisten sydämiin, ja sen, miten nopeasti me ihastumme loistavaan turhuuteen. Kun olin ensimmäisen kerran lähdössä hänen luotaan, hän vei minut kirkkoon. Me polvistuimme molemmat Kaikkivaltiaan eteen. Hän itki ja anoi taivaasta minulle siunausta. Hän saneli minulle valan, ja minä vannoin kyyneleet silmissä ja kädet taivasta kohti ojennettuina, etten koskaan luovu Luojastani enkä unohda isäni opetuksia. En kuitenkaan vielä tuntenut maailmaa enkä itseäni.
Hän ei ollut päättänyt ohjata lapsiaan tiettyihin ammatteihin. Hänen tapanaan oli sanoa, ettei hän tiennyt, missä Hän, joka on antanut teille elämän, haluaa teidän palveluksianne. Sain vapaasti valita, mihin asemaan halusin, mutta en vielä ollut kyllin kypsä enkä kokenut osatakseni valita oikein.3
Edessäni avautui laaja näyttämö täynnä houkuttelevia aistillisia mahdollisuuksia, enkä tiennyt itse, mitä henkilöhahmoa haluaisin sillä esittää. Maailma leikitteli silloin edessäni kaikkein ihastuttavimmillaan: mikään virka ei näyttänyt niin vaativalta, etten kykenisi sitä hoitamaan, mikään kunnia ei ollut niin korkealla eikä mikään onni niin suuri, etten voinut toivoa saavuttavani niitä. Kokematon nuorukainen ahmii hyvin pian turhuuksia silmillään, ja nuorissa suonissani virtasi kiihkeä veri. Haaveilin perin paljon miellyttävistä mahdollisuuksista, joiden tunsin ikään kuin olevan jo käsissäni, kunnes vähitellen havahduin, kerrassaan harmistuneena ihmisten hulluuteen, joka väärillä tunnuksilla ja loistokkailla maalailuilla viekoittelee nuorukaisen sydäntä ja piilottaa useinkin perin pieniin hökkeleihin ja halveksittujen sarkavaatteiden peittoon viattoman kunnollisuuden, meidän todellisen onnemme, joka itsessään on niin arvokas, ettei se kopeile lainahöyhenissä eikä hanki loistettaan menestyksestä.
Havaitsin silloin, miten heikko olin ja miten helposti kykenin unohtamaan hyvän isäni opetukset sekä oman lupaukseni. Tärkein asia jäi unohduksiin, ja kun tuollaisen humaltumisen jälkeen näin oman tilani, olin kuolemansairas, mutta aina ihmisten seuraan joutuessani tempauduin uudelleen siihen mukaan. Silloin näin, että minua uhkasi vaikea näivetystauti, ellen pääsisi hengittämään puhtaampaa ilmaa ja nauttimaan päivittäin yrteistä maaseudulla ja toipumaan siinä kukkien tuoksussa, jota oli lampaiden laidunmailla, ja ajattelin: Peltomiehenhän on ensimmäiseksi saatava nauttia sadosta; vasta sitten, kun ravitsen muita, saan tilaisuuden muistaa itseänikin. – Olin oppinut isältäni hiukan paimenpilliin puhaltamisen ja lampaiden kanssa keskustelemisen taitoa, ja kun muutaman kerran sitä yritin, ne alkoivat turvautua minuun; olinhan hyvin kiintynyt niihin. Sen tähden päätin ryhtyä isäni tavoin paimeneksi ja halusin rauhassa etsiä onneani.
Haltuuni uskottiin maaseudulla pieni lauma, joka oli kuitenkin minulle riittävän4 suuri; sen kunnollinen hoitaminen vie kaiken aikani, ja pieni palkkani riittää hyvin, sillä sitä kasvattaa siunaus ja sitä käytetään säästäväisesti ja tyytyväisin mielin. Päätin jäädä suuressa maailmanteatterissa tuntemattomaksi ja vaeltaa jäljellä olevan vaellukseni rauhassa: nauttia rakkaan paimenettaren sylissä3 ja lampaitteni seurassa kateudelta suojassa niin paljon aitoa onnellisuutta kuin Kaikkivaltias Isä oli ajallisen elämäni aikana ajatellut osakseni suoda, ja se ylittää runsaasti kaiken, mitä maallisen onnen perässä juoksevat lapset hyvin levottomina ja omatunto haavoittuneena tavoittelevat.
Olin kulkenut kolmattatoista vuotta paimenessa lampaitteni kaitsijana, juonut lampaitteni kanssa, juonut lauman kanssa samasta lähteestä ja usein virkistänyt itseäni niillä kukkamailla, joille olin sen johdattanut, ja laulanut sille lauluja Jumalan hyvyydestä. Sen tähden lauma oli minulle rakas, vaikka en tajunnut, miten rakas se oli, ennen kuin jouduin joksikin aikaa eroamaan siitä, enkä myöskään nähnyt, miten paljon lampaani minua rakastivat, ennen kuin sain havaita, miten poistumiseni pahoitti niiden mieltä.
Mikään ei kuitenkaan ole koko elinaikanani ilahduttanut minua enemmän kuin niiden herttaisten karitsojen seuraaminen, jotka eivät vielä ole lianneet villojaan eivätkä tottuneet ujosteluun eivätkä umpimielisyyteen paimenensa edessä. Heti kuullessaan ääneni ne juoksivat syliini, ja oltuaan jonkin hetken laitumella ne riensivät luokseni sinne, missä istuin mättäälläni, ja antoivat minun ymmärtää, miltä niistä tuntui.
Kun pedot toisinaan pelästyttivät niitä, ne juoksivat luokseni eivätkä eräät rauhoittuneet, ennen kuin nukahtivat syliini.
Siitä saakka kun silmäni näkivät päivänvalon, en ole koskaan viettänyt iloisempia päiviä kuin leikkiessäni karitsojen kanssa, sillä jokin suurenmoinen ja jumalallinen voima antoi meille virvoitusta. Lävitsemme tunkeutui näkyvää aurinkoa paljon ihanamman auringon kirkkaita säteitä, ja sydämeni täyttyi useinkin pyhällä ilolla kyynelten noustessa silmiini.5
Minun oli kuitenkin lähdettävä niiden luota ja jätettävä joksikin aikaa se teltta, jonka suojaan yleensä piilouduimme rankkasateella ja vetäydyimme varjoon keskipäivän helteessä.
Voi taivas! Aina kun muistan tuon asumuksen, lävitseni kulkee pyhä väristys. Herra Jumala! Miten kaunista ja ihanaa siellä olikaan! Teltta oli hyvin kaunistettu monenlaisella koreudella, mutta sen koreus merkitsi vähiten. Siellä yleensä saamamme rohkaisun ja virvoituksen takia minä ja monet muutkin menimme sinne aina ilomielin, niin usein kuin pääsimme. Muistan sangen hyvin puhallelleeni siellä pilliäni ja laulaneeni laulujani sydämessäni palavan tulen samassa sytyttäessä poskilleni punan, jota en halunnut näyttää muille.
Yhdessä kulmassa oli korkea tuoli, jossa tapanani oli seistä ja puhua niille, jotka paikalla olivat. He kuuntelivat ja itkivät useastikin sydämensä kyllyydestä heille tarjotun autuuden liikuttamina, ja minun oli usein sekoitettava omat kyyneleeni heidän kyyneliinsä. Toisinaan liikutuin niin syvästi, etten saanut pitkään aikaan suustani sanaakaan.
Toisella sivulla oli katettu pöytä, jonka ääreen jokainen sai tulla, ja pöydällä kaikkein ihanimpia herkkuja. Mitkään maailman herkkupalat eivät ole koskaan vaikuttaneet niin suurenmoisesti ja ihmeellisesti ruumiiseemme kuin nämä sydäntä vahvistavat aineet olemuksemme näkymättömään osaan. Kuinka moni pöytään saapuikaan aivan tuskaisena ja uupuneena, mutta lähti sen äärestä reippaana ja hyvällä mielellä? Vaeltajat saivat pöydästä sydämelleen vahvistusta, joka antoi heille rohkeutta ja voimia kotiin saakka. Heti pöydän pään sivussa seisoi iso malja täynnä kirkasta vettä, jonka puhdistava voima tunkeutui koko olemukseen ja jossa kaikki karitsat kylpivät. Tuo kylpy teki karitsojen villan lumivalkoiseksi, vaikka ne muuten saattoivatkin olla likaantuneita. Sitten isommiksi kasvettuaan ne alkoivat uudelleen liata villojaan.
Kumpaan tahansa näistä kohteista katseeni suuntasinkin, tulin levottomaksi heti alettuani6 ajatella matkaani, mutta sille oli väistämättä lähdettävä. Toisenlainen luottamus oli velvoittanut minut sille lähtemään. Minun oli silloin taas luovuttava rauhastani, jota olin vastikään oppinut oikealla tavalla arvostamaan, ja välttämättä pian näyttäydyttävä näyttämöllä, jota eniten pelkäsin, ja sain paimenpillini sijaan käsiini toisenlaisen välineen, jota oli opittava käyttämään.
Kohotin katseeni taivasta kohti ja huokasin. Jumalani! En halua taistella Sinun tahtoasi vastaan, mutta varjele sydämeni turhuudelta ja päästä minut pian takaisin lampaitteni luo! Lauma valitti: hän ei tule enää koskaan telttaamme, ja karitsat huusivat, sillä ne olivat tottuneet saamaan leipää kädestäni, ja sudet irvistelivät etäältä vahingoniloisina erostamme. Mutta minä vannoin valan Herran pyhän alttarin edessä ja sanoin: Jos Herra on kanssani tällä kertaa, näen teidät vielä. Minua saateltiin tielle kyynelsilmin ja tuhansin onnentoivotuksin, ja joku osaaja näppäili muutamia surullisia sointuja apeasti soivalla harpullaan.
Muutamia päiviä matkustettuani olin aivan toisessa maailmassa toisenlaisten huolten keskellä. Siellä loisti koreus kaikkialla; uhkea komeus työntyi kaikkialta katsojien tajuntaan. Mahtavat rakennukset tuntuivat kohoavan taivaisiin asti, peittivät päivänvalon vähäisemmän väen asunnoilta. Taloissa näkyi siellä täällä häivähdyksiä vanhoista hyvistä tavoista ja siveellisyydestä muodinmukaisten huonekalujen taakse piilotettuina, mutta hyveellisyys itse eli enimmäkseen asukkina matalissa majoissa ja oli sangen harvoin näkyvissä.
Kyltymätön kunnianhimo, joka oli siellä melkeinpä kulkutautina, sai toki eräät ihmiset ahkeroimaan ja toimimaan muidenkin mielestä kunniakkaasti; mutta yleensä tällaisissa tapauksissa sitä valtoimemmin laukkaavat himot heidän keskuudessaan. Kaikkea, mitä voitiin tehdä salaa, pidettiin luvallisena, ja kaunistelematon, oikeaan jumalisuuteen pohjautuva hyveellisyys oli harvinaista.7
Havaitsin kuitenkin eräänä aamuna kello viisi nuoren piian juoksevan lukitulle kirkonovelle, katsahtavan ympärilleen nähdäkseen, näkikö kukaan, mitä hän aikoi tehdä. Hän ei kuitenkaan huomannut minua ikkunan ääressä. Hän risti kätensä, polvistui, kohotti katseensa taivasta kohti ja huokasi kiihkeästi monta kertaa ja kantoi yksinkertaisuudessaan tällä tavalla aamu-uhrinsa Jumalansa eteen. Lopetettuaan rukouksensa hän kääntyi, pyyhki silmänsä ja poistui kasvoillaan tyytyväinen ja iloinen ilme. Näin karkean työmiehen toimivan samoin keskellä päivää lainkaan piittaamatta hartaudenharjoituksensa monista katselijoista, joita hän ei huolestuneessa mielentilassaan ollut näkevinäänkään. Tällaiset tapaukset olivat toki harvinaisia.
Liikutuin usein huomatessani kadulla istuvan ja laulavan kerjäläisen, joka ojensi lakkiaan saadakseen almuja; näin köyhän jakavan hänen kanssaan ainoan leipäpalansa tai antavan hänelle ainoasta taalaristaan muutaman äyrin, mutta moni kultaa tynnyreittäin ja kokonaisia kirkkopitäjiä omistava ei kättään ojentanut, vaan lisäsi kovilla sanoilla kiviä hänen kuormaansa tai ei ollut häntä näkevinään. Sormensa polttanut lapsi varoo aina tulta kaikkein herkimmin, eikä kukaan tunne köyhän hätää paremmin kuin köyhyyden itse kokenut.
Nuoruudestani saakka olin pyrkinyt tutkimaan ihmistä, mutta en tuntenut, millainen hän on, kun hän saa vapaasti seurata taipumuksiaan ja valta vapauttaa hänet vastuusta, jota ihmiset yleensä pelkäävät. Siellä ihmiset tyytyivät pelkkään ulkonaiseen leimaan, ikään kuin se ei voisi koskaan olla väärä, ja kätkivät pahat aikeensa kohteliaisuuteen ja ylväisiin ilmeisiin. Liehittelijät tarttuivat usein noissa piireissä ruoriin perämiehen vierellä, ja laiva muutteli suuntaansa epävakaasti sinne tänne. Siellä oli merenkulkijoita, jotka eivät ymmärtäneet mitään edes takilasta. Toisinaan en voinut hillitä nauruani, kun näin, miten he joskus8 ryntäsivät kiinni keulapurjeeseen, kun puosu käski heitä löysäämään mesaanipurjetta.4 Toiset taas eivät tehneet juuri muuta kuin huusivat luokseen kokkipoikaa ja viininkaatajaa, niin kauan kuin astioissa oli jotakin jäljellä, kunnes kellistyivät ja makasivat sitten unessa vahtivuorollaan. Ja tähystäjän oli aina puhuttava perämiehen mieliksi. Minäkin olin samaisessa laivassa ja kauhistuin monesti, kun laiva toisinaan näytti väistämättä ajavan karille ja kaatuvan.
Oli surkeata nähdä sitä kaikkea. Olen kuitenkin iloinen siitä, että saan ajatella muuta, kun olen nyt Jumalan kiitos päässyt takaisin entiseen rauhaani ja saan kuten ennenkin istua kivellä ja laatia lauluja karitsoiden käydessä laakson vihreällä laitumella ja sammuttaessa janonsa sen halki juoksevasta solisevasta purosta.
Poissaoloni aikana en yrittänyt hankkia monia ystäviä enkä suurta seurapiiriä; taivas lahjoitti minulle muutamia vilpittömiä ystäviä, joiden huomaan toisinaan uskoin huoliani. Me kävelimme silloin tällöin kaupungin ulkopuolelle ja virkistäydyimme vihreyden keskellä. Toisinaan taas nousimme veneeseen ja soudatimme itsemme maihin sellaisiin paikkoihin, joihin luonto itse oli luonut mestariteoksiaan.
Kerran istuuduimme illan viileydessä lähteen ääreen tammen alle; solmimme huviksemme seppeleitä kedolta poimimistamme kukista kuunnellen satakieltä, joka houkutteli laulullaan koko siivekkäiden joukon korottamaan äänensä Luojan kunniaksi, ja hieman etäämmälle kuuseen istahtanut käki löi tahtia tähän kaikkiaan muutenkin täysin äänin soivaan konserttiin. Ankka polskutteli poikasineen rannassa, ja pari hanhea vastakuoriutuneine poikueineen tuntui hieman kauempana kuuntelevan laululintujen kuoroa; sorsia uiskenteli pareittain edestakaisin ikään kuin tanssien, kunnes kalastajien vene säikytti ne pois. Ja hiljainen9 maatuuli toi mukanaan ihanaa apilantuoksua lähimmältä pellolta.
Silloin jouduin tuokioksi aivan suunniltani, niin etten hetkeen kuullut lainkaan, mitä muut puhuivat. Olin ikään kuin unessa. Oih! voihkin mielessäni, jos aito luonto täällä kuolevaisuuden maassa voi näin ihanasti ylistää Luojaansa ja ilahduttaa ihmissydäntä, miten suurta riemua sydämelle tuottaakaan taivainen maailma, kun koko ihana enkelikuoro lukemattomien Jumalan lasten avustamana laulaa yhdessä suuren Karitsan ikuisesti siunattuna hääpäivänä, kun hän on verinen voitonlippu kädessään voittanut morsiamensa riistämällä hänet ahnaan murhaajan kynsistä.5 Minusta tuntui siltä kuin olisin kuullut jotakin siitä ja nähnyt vilahduksen tuosta kirkkaudesta; heräsin kuitenkin siihen suruun, että elin vielä kuolevaisuuden maassa ja olin vaarassa menettää mahdollisuuteni tuohon autuuteen.
Ajattelin useinkin lampaitani, mutta koskaan ne eivät olleet mielessäni yhtä hellyttävinä kuin nyt, kun muistin, että minut oli asetettu osoittamaan niille tietä tuohon onneen; muistin myös, minkä vastuun Ylipaimen oli minulle antanut uskoessaan ne minun huostaani. Katsoin häveten itseäni, olinhan monesti antanut perin vähän arvoa niin tärkeälle asialle. Tulin levottomaksi siitä, etten ollut kotona enkä voinut käyttää tätä muistutusta keskinäiseksi rohkaisukseksemme enkä yhteiseksi iloksemme, ja sanoin itselleni: on turhaa toivoa tätä tyydytystä, jos lyön laimin oman ja lampaitteni hyvinvoinnin.
Hyvä retkiseurani, joka varmaan havaitsi, etten ollut hetkeen osallistunut heidän iloihinsa, vaan huokaillut syvään muutaman kerran, kysyi minulta viimein, mitä ajattelin, ja nolostuneena siitä, että minuun oli kiinnitetty lainkaan huomiota, hymyilin hieman väkinäisesti ja sanoin: ”Minulla on niin ikävä kotiin.” Monet herkät tunteet valtasivat samassa mieleni, niin että kyyneleet nousivat silmiini ja minun oli käännyttävä poispäin.10
Oleskellessani pitkään tuolla loistoa uhkuvalla paikkakunnalla minulle tarjoutui monia tilaisuuksia solmia ylhäisiin henkilöihin tuttavuussuhteita, joita yleensä arvostetaan suuresti. En kuitenkaan enää ollut onnen lempilapsi. Ennen lähtöäni kotoa olin päättänyt tyytyä siihen maallisen hyvinvoinnin määrään, jonka taivas oli jo suvainnut minulle suoda. En kanssakäymisissäni mielistellyt ketään enkä kunnioittanut mitään muuta kuin nuhteettomuutta; tämän takia sarkapukuinen ystävä oli usein minulle yhtä tärkeä kuin purppuraan pukeutuva suosija. En toki voinut välttyä joutumasta joitakin kertoja tällaisissakin yhteyksissä koetukselle siitä, miten lujasti pysyin vakaumuksessani tai miten valmis olin rikkomaan lupaukseni, kun minut haluttiin imartelulla ja kiitoksilla työntää liukkaalle pinnalle ja taivutella ottamaan vastaan jonkinlainen ylennys. Mutta koska en ollut toisen seikan arvoinen, torjuin toisenkin ja koin samalla merkillistä sisäistä tyydytystä.
Työ oli varsinainen ajanvietteeni. Kun työpajojen pauke ja melu lakkasivat, soi sydänyön hiljaisuus minulle rauhallisimmat työtuntini. Istuin usein kirjoittamassa pulpettini ääressä, kunnes sain sammuttaa työtäni valaisevan kynttilän, kun siitä ei enää ollut hyötyä uuden päivän koittaessa, ja ihanan aamuauringon tulenväriset säteet häikäisivät joskus silmiäni, kun lähellä olevan puutarhan linnut olivat jo runsaan tunnin ajan kuuluttaneet sen nousua.
Pöytäni ei notkunut ruoan paljoudesta, eivätkä monenmoiset viinit jättäneet merkkiään pöytäliinaani. Sammutin tyytyväisenä janoni vedellä ja kaljalla, vaikka hyvin tiesin, että jotkut muut monestikin kumosivat liiankin täyteen ahdettuun vatsaansa punssi- ja bischofryyppyjä.6 Säälin niitä, jotka harvoin lähtivät iltaisin kotiin tuntematta uusia verta vuotavia haavoja omassatunnossaan, niin että heidän täytyi niiden tuottamien tuskien pelossa latkia viinejä ja mennä majapaikkoihinsa11 sekapäisinä; he halusivat mieluummin nukahtaa täysissä pukeissa kuin joutua unettomina ottamaan vastaan levottoman omantuntonsa suorasukaista läksytystä.
Toisin kuin olin odottanut viivyin tuolla paikkakunnalla varsin kauan, mutta sain ilokseni sangen usein kotipaikaltani sikäläisten ystävieni kuulumisista kertovia viestejä. Viikkoakaan ei kulunut ilman milloin yhden, milloin toisen sydämellisiä terveisiä, joissa muistutettiin, etten saisi hylätä laumaani. Aina kuullessaan nimeni mainittavan lampaat huusivat kaipaavansa minua, ja oli liikuttavaa kuulla kerrottavan, miten herttaisesti ne poissaoloni aikana pysyttelivät rakkaan paimenettareni ympärillä, vaikka hän ei edes voinut käydä laitumella niiden kanssa. Tuo tuollainen elähdytti niitä kohtaan tuntemaani kiintymystä sangen usein, niin että laskin kärsimättömänä päiviä, jotka minun oli vielä oltava erossa laumastani, ja kaipasin kotiin. Sinne pääseminen ennen työtehtäväni päättymistä näytti kuitenkin mahdottomalta, kunnes erikoinen tilanne antoi minulle siihen aiheen.
Hoitaessani tehtävääni paimenena olin ehdoin tahdoin totuttautunut ilmaisemaan suoraan sisimmät ajatukseni ja pidin viattoman totuuden salaamista mitä mustimpana tahrana . Tuossa kaupungissa sain kuitenkin havaita, että moni uskoi kaiken, minkä toiset sanoivat, ja vaikeni asioista, jotka eivät miellyttäneet toisia. Kaikkein eniten olen lapsuudestani saakka vihannut ennakkoluulojen ylivaltaa, mutta juuri niiden avullahan maailmaa hallitaan. Oman edun tavoittelu on kautta aikojen pyrkinyt saamaan erinomaisia voittoja tuollaisen (eksytyksen)7 avulla; enemmistö ei kuitenkaan käsitä sitä, vaikka se tapahtuu heidän kustannuksellaan. Niinpä vedin esiin useitakin aiheita, joihin kukaan ei ollut pitkään aikaan uskaltanut kajota, esitin kysymyksen jos toisenkin saadakseni selville totuuden. Se koettiin kuitenkin sietämättömäksi ja nostatti kaikki aseisiin minua vastaan. Pelkkää tuollaisten asioiden tarkastelua pidettiin rikoksena. Ensin12 minulle muutamia kertoja pudistettiin päätä ja minua uhkailtiin. Kun siten ei saatu mitään aikaan, minut julistettiin avoimesti viholliseksi, mutta tämä johti vain tulokseen, jota itse toivoin: sain nimittäin luvan matkustaa kotiin, sillä olinhan Kaikkivaltiaan käden suojeluksessa. Kateus sylki silloin sappeaan perääni ja pahuus maalasi minusta kuvaa mitä mustimmin värein; eräät keksivät silkkoja valheita, toiset uskoivat ja levittivät niitä kuuliaisesti, ja jos joku uskalsi epäillä asiaa tai ryhtyä etsimään juttujen syytä, häntä pidettiin yhtä rikollisena kuin minua itseäni. Vaaran välttämiseen pyrkivällä henkilöllä oli siis tähän vain kaksi keinoa: joko uskoa tai vaieta. Minun puolustamiseni olisi sitä vastoin merkinnyt kaiken vaarantamista.
Tuollaisissa tilanteissa nuhteettomuus joutui mitä ankarimmin koetukselle. Teeskentelytaito ei tällaisessa asiassa riitä, eivätkä koettelemuksilta säästyneet mielet myöskään kestä tuollaista korvennusta kovin pitkään, ja onnen suosikit vajoavat lohduttomuuteen. Sen sijaan jalo mieli, joka aluksi pohtii asiaansa hiljaisuudessa ja Herran pelossa ja tekee sitten ratkaisunsa, suorittaa tehtävänsä puhtain käsin ja pelottomin sydämin paljastettujen miekkojen keskellä sillä antaumuksella, jota aiheen tärkeys vaatii, eikä pelkää kaulansa paljastamista iskulle, kun se on tarpeen.
Satamassa oli purjehdukselle valmiina kotipaikkakunnalleni lähtevä laiva. Jätin lämpimät jäähyväiset tuolta paikkakunnalta saamilleni ystäville, ja minusta tuntui todellakin pahalta erotessani heistä. – ”Kiitos siitä, että olet monesti hauskuttanut meitä!” he sanoivat. ”Kaipaamme sinun seuraasi, tule pian takaisin.” Mutta vastasin: ”mikäli se minusta riippuu – en koskaan; teidän luottamustanne en kuitenkaan halua menettää”.
Aurinko oli laivaan noustessani juuri peittymässä paksuun pilveen, joka oli vastikään kohonnut hieman läntisten vuorten yläpuolelle. Tuuli oli sellainen kuin toivottiin, ankkuri kelattiin ylös, enkä voinut peittää keneltäkään iloani,13 kun näin tuulen tarttuvan purjeisiimme ja aluksen kääntyvän kotia kohti. Tunsin mielessäni monenmoista liikutusta, niin että sydäntä suorastaan kivisti. Katsellessani taaksepäin sanoin itsekseni: ”Hyvästi, sinä turhuuden näyttämö! Olen väsynyt asukkaittesi mitä joutavimpiin huvituksiin ja kaihtanut niitä, jotka heitä eniten kiinnostavat. Haluan mieluummin sammuttaa nälkäni maaseudulla leivänpalalla, jonka olen kastanut lähteeseen ja maustanut muutamalla suolanhitusella yksinäisyydessäni paimenessa ollessani kuin kokisin nautintojesi kiusaavan minua omantuntoni tahraamiseen tai joisin sappeasi makeimmassakin viinissä.”
Kohotin katseeni kohti taivasta ja ristin käteni. Oi Jumalani! ajattelin. Sinä sotajoukkojen Herra, ilman Sinun armoasi en olisi mitään. Viholliseni olisivat lyöneet minut ja murskanneet minut niin kuin madon, ellet Sinä olisi ollut turvanani. Kateus ryntäsi kimppuuni, niin että kaaduin vihollisteni jalkoihin. Mutta Sinä olit pukenut minun ylleni haarniskan, niin että heidän jalkansa pakostakin lipesivät, kun he polkivat minua, ja heidän luotinsa kimposivat takaisin. Taivaat vapisevat edessäsi. Maa tärähtelee vihasi osuessa siihen ja haluaa avautua nielaistakseen vastustajasi. Sinun kaikkivaltiutesi suitsii heidät; he sylkevät tulta vimmoissaan, mutta Sinä olet säätänyt määrän, jossa heidän vyöryttämiensä sapenkarvaiden aaltojen on pakko tyyntyä.
Kun käännyin katsomaan eteenpäin, kaipuu kotiin valtasi mieleni. Katsoin purjeita. Oi ihana työntövoima, sanoin tuulelle, pullista nyt purjeemme ja kuljeta minut pian perille.
Kristallin lailla kimaltava aallokko, jossa laiva alkoi edetä hiljaa loiskutellen ja jonka varaan olimme laskeneet henkemme, tuntui minusta samassa pehmeäksi sijatulta kuolinvuoteelta, jossa monet tuhannet olivat saaneet hautansa muutamassa minuutissa ja joka oli Luojan vähäisimmästäkin viittauksesta valmis kätkemään minutkin syvyyksiinsä. Ajatus14 riensi vikkelästi, mutta sen riennon katkaisivat ystävien huudot rannalta, missä he heiluttivat hattujaan ja toivottivat meille onnea. Sinä tuulten Herra! Miten osaisinkaan ylistää Sinun armollisuuttasi minua kurjaa kohtaan! Sinun kätesi ohjasi minua pitkän matkan meren syvyyksien yllä lastun kantamana. Aallot pärskyttivät vaahtoa peräämme, mutta laiva kiiti laineilla, niin että vesi ryöppysi sadekuuroksi laivan edessä ja loi auringon säteiden avulla sateenkaaria silmiemme eteen.
Eräänä iltana lähestyimme ahdasta kapeikkoa, jossa varmaankin sadat kulkijat olivat tavaroineen jääneet meren saaliiksi, emmekä ehtineet tunnistaa sijaintiamme ennen kuin yö meidät yllätti. Samassa merestä kuitenkin kohosi valo, jota erehdyimme pitämään merimerkkinä, jossa oli tapana pitää välkkyvää valoa. Se kohosi hetkessä korkeammaksi ja näytti liekehtivältä tornilta, mutta paljastui kuitenkin pian vähenevän kuun sirpin kärjeksi sen juuri noustessa taivaalle.
Hetkeä myöhemmin havaitsimme oikean merimerkin, joka alussa nousi ajoittain aalloista tähden lailla ja katosi hetkeksi ja vei samalla toivomme, mutta meillä ei kuitenkaan ollut hätää, sillä Herra oli antanut luonnonvoimille käskyn palvella meitä. Laivamme kurssia muutettiin useasti, mutta tuulenkin oli toteltava Korkeimman tahtoa ja käännyttävä sen mukaan, kunnes se oli kuljettanut meidät perille.
Kalastajat, jotka olivat rakentaneet itselleen joitakin kojuja meren keskellä olevalle kallioluodolle, ilahtuivat saapumisestamme ja ripustivat verkonkuivaustelineisiinsä liinoja liputtaakseen meille, ja toiset tulivat veneillään15 merelle meitä vastaan ja antoivat meille lahjoja Korkeimman siunauksesta.
Muutaman päivän merimatkan jälkeen laskimme ankkurimme. Koko miehistö iloitsi nopeasta ja onnekkaasti sujuneesta matkasta ja lauloi kiitosta Luojalleen. Minä puolestani kumarruin minut kotiin johdattaneen Kaikkivaltiaan eteen.
Liikutuin nähdessäni seudun, jonka halki olin monet kerrat vaeltanut. Te laaksot, huudahdin, ja eläimet, jotka niissä elätte! Te lehtevät puut ja kaikki linnut, jotka teidän oksillanne istuvat, auttakaa minua ylistämään Jumalaa! Te, joiden varjossa taivas ennen soi minulle lohtua, kun olin polvistunut ja painanut kasvoni maan puoleen – ylistäkää Herraa kaikuvin äänin! Ja Te lähistön vuoret ja mäet luolinenne ja onttoine honganrunkoinenne, Te vastaatte kaiulla, jonka tuulenpyörteet kiepauttavat yläilmoihin, niin että se kuullaan taivaassa saakka, sillä Herra on tehnyt minulle hyvää.
Rakas paimenettareni, joka sai odottamatta tiedon kotiinpaluustani, tuli minua vastaan, heittäytyi kaulaani ja purskahti itkuun. Myös hänen hellä sydämensä oli saanut kokea paljon poissaoloni aikana. Minusta oli toisinaan kerrottu ylistäviä huhuja, niin että hän hartaasti toivoi tilaisuutta saadakseen ilmaista minulle ilonsa niiden johdosta, mutta toisinaan hän taas joutui kuulemaan, miten minusta maalailtiin kuvaa mitä synkimmin värein, ja melkeinpä menetti toivonsa siitä, että tapaisimme enää koskaan täällä ajallisuudessa. ”Voi paimeneni”, hän nyt huudahti, ”sinä siis olet yhä elossa! – – – Ylistetty olkoon Herran nimi, kun hän vielä antaa meidän tavata toisemme. Olen kaivannut sinua, ja kaipuuni on vienyt minua pitemmälle luottamuksessani Jumalaan, ja hänen suomansa lohdutus on tänä aikana useasti ilahduttanut mieltäni syvästi ja lievittänyt suruani. Olen usein syleillyt Häntä rakkauden vallassa ja nukahtanut suloisesti Hänen armonsa käsivarrelle ja toisinaan16 herännyt taivaallista iloa tuntien. Toisinaan taas, kun olen illalla vuoteessani uskonut sinut ja itseni Hänen käsiinsä, uni on täysin kaikonnut ja yö mennyt nopeasti rakkauden täyttämässä keskustelussa Jumalani kanssa, jolloin sydämeni on vallannut sanoin kuvaamattoman ihana tunne ja ilo, joka ylittää valtavasti kaiken, mitä maailma voi vain tuokioksi välittää orjilleen ja mistä he useimmiten saavat maksaa kalliisti jo täällä ajassa. Miten voisin korvata Herralle kaiken hyvän, jota hän on minulle suonut? Nyt haluan ilomielin maksaa Hänelle lupaukseni mukaan. Paimeneni!” hän sanoi ja itki, ”tahdon ylistää Jumalaani kaikesta hyvästä, mitä hän on meille suonut, auta minua! – Emme pysty tekemään sitä sillä tavalla kuin meidän pitäisi. Mutta älkäämme väsykö, niin kauan kuin elämme! Taivaassa, taivaassa vasta ylistämme häntä oikealla tavalla”. Kyyneleeni sekoittuivat hänen kyyneliinsä, ja sydämissämme leiskui ilo.
Ystävät ja sukulaisetkin ilahtuivat nähdessään minut. Saavuin odottamatta, ja toivo paluustani oli jo melkein kokonaan kadonnut; sitä syvemmin he kuitenkin ilahtuivat näkemisestäni. Meitä kaikkia yhdisti kiintymys, kun kerroin heille vaiheitteni vaihteluista ja Herran ihmeellisestä varjeluksesta.
Ympäristöseudulta kuului kaikkialta raikuvia ilonhuutoja, niin että maa tärisi, ja lampaat kokoontuivat tiiviisti ympärilleni, mutta lähimmäksi työntyivät karitsat, sillä ne kaipasivat minua perin suuresti. Lampaiden keskuuteen oli kuitenkin poissa ollessani valitettavasti pesiytynyt vahingollinen tartunta.8 Huolestuin suuresti, kun havaitsin monien niistä olevan turvoksissa ja huonokuntoisia ja karvattomia. Silti useimmat kuitenkin ilahtuivat saapumisestani. Minun piti pari päivää sitten mennä telttaamme, jossa olimme ennen tavallisesti kokoontuneet; mutta ennen kuin aavistinkaan, muuan heistä polvistui syleilemään17 vyötäisiäni maantiellä ja itki. ”Kiitetty olkoon taivas”, tämä nainen huudahti,” joka on auttanut hyvän paimenemme pääsemään kotiin! Jumala on siis kuullut rukouksemme!” – Hän aikoi jatkaa, mutta kyyneleet saivat voiton, niin ettei hän saanut sanotuksi sanakaan, vaan sydämen ilo oli tulkittava eleillä.
Hämmennyin aivan näin monista liikuttavista tapahtumista. Heittäydyin tomuun Jumalani eteen ja sanoin: ”Herra, olen liian vähäarvoinen ottamaan vastaan kaiken Sinun minulle kurjalle osoittamasi hyvyyden.” Rakensin hänelle alttarin sydämeeni ja esitin pyhän kunnioituksen vallassa kiitokseni sen edessä, ja tuli paloi, niin että sen savu kohosi taivaaseen saakka, eikä se koskaan sammu. Voimakkaat tunteet valtasivat sieluni, mutta se oli kuitenkin mitätöntä verrattuna osakseni tulleeseen Jumalan hyvyyteen ja armoon. Surkimus, joka istutetaan kuninkaan valtaistuimelle ja ottaa ojennetun valtikan käteensä, ei voi koskaan tuntea yhtä suurta iloa kuin minun sydämeni, kun pääsin maailman melusta matalaan majaani ja kuulin rauhassa laumani äänen.
Hullu maailma, joka etsit rauhaasi melusta ja iloasi ällöttävistä huvituksista! Sinä etsit tyydytystä turhaan, sillä niistä sitä ei löydy. Sokaistunut väki, sinun huvisi eivät koskaan houkuta minua! Sinä kiipeät, kunnes uuvut, mutta ei pääse koskaan huipulle, sinä tavoittelet varjoa etkä saa sitä kiinni. Sinä kannat kultakimpaletta kädessäsi, mutta et raaski lohkaista siitä palaakaan ostaaksesi sillä itsellesi leipää. Kaipaat omaisuutta, mutta et osaa käyttää sitä. Kesyttömät himosi pitävät sinua ohjaksissa, vaikka sinun olisi pitänyt saada ne ohjaksiisi. Sinä yrität tehdä ne kylläisiksi etkä vielä tiedä, että ne ovat kyltymättömiä. Sinä juot janoosi hienoa kitalakeasi miellyttävää juomaa, joka heti sen jälkeen tuottaa sinulle tappavaa tuskaa.
Mutta Taivaiden Herra! Sinä itse olet onnellisuuden keskipiste, ja kaikki onni on Sinun säteilyäsi, mutta silti ihmiset kaihtavat sinua. Sinä olet halunnut tehdä meidät jo ajassa onnellisiksi, mutta ihmiset eivät tiedä sitä; useimmat jäävät jonkin virvatulen loisteeseen ja parveilevat18 sen ympärillä kuin hyttyset, kunnes ne polttavat siipensä ja putoavat tuleen.
Mutta Sinä Luojani, jonka kirkkauden näkemistä en vielä voi kestää, Sinä olet itse hyvyys, ja kulku lähemmäksi sinua tuo oikean onnen! Suo siis maan matosen jo täällä saada valaistusta Sinun kirkkaudestasi, silloin tulen aivan autuaaksi.
Rakkaus on kaikkein ihaninta; onnellinen hän, jonka rakkaus kohdistuu Sinuun ja saa yhä uutta virvoitusta Sinulta! Samoin hän, joka vain Sinun välitykselläsi voi rakastaa muita, jotka Sinun tähtesi suovat hänelle vastarakkautta! – Sinähän virvoitat kaiken! Sinä jalostat tämän pyrkimyksen taivaan puoleen ja puhallat sen oikeaan liekkiin, ja juuri se tekee meidät onnellisiksi. Sinä olet jo lahjoittanut minulle siitä muutamia pisaroita, ja olen maistanut sitä, mutta kaikki maailman rauha on vain rahtunen sen rinnalla. Älä jätä minua enää koskaan sitä vaille! Opeta minua käyttämään yhä enemmän jäljellä olevasta elämästäni Sinun ylistämiseesi ja kuluttamaan voimani Sinun palveluksessasi; silloin tahdon etsiä oikeata onnellisuutta viattomassa rauhassa! Pysyn lampaitteni luona; kunniani on niiden hyvä elämä ja niiden osoittama rakkaus; olkoon lauman maito ravintoni ja Korkeimman siunaus katoamaton rikkauteni!
Sinä Ylipaimen! Anna minulle kuitenkin taivaasta tulevaa viisautta, siunaa vaivannäköni, en säästele vaivojani! Älä erota minua laumastani, ennen kuin kutsut minut kotiin, jossa saan Sinun eteesi, Sinä taivaiden ihana mahti, laskea Sinun itsesi käteeni antaman sauvan ja verisen voitonlipun alla viimeisen kerran vannoa Sinulle horjumatonta uskollisuutta ja jossa Sinä itse ravitset laumaasi ja saan koko taivaan asujaimiston kanssa vaeltaa Sinun ohjauksessasi laiduntamaan siunauksen kedolla, missä pyhä nautinto tyydyttää nälkämme ikuisesti ja Sinun hellästä ja rakastavasta rinnastasi virtaavat hunajanmakeat19 virrat sammuttavat kaiken janomme.
Onnen päivä, jona minä poloinen mato saan katoavaisuudesta vapaana lähestyä Sinun Majesteettiasi, jolloin saan nähdä Sinun kirkkautesi, astua Sinun valtaistuimesi eteen ja tällä tomusta jälleen eläväksi tehdyllä suullani suudella kättä, joka ennen on vuotanut verta minun takiani, mutta silloin vuodattaa taivaan ihanuudessa pelkkää siunausta!
Suom. Heikki Eskelinen
Herda-Qväde,
Författadt af framledne Prosten och Kyrkoherden i Gamle Carleby Församling, Theologiæ Doctorn och Ordens Ledam. Andreas Chydenius.
Min Fader var en herde,9 och jag plägade ofta i min barndom följa med honom i vall, och hade allt ifrån den tiden särdeles nöje för vall-pipan och herda-stafven. Hvar gång jag såg lammen10 skocka sig omkring min Fader tryckte ett ungt blod en glädje rodnad i mitt ansigte; jag sprang ihop med dem, och var innerligen glad, då jag fick stå med i raden.
Han var en gammal och alfvarsam man; icke desto mindre älskade hjorden honom. Bekymmer och möda hade allaredan silfverklädt hans hjessa; Ålderdomens höst hade plöjt vinterfåror i hans panna och bestrött hans ögonbryn med rimfrost; likväl lekte han så nöjd med sine lamm, att hans uppsyn log, och tårarne tillrade11 ut för kinderne på honom, när han talte med dem.
Då han på slutet blef orklös, att sjelf följa med fåren, underrättade han andra om det en lång förfarenhet lärt honom, och förnötte det öfriga af sin tid i samtal med Öfverherden. Hjertat var med ögonen mästadels wändt åt himmelen, och hans förböner tvingade derifrån välsignelsens daggdroppar öfver jorden. Herden sjuknade och fåren saknade sin ledsagare; dock gick det än så länge de visste, att han lefde och helst en och annan gång fingo se honom. Men då han lade igen sina ögon, hördes ett skri; hjorden blef tröstlös och skockade sig med bestörtning att se, när han gömdes under det tjäll,12 der de ofta warit wane, att höra honom tala.
Hvad för omsorg en så öm Fader bar för mig kan lätt slutas. Ifrån den dag jag lärt, att skatta välgerningar, har jag tusende gångor tackat2 Gud för en god Fader, men bör dock förebrå mig för otacksamhet, och jag tycker ännu illa wara, att jag aldrig nog kunde visa huru itändt mitt hjerta för all hans godhet var emot honom.
Men, Ack! Min Gode Fader är död! En sådan Fader! – Nu widrörde jag ett ömt sår, som ännu ej är läkt. Det blöder på nytt, och Gud vet om det någonsin kan helna. Hvem möter mig nu, då de fötter styfnat, som plägade gå emot mig? Hvem öppnar nu sin Famn, då den hand kallnat, som tryckte mig emot ett brinnande Faders hjerta? Hvem skall nu gifva förfarna13 råd, då jag är rådlös? Hvem uppmuntra mig, när jag blifver illa till mods? Hvem hjelpa, då jag behöfver? För hvem öppna mitt innersta? Hvem – – –? Jag kan icke hålla mig. Låt – Låt mig helst gråta ut! – – –
I min barndom bodde han långt afsides uti en ödemark, skiljd ifrån verldsbulret, det han redan ledsnat vid uti sin ungdom. Jag var 10 år gammal innan jag såg någon stad. Han kände stadens tjusande kraft på ynglingars hjertan, och huru snart vi intagas af en lysande fåfänga. Då jag första gången skulle ifrån honom, tog han mig i kyrkan med sig. Wi föllo båda ned på wåra knän inför den Allsmägtige. Han gret och ropade till himmelen om välsignelse öfver mig: Han stafvade för14 mig, och jag svor med tårarne i ögonen, och händerne uppräckte åt himmelen, att aldrig öfvergifva min Skapare, eller förgäta min Faders lärdomar. Men jag kände ännu icke hvarken werlden, eller mig sjelf rätt.
Han hade icke bestämt sina barn till något visst lefnadsyrke. Jag vet intet, plägade Han säga, hvarest Den, som gifvit eder lifvet, vill hafva eder tjenst. Det stod i min frihet, att välja hvad stånd mig behagade; Men hade ännu hvarken stadga,15 eller förfarenhet att rätt göra det.3
En vid skådeplats, full med retande sinligheter stod för mina ögon, och jag visste icke sjelf, hvad person jag ville agera deruppå. Werlden lekte då, som allrabehagligast för mig: intet embete var så vigtigt i mina ögon, som jag icke ville bestrida: ingen ära så hög och ingen lycka så stor, dem jag ej förhoppades kunna vinna. En oförsökt16 yngling förgapar sig snart på fåfängligheter, och ett hetsigt blod gäste i mina unga ådror. Jag drömde rätt godt om behagliga möjligheter, dem jag tycktes likasom hålla i mina händer, tills jag omsider vaknade, helt harmsen öfver Mennisko dårskapen, som med falska stempel17 och glittrande målningar kjusa18 Ynglingars hjertan, och döljer ofta i ringa kojor under ett föraktadt wadmal den menlösa dygden, vår sanna lycksalighet, som i sig sjelf är för hög, att pråla med lånta fjedrar, eller af lyckan få sin glants.
Jag märkte då huru svag jag var, och kunde lätt glömma min goda Faders lärdomar, och mitt eget löfte. Det angelägnaste lemnade i förgätenhet,19 och när jag efter en sådan yrsla, såg huru det stod till med mig, war jag dödssjuk; men kom dock aldrig oftare i sällskap, än jag ånyo blef intagen deraf. Då såg jag mig förestå en svår tvinsot,20 om jag ej finge andas renare luft, och på landsbyggden hvar dag nyttja några kryddor, och vederquicka mig af den blomster lukt, som fans på de parker21 der fåren plägade gå i bet. Då tänkte jag: Åkermannen bör ju först få af frukterne; då jag föder andre, får jag först tillfälle, att komma ihog mig sjelf. – Af min Fader hade jag litet lärt mig att blåsa i wall-pipan och tala med fåren, och när jag en och annan gång gjorde försök, begynte de att trygga sig till mig; ty jag höllt alltför mycket af dem. Derföre beslöt jag at blifva herde, som min Fader och ville i lugn söka min lycksalighet.
Ute på landet blef mig en liten hjord anförtrodd, som likväl var stor4 nog för mig; ty jag hinner ej mera, än sköta den rätt, och min lilla lön räcker väl till, ty den utspädes med välsignelse, och nyttjas med sparsamhet och nöjdt sinne. Mitt beslut blef, att framdeles wara okänd på den stora verlds Theatern, och det öfriga af min vandel ligga i lugnet: att i en kär herdinnas sköte,22 och i sällskap med mina får, skiljd från afunden, njuta så mycket af den sanna lycksaligheten, som All-Fadren i tiden23 täckts dela på min lott, och vida öfverträffar allt, hvad lyckans barn med så stor oro och såradt samvete fika efter.
På trettonde året hade jag gått i vall med mina Får, druckit med mina får, druckit med hjorden af samma källa, och mången gång styrkt mig i de blomster parker, som jag drifvit henne uppå och sjungit wisor för henne om Guds godhet. Derföre var hjorden mig kär; fast jag ej märkte huru högt, förr än då jag till en tid nödgades skiljas vid henne, eller såg huru mycket mina Får älskade mig, för än jag blef varse hvad min bortgång sårade dem.
Men ingenting har under hela min tid mera roat mig, än att följa de täcka lammen åt, som ännu icke sölat24 sin ull, eller vant sig att blifva skygga och innehållsna25 för sin herde. De hörde knappt min röst, förän de sprungo mig i famn; och då de en stund warit i bet, lupo26 de till mig, der jag satt på min tufva, och låto mig förstå huru det bekom dem.
När de ibland blefvo förskräckte af odjur, sprungo de till mig, och somlige fingo ej förr någon ro, än de somnade i mitt sköte.
Allt ifrån den tid, då mina ögon begynt att se solen, har jag aldrig haft gladare dagar, än då jag lekte med mina lamm; ty det var något högt och Gudomligt, som vederquickte oss. Klara strålar ifrån en långt herrligare sol, än den synbara, genomträngde Oss, och mitt hjerta uppfylltes mången gång, under tårar med en helig förnöjelse.5
Men jag måste bort ifrån dem, och till en tid öfvergifva det tält, under hvilket vi plägade gömma oss för slagregn, och söka skugga för middags hettan.
Ack, himmel! Hvar gång jag kommer ihog denna boning, faller en helig rysning öfver mig. Herre Gud! huru vackert och ljufligt der var inne! Tältet var väl utsiradt med allehanda granlåt; men det var det minsta. Den uppmuntran och vederquickelse, som jag och mången annan plägade få der, gjorde, att vi alltid med glädje gingo dit, så ofta vi sluppo.27 Jag mins alltför väl, huru ofta jag der blåste på min pipa och sang visor, och huru hjertats eld tryckte med detsamma en rodnad i mitt ansigte, den jag ej ville visa för andra.
I ena hörnet stod en hög stol, den jag plägade stå uti och tala för dem, som voro tillstädes. De lyssnade och greto sig mången gång mätta öfver den salighet, som dem var till båds, och jag måste ofta blanda mina egna tårar med deras. Jag blef ibland så rörd, att jag på en lång stund ej fick ett enda ord fram.
Der stod på andra sidan ett dukadt bord, öppet för hvar man, och på bordet de allraläckraste rätter. Alldrig hafva några läckerbitar i werlden gjort så herrlig och underbar werkan på wår kropp, som dessa hjertstyrkande medel åstadkommit på den osynliga delen.28 Huru mången bars icke dit alldeles ängslig och utmattad och gick frisk och munter derifrån?! Wandringsmän togo häraf en hjertstyrkning, som höll dem vid mod och krafter till dess, att de hunno hem. Straxt utmed bordet stod ett kar, fullt med klart vatten, af en renande och genomträngande kraft, der alla lammen badade sig uti. Detta bad gjorde lammens ull hvit, som en drifva, ehuru nedsölade de och annars voro; tills de på nytt begynte att smutsa sig sjelfva, då de blefvo större.
På hvilkendera af dessa jag vände mina ögon, blef jag orolig, så snart6 jag tänkte på min resa; Men den var oundvikelig. Ett annat slags förtroende hade pålagt mig densamma. Jag måste nu återigen öfvergifva mitt lugn, som jag nyligen lärt, att sätta rätt värde på, och såg mig nödsakad, att snart synas på den skådeplats jag mest fruktade före, och fick för min vall-pipa en annan lärspån29 i händerne.
Jag såg upp till himmelen och suckade: Min Gud! jag vill ej strida mot Ditt behag; men bevara mitt hjerta från fåfängligheten, och släpp mig snart till mina Får tillbaka! Hjorden klagade: han kommer alldrig mera i tält, och lammen gåfvo ett skri, ty de vore wane, att få bröd utur min hand; och ulfven grinade långt ifrån åt vår skilsmässa. Men jag svor för den Heliges Altare och sade: Är Herren med mig i denna resone,30 så vill jag än se eder. Med tårar och tusende lyckönskningar ledsagades jag på vägen, och den som kunde, slog några sorgliga slag på sin förstemda harpa.
Efter några dagars resa fann jag mig i en helt annan verld, omringad af andra bekymmer. Här lyste granlåt öfver allt; en prunkande ståt fyllde allestädes åskådarenes sinnen. Präktiga byggnader, som trotsade skyarne, höllo dagens ljus från de ringares boningar tillbaka. I husen såg man här och där gamla sinnebilder af redlighet och dygd bortgömda bakom nymodiga Meubler; men dygden sjelf satt mestadels inhyses i låga kojor, och var nog sällsynt.
En omåttelig åtrå efter heder, som här var nästan en farsot, gjorde väl en del Menniskor arbetsamma, och äfven i andras ögon ärbara; Men begärelserne skina31 gemenligen så mycket tygelfriare dessemellan. Allt ansågs lofligt, som kunde ske i löndom; och den osminkade dygden, som var byggd på rätt Gudaktighet var rar.327
Jag blef likväl varse en piga en gång kl: 5 om morgonen komma löpandes fram till en igenläst33 kyrko dörr, som såg omkring sig, om någon skulle se, hvad hon tänkte göra; men blef likväl intet varse mig, der jag stod i ett fenster: Hon knäpte ihop sina händer, böjde sina knän, såg upp åt himmelen och suckade häftigt den ena gången efter den andra, och bar i sin enfaldighet på detta sättet sitt morgon offer framför sin Gud. När hon slöt sin bön, vände hon om, torkade sina ögon och gick tillbaka med ett förnöjdt och gladt anlete. Det samma såg jag en grof arbetskarl göra vid middagstiden, som aldeles icke frågade derefter, att flere voro åskådare af hans andakt, dem han dock i sitt bekymmer aldeles icke lotsade se. Men sådant kunde med skäl räknas bland sällsyntheter.
Jag blef ofta rörd, då jag gaf akt på tiggaren, som satt och sang på gatan och räkte ut sin hatt efter allmosor; jag såg den fattige bryta i tu med honom sin enda brödkaka, eller af sin enda daler gifva honom några öre, men mången, som ägde Tunnor guld,34 och hela Kyrko Socknar rörde ej sin hand, utan med hårda ord lade sten på hans börda, eller låddes35 icke ens se honom. Brändt barn är alltid räddast för elden, och ingen känner den fattiges nöd bättre än den, som sjelf warit sådan.
Ifrån min ungdom hade jag sökt studera ut menniskan, men jag kände icke igen henne, då hon får fritt följa sina böjelser, och makten befriar henne från ansvar, som menniskor i gemen pläga frukta före. Man höll sig här till blotta stempeln, likasom den aldrig kunde vara falsk, och dolde ondskan under höflighet och höga miner. Lismare fattade här ofta med Styrmannen i rodret, och skeppet gjorde ojemna slag36 fram och tillbaka. Här voro sjömän, som icke ens förstodo sig på tachlaget37 en gång. Jag kunde ibland icke hålla mig för löje, när jag såg huru de ibland8 sprungo till fockan, då högbåtsman befalte dem göra lös Meusarn.38 Andre åter gjorde intet stort annat, än ropade som allratätast på Kockpoiken och Vinkjuparen,39 så länge der räckte något i fastagerne,40 tills de stupade och lågo sedan och sofde midt under sin vakt; Och den som stod på utkik måste alltid tala Styrmannen till lags. Jag var äfven om bord på samma skepp; och hisnade mången gång, då jag ej annat såg, än det skeppet då och då skulle stöta på och kantra.
Ömkeligt var det att se huru det gick till. Men jag är glad, att få wända mina tankar derifrån, sedan jag nu, Gudi lof! hunnit i mitt förra lugn, och får, såsom tillförene, sitta på en sten och dikta wisor, under det lammen drifva i dalen på det gröna och släcka sin törst af den sorlande bäcken, som flyter derigenom.
Under min bortavaro sökte jag icke efter många vänner och stort sällskap, himlen skänkte mig några få, som voro uppriktige, i hvilkas sköte jag ibland gömde mina bekymmer. Wi spatserade då och då utom Staden och förnöjde oss i det gröna. Stundom stego vi åter i en båt, och låto ro Oss i land på de ställen, der Naturen sjelf gjort sina Mestarstycken.
En gång i afton svalkan, satte vi Oss ned vid en källa, under en ek; det roade Oss att knyta i hop krantsar af de blomster vi samlat ute på marken, under det vi hörde på näktergalen, som med sin sång retade hela fjäder flocken,41 att stemma in till Skaparens ära; och göken, som hade satt sig i en gran, ett litet stycke derifrån, slog takten i denna, annars fullstemmiga Concert. Ankan med sina ungar plaskade i stranden, och ett par gäss med sin nyss kläckta kulla,42 litet längre ut, tycktes lyssna till sångfoglarnes Chor; vill-änder simmade fram och tillbaka partals, likasom i dans, till dess en Fiskare båt skrämde bort dem. Och ett sakta9 väder43 ifrån landet hade en ljuflig veplings lukt44 ifrån närmaste åkerfältet i följe med sig.
Jag kom dervid engång aldeles utom mig sjelf, så att jag på en stund icke hörde, hvad andre språkade om. Det var liksom en dröm för mig. Ack! suckade jag vid mig sjelf, kan den okonstlade naturen här i dödligheten så ljufligen prisa sin Skapare och glädja mennisko hjertat, huru hjertfröjdande skall då den himmelska blifva, då hela den herrliga Engla Chor, biträdd af oräkneliga Guds barn, skola instemma på det stora Lammets i evighet välsignade bröllopsdag, för det han med en blodig segerfana i handen vunnit sin brud utur en glupsk Mördares klor.45 Jag tycktes höra något deraf, och se en blick af denna klarhet; men vaknade i den sorg, att jag ännu lefde i dödligheten, och stod i äfventyr, att gå denna salighet quitt.46
Ofta plägade jag tänka på mina Får, men ingen gång föllo de mig så ömt i sinnet som nu, då jag kom ihog, att jag var satt till vägvisare åt dem till denna lycksalighet, och erinrade mig, under hvad ansvar de af Öfverherden blifvit mig anförtrodde. Jag såg med blygd uppå mig sjelf, som mången gång satt nog litet värde på en så högst angelägen sak. Jag blef orolig, för det jag ej var hemma, och fick använda denna påminnelse till inbördes uppmuntran och vårt gemensamma nöje, samt sade vid mig sjelf: Det är fåfängt att hoppas på denna förnöjelighet, om jag vårdslöst handterar min och mina fårs välfärd.
Mitt goda sällskap, som väl såg, att jag på en stund ej deltagit i deras nöjen, utan suckade djupt då och då, frågade mig änteligen, hvad jag tänkte på; och jag flatnade,47 att man fästat någon uppmärksamhet vid mig, och sade med litet tvunget löje:48 ”Jag har så långsamt hem.49” Men flere ömmande känslor betogo mig i detsamma, så att jag tårades i ögonen och måste vända mig bort ifrån dem.10
Under mitt långvariga vistande på denna lystra ort öppnades för mig flere tillfällen till förnäma bekantskaper, som i gemen pläga skattas högt. Men jag var ej mera lyckans vagge-barn. Innan jag for hemifrån, hade jag beslutit, att åtnöjas med den lott af jordisk välmåga, som himmelen redan hade behagat tilldela mig. Jag umgicks utan fjäs50 med alla, men vördade ingenting annat, än dygden; och derföre var jag ofta rätt så angelägen om en Wän i vadmal, som en gynnare i purpur. Jag kunde väl icke undgå, att äfven i denna del några gångor ställas på prof, huru fast jag var i min föresats, eller huru färdig, att rygga min lofven;51 då man med smicker och beröm ville ställa mig på det hala, och intala mig, att emottaga någon slags befordran. Men som jag var ovärd det ena, afslog jag äfven det andra, och erfor dervid att en märkelig förnöjelse intog mig sjelf.
Sysslan var mitt rätta tidsfördrif. När slöjde-slammer och buller upphörde, gaf midnattens lugn de roligaste52 arbetsstunder. Jag satt ofta och skref vid min Pulpet, tills jag fick släcka mitt ljus vid mitt arbete, då den nya dagen gjorde det onyttigt, och ibland stack den herrliga Morgonsolen sjelf med sina eldfärgade strålar mig uti ögonen, sedan foglarne i en nära liggande trädgård öfver en timmas tid spelt för dess ankomst.
Mitt bord bognade icke af mat, och duken fläckades ej af många slags viner. Jag släckte nöjder min törst i watten och svag-dricka, fast jag väl visste, att andra mången gång rågade sin öfverlastade mage utur Pounsch och Bischof53 bålar. Jag ömkade dem, som sällan gingo någon afton hem, utan att deras samvete blödde af nya sår, då de af fruktan för smärta deraf nödvendigt måste bada sig i winer och gå wimmerkantige11 till sitt quarter; på det de hälldre måtte somna in fullklädde, än under sömnlöshet nödgas emottaga ett oroadt samvetes oblyga läxor.
Emot förmodan dröjde jag nog länge på denna ort; men hade den fägnad, att som oftast få tidningar54 ifrån hemorten, huru mina vänner der mådde. Ingen vecka gick förbi, att jag icke blef hjerteligen helsad nu ifrån den ena, nu åter från en annan, med påminnelser, att ej öfvergifva min hjord. Fåren hörde ej så ofta nämnas mitt namn, att de icke skriade efter mig, och det var rörande, när det berättades, huru kärt de, under min bortovaro höllo sig till min kära herdinna, fast hon icke ens kunde gå i vall med dem. Min kärlek upplifvades af sådant, ganska ofta till dem, så att jag med otålighet räknade de dagar, jag måste vara skiljd ifrån min hjord, och längtade att slippa55 hem. Men det syntes omöjligt, förr än jag slutat mitt värf, tills en besynnerlig omstendighet gaf anledning dertill.
Under förvaltningen af mitt herdaembete hade jag med flit tillvant mig, att tala hvad hjertat tänkte, och ansåg för den svartaste fläck, att dölja en oskyldig sanning. Men här blef jag varse, att mången trodde allt, hvad andra sade, och teg med det, som ej behagade androm. Fördomars herravälde har allt ifrån barndomen i mina ögon varit det förhateligaste; men verlden regeras dock af ingenting mera. Egennyttan har i alla tider velat göra sig förträffeligt gagn af sådan (villfarelse);56 men större delen begripa det icke, fastän det sker på deras bekostnad. Jag kastade derföre upp i åtskilliga ämnen, dem ingen på en tid vågat röra vid, en och annan fråga, för att forska ut sanningen. Men det blef olideligt och satte hvar man i harnesk57 emot mig. Blotta granskningen af sådant, ansågs för brott. Man12 vred först några gångor på hufvudet åt mig och hotade. Men då det ej kunde uträtta något, förklarade man uppenbar fiendskap emot mig; men det gjorde ej mera, än hvad jag sjelf önskade, nämligen, att jag fick lof att resa hem; Ty den Allsmägtiges hand bevarade mig. Afunden sprutade då sin galla efter mig och ondskan afmålade mig med svartaste färgor; luttra58 osanningar diktades af somlige, troddes lydigt och utspriddes af andra, och om någon vågade tvifla derpå, eller forska efter skäl, ansågs han lika brottslig som jag. Den som alltså ville undvika faran, hade ej flere än tvänne utvägar dertill: antingen tro eller tiga. Då deremot, att taga mig i försvar, var detsamma som att våga allt.
Wid slika tillfällen sättes dygden på hårdaste prof. Förställningskonsten59 blifver här för svag; oförsökta sinnen, härda ej längre ut i denna elden; och lyckans vänner blifva tröstlösa, då ett ädelt sinne, som först utgrundar sin sak i stillhet och Herrans fruktan, och tager derefter sitt beslut, utförer det med rena händer och ett oförskräckt hjerta, midt ibland dragna klingor, med den nit, som ämnets vigt kräfver och fruktar ej, att för sanningens skull räcka halsen,60 när så omtränger.
Ett Skepp låg segelfärdigt i hamnen, som var ämnadt till min hemort. Jag tog ett kärt afsked af mina der förverfvade wänner, och det var icke utan, att det ömmade mig, då jag skulle skiljas vid dem. – ”Tack för det Du mången gång roat Oss!” sade de, ”vi sakne ditt umgänge; kom snart tillbaka.” Men jag svarade: ”så mycket hos mig står, – aldrig; men edert förtroende vill jag ej mista.”
Solen höll som best på att bädda sig i ett tjokt moln, som nyligen litet höjt sig öfver de västra bergen, då jag steg om bord. Winden var önskelig; ankaret vindades; och jag kunde intet dölja för någon huru glad13 jag blef, då jag såg vädret fatta uti våra segel, och fartyget falla61 hemåt. Jag kände dervid så många rörelser på en gång hos mig, att hjertat blef helt ömt deraf. När jag såg tillbaka, sade jag vid mig sjelf: ”Farväl du fåfänglighetens skådeplats! Jag har ledsnat vid dina inbyggares menlösaste nöjen, och skytt dem de mest söka. Jag vill häldre på byggden släcka min hunger med en beta bröd, som jag doppat i källan och kryddat med några saltkorn i min enslighet, då jag går i vall; än af dina välluster retas, att söla mitt samvete, eller i det sötaste vin dricka din galla.”
Jag såg upp åt himmelen och knäpte ihop händerne. Ack, min Gud! tänkte jag, ”Du härarnes Herre!, utom Din nåd vore jag intet. Jag vore slagen af mina ovänner, och krossad, som en matk,62 om Du icke varit mitt beskärm.63 Afunden stormade till så, att jag stupade i mina fienders fötter; Men du hade klädt mig uti harnesk, så att deras fot måste slinta, då de trampade på mig, och deras skott studsade tillbaka. Himlarne bäfva för Dig. Jorden darrar vid Din vrede, och vill öppna sig, att sluka upp Dina ovänner. Din Allmagt tyglar dem, de fräsa eld i sin vrede; men du har satt ett mål, der deras gallsprängda böljor måste sätta sig.”
När jag vände mig framåt, lekte hemmet uti min hog. Jag såg på seglen. Du ljufva tryck-kraft, sade jag till vädret, ligg nu i våra segel, och fola64 mig snart fram.
Den flytande Christall, hvarutinnan fartyget begynte med sakta squalpande att stryka fram, och på hvilkets våg vi satt vårt lif, förekom mig i detsamma, som en mjuk bäddad dödssäng, der många tusende inom få minuter fått sin graf, och hvilken vid minsta vink af Skaparen äfven var färdig, att gömma mig i sitt djup. Tanken14 lopp65 hastigt och afbröts af vännernes rop på stranden, de der fläktade med sina hattar, och önskade Oss lycka. Du Vindarnes Herre! huru skall jag prisa Din nåd emot mig uslan! Din hand ledsage mig lång väg öfver hafvets djup på en spån:66 böljorne sprutade skum efter Oss, men Skeppet strök fram öfver vågorne; så att vattnet yrde, som en regnskur, framman för skeppet och, med tillhjelp af solens strålar, gjorde regnbågar i vår åsyn.
En afton stod Oss före ett trångt pass, der väl hundrade med lif och egendom blifvit vatten-rikets rof, och vi hunno icke få känning67 deraf, innan natten öfverföll Oss. Men i det samma stack ett ljus upp utur hafvet, som smickrade68 Oss med hopp om känningen, der man plägade tindra69 för sjöfarande; det höjde sig innan en hand vändning och syntes som ett torn, det der stode i ljusan låga, som likväl snart röjde70 sig vara spetsen af den aftagande Månan, hvilken nu begynte, att skrida upp åt himmelen.
En stund derefter blefvo vi varse den rätta känningen, hvilken i början då och då, som en stjerna, stack sig upp utur vågorne; men försvan till en stund, och vårt hopp med detsamma; men det hade ingen nöd med Oss, ty Herren hade gifvit Elementerne befallning att tjena Oss. Wår kosa71 ändrades flere gångor; men vädret måste ock åtlyda den Högstes vilja, och vända sig derefter, tills det folat Oss fram.
Fiskare, som hade byggt sig några bodar på en klippa i hafvet, fägnade sig öfver vår ankomst, och hängde ut dukar på sina nätstakar, att flagga för Oss, och andra mötte Oss i sjön med sina15 båtar, och gjorde Oss skänker af den Högstes välsignelse.
Efter några dagars resa fällde vi ankaret; hela besättningen gladdes öfver en snar och lycklig resa, och sjöng till sin Skapares lof; Men jag bugade mig för den Allsmägtige, som ledsagat mig hem.
Jag rördes, då jag såg den byggd jag för mången gång vandrat igenom. I dalar, ropade jag, med djuren, som vistats i eder! I löfrika trän, med alla Foglar, som sitta på edra grenar, hjelpen mig att lofva min Gud! I, under hvilkas skugga jag förr ifrån himmelen blifvit hugsvalad,72 då jag böjt mina knän och lutat mitt ansikte till jorden, – lofver Herren, så att det skallar högt! Och I, närstående berg och backar med edra kulor och ihåliga furu stammar gifver ett genljud, som af väder virflar uppsvingas i skyn, så att det höres upp i himmelen; ty Herren har gjort mig godt.
Min kära Herdinna, som oförmodadt fick tidning om min hemkomst, mötte mig och föll mig om halsen och gret. Hennes ömma hjerta hade under min borttavaro äfven fått erfara mycket. Rycktet hade ibland upphöjt mig, så att hon innerligen länktade, att för mig få yttra sin fägnad deröfver, men ibland måste hon åter med smärta höra mig afmålas med svartaste färgor, och nästan förlora allt hopp, att mer få träffa mig i tiden. ”Ack, min Herde, ropade hon nu, så lefver Du än! -- -- -- -- Herrans namn vare äradt, som ännu låter Oss råkas.! Din saknad har fört mig längre in uti förtroende med min Gud, och Hans hugsvalelse har emellertid mången gång innerligen glädt min själ och lindrat min sorg. Jag har ofta kärt omfamnat Honom, och på Hans nådes arm sött insomnat, och ibland16 vaknat upp i en himmelsk förnöjelse. Stundom åter då jag om aftonen, uppå min säng, anförtrott dig, och mig sjelf i Hans händer, har sömnen alldeles försvunnit, och natten, under ett kärt samtal med min Gud i en hast gått sin kos; då en obeskriflig sötma har intagit mitt hjerta, och en glädje, som vida öfverträffar allt, hvad verlden endast till en handvändning kan meddela åt sina slafvar, det de redan i tiden oftast få dyrt betala. Huru skall jag vedergälla Herranom, allt det goda han gjort mig?! Nu vill jag med glädje betala Honom mitt löfte. Min Herde! – sade hon och gret, jag vill lofva min Gud för allt det goda han gjort Oss; – hjelp mig! – Wi kunna ej göra det, som vi borde. Men lät Oss icke tröttas, så länge vi lefve! I himmelen, i himmelen, der skola vi rätt först lofva Herran.” Jag blandade mina tårar med hennes, och vårt hjerta brann af glädje.
Wänner och anhörige gladdes äfven, att få se mig. Min ankomst var oförväntad och man hade nästan allmänt förlorat allt hopp derom; men så mycket innerligare gladdes de nu, att få se mig. Under ömmaste känslor å båda sidor berättade jag för dem om mina omskifteliga öden, och huru Herren underligen73 varit mitt beskärm.
Ifrån bygden allt omkring hördes glädjerop öfver allt, så att det skallade i marken, och fåren skockade sig omkring mig, men lammen trängde sig närmast; ty deras åtrå efter mig var nog stor. Men en skadelig smitta74 hade under min frånvaro olyckligtvis inritat sig ibland fåren. Huru bestört blef jag icke, då jag fann en stor del vara uppsvullna, och stå dåliga och skallota;75 likväl fägnade sig de fleste öfver min ankomst. Jag skulle för några dagar sedan gå upp i vårt tält, der vi tillförene plägade råkas; men, innan jag viste ordet af, föll en mig om17 lifvet på vägen och gret. Himlen vare tack! ropade hon, som hulpit76 vår Herde hem; Gud har ju hört vår bön! – Hon ämnade väl säga mera, men tårarne togo öfverhand; så att hon ej fick ett enda ord fram, utan åtbörderne måste tolka hjertats glädje.
Så många rörande omständigheter gjorde mig bestört. Jag kastade mig i stoftet för min Gud, och sade: Herre, jag är för ringa till all din godhet emot mig uslan. Jag byggde Honom ett altare i mitt hjerta, och frambar med en helig vördnad tacksägelser deruppå, och det brann, så att röken deraf steg allt upp i himmelen och skall aldrig slockna. Lifliga känslor intogo min själ; Men det var dock ingenting emot Guds godhet och nåd, som mig vederfarits. En usling kan aldrig erfara, så stor förnöjelse, då han sätts på en Konunga thron och spiran räcks honom i handen; som mitt hjerta, då jag ifrån verldsbullret slapp i min låga koja, och i lugnet hörde rösten af min hjord.
”Dåraktige verld! som i buller söker din ro, och i quäljande lustar din förnöjelse; du söker nöjet förgäfves, ty det fins icke der. Förblindade hop! dina nöjen reta mig aldrig. Du klifver dig tröttan och hinner aldrig upp, du fäktar efter skuggan och får icke fast honom. Du bär guldstycket i din hand, och näns ej77 hugga en bit lös deraf, att köpa dig bröd för. Du tränktar efter ägodelar, och kan icke nyttja dem. Du betslas af dina otamda lustar, som hade bordt betslas af dig. Du far efter att mätta dem, och vet ännu icke, att de äro omättelige; du läskar din läckra gom med det, som straxt derpå gifver dig en dödelig plåga.”
Men, ”himlarnes Herre! Du är sjelf lycksalighetens medelpunkt, och all lycksalighet är en stråle från Dig, och likväl sky Menniskorna för Dig. Du har redan i tiden velat göra Oss lycklige, men Menniskorna känner det icke; de fleste stadna vid ett irrbloss och svärma18 såsom mygg deromkring, tills de bränt vingarne af sig, och falla i elden.”
”Men Du min Skapare! Hvars klarhet jag ännu icke fördraga78 kan; Du är sjelfva godheten och i nalkandet till Dig består den rätta lycksalighet. Tillstäd då en jordmatk, att redan här bestrålas af din klarhet, så blifver jag rätt säll!”
Kärleken är det ljufvaste af allt; lycklig är den, hvars kärlek har Dig till föremål, och blir af Din igen vederquickt! och den, hvars kärlek endast genom Dig kan träffa andra, som för din skull älska honom tillbaka! – Ty du upplifvar allt; Du förädlar denna himla böjelse och gör den rätt brinnande, och just i den gör Oss lycklige. Du har redan skänkt mig några droppar deraf, och jag har smakat henne; men hela verldenens ro är ett fnas79 deremot. Lät mig aldrig mista den! Lär mig mer och mer att förnöta det återstående af mitt lif i Ditt lof, och förtära mina krafter i Din tjenst; så vill jag i ett menlöst lugn söka den sanna lycksaligheten! Jag vill blifva vid mina Får; i deras trefnad och kärlek har jag min ära; hjordens mjölk må blifva min spis, och den Högstes välsignelse min oförgängeliga rikedom!
Men du Öfverherde! gif mig vishet af himmelen! välsigna min möda, jag vill icke spara den! och skilj mig icke ifrån min hjord, för än Du kallar mig hem; hvarest jag för Dig, Du himlarnes herrlighet! med glädje får nedlägga den staf, Du sjelf satt mig uti handen, och under den blodiga segerfanan får sista gången svärja Dig en oryggelig trohet; Der du sjelf skall föda Din hjord, och jag tillika med hela himlaskaran af Dig får ledas i bet på de välsignelses fält, der en helig vällust i evighet mättar Oss, och de honungssöta19 strömmar, som flyta utur Ditt ömma och kärleksrika bröst släcka all vår törst.
Lycksaliga dag! Då jag arma matk, fri från förgängligheten, får nalkas Ditt majestätt; då jag får se Din klarhet, får träda fram till Din thron, och med denna min, af stoftet åter upplifvade, mun kyssa den hand, som tillförene för min skull droppat af blod, men då i himmelsk herrlighet utgjuter idel wälsignelse.
1
Paimenlaulu
Kirjoittanut edesmennyt rovasti ja Kokkolan seurakunnan kirkkoherra, teologian tohtori ja ritarikunnan jäsen Andreas Chydenius
Isäni oli paimen,80 ja olin lapsuudessani usein hänen mukanaan paimenessa, ja siitä saakka olen aivan erityisesti pitänyt paimenpillistä ja paimensauvasta. Aina kun näin karitsojen81 kerääntyvän isäni ympärille, nuori vereni nosti ilon punan kasvoilleni; juoksin niiden kanssa ja olin tavattoman iloinen saadessani seistä niiden joukossa.
Hän oli vanha ja vakava mies, mutta lauma rakasti häntä siitä huolimatta. Huolet ja uurastus olivat jo muuttaneet hänen hiuksensa hopeaisiksi, ja vanhuuden syksy oli kyntänyt vakoja hänen otsaansa ja sirotellut huurretta kulmakarvoihin. Silti hän puuhaili niin hilpeänä karitsoidensa kanssa, että hänen koko olemuksensa hymyili ja kyyneleet valuivat poskille, kun hän jutteli niiden kanssa.
Kun hän ei lopulta enää jaksanut itse kulkea lampaiden mukana, hän kertoi muille sen, mitä pitkä kokemus oli hänelle opettanut, ja käytti muun aikansa keskusteluihin Ylipaimenen kanssa. Sydän oli kuten silmätkin enimmäkseen suunnattuna taivaaseen, ja hänen esirukouksensa saivat siunauksen kastepisarat tipahtelemaan sieltä alas maahan. Paimen sairastui ja lampaat kaipasivat johdattajaansa; niin kauan kuin he tiesivät hänen olevan elossa, asiat sujuivat, ja he saivat toki muutaman kerran nähdä hänet. Mutta kun hän sulki silmänsä, kuultiin huuto, lauma vaipui lohduttomaan suruun ja kerääntyi järkyttyneenä katsomaan, kun hänet haudattiin sen majan alle, jossa he olivat tottuneet usein kuulemaan hänen puhuvan.
On helposti ymmärrettävissä, millaista huolenpitoa sain tuollaiselta hellältä isältä. Siitä päivästä saakka, jolloin opin arvostamaan hyviä tekoja, olen tuhansia kertoja kiittänyt2 Jumalaa hyvästä isästäni, mutta joudun myös moittimaan itseäni kiittämättömyydestä ja pahoittelen yhä sitä, etten koskaan kyennyt kyllin hyvin osoittamaan, miten palavasti sydämeni häntä rakasti hänen hyvyytensä tähden.
Mutta voi! Hyvä isäni on kuollut! Sellainen isä! – Nyt kosketin kipeätä haavaa, joka ei ole vielä parantunut. Siitä valuu jälleen verta, ja vain Luoja tietää, voiko se koskaan parantua. Kuka on nyt minua vastassa, kun minua vastaan tavallisesti rientäneet jalat ovat jäykistyneet? Kuka nyt avaa sylinsä, kun se käsi on kylmennyt, joka painoi minut rakastavaa isänsydäntä vasten? Kuka nyt antaa kokemuksen sanelemia neuvoja, kun olen neuvoton? Kuka rohkaisee minua, kun mieleni on maassa? Kuka auttaa, kun tarvitsen apua? Kenelle voin avata sydämeni? Kuka – ? En voi pidätellä itseäni. Antakaa – antakaa minun vain itkeä! – – –
Lapsuudessani hän asui etäällä syrjäisessä erämaassa, kaukana maailman melusta, johon hän oli jo nuoruudessaan väsynyt. Olin kymmenvuotias nähdessäni kaupungin ensimmäisen kerran. Hän tunsi sen viehätysvoiman, jolla kaupunki vetoaa nuorukaisten sydämiin, ja sen, miten nopeasti me ihastumme loistavaan turhuuteen. Kun olin ensimmäisen kerran lähdössä hänen luotaan, hän vei minut kirkkoon. Me polvistuimme molemmat Kaikkivaltiaan eteen. Hän itki ja anoi taivaasta minulle siunausta. Hän saneli minulle valan, ja minä vannoin kyyneleet silmissä ja kädet taivasta kohti ojennettuina, etten koskaan luovu Luojastani enkä unohda isäni opetuksia. En kuitenkaan vielä tuntenut maailmaa enkä itseäni.
Hän ei ollut päättänyt ohjata lapsiaan tiettyihin ammatteihin. Hänen tapanaan oli sanoa, ettei hän tiennyt, missä Hän, joka on antanut teille elämän, haluaa teidän palveluksianne. Sain vapaasti valita, mihin asemaan halusin, mutta en vielä ollut kyllin kypsä enkä kokenut osatakseni valita oikein.3
Edessäni avautui laaja näyttämö täynnä houkuttelevia aistillisia mahdollisuuksia, enkä tiennyt itse, mitä henkilöhahmoa haluaisin sillä esittää. Maailma leikitteli silloin edessäni kaikkein ihastuttavimmillaan: mikään virka ei näyttänyt niin vaativalta, etten kykenisi sitä hoitamaan, mikään kunnia ei ollut niin korkealla eikä mikään onni niin suuri, etten voinut toivoa saavuttavani niitä. Kokematon nuorukainen ahmii hyvin pian turhuuksia silmillään, ja nuorissa suonissani virtasi kiihkeä veri. Haaveilin perin paljon miellyttävistä mahdollisuuksista, joiden tunsin ikään kuin olevan jo käsissäni, kunnes vähitellen havahduin, kerrassaan harmistuneena ihmisten hulluuteen, joka väärillä tunnuksilla ja loistokkailla maalailuilla viekoittelee nuorukaisen sydäntä ja piilottaa useinkin perin pieniin hökkeleihin ja halveksittujen sarkavaatteiden peittoon viattoman kunnollisuuden, meidän todellisen onnemme, joka itsessään on niin arvokas, ettei se kopeile lainahöyhenissä eikä hanki loistettaan menestyksestä.
Havaitsin silloin, miten heikko olin ja miten helposti kykenin unohtamaan hyvän isäni opetukset sekä oman lupaukseni. Tärkein asia jäi unohduksiin, ja kun tuollaisen humaltumisen jälkeen näin oman tilani, olin kuolemansairas, mutta aina ihmisten seuraan joutuessani tempauduin uudelleen siihen mukaan. Silloin näin, että minua uhkasi vaikea näivetystauti, ellen pääsisi hengittämään puhtaampaa ilmaa ja nauttimaan päivittäin yrteistä maaseudulla ja toipumaan siinä kukkien tuoksussa, jota oli lampaiden laidunmailla, ja ajattelin: Peltomiehenhän on ensimmäiseksi saatava nauttia sadosta; vasta sitten, kun ravitsen muita, saan tilaisuuden muistaa itseänikin. – Olin oppinut isältäni hiukan paimenpilliin puhaltamisen ja lampaiden kanssa keskustelemisen taitoa, ja kun muutaman kerran sitä yritin, ne alkoivat turvautua minuun; olinhan hyvin kiintynyt niihin. Sen tähden päätin ryhtyä isäni tavoin paimeneksi ja halusin rauhassa etsiä onneani.
Haltuuni uskottiin maaseudulla pieni lauma, joka oli kuitenkin minulle riittävän4 suuri; sen kunnollinen hoitaminen vie kaiken aikani, ja pieni palkkani riittää hyvin, sillä sitä kasvattaa siunaus ja sitä käytetään säästäväisesti ja tyytyväisin mielin. Päätin jäädä suuressa maailmanteatterissa tuntemattomaksi ja vaeltaa jäljellä olevan vaellukseni rauhassa: nauttia rakkaan paimenettaren sylissä82 ja lampaitteni seurassa kateudelta suojassa niin paljon aitoa onnellisuutta kuin Kaikkivaltias Isä oli ajallisen elämäni aikana ajatellut osakseni suoda, ja se ylittää runsaasti kaiken, mitä maallisen onnen perässä juoksevat lapset hyvin levottomina ja omatunto haavoittuneena tavoittelevat.
Olin kulkenut kolmattatoista vuotta paimenessa lampaitteni kaitsijana, juonut lampaitteni kanssa, juonut lauman kanssa samasta lähteestä ja usein virkistänyt itseäni niillä kukkamailla, joille olin sen johdattanut, ja laulanut sille lauluja Jumalan hyvyydestä. Sen tähden lauma oli minulle rakas, vaikka en tajunnut, miten rakas se oli, ennen kuin jouduin joksikin aikaa eroamaan siitä, enkä myöskään nähnyt, miten paljon lampaani minua rakastivat, ennen kuin sain havaita, miten poistumiseni pahoitti niiden mieltä.
Mikään ei kuitenkaan ole koko elinaikanani ilahduttanut minua enemmän kuin niiden herttaisten karitsojen seuraaminen, jotka eivät vielä ole lianneet villojaan eivätkä tottuneet ujosteluun eivätkä umpimielisyyteen paimenensa edessä. Heti kuullessaan ääneni ne juoksivat syliini, ja oltuaan jonkin hetken laitumella ne riensivät luokseni sinne, missä istuin mättäälläni, ja antoivat minun ymmärtää, miltä niistä tuntui.
Kun pedot toisinaan pelästyttivät niitä, ne juoksivat luokseni eivätkä eräät rauhoittuneet, ennen kuin nukahtivat syliini.
Siitä saakka kun silmäni näkivät päivänvalon, en ole koskaan viettänyt iloisempia päiviä kuin leikkiessäni karitsojen kanssa, sillä jokin suurenmoinen ja jumalallinen voima antoi meille virvoitusta. Lävitsemme tunkeutui näkyvää aurinkoa paljon ihanamman auringon kirkkaita säteitä, ja sydämeni täyttyi useinkin pyhällä ilolla kyynelten noustessa silmiini.5
Minun oli kuitenkin lähdettävä niiden luota ja jätettävä joksikin aikaa se teltta, jonka suojaan yleensä piilouduimme rankkasateella ja vetäydyimme varjoon keskipäivän helteessä.
Voi taivas! Aina kun muistan tuon asumuksen, lävitseni kulkee pyhä väristys. Herra Jumala! Miten kaunista ja ihanaa siellä olikaan! Teltta oli hyvin kaunistettu monenlaisella koreudella, mutta sen koreus merkitsi vähiten. Siellä yleensä saamamme rohkaisun ja virvoituksen takia minä ja monet muutkin menimme sinne aina ilomielin, niin usein kuin pääsimme. Muistan sangen hyvin puhallelleeni siellä pilliäni ja laulaneeni laulujani sydämessäni palavan tulen samassa sytyttäessä poskilleni punan, jota en halunnut näyttää muille.
Yhdessä kulmassa oli korkea tuoli, jossa tapanani oli seistä ja puhua niille, jotka paikalla olivat. He kuuntelivat ja itkivät useastikin sydämensä kyllyydestä heille tarjotun autuuden liikuttamina, ja minun oli usein sekoitettava omat kyyneleeni heidän kyyneliinsä. Toisinaan liikutuin niin syvästi, etten saanut pitkään aikaan suustani sanaakaan.
Toisella sivulla oli katettu pöytä, jonka ääreen jokainen sai tulla, ja pöydällä kaikkein ihanimpia herkkuja. Mitkään maailman herkkupalat eivät ole koskaan vaikuttaneet niin suurenmoisesti ja ihmeellisesti ruumiiseemme kuin nämä sydäntä vahvistavat aineet olemuksemme näkymättömään osaan. Kuinka moni pöytään saapuikaan aivan tuskaisena ja uupuneena, mutta lähti sen äärestä reippaana ja hyvällä mielellä? Vaeltajat saivat pöydästä sydämelleen vahvistusta, joka antoi heille rohkeutta ja voimia kotiin saakka. Heti pöydän pään sivussa seisoi iso malja täynnä kirkasta vettä, jonka puhdistava voima tunkeutui koko olemukseen ja jossa kaikki karitsat kylpivät. Tuo kylpy teki karitsojen villan lumivalkoiseksi, vaikka ne muuten saattoivatkin olla likaantuneita. Sitten isommiksi kasvettuaan ne alkoivat uudelleen liata villojaan.
Kumpaan tahansa näistä kohteista katseeni suuntasinkin, tulin levottomaksi heti alettuani6 ajatella matkaani, mutta sille oli väistämättä lähdettävä. Toisenlainen luottamus oli velvoittanut minut sille lähtemään. Minun oli silloin taas luovuttava rauhastani, jota olin vastikään oppinut oikealla tavalla arvostamaan, ja välttämättä pian näyttäydyttävä näyttämöllä, jota eniten pelkäsin, ja sain paimenpillini sijaan käsiini toisenlaisen välineen, jota oli opittava käyttämään.
Kohotin katseeni taivasta kohti ja huokasin. Jumalani! En halua taistella Sinun tahtoasi vastaan, mutta varjele sydämeni turhuudelta ja päästä minut pian takaisin lampaitteni luo! Lauma valitti: hän ei tule enää koskaan telttaamme, ja karitsat huusivat, sillä ne olivat tottuneet saamaan leipää kädestäni, ja sudet irvistelivät etäältä vahingoniloisina erostamme. Mutta minä vannoin valan Herran pyhän alttarin edessä ja sanoin: Jos Herra on kanssani tällä kertaa, näen teidät vielä. Minua saateltiin tielle kyynelsilmin ja tuhansin onnentoivotuksin, ja joku osaaja näppäili muutamia surullisia sointuja apeasti soivalla harpullaan.
Muutamia päiviä matkustettuani olin aivan toisessa maailmassa toisenlaisten huolten keskellä. Siellä loisti koreus kaikkialla; uhkea komeus työntyi kaikkialta katsojien tajuntaan. Mahtavat rakennukset tuntuivat kohoavan taivaisiin asti, peittivät päivänvalon vähäisemmän väen asunnoilta. Taloissa näkyi siellä täällä häivähdyksiä vanhoista hyvistä tavoista ja siveellisyydestä muodinmukaisten huonekalujen taakse piilotettuina, mutta hyveellisyys itse eli enimmäkseen asukkina matalissa majoissa ja oli sangen harvoin näkyvissä.
Kyltymätön kunnianhimo, joka oli siellä melkeinpä kulkutautina, sai toki eräät ihmiset ahkeroimaan ja toimimaan muidenkin mielestä kunniakkaasti; mutta yleensä tällaisissa tapauksissa sitä valtoimemmin laukkaavat himot heidän keskuudessaan. Kaikkea, mitä voitiin tehdä salaa, pidettiin luvallisena, ja kaunistelematon, oikeaan jumalisuuteen pohjautuva hyveellisyys oli harvinaista.7
Havaitsin kuitenkin eräänä aamuna kello viisi nuoren piian juoksevan lukitulle kirkonovelle, katsahtavan ympärilleen nähdäkseen, näkikö kukaan, mitä hän aikoi tehdä. Hän ei kuitenkaan huomannut minua ikkunan ääressä. Hän risti kätensä, polvistui, kohotti katseensa taivasta kohti ja huokasi kiihkeästi monta kertaa ja kantoi yksinkertaisuudessaan tällä tavalla aamu-uhrinsa Jumalansa eteen. Lopetettuaan rukouksensa hän kääntyi, pyyhki silmänsä ja poistui kasvoillaan tyytyväinen ja iloinen ilme. Näin karkean työmiehen toimivan samoin keskellä päivää lainkaan piittaamatta hartaudenharjoituksensa monista katselijoista, joita hän ei huolestuneessa mielentilassaan ollut näkevinäänkään. Tällaiset tapaukset olivat toki harvinaisia.
Liikutuin usein huomatessani kadulla istuvan ja laulavan kerjäläisen, joka ojensi lakkiaan saadakseen almuja; näin köyhän jakavan hänen kanssaan ainoan leipäpalansa tai antavan hänelle ainoasta taalaristaan muutaman äyrin, mutta moni kultaa tynnyreittäin ja kokonaisia kirkkopitäjiä omistava ei kättään ojentanut, vaan lisäsi kovilla sanoilla kiviä hänen kuormaansa tai ei ollut häntä näkevinään. Sormensa polttanut lapsi varoo aina tulta kaikkein herkimmin, eikä kukaan tunne köyhän hätää paremmin kuin köyhyyden itse kokenut.
Nuoruudestani saakka olin pyrkinyt tutkimaan ihmistä, mutta en tuntenut, millainen hän on, kun hän saa vapaasti seurata taipumuksiaan ja valta vapauttaa hänet vastuusta, jota ihmiset yleensä pelkäävät. Siellä ihmiset tyytyivät pelkkään ulkonaiseen leimaan, ikään kuin se ei voisi koskaan olla väärä, ja kätkivät pahat aikeensa kohteliaisuuteen ja ylväisiin ilmeisiin. Liehittelijät tarttuivat usein noissa piireissä ruoriin perämiehen vierellä, ja laiva muutteli suuntaansa epävakaasti sinne tänne. Siellä oli merenkulkijoita, jotka eivät ymmärtäneet mitään edes takilasta. Toisinaan en voinut hillitä nauruani, kun näin, miten he joskus8 ryntäsivät kiinni keulapurjeeseen, kun puosu käski heitä löysäämään mesaanipurjetta.83 Toiset taas eivät tehneet juuri muuta kuin huusivat luokseen kokkipoikaa ja viininkaatajaa, niin kauan kuin astioissa oli jotakin jäljellä, kunnes kellistyivät ja makasivat sitten unessa vahtivuorollaan. Ja tähystäjän oli aina puhuttava perämiehen mieliksi. Minäkin olin samaisessa laivassa ja kauhistuin monesti, kun laiva toisinaan näytti väistämättä ajavan karille ja kaatuvan.
Oli surkeata nähdä sitä kaikkea. Olen kuitenkin iloinen siitä, että saan ajatella muuta, kun olen nyt Jumalan kiitos päässyt takaisin entiseen rauhaani ja saan kuten ennenkin istua kivellä ja laatia lauluja karitsoiden käydessä laakson vihreällä laitumella ja sammuttaessa janonsa sen halki juoksevasta solisevasta purosta.
Poissaoloni aikana en yrittänyt hankkia monia ystäviä enkä suurta seurapiiriä; taivas lahjoitti minulle muutamia vilpittömiä ystäviä, joiden huomaan toisinaan uskoin huoliani. Me kävelimme silloin tällöin kaupungin ulkopuolelle ja virkistäydyimme vihreyden keskellä. Toisinaan taas nousimme veneeseen ja soudatimme itsemme maihin sellaisiin paikkoihin, joihin luonto itse oli luonut mestariteoksiaan.
Kerran istuuduimme illan viileydessä lähteen ääreen tammen alle; solmimme huviksemme seppeleitä kedolta poimimistamme kukista kuunnellen satakieltä, joka houkutteli laulullaan koko siivekkäiden joukon korottamaan äänensä Luojan kunniaksi, ja hieman etäämmälle kuuseen istahtanut käki löi tahtia tähän kaikkiaan muutenkin täysin äänin soivaan konserttiin. Ankka polskutteli poikasineen rannassa, ja pari hanhea vastakuoriutuneine poikueineen tuntui hieman kauempana kuuntelevan laululintujen kuoroa; sorsia uiskenteli pareittain edestakaisin ikään kuin tanssien, kunnes kalastajien vene säikytti ne pois. Ja hiljainen9 maatuuli toi mukanaan ihanaa apilantuoksua lähimmältä pellolta.
Silloin jouduin tuokioksi aivan suunniltani, niin etten hetkeen kuullut lainkaan, mitä muut puhuivat. Olin ikään kuin unessa. Oih! voihkin mielessäni, jos aito luonto täällä kuolevaisuuden maassa voi näin ihanasti ylistää Luojaansa ja ilahduttaa ihmissydäntä, miten suurta riemua sydämelle tuottaakaan taivainen maailma, kun koko ihana enkelikuoro lukemattomien Jumalan lasten avustamana laulaa yhdessä suuren Karitsan ikuisesti siunattuna hääpäivänä, kun hän on verinen voitonlippu kädessään voittanut morsiamensa riistämällä hänet ahnaan murhaajan kynsistä.84 Minusta tuntui siltä kuin olisin kuullut jotakin siitä ja nähnyt vilahduksen tuosta kirkkaudesta; heräsin kuitenkin siihen suruun, että elin vielä kuolevaisuuden maassa ja olin vaarassa menettää mahdollisuuteni tuohon autuuteen.
Ajattelin useinkin lampaitani, mutta koskaan ne eivät olleet mielessäni yhtä hellyttävinä kuin nyt, kun muistin, että minut oli asetettu osoittamaan niille tietä tuohon onneen; muistin myös, minkä vastuun Ylipaimen oli minulle antanut uskoessaan ne minun huostaani. Katsoin häveten itseäni, olinhan monesti antanut perin vähän arvoa niin tärkeälle asialle. Tulin levottomaksi siitä, etten ollut kotona enkä voinut käyttää tätä muistutusta keskinäiseksi rohkaisukseksemme enkä yhteiseksi iloksemme, ja sanoin itselleni: on turhaa toivoa tätä tyydytystä, jos lyön laimin oman ja lampaitteni hyvinvoinnin.
Hyvä retkiseurani, joka varmaan havaitsi, etten ollut hetkeen osallistunut heidän iloihinsa, vaan huokaillut syvään muutaman kerran, kysyi minulta viimein, mitä ajattelin, ja nolostuneena siitä, että minuun oli kiinnitetty lainkaan huomiota, hymyilin hieman väkinäisesti ja sanoin: ”Minulla on niin ikävä kotiin.” Monet herkät tunteet valtasivat samassa mieleni, niin että kyyneleet nousivat silmiini ja minun oli käännyttävä poispäin.10
Oleskellessani pitkään tuolla loistoa uhkuvalla paikkakunnalla minulle tarjoutui monia tilaisuuksia solmia ylhäisiin henkilöihin tuttavuussuhteita, joita yleensä arvostetaan suuresti. En kuitenkaan enää ollut onnen lempilapsi. Ennen lähtöäni kotoa olin päättänyt tyytyä siihen maallisen hyvinvoinnin määrään, jonka taivas oli jo suvainnut minulle suoda. En kanssakäymisissäni mielistellyt ketään enkä kunnioittanut mitään muuta kuin nuhteettomuutta; tämän takia sarkapukuinen ystävä oli usein minulle yhtä tärkeä kuin purppuraan pukeutuva suosija. En toki voinut välttyä joutumasta joitakin kertoja tällaisissakin yhteyksissä koetukselle siitä, miten lujasti pysyin vakaumuksessani tai miten valmis olin rikkomaan lupaukseni, kun minut haluttiin imartelulla ja kiitoksilla työntää liukkaalle pinnalle ja taivutella ottamaan vastaan jonkinlainen ylennys. Mutta koska en ollut toisen seikan arvoinen, torjuin toisenkin ja koin samalla merkillistä sisäistä tyydytystä.
Työ oli varsinainen ajanvietteeni. Kun työpajojen pauke ja melu lakkasivat, soi sydänyön hiljaisuus minulle rauhallisimmat työtuntini. Istuin usein kirjoittamassa pulpettini ääressä, kunnes sain sammuttaa työtäni valaisevan kynttilän, kun siitä ei enää ollut hyötyä uuden päivän koittaessa, ja ihanan aamuauringon tulenväriset säteet häikäisivät joskus silmiäni, kun lähellä olevan puutarhan linnut olivat jo runsaan tunnin ajan kuuluttaneet sen nousua.
Pöytäni ei notkunut ruoan paljoudesta, eivätkä monenmoiset viinit jättäneet merkkiään pöytäliinaani. Sammutin tyytyväisenä janoni vedellä ja kaljalla, vaikka hyvin tiesin, että jotkut muut monestikin kumosivat liiankin täyteen ahdettuun vatsaansa punssi- ja bischofryyppyjä.85 Säälin niitä, jotka harvoin lähtivät iltaisin kotiin tuntematta uusia verta vuotavia haavoja omassatunnossaan, niin että heidän täytyi niiden tuottamien tuskien pelossa latkia viinejä ja mennä majapaikkoihinsa11 sekapäisinä; he halusivat mieluummin nukahtaa täysissä pukeissa kuin joutua unettomina ottamaan vastaan levottoman omantuntonsa suorasukaista läksytystä.
Toisin kuin olin odottanut viivyin tuolla paikkakunnalla varsin kauan, mutta sain ilokseni sangen usein kotipaikaltani sikäläisten ystävieni kuulumisista kertovia viestejä. Viikkoakaan ei kulunut ilman milloin yhden, milloin toisen sydämellisiä terveisiä, joissa muistutettiin, etten saisi hylätä laumaani. Aina kuullessaan nimeni mainittavan lampaat huusivat kaipaavansa minua, ja oli liikuttavaa kuulla kerrottavan, miten herttaisesti ne poissaoloni aikana pysyttelivät rakkaan paimenettareni ympärillä, vaikka hän ei edes voinut käydä laitumella niiden kanssa. Tuo tuollainen elähdytti niitä kohtaan tuntemaani kiintymystä sangen usein, niin että laskin kärsimättömänä päiviä, jotka minun oli vielä oltava erossa laumastani, ja kaipasin kotiin. Sinne pääseminen ennen työtehtäväni päättymistä näytti kuitenkin mahdottomalta, kunnes erikoinen tilanne antoi minulle siihen aiheen.
Hoitaessani tehtävääni paimenena olin ehdoin tahdoin totuttautunut ilmaisemaan suoraan sisimmät ajatukseni ja pidin viattoman totuuden salaamista mitä mustimpana tahrana . Tuossa kaupungissa sain kuitenkin havaita, että moni uskoi kaiken, minkä toiset sanoivat, ja vaikeni asioista, jotka eivät miellyttäneet toisia. Kaikkein eniten olen lapsuudestani saakka vihannut ennakkoluulojen ylivaltaa, mutta juuri niiden avullahan maailmaa hallitaan. Oman edun tavoittelu on kautta aikojen pyrkinyt saamaan erinomaisia voittoja tuollaisen (eksytyksen)86 avulla; enemmistö ei kuitenkaan käsitä sitä, vaikka se tapahtuu heidän kustannuksellaan. Niinpä vedin esiin useitakin aiheita, joihin kukaan ei ollut pitkään aikaan uskaltanut kajota, esitin kysymyksen jos toisenkin saadakseni selville totuuden. Se koettiin kuitenkin sietämättömäksi ja nostatti kaikki aseisiin minua vastaan. Pelkkää tuollaisten asioiden tarkastelua pidettiin rikoksena. Ensin12 minulle muutamia kertoja pudistettiin päätä ja minua uhkailtiin. Kun siten ei saatu mitään aikaan, minut julistettiin avoimesti viholliseksi, mutta tämä johti vain tulokseen, jota itse toivoin: sain nimittäin luvan matkustaa kotiin, sillä olinhan Kaikkivaltiaan käden suojeluksessa. Kateus sylki silloin sappeaan perääni ja pahuus maalasi minusta kuvaa mitä mustimmin värein; eräät keksivät silkkoja valheita, toiset uskoivat ja levittivät niitä kuuliaisesti, ja jos joku uskalsi epäillä asiaa tai ryhtyä etsimään juttujen syytä, häntä pidettiin yhtä rikollisena kuin minua itseäni. Vaaran välttämiseen pyrkivällä henkilöllä oli siis tähän vain kaksi keinoa: joko uskoa tai vaieta. Minun puolustamiseni olisi sitä vastoin merkinnyt kaiken vaarantamista.
Tuollaisissa tilanteissa nuhteettomuus joutui mitä ankarimmin koetukselle. Teeskentelytaito ei tällaisessa asiassa riitä, eivätkä koettelemuksilta säästyneet mielet myöskään kestä tuollaista korvennusta kovin pitkään, ja onnen suosikit vajoavat lohduttomuuteen. Sen sijaan jalo mieli, joka aluksi pohtii asiaansa hiljaisuudessa ja Herran pelossa ja tekee sitten ratkaisunsa, suorittaa tehtävänsä puhtain käsin ja pelottomin sydämin paljastettujen miekkojen keskellä sillä antaumuksella, jota aiheen tärkeys vaatii, eikä pelkää kaulansa paljastamista iskulle, kun se on tarpeen.
Satamassa oli purjehdukselle valmiina kotipaikkakunnalleni lähtevä laiva. Jätin lämpimät jäähyväiset tuolta paikkakunnalta saamilleni ystäville, ja minusta tuntui todellakin pahalta erotessani heistä. – ”Kiitos siitä, että olet monesti hauskuttanut meitä!” he sanoivat. ”Kaipaamme sinun seuraasi, tule pian takaisin.” Mutta vastasin: ”mikäli se minusta riippuu – en koskaan; teidän luottamustanne en kuitenkaan halua menettää”.
Aurinko oli laivaan noustessani juuri peittymässä paksuun pilveen, joka oli vastikään kohonnut hieman läntisten vuorten yläpuolelle. Tuuli oli sellainen kuin toivottiin, ankkuri kelattiin ylös, enkä voinut peittää keneltäkään iloani,13 kun näin tuulen tarttuvan purjeisiimme ja aluksen kääntyvän kotia kohti. Tunsin mielessäni monenmoista liikutusta, niin että sydäntä suorastaan kivisti. Katsellessani taaksepäin sanoin itsekseni: ”Hyvästi, sinä turhuuden näyttämö! Olen väsynyt asukkaittesi mitä joutavimpiin huvituksiin ja kaihtanut niitä, jotka heitä eniten kiinnostavat. Haluan mieluummin sammuttaa nälkäni maaseudulla leivänpalalla, jonka olen kastanut lähteeseen ja maustanut muutamalla suolanhitusella yksinäisyydessäni paimenessa ollessani kuin kokisin nautintojesi kiusaavan minua omantuntoni tahraamiseen tai joisin sappeasi makeimmassakin viinissä.”
Kohotin katseeni kohti taivasta ja ristin käteni. Oi Jumalani! ajattelin. Sinä sotajoukkojen Herra, ilman Sinun armoasi en olisi mitään. Viholliseni olisivat lyöneet minut ja murskanneet minut niin kuin madon, ellet Sinä olisi ollut turvanani. Kateus ryntäsi kimppuuni, niin että kaaduin vihollisteni jalkoihin. Mutta Sinä olit pukenut minun ylleni haarniskan, niin että heidän jalkansa pakostakin lipesivät, kun he polkivat minua, ja heidän luotinsa kimposivat takaisin. Taivaat vapisevat edessäsi. Maa tärähtelee vihasi osuessa siihen ja haluaa avautua nielaistakseen vastustajasi. Sinun kaikkivaltiutesi suitsii heidät; he sylkevät tulta vimmoissaan, mutta Sinä olet säätänyt määrän, jossa heidän vyöryttämiensä sapenkarvaiden aaltojen on pakko tyyntyä.
Kun käännyin katsomaan eteenpäin, kaipuu kotiin valtasi mieleni. Katsoin purjeita. Oi ihana työntövoima, sanoin tuulelle, pullista nyt purjeemme ja kuljeta minut pian perille.
Kristallin lailla kimaltava aallokko, jossa laiva alkoi edetä hiljaa loiskutellen ja jonka varaan olimme laskeneet henkemme, tuntui minusta samassa pehmeäksi sijatulta kuolinvuoteelta, jossa monet tuhannet olivat saaneet hautansa muutamassa minuutissa ja joka oli Luojan vähäisimmästäkin viittauksesta valmis kätkemään minutkin syvyyksiinsä. Ajatus14 riensi vikkelästi, mutta sen riennon katkaisivat ystävien huudot rannalta, missä he heiluttivat hattujaan ja toivottivat meille onnea. Sinä tuulten Herra! Miten osaisinkaan ylistää Sinun armollisuuttasi minua kurjaa kohtaan! Sinun kätesi ohjasi minua pitkän matkan meren syvyyksien yllä lastun kantamana. Aallot pärskyttivät vaahtoa peräämme, mutta laiva kiiti laineilla, niin että vesi ryöppysi sadekuuroksi laivan edessä ja loi auringon säteiden avulla sateenkaaria silmiemme eteen.
Eräänä iltana lähestyimme ahdasta kapeikkoa, jossa varmaankin sadat kulkijat olivat tavaroineen jääneet meren saaliiksi, emmekä ehtineet tunnistaa sijaintiamme ennen kuin yö meidät yllätti. Samassa merestä kuitenkin kohosi valo, jota erehdyimme pitämään merimerkkinä, jossa oli tapana pitää välkkyvää valoa. Se kohosi hetkessä korkeammaksi ja näytti liekehtivältä tornilta, mutta paljastui kuitenkin pian vähenevän kuun sirpin kärjeksi sen juuri noustessa taivaalle.
Hetkeä myöhemmin havaitsimme oikean merimerkin, joka alussa nousi ajoittain aalloista tähden lailla ja katosi hetkeksi ja vei samalla toivomme, mutta meillä ei kuitenkaan ollut hätää, sillä Herra oli antanut luonnonvoimille käskyn palvella meitä. Laivamme kurssia muutettiin useasti, mutta tuulenkin oli toteltava Korkeimman tahtoa ja käännyttävä sen mukaan, kunnes se oli kuljettanut meidät perille.
Kalastajat, jotka olivat rakentaneet itselleen joitakin kojuja meren keskellä olevalle kallioluodolle, ilahtuivat saapumisestamme ja ripustivat verkonkuivaustelineisiinsä liinoja liputtaakseen meille, ja toiset tulivat veneillään15 merelle meitä vastaan ja antoivat meille lahjoja Korkeimman siunauksesta.
Muutaman päivän merimatkan jälkeen laskimme ankkurimme. Koko miehistö iloitsi nopeasta ja onnekkaasti sujuneesta matkasta ja lauloi kiitosta Luojalleen. Minä puolestani kumarruin minut kotiin johdattaneen Kaikkivaltiaan eteen.
Liikutuin nähdessäni seudun, jonka halki olin monet kerrat vaeltanut. Te laaksot, huudahdin, ja eläimet, jotka niissä elätte! Te lehtevät puut ja kaikki linnut, jotka teidän oksillanne istuvat, auttakaa minua ylistämään Jumalaa! Te, joiden varjossa taivas ennen soi minulle lohtua, kun olin polvistunut ja painanut kasvoni maan puoleen – ylistäkää Herraa kaikuvin äänin! Ja Te lähistön vuoret ja mäet luolinenne ja onttoine honganrunkoinenne, Te vastaatte kaiulla, jonka tuulenpyörteet kiepauttavat yläilmoihin, niin että se kuullaan taivaassa saakka, sillä Herra on tehnyt minulle hyvää.
Rakas paimenettareni, joka sai odottamatta tiedon kotiinpaluustani, tuli minua vastaan, heittäytyi kaulaani ja purskahti itkuun. Myös hänen hellä sydämensä oli saanut kokea paljon poissaoloni aikana. Minusta oli toisinaan kerrottu ylistäviä huhuja, niin että hän hartaasti toivoi tilaisuutta saadakseen ilmaista minulle ilonsa niiden johdosta, mutta toisinaan hän taas joutui kuulemaan, miten minusta maalailtiin kuvaa mitä synkimmin värein, ja melkeinpä menetti toivonsa siitä, että tapaisimme enää koskaan täällä ajallisuudessa. ”Voi paimeneni”, hän nyt huudahti, ”sinä siis olet yhä elossa! – – – Ylistetty olkoon Herran nimi, kun hän vielä antaa meidän tavata toisemme. Olen kaivannut sinua, ja kaipuuni on vienyt minua pitemmälle luottamuksessani Jumalaan, ja hänen suomansa lohdutus on tänä aikana useasti ilahduttanut mieltäni syvästi ja lievittänyt suruani. Olen usein syleillyt Häntä rakkauden vallassa ja nukahtanut suloisesti Hänen armonsa käsivarrelle ja toisinaan16 herännyt taivaallista iloa tuntien. Toisinaan taas, kun olen illalla vuoteessani uskonut sinut ja itseni Hänen käsiinsä, uni on täysin kaikonnut ja yö mennyt nopeasti rakkauden täyttämässä keskustelussa Jumalani kanssa, jolloin sydämeni on vallannut sanoin kuvaamattoman ihana tunne ja ilo, joka ylittää valtavasti kaiken, mitä maailma voi vain tuokioksi välittää orjilleen ja mistä he useimmiten saavat maksaa kalliisti jo täällä ajassa. Miten voisin korvata Herralle kaiken hyvän, jota hän on minulle suonut? Nyt haluan ilomielin maksaa Hänelle lupaukseni mukaan. Paimeneni!” hän sanoi ja itki, ”tahdon ylistää Jumalaani kaikesta hyvästä, mitä hän on meille suonut, auta minua! – Emme pysty tekemään sitä sillä tavalla kuin meidän pitäisi. Mutta älkäämme väsykö, niin kauan kuin elämme! Taivaassa, taivaassa vasta ylistämme häntä oikealla tavalla”. Kyyneleeni sekoittuivat hänen kyyneliinsä, ja sydämissämme leiskui ilo.
Ystävät ja sukulaisetkin ilahtuivat nähdessään minut. Saavuin odottamatta, ja toivo paluustani oli jo melkein kokonaan kadonnut; sitä syvemmin he kuitenkin ilahtuivat näkemisestäni. Meitä kaikkia yhdisti kiintymys, kun kerroin heille vaiheitteni vaihteluista ja Herran ihmeellisestä varjeluksesta.
Ympäristöseudulta kuului kaikkialta raikuvia ilonhuutoja, niin että maa tärisi, ja lampaat kokoontuivat tiiviisti ympärilleni, mutta lähimmäksi työntyivät karitsat, sillä ne kaipasivat minua perin suuresti. Lampaiden keskuuteen oli kuitenkin poissa ollessani valitettavasti pesiytynyt vahingollinen tartunta.87 Huolestuin suuresti, kun havaitsin monien niistä olevan turvoksissa ja huonokuntoisia ja karvattomia. Silti useimmat kuitenkin ilahtuivat saapumisestani. Minun piti pari päivää sitten mennä telttaamme, jossa olimme ennen tavallisesti kokoontuneet; mutta ennen kuin aavistinkaan, muuan heistä polvistui syleilemään17 vyötäisiäni maantiellä ja itki. ”Kiitetty olkoon taivas”, tämä nainen huudahti,” joka on auttanut hyvän paimenemme pääsemään kotiin! Jumala on siis kuullut rukouksemme!” – Hän aikoi jatkaa, mutta kyyneleet saivat voiton, niin ettei hän saanut sanotuksi sanakaan, vaan sydämen ilo oli tulkittava eleillä.
Hämmennyin aivan näin monista liikuttavista tapahtumista. Heittäydyin tomuun Jumalani eteen ja sanoin: ”Herra, olen liian vähäarvoinen ottamaan vastaan kaiken Sinun minulle kurjalle osoittamasi hyvyyden.” Rakensin hänelle alttarin sydämeeni ja esitin pyhän kunnioituksen vallassa kiitokseni sen edessä, ja tuli paloi, niin että sen savu kohosi taivaaseen saakka, eikä se koskaan sammu. Voimakkaat tunteet valtasivat sieluni, mutta se oli kuitenkin mitätöntä verrattuna osakseni tulleeseen Jumalan hyvyyteen ja armoon. Surkimus, joka istutetaan kuninkaan valtaistuimelle ja ottaa ojennetun valtikan käteensä, ei voi koskaan tuntea yhtä suurta iloa kuin minun sydämeni, kun pääsin maailman melusta matalaan majaani ja kuulin rauhassa laumani äänen.
Hullu maailma, joka etsit rauhaasi melusta ja iloasi ällöttävistä huvituksista! Sinä etsit tyydytystä turhaan, sillä niistä sitä ei löydy. Sokaistunut väki, sinun huvisi eivät koskaan houkuta minua! Sinä kiipeät, kunnes uuvut, mutta ei pääse koskaan huipulle, sinä tavoittelet varjoa etkä saa sitä kiinni. Sinä kannat kultakimpaletta kädessäsi, mutta et raaski lohkaista siitä palaakaan ostaaksesi sillä itsellesi leipää. Kaipaat omaisuutta, mutta et osaa käyttää sitä. Kesyttömät himosi pitävät sinua ohjaksissa, vaikka sinun olisi pitänyt saada ne ohjaksiisi. Sinä yrität tehdä ne kylläisiksi etkä vielä tiedä, että ne ovat kyltymättömiä. Sinä juot janoosi hienoa kitalakeasi miellyttävää juomaa, joka heti sen jälkeen tuottaa sinulle tappavaa tuskaa.
Mutta Taivaiden Herra! Sinä itse olet onnellisuuden keskipiste, ja kaikki onni on Sinun säteilyäsi, mutta silti ihmiset kaihtavat sinua. Sinä olet halunnut tehdä meidät jo ajassa onnellisiksi, mutta ihmiset eivät tiedä sitä; useimmat jäävät jonkin virvatulen loisteeseen ja parveilevat18 sen ympärillä kuin hyttyset, kunnes ne polttavat siipensä ja putoavat tuleen.
Mutta Sinä Luojani, jonka kirkkauden näkemistä en vielä voi kestää, Sinä olet itse hyvyys, ja kulku lähemmäksi sinua tuo oikean onnen! Suo siis maan matosen jo täällä saada valaistusta Sinun kirkkaudestasi, silloin tulen aivan autuaaksi.
Rakkaus on kaikkein ihaninta; onnellinen hän, jonka rakkaus kohdistuu Sinuun ja saa yhä uutta virvoitusta Sinulta! Samoin hän, joka vain Sinun välitykselläsi voi rakastaa muita, jotka Sinun tähtesi suovat hänelle vastarakkautta! – Sinähän virvoitat kaiken! Sinä jalostat tämän pyrkimyksen taivaan puoleen ja puhallat sen oikeaan liekkiin, ja juuri se tekee meidät onnellisiksi. Sinä olet jo lahjoittanut minulle siitä muutamia pisaroita, ja olen maistanut sitä, mutta kaikki maailman rauha on vain rahtunen sen rinnalla. Älä jätä minua enää koskaan sitä vaille! Opeta minua käyttämään yhä enemmän jäljellä olevasta elämästäni Sinun ylistämiseesi ja kuluttamaan voimani Sinun palveluksessasi; silloin tahdon etsiä oikeata onnellisuutta viattomassa rauhassa! Pysyn lampaitteni luona; kunniani on niiden hyvä elämä ja niiden osoittama rakkaus; olkoon lauman maito ravintoni ja Korkeimman siunaus katoamaton rikkauteni!
Sinä Ylipaimen! Anna minulle kuitenkin taivaasta tulevaa viisautta, siunaa vaivannäköni, en säästele vaivojani! Älä erota minua laumastani, ennen kuin kutsut minut kotiin, jossa saan Sinun eteesi, Sinä taivaiden ihana mahti, laskea Sinun itsesi käteeni antaman sauvan ja verisen voitonlipun alla viimeisen kerran vannoa Sinulle horjumatonta uskollisuutta ja jossa Sinä itse ravitset laumaasi ja saan koko taivaan asujaimiston kanssa vaeltaa Sinun ohjauksessasi laiduntamaan siunauksen kedolla, missä pyhä nautinto tyydyttää nälkämme ikuisesti ja Sinun hellästä ja rakastavasta rinnastasi virtaavat hunajanmakeat19 virrat sammuttavat kaiken janomme.
Onnen päivä, jona minä poloinen mato saan katoavaisuudesta vapaana lähestyä Sinun Majesteettiasi, jolloin saan nähdä Sinun kirkkautesi, astua Sinun valtaistuimesi eteen ja tällä tomusta jälleen eläväksi tehdyllä suullani suudella kättä, joka ennen on vuotanut verta minun takiani, mutta silloin vuodattaa taivaan ihanuudessa pelkkää siunausta!
Suom. Heikki Eskelinen
Unfortunately this content isn't available in English
Edellinen jakso:
Seuraava jakso:
Henkilöt: Chydenius, Jakob vanhempi Mellberg, Beata Magdalena Mellberg, Olof
Raamatunkohdat:
Aiheet: